Kaipauksella koko paikkakunta

Jos henkilön kuollessa muistokirjoitus päättyy sanoihin ”lähinnä omaisia muistelee häntä kaipauksella koko paikkakunta”, on vainajan täytynyt olla hyvin merkittävä omalla seudullaan. Sitä marraskuussa 1920 kuollut Kaarlo Porthén todellakin oli. Loven Knaapilla 1853 syntyneen Kaarlon vanhemmat olivat Tammelasta syntynyt rusthollari Matti Porthén ja vaimonsa Anna Liisa Hemberg. Anna Liisa oli torpparin tytär Pitkäjärven Sarjalta, kun taas Matin koti löytyy Tammelan Portaan kylän Kauhan talosta.

Kaarlo August oli perheensä esikoispoika, jonka kuudesta sisaruksesta kaksi menehtyi jo lapsena. Noin 24 vuoden iässä Kaarlo vei vihille Amanda Maria Ristimäen Karinaisten Suutarlan rusthollista. Nuori pari asettui Kosken kappeliin, Talolan kylän Knaapille. Tämän talon valikoitumista asuinpaikaksi ei tarvitse kummeksua, jos tietää sen edelliseksi omistajaksi Kaarlo Augustin äidinisän, herastuomari Israel Hembergin. Kaarlon ja Amanda Marian perheessä asui kasvattilapsena Lempi Justiina, jonka äiti Iita Johanna oli ollut piikana Tuimalan maakauppiaalla lapsensa syntymän aikaan. Tämä kolmikko muutti Talolasta Marttilaan 1887. Kaarlon veli Matti oli tällä aikaa ryhtynyt kotitalonsa isännäksi, mutta perhe otti kodikseen Rauhalan mökin Knaapin mailta. Lempi Justiina lähti 1892 piiaksi Maunulan Kankareelle.

Kaarlo Porthén asui sitten Rauhalassa vuokraajana elämänsä loppuun saakka. Velipoika Oskari löytyy vuosisadan vaihteessa samalta rippikirjan sivulta. Hänen ammatikseen on merkitty poliisikonstaapeli.

Kaarlo oli elämänsä aikana lukuisissa luottamustoimissa, mistä mainittakoon 17 vuotta kuntakokouksen esimiehenä. Muita puheenjohtajuuksia löytyi mm. vaali-, holhous- ja vuokralautakunnista. Erityisen pitkän uran hän teki Marttilan Säästöpankin rahastonhoitajana. Tässä toimessa Porthén oli peräti 32 vuotta. Hän jätti työn uudelle sukupolvelle vasta pari vuotta ennen kuolemaansa, mutta senkin jälkeen Kaarlo oli pankin hallituksen puheenjohtajana. Hänen hautakivessään Marttilan kirkkomaalla lukeekin ”kasööri”. Porthénin veljentytär Helena oli setänsä kuoleman aikoihin Säästöpankin kirjanpitäjänä.

Vaikka hänellä oli näin paljon erilaisia virkoja ja luottamustoimia, jäi hän lehtitietojen mukaan aikalaisten mieleen ”hilpeänä seuramiehenä”. Häneltä löytyi hauskoja kertomuksia ja anekdootteja tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Vaimo Amanda Maria kuoli vasta 1940-luvulla, yli 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Lapsia ei pariskunnalle koskaan tullut. Kasvattitytär Lempi Justiina oli Kankareen jälkeen piikana Ollilan Kaunelassa. Hän meni 1900-luvun alussa naimisiin Turusta tulleen karjanhoitaja Nikolai Lindbladin kanssa. Samalla Lempi mainitaan ensimmäisen kerran sukunimellä Kuusella. Perheen pojat Aarno ja Viljo syntyivät Kaunelassa. Mainitun talon omisti tuohon aikaan kruununnimismies Isak Edvard Sjöman, jonka palveluksessa Nikolai Lindblad siis oli. Hänen isänsä Karl Rikhard Lindblad oli Nurmijärveltä kotoisin, mutta toimi Turussa kauppiaana poikansa syntymän aikaan. Nikolailla oli syntynyt kaksosena. Hänen veljensä nimi oli Konstantin.

Outo löytö Saaren kartanolla

Tammelassa sijaitsevaan Saaren kansanpuistoon kirkonkylästä johtova tie on niin kaunis, että superlatiivit alkavat loppua kesken. Ennen muinoin niin mahtava Saaren kartano jää nykyisestä tielinjauksesta jonkin verran sivuun eikä siitä oikein saa kunnon valokuvia yksityisyyttä loukkaamatta. Suomen maatilat -kirjasarjan kakkososa vuodelta 1932 tietää kertoa paikasta seuraavaa;

Käsittää Saaren ratsuvelvollisen säterin sekä sen kanssa yhdysviljelyksessä olevat Kankaisten ja Miekon ulkotilat. Saaren kartano kuului alkujaan Mustialan kuninkaan kartanoon ja oli v:sta 1563 Joensuun Horneilla, jotka kuitenkin menettivät sen Kaarle Herttuan ja Sigismundin välisten riitojen aikana. Tila annettiin 1612 rälssimies Martti Jaakonpojalle, jolta se siirtyi hänen vaimonsa jälkimmäiselle miehelle skotlantilaissukuiselle Frans Johnstonelle. Myöhemmin 1600-luvulla tila oli uudelleen Horneilla. Sen jälkeen mainitaan omistajina sekä Lauritsa Creutz vanhempi että nuorempi ja Pistolhjelm suku, jolta tila naimisen kautta periytyi Kuhlman suvulle ja tältä Borgström ja Lepsen suvuille, sekä viimemainitulta 1900 vuosisadan puolivälissä de la Chapelle suvulle, jonka hallussa se oli v:een 1930. Omistajat v:sta 1930 insinööri Erik v. Frenckell ja puolisonsa fil. maisteri Ester (o.s. Lindberg).

Vuoden 1900 kesällä kartanon mailla tehtiin ihmeellinen löytö. Maantien varrella hiekkaa kaivettaessa törmättiin ihmisten sääriluihin ja pääkalloihin. Yhdessä näistä kalloista voitiin havaita selkeä kuulan tekemä reikä. Osuttuaan päähän oli kuula tunkeutunut oikean puoleisesta ohimosta sisään ja tullut sitten vasemmasta ohimosta ulos. Samalla se oli repäissyt luusta siruja ja laikkoja ulostuloaukon kohdalla. Kyse oli ollut ilmeisesti hieman vanhemmasta aseesta, sillä reiän suuruus viittaasi suurempaan kaliperiin kuin mitä 1900-luvun alun  aseissa oli. Pitäjäläiset muistelivat löydön jälkeen, että samoilta seuduilta olisi aiemminkin kaivettu esiin ihmisten luita.

Vaikka en onnistunut vanhoista sanomalehdistä kaivamaan enempää tietoa tästä tapauksesta, voisi kyseisten jäänteiden olettaa olevan esimerkiksi Suomen Sodan ajoilta. Toinen mahdollisuus on Isoviha, jonka kuluessa useat suomalaispitäjät kokivat kovia.

Oheinen kuva on otettu Saaren kansanpuiston uimarannalta kartanoon päin.

Riikka Kujanpään murha

Rengon pitäjän Lietsan kylän Seppälässä syntyi lokakuussa 1840 tyttölapsi, jolle isä Mooses Kustaanpoika ja äiti Kaisa Mikontytär antoivat nimen Fredrika. Isä Mooses toimi yhtenä Rengon kuudennusmiehistä, joten hänen voidaan olettaa olleen pitäjäläisten kunnioittama ja arvostama henkilö. Vuosien 1838-1858 välillä tähän perheeseen syntyi yhteensä yksitoista lasta, joista em. Fredrika oli järjestyksessä neljänneksi vanhin.

Huhtikuussa 1863 hänet lopulta talutettiin alttarille. Sulhaseksi tuli Tammelan Lungaksen kylän Mattilan talon silloinen isäntä Matti Matinpoika. Matti oli nuorikkoaan kolmisen vuotta vanhempi. Hänen oma isänsä Matti Jaakonpoika oli kuollut maaliskuussa 1859, joten nuoremp Matti sai tämän verotalon hoidon vastuulleen hyvin nuorena. Nuoren parin perheeseen syntyi vuosien mittaan neljä poikaa ja yksi tytär, mutta yhteiselo päättyi isä Matin menehtymiseen kesäkuussa 1874. Jossain välissä leski Fredrika muutti sitten Lungaksen Kujanpää-nimiseen torppaan ja välillä hänet myös mainitaan sukunimellä Kujanpää. Kastettujen luettelon ja rippikirjojen käyttämä nimi Fredrika ei puolestaan ole ollut arkikäytössä, vaan nainen tunnettiin Riikkana.

Riikka Kujanpää eli leskenä Lungaksen kylässä noin 35 vuoden ajan, mutta syyskuisena sunnuntaiaamuna 1910 hänen elämänsä päättyi järkyttävällä tavalla. Viedessään ainutta lehmäänsä laitumelle kotinsa lähellä, oli joku hyökännyt hänen kimppuunsa viiltäen veitsellä leskiemännän kurkun poikki. Riikka oli jo vuonna 1907 ollut samantapaisen verityön kohteena, sillä Mattilassa asunut Juho Nestor Juhonpoika löi häntä kivellä päähän metsässä. Isku oli niin luja, että emäntä oli löydettäessä tajuttomana. Rikollinen sai teostaan kymmenen kuukauden vankilatuomion, josta hän sitten vapautui vain viisi viikkoa ennen murhaa. Syyksi väkivaltaiseen tekoon epäiltiin Juho Nestorin halua päästä käsiksi perintöön. Pahantekijä oli tietoinen, että vanhan muorin kuoltua tämän hallussa olevat maat tulisivat hänen hallintaansa.

Niinpä poliisi suuntasi välittömästi Juho Nestor Mattilan jäljille ja konstaapeli Lukkala pidätti tämän jo puolen päivän aikaan. Ruumista tutkittaessa huomattiin Mattilan pistäneen vainajaan kuusi haavaa; yhden kumpaankin käteen, kolme rintaan sekä kuolettavan, suuren viillon kurkkuun. Tapaus oli niin selvä, että Mattilan tunnustusta ei tarvinnut kauaa odottaa.

Näin surkeasti päättyi juuri 70 vuotta täyttäneen Riikka Kujanpään elämä. Lähinnä häntä jäivät kaipaamaan poika Alesanteri vaimonsa Ida Maria Malmin kanssa sekä näiden lapset Kaino Maria, Anna Johanna ja Paavo Aleksanteri. Joulun jälkeisenä arkipäivänä 1910 koottiin sitten rahat siitä huutokaupasta, jossa perilliset olivat myyneet Riikka Kujanpään vaatimattoman maallisen omaisuuden.

Ero!

Kosken saha sai vuonna 1870 kirjurikseen Mustion ruukkiseurakunnassa 1837 syntyneen Frans Fridolf Wikbergin. Hän muutti paikkakunnalle vaimonsa Maria Söderbergin sekä poikansa Fridolf Vernerin kanssa Lohjalta. Koskella perheeseen syntyi viisi lasta; Hulda Maria, Frans Johannes, Juho Rikhard sekä kaksoset Johan Julius ja Karl Gustaf. Heistä jälkimmäinen kuoli jo samana päivänä eikä Johan Juliuskaan elänyt kuin hieman toista viikkoa.

Maria Kustaava Söderberg oli miestään kuusi vuotta nuorempi ja syntynyt Tammelan Letkun kylän Kyynärällä piika Kustava Aquilina Linderbergin aviottoman lapsena. Hänen isänsä oli mitä todennäköisimmin kyseisen talon vuokraaja Gustaf Adolf Söderberg, jonka kanssa Kustava Aquilina meni naimisiin 1844.

Kosken Tl sahan maisemia kesäkuussa 2010

Yhteiselo Frans Fridolfin ja Maria Kustaavan välillä päättyi kertaheitoilla loppuvuodesta 1881. Pariskunnalle tuli syystä tai toisesta eripuraa ja lopulta he päättivät erota. Tähän tarvittiin Turun Tuomiokapitulin antama erokirja, joka saatiinkin marraskuun 17. päivänä em. vuotta. Sen perusteella herra ja rouva Wikbergille annettiin nykytermein sanottuna avioero. Samalla Maria Kustaava sai luvan mennä toisiin naimisiin näin halutessaan.

Melko pian tämän asiakirjan jälkeen eli helmikuussa 1882 muutti Maria Kustaava lapsiensa Fridolf Vernerin, Hulda Marian ja Juho Rikhardin kanssa syntymäpitäjäänsä Tammelaan. Siellä äiti pienokaisineen asettui Patamon kylän Paloniemen taloon, jonka hänen vanhempansa tuossa vaiheessa omistivat. Erosta toipuvaa Maria Kustaava lohdutti varmasti myös hänen sisarensa Eva Aquilina, jonka mies Johan Viktor Johansson oli Paloniemen seuraava isäntä Gustaf Adolf Söderbergin kuoltua toukokuussa 1882.

Tammelan rippikirjasta selviää myös se, että Fridolf Verner ei ollutkaan Maria Kustaavan oma poika. Lapsi oli syntynyt Lohjalla 1866 ja Tammelassa hänet on sitten merkitty kasvatiksi. Nopea vilkaisu Lohjan kastettujen luetteloihin paljastaa hänen syntyneen kirjanpitäjä Wikbergin ensimmäisestä avioliitosta. Mielenkiintoista kyllä, Fridolf Verner jäi siis asumaan mieluummin äitipuolensa kuin oikean isänsä luokse.

Frans Fridolf Wikberg jäi siis yksin asumaan Koskelle  työskennellen sahan kirjanpitäjänä. Näin hän ehti elää peräti 30 vuoden ajan "vaimostaan eroitettuna", kuten rippikirjat meille uskollisesti tuon tiedon merkitsevät.

Torvisoittoa ja suutareita

Marttilan pitäjän voimakastahtoinen nimismies Edvard Sjöman omasi silmää ja korvaa myös kulttuurille. Hän julkaisi ensimmäisen historiakirjan omasta kotikunnastaan ja 1885 hän oli jo ehtinyt perustaa kymmenmiehisen torvisoittokunnan Marttilaan.

Sjöman kustansi omasta kukkarostaan orkesterin tarvitsemat soittimet, opettajan sekä orkesterinjohtajan. Hän näki lisäksi kovasti vaivaa saadakseen yhtyeensä esiintymään ja harjoittelemaan ahkerasti. Sjömanilla oli onni tai taito saada orkesterin ensimmäiseksi johtajaksi entinen Turun pataljoonan signalisti Juho Forth. Soittamisen lisäksi Forth hoiti jonkin aikaa siltavoudin tehtäviä Marttilassa. Tämä taitava mies oli kysytty alan ammattilainen sillä hän johti myöhemmin mm. Rauman torvisoittokuntaa. Tämän lisäksi Forth hoiti laulunopetusta Rauman alkeiskoulussa ainakin lukukautena 1889-1890. Samalla hän ehti raittiusseuran "lauluköörin" johtajaksi.

Raumalta hän haki ja pääsi Jyväskylän torvisoittokunnan johtajaksi vuonna 1891. Valitettavasti hän nousujohteinen uransa päättyi keuhkotautiin sairastumisen myötä jo saman vuoden syksyllä. Juho Henrik Forth oli kuollessaan ainoastaan reilun 37 vuoden ikäinen. Hän jätti jälkeensä leski Vilhelmiinan. Pariskunta oli ollut lapseton. Kesällä 1898 Vilhelmiinan nai tamperelainen talonomistaja Mäkinen.

Juho oli syntynyt Jokioisten Ojaisten kylässä suutari Matti Fortin ja vaimonsa Kustava Abramintyttären perheeseen syyskuussa 1854. Matti ja Kustava oli vihitty paria vuotta aikaisemmin. Tuohon aikaan Matti Fort työskenteli Jokioisten kartanon omana suutarina, kun taas Kustava oli Pappilassa piikana. Kuten niin monesti aiemminkin käsityöläisten kohdalla, tuli Juho Henrikin pikkuveljestä, Matti Matinpoika Fortistakin suutari. Nuorempi suutari-Matti asui 1910-luvulle tultaessa Tammelan Kuhalan kylässä maksaen kunnallisveroa 1000 markan tuloista vuodelta 1909.

Murha Maarian pitäjässä

Kevätkesällä 1894 löydettiin Maarian kirkon luona joesta tuntemattoman miehen ruumis. Poliisitutkinnassa kävi ilmi, että kyseinen vainaja oli torppari Johan Fredrik Haukivaha Tammelasta. Edelleen tutkimuksessa voitiin todeta, että torppari Haukivaha oli kuollut väkivaltaisesti ennen veteen heittämistä.

Tapausta lähdettiin selvittämään murhana ja nopeasti epäilykset kohdistuivat kahteen henkilöön, torppari Johan Efraiminpoika Tenniin sekä tämän vaimoon, Aleksandra Gustava Davidintyttäreen. Pariskunta asui tuolloin Prunkkalassa, muutamia kilometrejä Aurajoen ylävirran suumtaan. Lähinnä poliisien epäilyksiä oli herättänyt se, että Tenneillä oli ollut käytössään Haukivahalle kuuluneet hevonen ja reki. Näin ollen kruununnimismiehen tehtäväksi jäi vangita välittömästi epäilyksenalaiset.

Puolisot toimitettiin Turkuun, jossa torppari Tenn tunnusti murhanneensa Haukivahan. Samalla hän kertoi vaimonsa auttaneen tässä hirmutyössä. Tämä Aleksandra kielsi jyrkästi. Kuulustelujen jälkeen Tennit teljettiin lääninvankilaan ja kesäkuun viidentenä päivänä ottivat Paimion, Piikkiön sekä Maarian lakimääräiset käräjät murhan käsittelyynsä.

Oikeudessa puolisot kertoivat olleensa laskiaismarkkinoilla Turun kaupungissa ja poistuessaan lyöttäytyneensä yhteen Hämeentullin luona torppari Haukivahan kanssa. Hänen hevosreellä oli sitten jatkettu matkaa Liedon suuntaan. Jyrkän mäen alla miehet olivat nousseet reestä ja täten helpottaneet hevosen kuormaa. Mäkeä noustessa heille oli tullut riitaa Haukivahan mukana olleesta punssipullosta.

Riita huipentui siihen, että Tenn nappasi reestä puukarahkan iskien sillä Haukivahaa ohimoon. Tämä pyörtyi välittömästi iskun voimasta. Vaimonsa avulla Tenn nosti tajuttoman miehen reen kyytiin ja matka jatkuikin nyt takaisin Turkuun päin. Hetken kuluttua kolkattu mies alkoi osoittaa toipumisen merkkejä. Silloin Johan Tenn antoi vaimolleen puukon sanoen "pistä tuolla ette hän kauemmin piinaannu".

Vaimo Aleksandra totteli käskyä ja pisti puukolla onnetonta tammelalaista, joka menehtyi pian. Halisten sillan kohdalla pariskunta paiskasi Haukivahan jokeen. Tätä ennen he ryöväsivät tältä kukkaron, jossa oli 20 markkaa rahaa. Tekonsa jälkeen Tennit ajoivat Turkuun myymään varastamaansa hevosta.

Lisätodistuksien saamista varten juttu lykättiin em. istunnossa kesäkuun loppupuolelle ja murhapari passitettiin lääninvankilaan. Kesäkuun 28. päivä heidät lopulta tuomittiin käräjillä elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Kuritushuonevangin oli tehtävä työtä valtion hyväksi. Näitä tuomittuja varten vankilassa oli kolme eri luokkaa: pakkoluokka, oppiluokka ja koeluokka.Pakkoluokassa vankia pidettiin yksinäishuonessa vähintään neljä kuukautta. Erinäisillä perusteilla (ensikertalaisuus, alle 20 vuoden ikä, terveydelliset syyt) tätä aikaa voitiin lyhentää. Silloin hän saattoi työskennellä muiden vankien kanssa, mutta yöt ja vapaa-ajat hänen oli vietettävä yksinäishuoneessaan. Erillinen kuritushuonerangaistus poistui Suomen laista vasta vuonna 1975.

Sotaveteraaneja Kanta-Hämeestä

Vuonna 1858 suomalainen lehdistö kertoili laajasti niistä "sotawanhuksista", jotka olivat olleet mukana Suomen sodassa 1808-1809. Heitä oli tuolloin elossa koko joukko, mutta valtiovallan taholta heidän toimeentuloaan ei oltu turvattu millään tavalla. Lehtien artikkeleista paistaa läpi, että veteraanit ainakin itse arvostivat kovasti osallistumistaan tuohon sotaan.

Tällä kertaa otan tarkasteluun pari Kanta-Hämeessä elänyttä miestä. Heistä ensimmäinen näki päivänvalon ensimmäistä kertaa joulun alla 1783 Tammelan pitäjän Torron kylän rakuunan torpassa. Siellä asuivat hänen vanhempansa Johan Tropp ja Maria Tuomaantytär. Poika sai nimen Tuomas luultavasti äidinisänsä kunniaksi. Kastettujen luettelosta ei Tuomaksen lisäksi löydy muita lapsia tälle pariskunnalle. Rippikirjatulkintani mukaan äiti Maria Tuomaantytär olisi muuten ollut alle 15 vuoden ikäinen Tuomaan syntyessä.

Tuomas Tropp lähti Tammelan Torrolta sotaväkeen vuonna 1804 ja ensimmäisiä tehtäviä oli reserviläisenä olo Sääksmäen komppaniassa, Hämeenlinnan rykmentissä. Sodan syttyessä 1808 Tuomas oli Suomenlinnassa ja siellä hän sitten ehti olla aina linnoituksen antautumiseen saakka. Tämän jälkeen mies otti eron palveluksesta ja palasi kotipitäjäänsä. Sieltä hän käytöksensä ja hyvän äänensä vuoksi pääsi lukkarin toimeen Rengon pitäjään vuoden 1823 paikkeilla.

Vuonna 1858, kun sodasta oli kulunut jo 50 vuotta, oli Tuomas Tropp vanhuuden tähden voimaton. Niinpä hänellä oli "kirkkoweisussa" apulainen, joka sai häneltä puolet palkasta korvauksena. Jäljelle jäävän 5,5 tynnyrin (rukiita?) oli sitten riitettävä Tuomakselle ja hänen vaimolleen Anna Nymanille. Rengon lukkarina toimi myös Tuomaan ja Annan poika Carl Gustaf Tropp.

Seuraava veteraanimme oli Hauhon Sotjalan kylässä asunut Erik Klen, joka oli syntynyt vuonna 1781. Hänet otettiin reservin sotamieheksi 18 vuoden iässä Sotjalan kylän Niuran, Tarrin ja Puuskan talojen ruotuun. Juuri ennen Suomen sodan syttymistä hänet pantiin vakinaiseksi sotilaaksi Hämeenlinnan rykmenttiin. Taisteluihin Erik osallistui ainakin Ulvilan kirkolla, Siikajoella ja Sundbyssä. Jossain näistä tappeluista hän sai luodin jalkaansa, jota Erik sitten ontui vielä vanhalla iällään.

Sodan jälkeen Erik Klen palveli 15 vuoden ajan Heinolan pataljoonassa ja jossain välissä hän ehti mennä naimisiin Maria Gustafsdotterin kanssa. Pariskunnalle syntyi seitsemän lasta vuosien 1806-1821 välisenä aikana.

50 vuoden kuluttua sodan päättymisestä Erik sai eläkettä kahdeksan ruplaa ja 60 kopeekkaa. Sotaväen jälkeen hän oli tehnyt suutarin töitä, mutta raihnauden takia piti leskeksi jääneen veteraanin turvautua ihmisten armeliaisuuteen.

Lukkari Valenius

Pusulan lukkarina 1800-luvun loppupuolella ollut Erik Petter Valenius oli kotoisin Sammatin Myllykylän Isopousulta, missä hänen sukuaan voidaan seurata aina 1600-luvulle saakka. Erik Petterin isä Erik Walenius oli mennyt naimisiin Lohilammen rusthollarin tyttären, Christina Enqvistin kanssa. Tästä avioliitosta oli tusinan verran lapsia. Heistä vuonna 1807 syntynyt poika Henrik Johan tuli Isopousun seuraavaksi isännäksi.

Paria vuotta nuorempi veli Gustaf oli Tammelan pitäjässä varalukkarina ja suntiona. Vuonna 1816 syntynyt Adolf muutti Espooseen 1840, mutta jo neljää vuotta myöhemmin hänet tapaa Nummen Hyvelän kylän Uotilassa renkinä. Vuosikymmenen lopulla hänestä tuli kotitalonsa torppari. Keväällä 1818 syntynyt Kristian lähti perheineen Helsinkiin 1867, mutta palasi lähelle kotitaloaan, Lohjan Karstun Joenpellolle itselliseksi 1883. Vuonna 1821 syntynyt Karl Vallenius työskenteli Sammatissa torpparina, räätälinä ja kanttorina asuen Kaukolan kylän Kirman torpassa.

Erik Petter oli syntynyt helmikuun 18. päivä 1812 ja hänestä tuli Pusulan kappeliseurakunnan lukkari. Lukkarina hän onnistui herättämään arvostusta ja kun pitäjässä perustettiin 9.2.1868 kunnallishallitus, tuli Erik Petteristä kuntakokouksen varaesimies. Hänen poikansa August Valkama oli vuodesta 1879 kuntakokous varsinainen esimies.
Erik Petter Valenius oli myös tarkka ympäristönsä huomioitsija. Niinpä hän pojalleen Augustille lähettämässä kirjeessä vuonna 1878 kuvaili kotipitäjänsä liikenneoloja seuraavaan tapaan;

"Emma tulee ensin rautatietä myöten Helsingistä Järvelän pysäyspaikkaan; me toivomme että sinä, josta vaan mahdollista on, tulisit Järvelään häntä vastaan torstaina siihen aikaan kuin juna sinne kerkii, ettei Emman tarvittisi hollihevoista ottaa, sillä se on epäiltävä, josta hänelle annetaan hollihevoista ja toiseksi, josta on paha kurisia hollimiehiäkin".

Geddat murhien uhreina

Karjalohjan kirkkoherrana 1820-40 -luvuilla toiminut Gustaf Adolf Gedda syntyi Salon Karjaskylässä vuonna 1789. Hänen isänsä Carl Gustav Gedda oli tuona vuonna armovuodensaarnaajana Seilin hospitaalissa, mutta 1790 hänet tavataan Perniön Teijon ruukinsaarnaajana. Sieltä hän muutti perheineen Nummelle kappalaisen virkaan ja edelleen Tammelaan, jossa hän myös kuoli. Gustaf Adolfin äiti Elisabet Sjöblom oli kotoisin Sauvon pitäjästä.

Gustaf Adolf Gedda lähetettiin Turun katedraalikouluun kevättalvella 1802 ja siellä hän oli aina vuoteen 1812 saakka, jolloin hänestä tuli ylioppilas. Pappistutkinnon hän suoritti samoin Turussa ja siellä hänet myös vihittiin papiksi 20.6.1814.

Opiskeluiden jälkeen hän oli pappina Pirkkalassa, Hämeenlinnassa, Vanajassa ja Lohjalla seuraavien kahdeksan vuoden kuluessa. Tammelan pitäjä sai Gustaf Adolfista kappalaisen 1822 ja sieltä tie vei hänet vihdoin kirkkoherran virkaan Karjalohjalle 1838.

Gustaf Adolf Gedda oli kolme kertaa naimisissa. Ensimmäinen avioliitto Juliana Thurenin kanssa päättyi vaimon kuolemaan jo 1818. Toisen kerran hän meni vihille Tammelassa kirjanpitäjä ja kruununvouti Erik Jusseliuksen tyttären, Ulrikan kanssa kesällä 1820. Avioliitosta Ulrikan kanssa oli useita lapsia, joista tytär Matilda nai saarnaaja Adolf Lindmanin. Pariskunta asui mm. Tarvasjoella, jonka kirkon vierelle on haudattu kaksi heidän lapsistaan. Toinen tytär Karolina oli naimisissa Sammatissa syntyneen kirjanpitäjä Gabriel Nymanin kanssa. Tämä pariskunta asui Tammelassa, jossa mies omisti Martilan talon.

Ulrika Juselius kuoli vuoden 1848 lopulla jalkojen pöhöttymisen aiheuttamiin vaivoihin. Seuraavan vuoden heinäkuussa leski Gustaf Adolf Gedda matkusti Saloon ja meni siellä kolmannen kerran naimisiin. Nuorikko Edla Matilda Malmsteen oli miestään peräti 40 vuotta nuorempi. Vain kolmen kuukauden päästä häistä Gustaf Adolf kuoli Karjalohjan haudattujen luettelon mukaan murhattuna. Karjalohjan historia -teoksessa kerrotaan kuoleman tapahtuneen helsinkiläisessä sairaalassa, jonne hänet olisi toimitettu vaimon aiheuttaman vamman takia.

Mitään muuta dokumenttia ei tästä väitetystä rikoksesta ole. Rippikirja ja rikosluettelo eivät sisällä mitään tietoja vaimon osallisuudesta Geddan kuolemaan. Teoria tuntuu siinäkin mielessä oudolta, että leskivaimo Edla Matilda asui vielä neljän vuoden ajan Karjalohjalla, kunnes muutti takaisin kotiseudulleen lokakuussa 1853. Hän avioitui muutaman vuoden päästä Hinnerjoen kirkkoherran, Johan Waldstedtin kanssa.

Vaikka Gustaf Adolf Gedda mitä luultavammin kuoli luonnollisista syistä, hänen veljentyttärensä kohtalo oli karumpi. Neiti Alexandra Gedda todellakin murhattiin raa'alla tavalla Hämeenlinnan ja Hattulan välisellä ns. Vanhalla Turuntiellä. Alexandra oli tarkoitus matkustaa juhannuksen aikaan vuonna 1882 Hämeenlinnasta Hattulaan kestikievarikyydillä. Ajuriksi tuolle matkalle sattui sanomalehtien kertomusten mukaan "viallinen mies", Robert Kustaanpoika Iso-Luolajan Yli-Hovilasta, Vanajan pitäjästä.

Koska neiti Gedda ei koskaan saapunut perille, lähti häntä vihdoin etsimään neiti Sofia Tammelander Tampereelta. Kestikievarin päiväkirjasta selvisi tuo edellä mainittu kyyti. Robert myönsi kyydinneensä Geddan Hattulaan. Kuitenkaan Alexandraa ei sieltä löytynyt. Sen sijaan Iso-Luolajasta, Robertin tädin luota löydettiin yhdet kengät ja shaali, jonka Robert oli sinne jostain tuonut. Neiti Tammelanderin mukaan Alexandra oli aikonut matkallaan ostaa shaalin. Samalla Tammelander tunnisti kenkäparin nimenomaan Alexandran omiksi.Kävi myös ilmi, että Robert Kustaanpoika oli ollut tekemisissä erään kraatarin kanssa ja neiti Gedda oli puolestaan aikonut ostaa trikoota kokonaiseen miesvaateparteen. Samoin Robertin tiedettiin "herrastelleen" juhannuksen jälkeen kellon kanssa, jonka hän sanoi saaneensa veljeltään.

Viranomaisten oli pakko uskoa neiti Tammelanderia ja niinpä pääteltiin kyytimies Robert Kustaanpojan surmanneen Alexandra Geddan matkan päällä ja kätkeneen ruumiin jonnekin. Tämän jälkeen hän olisi varastanut kellon, vienyt kankaan kraatarille saadakseen itselleen uudet vaatteet ja vienyt kengät sekä shaalin lahjaksi tädilleen.

Poliisitutkinnassa Robert Kustaanpojan ei auttanut muuta kuin tunnustaa murha. Hän oli sanojensa mukaan lyönyt rattailla istunutta neiti Geddaa otsaan ja tämän tiputtua maahan kuristanut hänet kuoliaaksi. Ruumin hän kätki kaatuneen puun juuren alle, josta se löydettiin murhaajan opastuksella.

Onnnitteluruno vastavihityille

Tammelan pitäjänapulaisena ja kappalaisena toimi 1700-luvun alkupuolella muuan Johannes Barck, joka oli vihitty 25.2.1709 samaisen pitäjän kirkkoherran tyttären, Kristina Gottlebenin kanssa. Vihkimisen yhteydessä julkaistiin ajalle tyypillinen vihkonen, joka sisälsi kolme runoelmaa tuoreen avioparin "kunniaksi".

Vihon nimi oli vähintäänkin mahtipontinen;

Då adjunctus ministerii uthi Tammela;

wördig och wällärde Herr JOHAN BARCK Brudgummen:

med Ehreborne och Dygderijka Jungfrun Jungfru CHRlSTINA GOTTLEBEN Bruden;

Ett Fast och oryggeligt Ächta-Förbund med hwarannan beslöt

På Prästegården i Tammela den 25 Februari 1709.

Itse asiassa runoissa oli kyse hyväntahtoisesta pilkasta sulhon nimen kustannuksella. Runojen tekijöinä olivat sulhasen lankomies, maisteri Johan Zidbeck, morsiamen serkku, maisteri Johan Haartman ja vääpeli Gabriel Gottleben. Tämä vihon alkuperäinen kappale on nykyään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa, mutta Helsingin Yliopiston kirjastosta löytyy sen valokopio.

Vääpeli Gottlebenin runoili vihkoon tähän tapaan;

Hwad är thet som iag will skrifwa’?

Fast min plicht mig wil nu drifwa

At fullgiöra detta här:

Sij! min Fiäder är så klener

Och iag sielf så trög och sener
At fullfölja mitt begär.
Doch så wiI iag mig fördrista
Med förönskan at utbrista:
Meer knapt fordras lär af mig:
Gud han af ett nådigt sinne
Hafwe altijd Ehr i minne;
Tage Ehr och sidst til sig.

Således sin Broderliga skyldighet

sökt at effterkomma

Johannes Barck kuoli vuonna 1749, "70 -vuotiaana". Kristinan kuolinaika ei ole tiedossani. Pariskunnalla oli ainakin kuusi lasta, joista tytär Kristinan puoliso oli apupappi Johan Avellan, poika Gabrielin 1. puoliso Beata Sonck ja toinen Beata Jägerhorn af Storby. Toisesta pojasta, Gustavista tuli pitäjänapulainen.

Barck Gottleben Haartman