Johan Edvard Elg - poissa 15 vuotta

Ennen nykyajan massamediaa ja sähköisiä tiedonkulkukanavia maailmalla liikkuvista sukulaisista sai tietoja vain hyvin satunnaisesti. Merimiehet olivat yksi työväestöä, joka saattoi kerran kotimaan kamaralta lähdettyään kadota iäksi. Onneksi apuun tulivat merimieskirkot, jotka ovat jo 137 vuoden ajan koonneet yhteen maailman eri satamakaupungeissa liikkuneita merenkulkijoita ja myös siirtolaisia.

Vuodesta 1882 lähtien alkoi ilmestymään merimieslähetyksen oma julkaisu, sanomalehti Sjömanswännen. Kristillisten artikkeleiden keralla lehteä täyttivät mm. loppuvuodesta 1889 lukuisat merimiesten tervehdykset ja lyhyet tiedonannot. Marraskuun 15. päivän numerosta kyseiseltä vuodelta löytyi maininta Kiskon Orijärven kaivokselta kotoisin olleesta Johan Edvard Elgistä, joka oli ollut 15 vuotta reissussa oleskellen lokakuussa 1889 New Yorkissa. Sama tieto löytyy lehden suomenkielisestä versiosta "Merimiehen Ystäwä: Suomen merimieslähetystoimen lehti".

Sukunimi Elg ja Orijärvi herättivät tietysti heti kiinnostukseni. Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen digitoimien rippikirjojen jäsenpuolelta löytyivät helposti Johan Edvardin vanhemmat, sillä Orijärven sekä viereisen Malmbergin kaivoksen väestä pidettiin 1800-luvun alusta lähtien omia rippikirjoja. Mitään omaa pappia tai edes saarnaajaa ei kaivoksilla ollut, mutta ilmeisesti valtavan väkimäärän takia päädyttiin erillisiin kirjoihin. Nämä kyseiset rippikirjat etenevätä kaiken lisäksi aakkosjärjestyksessä 1830-luvulta eteenpäin, joten etsiminen on vaivatonta. Ovathan em. yhdistyksen talkoolaiset tehneet kaiken huipuksi hakemistot mm. juuri Kiskon rippi- ja historiakirjoihin.

Johan Edvardin isä oli ruukkityömies Erik Johan Elg, joka syntyi Orijärvellä 1825. Hänen vaimonsa, Johan Edvardin äiti, oli vuonna 1834 syntynyt Gustava Skarp. Viimeksi mainittu kuului siihen ruukkisukuun, josta kirjoittelin tässä blogissa elokuun 14. päivä tänä vuonna.

Näin ollen molempien vanhempien sukujuuria saattaa löytää melko kivuttomasti aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. Skarp-sukuisiin en enää palaa, vaikka em. blogijutussani ei Gustavan isää mainitakaan. Toisaalta Erik Johan Elgin äiti oli Anna Emanuelsdotter, jonka äiti Anna Eriksdotter oli pitäjänmylläri Erik Erikssonin tytär. Tämän mylläri-Erikin jälkeläiset käyttivät sukunimeä Burman. Anna Eriksdotterin puoliso taasen oli Kiskon Langilan talon lampuoti Emanuel Michelsson. Tämän pariskunnan perilliset käyttivät sukunimeä Lindström.

Johan Edvard Elgin myöhemmistä vaiheista vuoden 1889 jälkeen minulla ei ole havaintoa. Hän saattoi palata Suomeen, olla merillä koko ikänsä asettuen sitten siirtolaiseksi tai pahimmassa tapauksessa Elg menehtyi työssään. Olihan merimiehen ammatissa vielä tuohon aikaan suuria riskejä.

Leipurimestari Carl Gustaf Malakias Tallqvist Tampereelta

Tampereen Sanomat 1.3.1893

Tampereen kaupungissa vaikutti 1840-luvulta eteenpäin leipurina ja kondiittorina elantonsa perheelleen hankkinut Carl Gustaf Malakias Tallqvist. Hän oli mennyt vuonna 1846 naimisiin Maria Matilda Sevonin kanssa kaupungin tuomiokirkkoseurakunnassa. Koska Tallqvist-suku on jo pitkään kuulunut mielenkiintoni kohteisiin, huvitti minua ajankuluksi etsiä tämän leipurin sukujuuria.

Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirja 1846-1852 sisältää noin 400 aukeamaa, joten sitä ei tee mieli lähteä selaamaan edes Arkistolaitoksen mainiosta digitaaliarkistosta. Sen verran hitaasti sivut ainakin omassa käytössäni olevilla koneille vaihtuvat. HisKin avulla sitten löytyykin nopeammin tuon leipurin syntymä. Lehtitiedot vuoden 1893 maaliskuun alusta tietävät nimittäin kertoa, että Carl Gustaf Malakias menehtyi 71 vuoden ja 20 päivän iässä. Näin ollen hänen on täytynyt syntyä vuoden 1822 helmikuun alussa.

Muutaman turhan haun jälkeen keksin kirjoittaa nimen Malakias muotoon Malachias ja tuolloin tärppäsi. Carl Gustaf Malakias Tallqvist oli syntynyt Kirkkonummen Pappilaan kuuluneessa Räfsön saaressa. Hänen äitinsä oli naimaton nainen Ulrika Gustava Tallqvist, joka todennäköisesti tienasi leipänsä piikomalla paikallisten kalastajien mökeissä ja torpissa. Äiti Ulrika Gustava on merkitty tuon ajan rippikirjassa syntyneeksi Helsingissä vuonna 1784. Tämä täsmää (suurin piirtein) sen seikan kanssa, että hän oli kastettujen luettelon mukaan 39 vuoden ikäinen saadessaan aviottoman poikansa. Samasta lähteestä selviää, että hän on muuttanut 1831 Helsingin kaupunkiin. Kastettujen luettelosta paljastuu toinenkin avioton lapsi, tytär Gustava Wilhelmina vuodelta 1815.

Helsingin kaupungin kastetuista löytyykin sitten elokuussa 1785 kastettu Gustava Ulrika, jonka vanhemmat olivat merimies Thomas Tallqvist ja vaimonsa Greta Engberg. Gustava Ulrika menetti isänsä neljän vanhana, sillä Thomas menehtyi tuolloin mätäkuumeeseen 44 vuoden iässä.

Helsingin rippikirjojen perusteella Thomas oli syntynyt 1745 ja Greta Enberg 1760. Tähän leipuri Carl Gustaf Malakiaksen esivanhempien etsintä sitten loppuisikin ellei olisi käytettävissä Wilskmanin ikivanhaa sukukirjaa. Hän esittelee neljä erilaista Tallqvist-sukua, joista eräs oli lähtöisin Espoon Mäkkylästä. Vuonna 1690 syntyneen torppari Tomas Pålssonin toisesta avioliitosta vuonna 1753 syntynyt Tomas oli leipurin isoäidin isä. Hän oli tosiasiassa siis hieman nuorempi kuin mitä Helsingin rippikirjat antavat ymmärtää.


Carl Gustaf Malakias otti osaa myös Tampereella 1857 avatun, kaikille avoimen säästöpankin perustamiseen. Käsityöläiset olivat keränneet tammikuussa 1855 pidetyn kokouksen jälkeen peruskassan pankkia varten. Tämä rahamäärä annettiin leipurimme säilytykseen, mutta jossain vaiheessa Tallqvist onnistui sekoittamaan omat ja vieraat rahat. Tilanne äityi melko hankalaksi, mutta lopulta hän antoi velkakirjan muodossa tiedon rahojen kohtalosta. Näin varat saatiin vähitellen takaisin ja pankki avasi ovensa paria vuotta myöhemmin maamme 22. säästöpankkina.

Työssään leipurina Tallqvist oli erinomainen ja liikkeensä tuotolla hän sai hankittua talon sekä Tampereen kaupungista että maaseudun rauhasta Pyhäjärven eräästä saaresta. Aikalaisten mukaan Tallqvist oli originelli herrasmies ja aina ystävällinen sekä avulias kaikille. Omaperäisyyttä mies osoitti mm. suunnittelemalla sahan yhdistämistä veneen moottoriin. Tarkoituksena oli päästä kulkemaan Pyhäjärvellä myös talviaikoina, kun jään olisi voinut sahata aluksen tieltä. Toisella kertaan Tallqvist yritti johdattaa vettä Pyynikillä sijaitsevasta lähteestä myllyyn. Tämäkin kokeilu epäonnistui kuten tuo "jäänmurtajakin".

Vaimo Maria Matilda Sevon oli hänkin käsityöläisperheestä, sillä tämän isä oli turkulainen, sittemmin Tampereelle muuttanut kultaseppä Abraham Sevon. Äiti Fredrika Petrell oli laivaperämies Thomas P:n ja vaimonsa Maria Christina Laurenin tytär.

Merimiehen kolmoset

Maaliskuun toisena päivänä vuonna 1886 tapahtui Raumalla jotain, mitä ei muistettu tapahtuneen ainakaan viimeiseen sataan vuoteen. Tuona päivänä merimies Isak Nordlundin vaimo Katarina Grönvall synnytti kolmoset; yhden pojan ja kaksi tytärtä. Jo samana päivänä kastetut pienokaiset saivat nimet Johan Onni, Elna Katarina ja Ada Maria.

Erityisen merkittäväksi tämän onnellisen perhetapahtuman teki se, että kaikki kolme lasta jäivät myös henkiin synnytyksessä. Ada Maria oli sisarusparven heikoin ja hän menehtyi pian, mutta Elna ja Johan selvisivät pahimman yli. Vuosien 1888-1897 Rauman rippikirjassa perheessä mainitaan lisäksi poika Frans Isak (s. 1878) sekä tytär Hilda Maria (s. 1887). Näistä jälkimmäinen kuoli vauvaiässä ja äiti Katarina helmikuussa 1890.

Katarina oli syntynyt Raumalla vuonna 1850, kun taas merillä elantonsa ansainnut Isak oli kotoisin Eurajoelta. Hän oli puolisoaan kahdeksan vuotta nuorempi. Tosin Eurajoen kastetuista en onnistunut Isakia paikallistamaan. Nordlundin toinen puoliso oli Adolfina Damlin Rauman maaseurakunnasta. Adolfinan ja Isakin yhteisiä lapsia olivat Lauri Mikael (s. 1893) ja Johan Arvo (s. 1897).  Perhe asui Vähä-Envallan (Envalda/Einvalla) talossa ja esimerkiksi vuodeksi 1898 isä Isak Nordlund sai kalastusoikeuden Kirkkosillalta Orellin siltaan saakka 20 markan ja 30 pennin hintaan.

Vähä-Envalla joutui lopulta kesäkuussa 1908 pakkohuutokauppaan Isak Nordlundin konkurssipesän kautta. Sen osti 11,020 markan hintaan työmies Kustaa Isopere Eurajoen Tarvolan kylästä. Vaikka kauppa sinänsä oli tehty oikein, aiheutti sen pienen skandaalin poikasen. Työmiehenleski Rosendahl, joka alunperin oli talon myynyt Nordlundille, oli pidättänyt rakennuksesta itselleen aikoinaan ns. vanhan miehen huoneen eliniäkseen. Tämä oli raumalainen tapa, mutta Rosendahl ei ollut ajoissa huomannut valvoa laillisia oikeuksiaan ja Isopereen tultua omistajaksi hän joutui luopumaan eläkekodistaan. Tätä tapausta esimerkkinä käyttäen kehoitti lehdistö kaikki talonomistajia tai vastaavia sopimuksia tehneitä hoitamaan asianmukaiset lainhuudot kuntoon ajoissa.

Achates Olsonin julma kohtalo

Herman Eligius Olsoni, joka oli naimisissa Rosa Nordströmin kanssa, syntyi Ruskealassa 1823 ja kuoli Muolaassa 1889. Hän toimi kruununvoutina Äyräpäässä omistaen Ventolan tilan Muolaassa ja myöhemmin Pohjolan Nuijamaalla. Sinne hänet myös kuoltuaan haudattiin. Puoliso Rosa menehtyi 1911, samoin Nuijamaalla.

Heidän lastensa eräät nimet eivät olleet tavanomaisimmasta päästä, sillä sarjan aloitti 1854 Achates. Sitten syntyivät Alcides (1855), Enon (1857), Carl Johan Eros (1858), Nanny Anna Charlotta (1861), Helmi (1866), Hilja (1869), Eva (1871), Lauri Eligius (1872), Lydia Elisabeth (1875) ja Aino (1878).

Näistä esikoispoika Achates lähti merille ja hänen kohtalonsa oli myös kuolla siellä, mutta mitä kammottavimmalla tavalla. Alkuvuodesta 1885 tiedettiin jo Suomessakin kertoa, että Birkenheadin oikeus Englannissa oli nostanut syytteen kahta saksalaista vastaan koskien Olsonin kuolemaa Chapman -nimisellä laivalla vuoden 1884 elokuussa. Todisteiden mukaan alus lähti San Franciscosta elokuun 18. päivänä 25 hengen miehistöllä. Todistajat kertoivat Achates Olsonin olleen hieman hitaanlaisen, mutta täysin terveen miehen.

Tuon verkkaisuuden takia oli toinen perämies jo toisena matkapäivänä rääkkäämään Achatesia potkimalla ja lyömällä. Kerran tämä Rauscher -niminen upseeri myös uhkasi hukuttaa Olsonin. Lokakuun kahdeksantena päivänä oli puosu Koelpin lyönyt Olsonia ja lähettänyt tämä keulakannella tähystämään. Kun Achates sitten väkivallasta johtuen uupuneena nojasi jotain tukea vastaan, potkaisu puosu häntä heittäen Olsonin lopulta laivan kannelle. Sinne mies jäi makaamaan liikkumatta. Toisen perämiehen käskystä sitoi vahti Olsonin etumärssiin sillä tapaa, että jalat hädin tuskin koskettivat laivankantta.

Onneton Olsoni kärsi ohuissa vaatteissaan parin tunnin ajan, kunnes armelias tiedottomuus valtasi miehen. Kun hänen päänsä painui puolelta toiselle, ilmoitettiin tästä Rauscherille. Tämä oli julmasti todennut "kuta ennemmin hän kuolee, sitä parempi". Kun laiva purjehti Kap Hornin tienoilla, kävi Olsoni kylmyydestä täysin tunnottomaksi. Viikon lopulla mies lopulta vapautettiin köysistä, mutta silloin oli jo myöhäistä. Achates Olsoni kuoli vain 26 vuoden ikäisenä lokakuun 20. päivänä.


Ensimmäisissä lehtiartikkeleissa tämä julmasti kohdellun merimiehen nimenä oli Jansen tai Johansson. Vuoden 1885 saatiin asiaan selvyys, kun suomalainen merimieslähetyksen saarnaaja Hullista, pastori Kjäldström lähetti kirjeen tämän salaperäisen Johanssonin todellisesta henkilöllisyydestä. Pastori oli saanut kirjeen venäläiseltä konsulilta Liverpoolista ja siinä vahvistettiin kuolleen olleen Achates Olsonin Viipurista. Tämän tiedon oli mainittu konsuli saanut samalla Chapman -aluksella palvelleelta Oskar Kuivalalta. Tämä oululainen merimies oli Olsonin kuolinpäivänä ottanut vainajan kirstusta todistekirjan ja pari muuta paperia, joissa oli nimi Achates Olsoni ja kotipaikkana Viipuri. Olsoni oli vähän ennen kuolemaansa pyytänyt Kuivalaa toimittamaan asiakirjat konsulille.

Kuvassa parkki Chapman, jolla Olsoni kohtasi kuolemansa. Kuvan oikeudet saat tästä linkistä.

Kuolleita merimiehiä

Vielä 1900-luvun alkupuolella suomalaisissa sanomalehdissä ilmestyi säännöllisen epäsäännöllisesti tietoja ulkomailla kuolleista merimiehistämme. Tarkoitus oli luonnollisesti antaa tietoja mahdollisille omaisille, mutta myös samalla tiedottaa vainajan perillisille tai muille oikeudenomistajille kuolleen jättämästä omaisuudesta. Esimerkiksi heinäkuussa 1900 Päivälehdessä kerrottiin näistä kolmesta merimiehestä;

Johan Strömberg, joka oli syntynyt 1876 luultavimmin Turun kaupungissa. Hän oli töissä norjalaisella purjelaivalla "Alabama", joka haaksirikkoutui maaliskuun kahdeksantena 1899. Strömberg jätti jälkeensä 262 markkaa ja 63 penniä. Oikeudenomistajan, joka halusi nämä rahat itselleen, tuli ilmoittautua kenraalikuvernöörin kansliaan.

Karl V. Sjölund oli syntynyt 1848 ja kuollut Englanissa jättäen 58,10 markkaa perinnökseen. Hän oli palvellut niinikään norjalaisella aluksella eli kauppalaiva "Flidillä". Tämäkin omaisuus oli toistaiseksi kenraalikuvernöörin kanslian hoidettavana.

Kolmas vainaja, G. Pyhtinen, oli työskennellyt englantilaisella kauppalaivalla nimeltä "Scottish Glens". Pyhtinen oli kuollut Sydneyssä, Australiassa 22 vuoden ikäisenä 6.3.1899. Hänen perintönsä oli peräti 544 markkaa ja 85 penniä. Luonnollisesti tätäkin asiaa hoiti em. kanslia.

Kauppalaiva "Scottish Glens" oli rakennettu Oswald Mordauntin toimesta 1885 ja se purjehti siis Englannin lipun alla. Laiva oli 2116 bruttorekisteritonnin alus, 280 jalkaa pitkä ja 40 leveä. Varustamona toimi W.H. Ross & Co Liverpoolista.

Vuonna 1922 alkuperäinen omistajayhtiö myi sen suurelle "Additional Arrivals" -nimiselle varustamolle. Tämä kastoi laivan nimelle "Haugar" ja samalla laiva varusteltiin uudelleen , jolloin bruttorekisteritonneiksi tuli 2194. Käyttövoimaksi asennettiin kaksi dieselmoottoria. Toisen Maailmansodan aikaan 1940 laiva sai kolmannen nimensä, Arca SS. Omistajana oli italiainen taho, kun laiva kohtasi loppunsa sukellusvenehyökkäyksessä Aegiaan merellä 26. päivänä lokakuuta 1942.

Tarina meriltä

Tarvasjoen Mäentaan kylässä asui 1820-luvulta lähtien kersantti Anders Wilhelm Spoof puolisonsa Sophia Elisabeth von Hansenin ja lastensa kanssa. Kersantti Spoof, joka sai lopulta ylennyksen vänrikiksi, oli kotoisin Lempäälän pitäjän Kukkolan ratsutilalta. Hänen veljenpoikansa Otto Reinhold Spoof työskenteli 1830-luvulla perämiehenä porilaisella laivalla Dygden. Tämän laiva joutui niin hurjiin seikkailuihin vuoden 1837 syksyllä.

Kun Dygden seilasi marraskuun yhdeksäntenä päivänä 1837 Atlantilla, törmäsi englantilaisen prikiin nimeltä Caledonian. Tämä laiva oli joutunut haaksirikkoon, jonka jälkeen se oli ajelehtinut avuttomana Irlannin länsipuolisilla vesillä. Ruokavarojen huvetessa oli laivalla ryhdytty epätoivoisiin tekoihin. Heikoimmassa kunnossa olevat miehet olivat antaneet muille luvan heidän murhaamiseksi. Jäljelle jääneet olisivat sitten juoneet tapettujen veren selvitäkseen itse. Juuri kun nuori laivapoika James Rimer oli tulossa vuoroon, ilmestyi Dygden paikalle ja nuorukainen säästi henkensä.

John Bonner Bristolista julkaisi tarinan lentolehtisessään "The Horrible Shipwreck of the Caledonia" vain kuusi päivää sen jälkeen, kun Otto Reinhold Spoof tovereineen oli tuonut kuusi henkiinjäänyttä kyseiseen satamakaupunkiin. Perämies Spoofin kerrottiin oman henkensä uhalla pelastaneen nuo onnettomat merimiehet varmalta kuolemalta. Laivan kapteenia David Cockia tai ketään muutakaan ei lopulta syytetty tapahtumista. Varsinaisia tappojakaan ei olisi ollut kuin yksi.

Sanomalehti Mercury puolestaan raportoi kahdesta murhasta. Lehti myös organisoi keräyksen turman uhreille ja pelastajille sekä antoi kunniaa Dygdenin kapteeni Thornbergille ja erityisesti Otto Reinhold Spoofille. Thornbergilta ja Spoofilta pelastusoperaatio oli erittäin rohkea päätös, sillä tuohon aikaan kauppalaivoilla ei ollut yhtään ylimääräistä miestä. Niinpä pieninkin erehdys pelastustoimissa olisi saattanut Dygdeninkin pulaan. Spoof saikin lopulta melkoisen summan rahaa kiitollisilta englantilaisilta.

Dygdenin tultua Bristolin satamaan 24. päivänä marraskuuta, oli vastassa ollut lähes koko kaupungin väestö. Erityisesti laivojen vuokraajat ja merenkulkijat kunnioittavat urheita suomalaisia. Tasan kaksi kuukautta myöhemmin pidettiin kirkossa suuri juhla, jota varten sinne oli tehty oma "ylenevä tila" kapteenia, perämies Spoofia ja kaupungin virkamiehiä varten. Pormestarin pidettyä puheen annettiin kapteenille koristeltu kukkaro, jossa oli 30 puntaa (lähes 800 silloista markkaa) kultarahassa. Näistä kymmenen puntaa oli tarkoitettu jaettavaksi Dygnenin miehistön kesken. Spoof sai kiikarin sekä 90 puntaa sisältäneen kukkaron. Monia muitakin puheita pidettiin ja jopa pormestarin rouva halusi sanoa sanansa antaen lopuksi Spoofille pronssisen kunniarahan. Thornberg ja Spoof saivat vastaanottaa runsaasti muitakin kunnianosoituksia ja vakuutusyhtiö Lloyd muisti muiden mukana taitavia merenkävijöitä kunniarahalla. Taitelijoitakin tämä tragedia innoitti ja niinpä miehemme saivat kivipiirroksen, johon oli kuvailtu pelastusoperaatio.

Otto Reinhold oli jo 13 vuoden iässä osoittanut taipumusta hurjapäisyyteen. Hänen isäänsä nimittäin puri susi Someron Talvisillassa 1827, mutta Otto ei jäänyt tilanteessa neuvottomaksi. Hän surmasi kylmäpäisesti suden kirveellään. Valitettavasti isä menehtyi jonkin ajan päästä saatuaan puremasta vesikauhun.

Otto Reinhold Spoof työskenteli merillä koko ikänsä, lopulta kapteenin arvolla. Hän kuoli Turun kaupungissa vuonna 1879.

Perjantaiksi New Yorkista

New Yorkin Cherry Streetin suomalaisessa merimieshotellissa majaili 1800-luvun loppupuoliskolla kaksi Turun puolen meripoikaa, joita suurien ruumiinvoimiensa vuoksi kutsuttiin Väkeviksi Veljeksiksi. Luonteeltaan olivat he kumpikin sävyisät, eivätkä milloinkaan haastaneet riitaa eivätkä hakeneet tappelua. Keskenäänkin heillä oli mitä parhain, veljellisin sopu. Eräänä päivänä tulee kapakassa puhe siitä, kumpi veljeksistä on väkevämpi ja heitä kehotetaan painimaan.

Veljeksillä ei ollut erityistä halua voimiensa keskinäiseen mittelyyn, mutta toverien vaatimus oli tinkimätöin, ja niin he päättivät koittaa. He tarttuivat pitkillä jäntevillä käsivarsillaan toistensa vyötäisiin ja alkoivat ensin varovammin, sitten todenteolla ja lopuksi aivan kun tulistuneena toisiaan nostella, lyödä lattiaan ja yrittäen saada hartiat maahan.

Siinä ottelun tuoksinassa kapakan tuolia särkyi, kaatui tarjoilupöytiä, putoili pulloja hyllyiltä ja kapakoitsija joutui hätään. Kun veljekset eivät heittäneet otteluaan, kutsuttiin poliiseja, joita ilmaantui kaksittain kapakan ovelle. Toinen veljeksistä pujahti sivuovesta ulos, mutta toinen joutui lainvalvojain haltuun.

Suomalaista lähdettiin viemään poliisiasemalle. Matkalla kun he saapuivat lihaliikkeen kohdalle, jonka oven pielessä, miehen ulottuvilla oli kaksi tukevaa rautakoukkua, joihin toisinaan ripustettiin siankinkkuja riippumaan, niin kansalaisemme sieppasi kummallakin puolella olevan poliisin niskasta kiinni ja nosti heidät rautakoukkuihin, jättäen miehet siihen riippumaan, itse jatkaen menoaan. Oikeuden valvojat tosin pian vapautettiin hankalasta asemastaan, sekä olisivat varmaan saaneet lisävoimia, vangitakseen väkevän suomalaisen ja saattaakseen hänet ansaittuun rangaistukseen, mutta kun siitä olisi silloin syntynyt heille itselleen vähemmän edullinen sanomalehti juttu, niin sai Turun poika olla rauhassa.

Teksti ja kuvat teoksesta Amerikan Suomalaisten Historiaa -kirjoittanut S. Ilmonen, 1919

Antti Ahlström

Tehtailija ja suurliikemies Antti Ahlström syntyi Merikarvian Yli-Kaasan talossa seitsemäntenä päivänä marraskuuta vuonna 1827. Hänellä oli kaksoisveli Frans, jota ei yleensä mainita Ahlströmistä kertovista jutuissa. Antin ja Fransin isä oli vuonna 1787 syntynyt Erik Johansson, joka taasen itse oli vuonna 1751 syntyneen merimies Johan Matsson Ahlströmin pojista.

Kun kauppaneuvos Ahlström kuoli toukokuussa 1896, julkaistiin sanomalehdissä monia muistokirjoituksia tämän teollisuuteemme merkittävimpiin tekijöihin kuuluvan miehen elämästä. Näistä otan tähän Uusimaa -lehdessä toukokuun 12. päivänä olleen kirjoituksen.

"Opintoja harjoitettuaan Porin ylialkeiskoulussa, kääntyi hän käytännölliselle uralle, sai naimisen kautta pienen omaisuuden yritystensä pohjaksi ja perusti puutavaraliikkeen, joka vuosien kuluessa laajeni laajenemistaan, jotta se jo kauan on ollut suurimpia maassamme. Toistakymmentä sahaa hän nyt omisti sekä useita rautatehtaita mm. Strömforsin rautatehtaan. Porin rautatiepuuhien alkuunpanija oli vainaja.

Isänmaallista mieltä ja jaloa sydäntä osoittavat ne monet ja suuret lahjoitukset, mitkä Ahlström tuon tuostakin on tehnyt sivistyslaitosten kannattamiseksi ja hyväntekeväisyyden tarkoituksiin. Antti Ahlström oli mm. Porvoon suomalaisen yhteiskoulun kannattaja.

Omalla kustannuksellaan on hän rakennuttanut yhdeksän kansakoulua ja niitä, valtion myöntämän avun ohessa, voimassa pitänyt. Suomalaisen teatterin kannattamiseksi on vainaja antanut melkoiset summat. Kuudentenakymmenentä ensimmäisenä syntymäpäivänään lahjoitti hän 60,000 markkaa köyhäinkassain perustamiseksi hänen omistamiinsa teollisuuslaitoksiin.

Katovuonna 1892 hän lahjoitti 50,000 markkaa hädänalaisten auttamiseksi. Paljon muitakin lahjoituksia on vainaja tehnyt. Niiden summa nousee ainakin 300,000 markkaan. Uudet suuret lahjoitukset olivat hänellä mielessä ensi syksynä vietettävien hopeahäittensä johdosta.

Vuosien 1877-1878 sekä 1891 valtiopäivillä Antti Ahlström edusti Porin kaupungin edusmiehenä. Suomalaisuuden edistämistä vainaja innokkaasti harrasti, iloiten sen voitoista. Vaikka oli rikkaaksi ja mahtavaksi noussut, ei hän koskaan suomalaista syntyperäänsä unohtanut eikä halveksinut, niin kuin tavallista on meillä tähän saakka ollut juuri liikemiesten keskuudessa.

Hilpeä oli Ahlström mieleltään ja aina hän uusia, rohkeita tuumia suunnitteli. Hän ei mitään esteitä tuntenut. Sellaisia liikemiehiä kuin hän oli, kaipaa köyhä Suomi ja sen tähden on hänen kuolemansa suuri vahinko isänmaalle."