Topeliuksen kaksi piikaa

Zacharias tai tuttavallisemmin Sakari Topelius syntyi Uudenkaarlepyyn lähellä, Kuddnäsin tilalla vuonna 1818 ja kuoli Sipoossa 1898. Tuskin on ketään yli 60-vuotiasta tässä maassa, joka ei olisi lukenut hänen tuotantoaan. Toki hän on tuttu myös nuoremmille sukupolville. Saamansa kotikasvatuksen pohjalta hän korosti omassa elämässään ahkeruuden ja avuliaisuuden ihanteita. Hänen kerrotaan olleen myös erittäin huumorintajuisen, mutta toisaalta vaipuneen välillä masennukseen.

Vuonna 1846 hän meni naimisiin Maria Emilia Lindqvistin kanssa (1821–1885). Tämä liitto kesti puolison kuolemaan saakka. Lapsia tästä aviosta synti kuusi, joista kolme menehtyi aivan pienenä. Isänsä tavoin tytär Toini oli kirjailija, kun taas Eva -tyttärestä tuli taidemaalari.

Mutta tällä kertaa ei enempää Topeliuksen elämästä, sillä siitä toki löytyy netin syövereistä tuntikausiksi luettavaa. Tarkastellaan sen sijaan niitä perheeseen liittyneitä henkilöitä, jotka ovat olleet Topeliusten arjessa mukana. Kun perhe asui 1870-luvulla Helsingissä, oli perheessä kaksi piikaa.

Maria Adolfina Wik oli syntynyt Paraisilla Tapaninpäivänä 1836. Hänen isänsä oli tuohon aikaan Kuitian kartanon puutarhurina. Tuohon aikaan kartanon omisti leskirouva Hedvig Prytz, os. Mell, turkulaisen apteekkari Lars Henrik von Mellin tytär. Hedvigin puoliso oli kapteeni Anders Johan Prytz, joka kuoli jo 1824. Mutta Paraisilta Maria Adolfina Wik muutamien mutkien kautta päätyi siis valtioneuvos Topeliuksen perheeseen piiaksi.

Myöhemmin löydämme Maria Adolfinan Tammisaaresta, jonne hän avioiduttuaan muutti vuonna 1876. Puoliso oli Karjaalla syntynyt panimotyöntekijä Karl Henrik Bergman.  Häitä oli vietetty elokuussa kyseisenä vuonna. Yhteisiä lapsia ei pariskunnalle näyttäisi syntyneen. Maria Adolfina kuoli toukokuussa 1918 ja Karl Henrik syyskuussa 1919.

 

Toinen 1870 -luvun Topeliuksen perheen piioista oli Pernajan Sarvilahden Hagan muonatorpparin tytär Gustava. Hänen isänsä käytti sukunimeä Grén.  Tytär Gustava ei kyseistä sukunimeä käyttänyt. Helsinkiin hän oli tullut Loviisan kautta. Välillä hän kävi pari vuoden ajan Nastolassa, mutta vielä 1881 hänet on merkitty ehtoollisella käyneeksi nimenomaan Helsingissä. Hänen myöhempiä vaiheitansa en ole onnistunut löytämään. Kun Topeliukset muuttivat 1879 Sipooseen, jäi Gustava mitä ilmeisemmin Helsinkiin.

 

Kuva on Helsingin Kaupunginmuseon kokoelmista. Taustalla on Vasili Koroleffin talo (Pohjois-Esplanadi 15), jossa Topeliukset asuivat 1870-1875. Tämä kuva on tosin vuodelta 1890.

Suomen Pylväs ja kukka, valtaneuvos Erik Fleming

Veljekset Ivar ja Erik Fleming olivat mahtava sotaherroja 1520-luvun Suomessa. He onnistuivat vapauttamaan suomalaiset Tanskan Kristian -kuninkaan vallasta vuonna 1523 ja Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle sai Erik nimityksen valtaneuvokseksi. Hänestä tuli myöhemmin Ruotsin ensimmäinen täysivaltainen lähettiläs ja tässä ominaisuudessa hän kävi Moskovassa 1526 uudistaen rauhan Venäjän ja isänmaansa välille.

Vuosina 1528-40 Erik Flemingillä oli läänityksenä Raaseporin lääni. Sen uudeksi keskuspaikaksi perustettiin Tammisaaren kaupunki vuoden 1542 tienoilla. Tosin jo vuonna 1515 Pohjan pitäjän kirkkoherra valitti, että hänen kappalaisensa liikkuu ja rehkii tuolla kauppalassa ("ther i köpstaden"). Joka tapauksessa Erik Fleming nautti Kustaa Vaasan luottamusta ja hänen osakseen lankesi mm. maanpuolustuksen järjestäminen ja rajaselkkausten setvitys. Etelä-Suomen laamanni hänestä tuli jo 1524 ja laivaston amiraali 11 vuotta myöhemmin.

Hänen vaikutti myös varhaisen Suomen talouteen ja kulttuuriin. Erikin aloitteesta perustettiin 1542 maan ensimmäinen rautakaivos Lohjan Outamon kylään. Samoihin aikoihin hän antoi panoksensa Mikael Agricolan Uuden Testamentin suomentamiselle ja painatukselle. Näistä kaikista ansioistaan aikalaiset palkitsivat Erik Flemingille lisänimellä "Suomen pylväs ja kukka". Aivan yksimielinen tämä "arvonimi" ei varmaankaan ollut. Jaakko Teitin valitusluettelossa syytetään Flemingiä talonpoikien sorrosta hänen hankittuaan lisää maaomistuksia osin oikeudetta.
Erik Flemingin nimi liittyy myös myöhäiskeskiaikaiseen kartanoperinteeseemme. Hänen isänsä Joakim F. omisti Siuntiossa sijaitsevan Suitian kartanon, jota hän tosi hoiti Paraisilta sijaitsevan Kuitiasta käsin. Joakimin kuoltua 1494 siirtyi Suitian omistus tuolloin kahdeksanvuotiaalle Erikille. Hän laajensi Suitian tiluksia "ostamalla" ja vaihtamalla. Kuten Teitin luettelosta voidaan lukea, olivat nämä kaupankäynti tavat välillä niin epäilyttäviä, että itse kuningas joutui erotuomarin tehtäviin. Suomessa ollessaan asui Erik vaimonsa Hebla Sparren kanssa nimenomaan Suitiassa. Kartanon tilaviin saleihin mahtuivat myös Erikin sisaret Valborg ja Margareta, joista viimeksi mainittu oli ollut katoliseen aikaan Naantalin luostarin abbedissa.
Perheen toinen omistus oli 1480-luvun alkunsa saanut Kuitian kartanolinna Paraisilla. Erikin saatua sen haltuunsa Suitian tavoin oli valmiina vasta holvi, kellari ja ensimmäinen kerros. Tarmokkaan miehensä Erik Fleming sai rakennuksen valmiiksi kaikkine kolmine kerroksineen. Sotaisa aika vaati myös erillistä torniosaa. Kartanosta oli tarkoitus tehdä saaren asukkaiden oma turvapaikka. Linnan kellarikerroksessa oli kalliolähde, jolla turvattiin vesihuolto mahdollisen piirityksen aikaan.

Itse kuningas Kustaa Vaasa kävi peräti kaksi kertaa Kuitiassa. Ensimmäisellä kerralla kuningas yöpyi kartanolinnan upeimmissa huoneissa, jotka olivat tiilikamareita. Ehkä tämä vierailu sai kuninkaan sittemmin tarttumaan kynään ja varoittamaan poikaansa Juhanaa siitä, ettei aatelistolle pidä antaa liikaa valtaa. Kustaa Vaasa saattoi pitää paikallista aatelistoa peräti liian varakkaaana. Vaurauden saattoi aistia mm. siitä, että Kuitia oli ensimmäinen paikka Suomessa, jossa kasvoi omenapuita.

Erik Fleming kuoli vuonna 1548, jonka jälkeen leskivaimo Hebla Sparre piti tilaa ja sai emännöidä tuota Kustaa Vaasan toista vierailua Kuitiassa. Itse tila omistus oli jo siirtynyt Erikin pojalle, Joachimille, jolta se sitten joutui hänen nuoremmalle veljelleen "rautamarski" Klaus Flemingille. Erik Fleming on haudattu Paraisten kirkon lattian alle. Muistokiven tallensi piirrokseensa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen jäsen vuonna 27.6.1871 ja tämä kuva löytyi yhdistyksen vuosikirjasta jo samana vuonna.
Piirros liittyi ensimmäiseen taidehistorialliseen retkikuntaan, jonka tavoite oli rekisteröidä taiteellisesti ja taidehistoriallisesti arvokasta ja mielenkiintoista aineistoa ympäri Suomea. Yhteensä näitä retkikuntia oli kahdeksan vuosien 1871-1901 välisenä aikana ja niiden jäljiltä saatiin yli 3000 piirrosta, valokuvaa, akvarellia ja mittauspiirrosta. Tästä nimenomaisesta Paraisille suuntautuneesta retkestä uutisoi Åbo Underrättelser elokuun puolivälissä 1871.