Suomen sodan uhri

Seuraava henkilö lyhyessä blogijuttusarjassani sotilasesi-isistäni on isänisäni isänisän isänisä, ruotusotilas Mikko Ahlberg silloisesta Perttelin seurakunnasta. Hän syntyi syyskuun 15. päivänä 1768 Perttelin Tiskarlan l. Diskarlan kylässä. Myöhemmin eli 1800-luvun lopulla kylä oli osa Kuusjokea ja nykyisin sitten Salon kaupunkia. Vanhempina olivat venesotilas Erik Johan Sarin ja Liisa Matintytär, joka puolestaan oli Tiskarlan Hakon talollisen tytär. Mikon puolisoksi vihittiin lokakuussa 1791 Leena Simontytär Perttelin Kanungin kylän Ali-Jaatin talosta.

Mikosta tuli vuoden 31.5.1791 tyhjänä olleen Turun läänin jalkaväkirykmentin Perniön komppanian Diskarlan ruodun numero 101 sotamies. Asiaa koskeva sotilasrulla päivättiin Turun kaupungissa seuraavan vuoden maaliskuussa. 

Pääkatselmuksessa vuodelta 1795 Mikosta todettiin seuraavat tiedot: Uskelan Diskarlan no 101 sotamies Mikko Ahlberg, syntynyt Uskelassa, 25-vuotias, kunnostautunut palveluksessa, oli läsnä ja hyväksyttiin.  Lähes samat tiedot saadaan vuoden 1804 pääkatselmuksesta, toki ikä oli muuttunut ja samalla mainitaan hänen olleen palveluksessa 13 vuoden ajan.

Turun läänin jalkaväkirykmentin Perniön komppanian sotilaana hän joutui 1808 alkaneeseen Suomen sotaan. Suomen armeijan jalkaväen vahvuus oli 13000 miestä sodan alkuvaiheessa. Heidän lisäkseen oli saatu värvättyä väkeä noin 6400 miestä. Kun mukaan lasketaan jääkärit, rakuunat, tykkimiehet, meritykkimiehet ja laivamiehet, tuli kokonaisvahvuudeksi reilu 23000 miestä.

Venäjän armeija vyöryi Kymijoen yli ilman virallista sodanjulistusta 21.2.1808. Ensimmäiseksi ne kohtasivat Uudenmaan 1. pataljoonan ja 21-22.2.1808 kuolivat ensimmäiset Ruotsin sotilaat. Tästä tilanne eskaloitu nopeasti, sillä käytännössä Ruotsin armeija perääntyi jatkuvasti kohti pohjoista. Syksyllä 1808, tarkemmin 29. päivä syyskuuta Ruotsin armeijan ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingspor solmi venäläisten kanssa aselevon. Paikkana oli Lohtaja. Tämän aselevon rikkoivat venäläiset Savon osalta 27.10.1808 ja kokonaan neljää päivää myöhemmin.  

Tätä ei Mikko Ahlberg enää nähnyt, sillä hän kuoli 19.10.1808. Tämä tieto selviää Suomen palkkarästikomitean asiakirjoista. Suomen palkkarästikomitean tehtävänä oli selvittää Suomen sodan 1808–1809 aikana maksamatta jääneet suomalaisten joukkojen saatavat. Perttelin seurakunnan haudattujen luettelossa Mikkoa ei mainita. Ohjeistuksen mukaisesti haudattujen luetteloihin piti kirjata vain oman kirkkomaan multiin haudatut vainajat. Sen sijaan rippikirjasta vuosilta 1806–1811 löytyy äärimmäisen askeettinen maininta Mikon kuolemasta - ”död i fält”, kuollut kentällä. Tämä siis tarkoittaa tässä yhteydessä taistelukenttää. Koska aselepo alkoi 29.9.1808, on Mikko todennäköisesti haavoittunut taistelussa tätä ennen ja kuollut myöhemmin.

Kaipaamaan jäi vaimo Leena sekä kolme lasta. Yhteensä Mikolla ja Leenalla oli yhdeksän lasta, joista muut kuolivat pieninä, Ulrika -tyttönen yhdeksän päivää ennen isäänsä lokakuussa 1808. Leena avioitui kesällä 1810 renki Matti Mikonpojan kanssa. Tästä liitosta syntyi kaksi lasta. Matti kuoli elokuussa 1828 murhan uhrina ja Leena rippikirjan mukaan joulukuun lopulla 1835.

Kuvassa Turun läänin jalkaväkirykmentin paraatiasu. Lähde: RA Uniformsritningar, Jacob Gillberg: svenska och finska uniformer, SE/KrA/0429/001/09 (1765]), bildid: K0038342_00001

Lumppukauppias

Turun kaupungissa vihittiin toukokuussa 1827 sotilas Josef Sjögren ja piika Gustava Åkerberg. Josef oli palvellut Turun pataljoonan Tampereen komppaniassa ensin sotilaana ja sitten tarkk’ampujana. Hän tuli palvelukseen vuoden 1820 paikkeilla. Pariskunnalle syntyi seuraavien vuosien aikana viis lasta, joista tosin esikoinen kuolleena. Kun tuon esikoisen aikaan isää nimitetään vielä sotilaaksi, on vuonna 1829 hänen ammatikseen tullut lumppukauppias. Tosin hän oli myös Turun pataljoonan muonavahduudessa samoihin aikoihin. Mitenkäs tämä kaikki sitten liittyy Auranmaahan.
Selityksenä on nykyisessä Auran kunnassa sijainnut Järvenojan paperitehdas, joka virallisesti oli maamme järjestyksessä toinen ao. laitos. Ensimmäisenä pidetään yleisesti silloisessa Pohjan pitäjässä Uudellamaalla sijainnutta Tomasbölen paperiruukkia. Tosin Paimionjoen Juvankoskessa on myös saattanut olla lyhytaikainen paperitehdas, mutta tästä ei ole aukotonta kirjallista näyttöä.

Järvenoja oli perustettu kauppias Bremerin toimesta 1764. Sen tuotanto käsitti nuottipaperia, musiikkipaperia, raskasta käärepaperia sekä tavallista painopaperia. Jokainen paperiarkki valmistui käsityönä ja raaka-aineena olivat lumput. Järvenojan tehdas lopetettiin kuitenkin jo 1820 sen toimittua vain muutamia kymmeniä vuosia. Maastossa ei Käyrän avovankilan alapuolisessa koskessa näy juuri mitään jälkiä tästä omana aikanaan merkittävästä laitoksesta.

Lumppukauppias Josef Sjögren vieraili kuitenkin mm. Prunkkalan kappelissa vuonna 1828 antaen kirkkoherralle kuulutettavaksi tiedon maaherralta saamastaan luvasta koskien kangasjätettä. Tämä suomeksi 1828 kirjoitettu tekstinpätkä on sen verran eksoottinen nykylukijan silmään, että se on syytä jäljentää tähän kokonaisuudessaan. Tekstin lopussa mainittu Juvankosken paperiruukki tarkoittaa Perttelissä (nyk. Saloa) vuosina 1820-1902 toiminutta tehdasta, jonka toiminta loppui suureen tulipaloon.

Juvankosken paperitehdas (nyk Salo) ;
Kuvitusta teokseen Finland framställdt i teckningar

”Ne tavaliset lumput kuin joka vuosi tulevat kotuwaxsi tämän kautta mujistutettan, alla kirjotetulda förpassattu Korkjalta Manherralda että ne mahtavat olla valmit ja puhtaasi pesty ja linasi jos he muuton tahtovat vältä sitä sakoa kuin kuningallinen ja sitte kejsarilda pättetty förordningi sisällensä sitä Privilgenatun Papper Brukin ylöspitämisexi nejltä lumpua ej tule ajnoastansa talolisilda mutta myös Handtvärkereildä ja Torparejlda josa he myös savat 1828 vuoden kujtin nijden pälle mujstutetaan myös ettei he sa nyttä mujlle anta kuin allakirjotetulle muton hän tahto tojsia, nämät Lumput tulevat Juvankosken Privilegeratum Papper Brukin.
annettu Turussa se 9. päivä elokusa 1828 , Joseph Sjögren, lumun kokoja.”

Sjögrenien perheellä oli muitakin siteitä Auranmaalle, sillä vuonna 1834 syntynyt tytär Anna Catharina Mariana kastettiin Pöytyällä. Tuolloinen pitäjänapulainen, Nils Ahlstedt teki kastetodistuksen, jonka isä Josef sitten aikanaan vei Turkuun. Siellä se liitettiin kyseisen vuoden kastettujen luetteloon. Josef Sjögrenin isä oli ollut Turun Akatemian puuseppiä. Hän käytti sukunimeä Ångströmiä, millä nimellä myös poika Josef 1820-luvulla esiintyi.  Gustava Åkerberg oli puolestaan kotoisin Angelniemen Myllyperän kylästä. Turun vuosien 1832-1838 kertoilee myös lievää pahemmista päihdeongelmista Josefin kohdalla, mutta ehkäpä jätämme ne jo unholaan näin monen vuoden jälkeen.

Eräs hautakivi Kuusjoelta

Kuusjoen hautausmaalta, jonka ympäristö näytti olevan suurten mullistusten kohteena, löytyi oheinen nahkuri Sinisalon perheen hautakivi.

Nahkurin ammatti ei ollut erityisen arvostettu entisaikaan ja alinta mahdollista kastia olivat hevosnahkurit. Muiden käsityöläisten päästessä isäntäväen kanssa samaan ruokapöytään, joutui nahkuri monesti aterioimaan yksinänsä.

Sinisalon Oskar Emanuel oli syntynyt Salon Moision kylässä, Ollikkalan torpassa. Isä Samuel Johansson Selroos oli kotoisin Halikon Putolan kylän Ylhäisten rusthollista, mutta perheensä nuorimpana jälkeläisenä joutui tienaamaan leipänsä torpparina. Vaimo Lovisa Malvina oli myöskin kotoisin Halikosta, Härkisten Leppälän torpasta.

Torppari Samuel käytti samaa sukunimeä kuin hänen isäpuolensa, Putolan rusthollari Erik. Tämä oli tullut Putolan isännäksi naituaan leskeksi jääneen Walborg Johansdotterin. Erik Selroos oli kotoisin Uskelan Haukkalan kylän Sepän talosta. Sukunimen alkuperää voi vain arvailla.

Agata Karoliina, joka oli miestään 12 vuotta vanhempi, oli syntynyt Perttelin Kurkelan kylän Yli-Pässin talossa. Perheessä käytettiin sukunimeä Nygren.  Isä Abraham oli syntynyt Uskelassa ja äiti Anna Johansdotter Paimiossa. Vihkimisen aikaan vuonna 1827 perhe asui Turussa, mistä he sitten saapuivat Uskelan kautta Pertteliin.

Agata Karolina oli siis miestään iäkkäämpi ja olikin ehtinyt olla naimisissa aiemmin. Ensimmäinen puoliso oli somerolainen Jakob Jakobsson, josta tuli aikanaan Perttelin Tiskarlan kylän Prätän isäntä. Jakob Jakobsson kuoli 1880 ja kaksi vuotta myöhemmin nahkuri Selroos vei leskivaimon vihille. Sukunimi suomalaistui Sinisaloksi 12.5.1906 J.V. Snellmanin syntymän satavuotisjuhlapäivänä. Olipa tässä välissä asuinpaikkakin vaihtunut Kuusjoeksi uuden kunnan perustamisen myötä.

Hautakiven juurelle on kätketty myös Knut Rikhard ja Jenny Marian Joen maalliset jäännökset. Jenny Maria oli Agata Karolinan ja Jakobin tytär, jonka puoliso Knut oli syntynyt Perttelin Impolan kylän Haalilla renki Johan Gabrielssonin ja Ulrika Kristina Abrahamsdotterin lapsena. Isä Johanin vanhemmat olivat Inkereen kartanon tallirenki Gustaf Lindgren ja vaimonsa Maja Stina Re(h)n.

Hatuntekijä Hörman

Kesän ja syksyn mittaan vuonna 1807 muutti Tarvasjoen Mäentaan kylän Pelttariin hieman harvinaisemman ammatin edustajia Perttelin pitäjän Hähkänästä. Vuonna 1745 syntynyt hatuntekijä Henrik Hörman toi tuolloin suuren perheensä pitäjään yhdessä vaimonsa Kaisa Bladin kanssa. Lokakuussa 1787 naimisiin menneille Henrikille ja Kaisalle oli syntynyt yhteensä yhdeksän lasta vuosien 1788-1804 välillä. Harvinaista kyllä tuolle ajalle, vain yksi lapsista oli kuollut lapsena, joten Pelttarin taloon muutti kahdeksan tenavaa vanhempiensa keralla.

Lapsista yksi oli vuonna 1792 syntynyt Johan Henrik, joka isänsä tavoin käytti sukunimeä Hörman. Hän nai Salon kauppalassa vuonna 1819 tunnettuihin ruukkisukuihin kuuluneen Agneta Örnmarkin asettuen samalla kyseiseen liikenteen solmukohtaan hatuntekijäksi. Jotta parhaita perinteitä olisi noudatettu mahdollisimman hyvin, tuli sisko Ulrika Hörmanin puolisoksi kahta vuotta myöhemmin niin ikään Salon kauppalassa asunut hatuntekijäkisälli Malakias Borgström. Koska Kaisa Blad alkoi tuossa vaiheessa olla jo hieman iäkäs, olihan hän syntynyt jo 1760, otti Johan Henrik äitinsä luokseen asumaan. Rippikirjan perusteella myös Malakias ja Ulrika asuivat samassa taloudessa, joten ensin mainittu on luultavasti ollut nimenomaan Johan Henrik Hörmanin kisälli. Hatuntekijällä ja hänen kisällillään ei tosin ollut ikäeroa kuin nelisen vuotta.

Henrik Hörmanin ja Kaisa Bladin lapsista myös Adolf Fredrik antautui käsityöläisalalle. Mennessään naimisiin vuonna 1819 hän asui Perttelin Inkereessä räätälin oppipoikana. Vanhin Hörmanien veljeksistä oli 1788 syntynyt Efraim, joka ei sitten halunnut tai ehkä ei edes osannut ryhtyä räätäliksi, suutariksi ja hattumaakariksi. Sen sijaan Efraim Hörman työskenteli Uskelan Haukkalan Pelköllä ja Perttelin Hähkänän Pojulla renki ja renkivoutina, kunnes sai oman torpan 1820-luvun alkuvuosina viimeksi mainitusta kylästä.

Mitä sitten Hörmanien läsnäoloon Tarvasjoen Mäentaalla tuli, niin sitä ei kestänyt kuin muutamia vuosia. Isä Henrik luopui Pelttarin isännyydestä jo 1812 eivätkä lapsetkaan jääneet pitäjään sen pidempään. Tytär Karolina Charlotta lähti Turkuun ja Ulrika sekä Adolf Fredrik Uskelaan. Rippikirjassa vuosilta 1811-1821 on räätälin oppipojaksi päätynyt Adolf Fredrik Hörman merkitty sairaalloiseksi "bräcklig". Ehkäpä hänellä oli joku synnynnäinen, fyysinen vajavuus tai sitten hän sairastanut jonkun ankaran taudin. Perttelin Inkereen Yrjällä hänet tapaa vuodesta 1823 eteenpäin renkinä ja myöhemmin itsellisenä. Kokopäiväistä räätäliä hänestä ei ilmeisesti koskaan tullut.

Hattumaakari Henrik Hörmanin kohtaloksi tuli kuolla keuhkotautiin Salon kauppalassa kesällä 1819. Leski Kaisa menehtyi vanhuuden heikkouteen toukokuussa 1836, kun taas heidän poikansa Johan Henrik kuoli kuumetautiin Salossa loppuvuodesta 1839.

Yhden perheen elämää Diskarlassa

Suora esiäitini Leena Simontytär syntyi tammikuun 13. päivänä 1772 Perttelin Kanungin kylän Jaatin talossa. Parikymppisenä hänet vei vihille sotilas Mikko Ahlberg, joka oli kotoisin viereisestä Diskarlan kylästä. Vuoteen 1808 mennessä pariskunnalle syntyivät lapset Priitta, Kustaa, Kaisa, Stiina, Karl, Maria, Leena, Mikko, Ulrika ja Juha Kraatin talon torpassa. Tästä suuresta katraasta ainoastaan Priitta, Stiina, Karl ja Juha kasvoivat aikuisikään kaikkien muiden menehtyessä hyvin pieninä.

Perttelin rippikijasta 1806-1811

Mikon sukuperää ehdin aikoinani etsiä vuosikausia, kunnes eräs ystävällinen nettituttavani opasti oikeille jäljille. Mies oli ammatiltaan sotilas ja hänen kohtalokseen tuli kaatua Suomen Sodassa. Tämä tieto löytyy Aulis Ojan pitäjänhistoriikista, jossa hän luettelee kaikki kaatuneet paikalliset sotilaat. Samoin rippikirjassa on äärimmäisen epäselvä merkintä "död i fält", josta kuva ohessa.

Elettyään hetken leskenä, meni Leena naimisiin renki Matti Mikonpojan kanssa. Tämä oli vihille mennessään töissä Raatalan Juntilassa. Avioliiton myötä Matista tuli Diskarlan Kraatin talon torppari puolisonsa edellisen miehen jalanjäljissä. Matilla ja Leenalla oli kaksi yhteistä lasta, tytär Karoliina ja poika Fredrik. Karoliina menehtyi johonkin rokkoon parin vuoden iässä. Äiti Leena kuoli joulun alla 1835 tai 1836. Jostain syystä hänen kuolemaansa ei mainita Perttelin haudattujen luettelossa ja rippikirjan merkintäkin on epäselvä. Fredrik Matinpoika muutti samoihin aikoihin rengiksi Raatalaan.


Mikon ja Leenan lapsista vuonna 1791 ennen vanhempiensa vihkimistä syntyneestä Priitasta tuli torppari Juho Ketolan vaimo. Hän kuoli Perttelin Kajalan kylässä 1856. Pikkusisko Stiinan nai lampuoti ja kuudennusmies Juho Kustaa Hatakko, joka asui mm. Salon Kaukvuorella.

Sisarusten kahdesta pikkuveljestä Karl työskenteli renkinä Diskarlassa, mutta jo 1825 hän kuoli Luikin talon muonatorpparina ollessaan jättäen jälkeensä leski Priitan. Nuorin sisaruksista oli sitten oma esi-isäni Juha, joka asusti Diskarlassa Haikian talon Ahlbergin torpassa kuolemaansa saakka vuonna 1886.

Eräs perinnönjako Uskelasta

Perttelin pitäjän Inkereen lasitehtaalla syntyi syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 1800 avioton tytär piika Riitta Juhontyttärelle. Nimekseen tämä lapsi sai Karoliina.

Viimeistään 1830-luvun loppupuoliskolla oli Karolina ottanut käyttöön sukunimen Lindström ja matkannut läheiseen Uskelaan asettuen Moision kylän Pohjantalon itselliseksi. Vuosien vierähtäessä eteenpäin tuli Pohjantalon isännäksi samassa paikassa vuonna 1836 syntynyt Henrik (Johan) Jundell. Henrikistä tulikin sitten lopulta Pohjantalon uusi isäntä. Luultavasti hän tutustui jo varhain saman tilan mökissä asuneeseen Karoliina Lindströmiin ja vähitellen Henrik otti vanhan yksineläjän ikään kuin suojelukseensa.

Kun Karolina aavisti elämänsä olevan ehtoopuolelle, laati hän kahden paikallisen todistajan läsnäollessa testamentin toukokuussa 1876. "Ittellis ihminen Moision Pohjatalostsa" antoi jäämistöstään ja hautajaisistaan yksinkertaisen karut toiveet. Ensinnäkin piti Henrik Jundellin toimittaa Karoliina kunnialla hautaan ja pitää sen jälkeen pienet maahanpanijaiset. Sen jälkeen Jundellin oli määrä tehdä lainmukainen pesänkirjoitus ja myydä huutokaupalla Lindströmin vähäinen jäämistö. Itselleen Jundell saisi ottaa palkkion kaikista em. seikoista johtuvista kuluista. Jos jotain ylimääräistä vielä jäisi, sen saisi Karoliinan testamentin mukaan se, joka häntä hoitaisi viimeisten elinpäivien aikana. Kenellekään muulle ei omaisuutta saisi antaa.

Kun Karoliina Lindström sitten jouluaattona 1876 kuoli, oli häntä viime ajat käytännössä hoitanut Henrik Jundell. Koska Pohjantalon isäntää ei nimeltä mainittu testamentissa, vietiin perintökysymys kihlakunnanoikeuteen kaiken varalta. Siellä todistajiksi pyydettiin Salon kauppalasta neiti Vilhelmina Malmsten, lukkari Kaarle Lehtinen ja puustellinvuokraaja Kaarle Wallin sekä Halikon Paijulan kylästä loisnainen Eeva Gabrielintytär. Kruununnimismies Forsberg halusi näiltä varmuuden siitä, että vainajan perilliseksi olisi määrättävä nimenomaan Jundell.

Neiti Malmsten kertoi käyneensä Karoliinan luona edellisen vuoden syyskuussa ja kehoittaneensa tätä ottamaan luokseen jonkun hoitajan. Siihen vanhus oli todennut Henrik Jundellin pitäneen hänestä aina hyvää huolta. Sen sijaan sukulaiset eivät olleet koskaan osoittaneet hänelle mitään huomiota. Tämän takia Lindström halusi Jundellin perivän hänet.

Kaarlet Lehtinen ja Wallin totesivat suurin piirtein saman asian. He olivat olleet ne kaksi em. testamentin todistajaa. Miesten mielestä Karoliina Lindström oli tätä asiakirjaa laadittaessa täydessä ymmärryksessä. Samoin tämä oli varsin selkeäsanaisesti kieltänyt sukulaisiltaan kaiken perinnön ja määrännyt sen sijaan mahdollisimman suuren palkkion Jundellille kaikista tämän vaivoista hänen hoidossaan. Lehtinen ja Wallin sanoivat lopuksi, että juuri ennen Lindströmin kuolemaa oli joku ollut häntä hoitamassa, mutta naisen taas parannuttua tämä henkilö oli mennyt menojaan.

Halikkolainen Eeva Gabrielintytär sanoi käyneensä useasti vainajan luona ja kuulleensa tämän moneen kertaan sanoneen, etteivät sukulaiset saisi periä mitään. Henrik Jundellin tuli pitää kunnolliset hautajaiset, jonka jälkeen tämä saisi vaivoistaan runsaan palkkion.


Koska Karoliina Lindströmin muut perijät olivat tuntemattomia, joutui Henrik Jundell odottamaan lakisääteisen yhden vuoden ja yhden yön ennen kuin saattoi katsoa omakseen vainajalta jääneen omaisuuden. Kihlakunnan oikeus istui talvikäräjiin marraskuun alussa 1877 Salon Nohterin talossa ja Jundellin valtuuttamana asiamiehenä testamenttia valvoi em. kruununnismies Samuel Forsberg.

Patakoskella

Patakosken Tuomolaa helmikuussa 2011

Perttelin Tiskarlan Haikialla syntynyt Kustaa Adolf Eliaksenpoika vei joskus 1850-luvun alussa vihille saman pitäjän Kurkelan kylän Pässin talosta kotoisin olleen Henriette Kustava Abramintyttären. Yhdessä he sitten muuttivat isännöimään Kosken Tl kappeliseurakunnan Patakosken kylän Tuomolan taloa vuonna 1855. Kustaa Adolf oli varmasti luotettava mies, sillä tammikuussa 1863 hänestä leivottiin yksi pitäjän kuudennusmiehistä. Samalla hän muutti vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa läheisen Ali-Klemelän puolikkaan tilan rusthollariksi. Samalla kyseisen tilan edellinen isäntä, Kalle Juho Juhonpoika muutti Tuomolaan torppariksi yhdessä somerolaissyntyisen vaimonsa Maria Helena Mikontyttären sekä neljän lapsensa kanssa.

Kustaa Adolfille ja Henriette Kustavalle syntyi Ali-Klemelässä vielä viisi lasta lisää. Näin tämän 5/16 manttaalin arvoisen rusthollin pihamailla vilisti lopulta yhdeksän jälkeläistä; Evert Vilhelm, Kustaa Adolf Leonard, Emerentia Henrika, Frans Reetrikki, Kaarle Aukusti, Juho Vihtori, Matilda Kustaava ja Maria Aleksandra. Vanhimmalla ja nuorimmalla lapsella oli ikäeroa noin 15 vuotta. Ikävä kyllä Kustaa Adolf Leonardin kohtaloksi tuli menehtyä hivutustautiin kesällä 1880. Samoihin aikoihin on kirkkoherra merkinnyt rippikirjaan Frans Reetrikin olleen "kivulloisen käsistä ja jaloista".

Äiti Henriette tai kuten hänet haudattujen luettelossa mainitaan, muori Henriika Kustaava Peltoklemelä kuoli elokuussa 1892. Sairauksistaan huolimatta Frans löysi morsiamen vuonna 1893. Hänet vihittiin koskelaisen Edla Maria Matintyttären kanssa. Vuotta aikaisemmin oli Matilda Kustaava muuttanut Naantalin kaupunkiin, mutta hän palasi sieltä takaisin 1894. Sisko Maria Aleksandra taasen otti käyttöön sukunimen Siivonen avioituen huhtikuussa 1896 Hongiston kylässä asuneen räätäli Kaarle Saarisen kanssa. Samaa sukunimeä näyttäisi käyttäneen myös kotitalossaan naimattomana asunut Matilda Kustaava, joka uuden vuosisadan alkaessa muutti Tammelaan. Isosisko Emenrentia Henriika aviotui Kuusjoelle 1896.

Vanha isäntä, rusthollari Kustaa Adolf Eliaksenpoika kuoli alkusyksystä 1905. Kymmenisen vuotta aikaisemmin Frans Reetrikki oli muuttanut pesueineen Länsi-Uudenmaan Pusulaan. Näin tämän suvun aika Ali-Klemelässä oli tullut päätökseen.

Kustaa Adolfin elämän rankimpia kokemuksia lienee ollut toukokuun 24. päivän vastainen yö vuonna 1870. Tuolloin Ali- ja Yli-Klemelän sekä Ali- ja Yli-Sarjan rusthollit kuin myös Ali-Simolan ja Tuomolan tilat joutuivat ankaran tulipalon kouriin. Ali-Klemelää tämä onnettomuus koetteli pahiten, sillä liekkien sammuttua huomattiin sen saaliiksi joutuneen 39 elukkaa sekä kaikki irtain omaisuus. Tämän lisäksi itse asuinhuoneet tuhoutuivat nekin enemmän tai vähemmän pahasti. Onneksi näistä neljän talon isännät olivat olleet kaukaa viisaita ja vakuuttaneet omaisuutensa "Marttilan pitäjän wanhassa palo-apu-yhdistyksessä" eli nykyisessä Kotiseudun Lähivakuutusyhdistyksessä. Toisaalta kaksi muutakin tilaa olivat vakuutettuja hieman aikaisemmin perustetussa oman pitäjän palovakuutusyhtiössä.

Arvoitus tihenee......Poirotia kaivataan.....

Ote Salon sisäänmuuttaneista vuodelta 1833

Eilinen tarina päättyi sihen, että yritin kysellä neuvoja tuttavaltani. Valitettavasti mitään tarkempaa ei siltä suunnalta tällä kertaa irronnut, joten oli syytä aloittaa syvällisemmät pohdinnat. Salossa tai sen liepeillä syntyi rippikirjan ilmoittamaan aikaan ( heinäkuu 1797) kolme huomionarvoista "Tiinaa". Ensimmäinen oli venemies Elias Dahlmanin tytär Perniön Ervelästä, toinen Kanungin Jaatin isännän tytär Perttelistä ja kolmas torpparin tytär Uskelan Veitakkalan Palorinnalta.

Dahlmanin tyttären koko nimi oli Maria Christina ja häntä on melko helppo seurata Perniön rippikirjoista, mutta lopulta hän katoaa näkyvistä. Koska hänelle on jatkuvasti merkitty nuo kaksi etunimeä, en pidä uskottavana Maria Christinan olevan oikea henkilö tässä tapauksessa. Samalla tavalla Jaatin tyttären elämää voi seurata vuosi vuodelta, kunnes hän lopulta avioituu Tattulan Hallan talon rengin, Moses Davidssonin kanssa ollessaan itse piikana Kaivolan Jäppilässä.

Näin katse kohdistuu Veitakkalan Palorintaan. Kyseinen Christina syntyi kastettujen luettelon ja rippikirjojen mukaan 1.7.1797 muuttaen kotitorpastaan vuonna 1814 Perttelin Vihmalon Sipilään piiaksi. Sieltä hän jatkoi matkaansa 1816 Inkereen Pajarille. Lopulta 1818 hän asettuu hieman pidemmäksi ajaksi paikoilleen muutettuaan 1818 Salon Nokan tilalle piiaksi. Näin lähestymme hyvää vauhtia torppari Gabriel Andelin/Ahlroosia, joka oli syntynyt naapuritalo Saksilla. Christina pysyy Nokalla vuoteen 1829 saakka, jolloin hän hyvin epäselvän muuttomerkinnän mukaan lähtee jonnekin. Samaan rippikirjaan on hänen nimensä eteen tehty merkintä, jonka voisi olettaa muiden sivujen perusteella naimisiin menoa.

Toisaalta Salon sisäänmuuttaneiden luettelossa ja vuosien 1828-1834 rippikirjassa kerrotaan Gabrielin tulleen Nokalle Perniöstä 1833. Sisäänmuuttaneissa on nätisti lueteltu koko perhe, eli "arrendaattori" Gabriel Ahlroos, vaimo Christina Eliasdotter sekä tyttäret Mariana Christina (s. 1827) ja Amalia (s. 1831). Tuo Maria Christinan syntymäaika tekee koko keitoksesta vielä sakeamman..Onkohan Veitakkalan Palorinnan torpparin tytär sittenkään sama henkilö kuin Gabrielin mukana Perniöstä tullut vaimo. Syntymäaika tosin täsmää, mutta pariskunnan vihkimistä ei löydy mistään eikä myöskään siskosten kastetta.

Kaiken kaikkiaan hyvin omituinen sotku. Luultavasti perhe on siis käynyt kääntymässä Perniössä, vaikka heitä ei ao. pitäjän ulosmuuttaneiden luettelosta löydy. Esimerkiksi Salon sisäänmuuttaneissa on eräs Justina Fågel tullut Perniöstä samaan aikaan kuin Gabrielin perhe. Merkinnät ovat aivan peräkkäin, mutta vaikka rouva Fågel löytyy Perniön ulosmuuttaneista, ei Ahlrooseista näy jälkeäkään.

Olen yrittänyt selvittää asiaa selaamalla Perniön, Perniön Yliskylän, Salon, Uskelan ja Perniön rippikirjoja, kastettujen ja vihittyjen luetteloita sekä em. muuttaneiden listoja. Mikään näistä ei anna täydellistä ratkaisua pulmaani. Tähän asti en ole törmännyt siihen, että peräti kaksi lasta olisi jäänyt samoilta vanhemmilta merkitsemättä kastettujen kirjoihin. Oliko pappi huolimaton? Oliko Gabrielilla joku syy tähän? Missä siskokset sitten syntyivät? Miksi Ahlrooseja ei löydy Perniön muuttaneista? Minkä talon arrendaattorina eli vuokraajana esi-isäni oli?

Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia - kyllä sukututkimus voi olla todella kivaa! Nimittäin artikkelin kirjoittamisen yhteydessä hoksasin yhden mahdollisuuden, joka osoittautui oikeaksi; Mariana Christina oli Christina Eliasdotterin avioton tytär ja syntynyt Salossa 28.5.1827. Hänet kastettiin kesäkuun ensimmäisenä ja jossain välissä matkaa on tuo päiväys muuttunut muotoon 1.5.1827. Tämä ratkaisee samalla sen pulman, että Christina asui vuoteen 1829 Nokalla eikä ollut naimisissa Gabrielin tai kenenkään muunkaan kanssa.

Näin siis yksi arvoitus saa ratkaisunsa ja samalla äiti Christinan sukunimeksi löytyy Hellsberg. Nimen avulla ei valitettavasti löydy lisätietoja esimerkiksi vihkimispaikan ja -ajankohdan suhteen. Toisaalta pidän edellä esitettyjen faktojen valossa käytännössä varma sitä, että Christina on kuin onkin tuo Palorinnan 1797 syntynyt tytär. Arvoituksena pysyy Amalian syntymäpaikka, joka lienee samalla tuo isä Gabrielin vuokratila.

Perusteltuja lisätietoja otetaan mielellään vastaan joko suoraan tai kommenttiosaston kautta!

Leideniuksia

Auran Leikolassa 29. päivä joulukuuta 1766 syntyi kaksoset Priitta ja Henrik rusthollari Yrjö Yrjönpojan ja Maria Mikontyttären perheeseen.  Heistä Henrik lähetettiin Turun katedraalikouluun syksyllä 1778. Hän opiskeli menestyksellisesti, sillä joulun alla 1787 Henrikistä tuli ylioppilas. Samalla mies tuli ns. Boreaalisen osakunnan jäseneksi ja opinnot jatkuivat huipentuen pappisvihkimykseen kesällä 1792.

Ensimmäisenä työpaikkana Henrikillä, joka oli ottanut käyttöön kotikylänsä nimestä johdetun sukunimen Leidenius, oli Piikkiön seurakunnan armovuodensaarnaajana toimiminen. Piikkiöstä Henrik matkasi seuraavaksi vuodeksi Turusta löytämänsä vaimon, Regina Nordgrenin ja muun perheen kanssa Kuninkaantietä Uskelaan, jossa häntä tarvittiin täkäläisen kirkkoherran apulaiseksi. Ura ”huipentui” Salon kappalaisen virkaan Suomen Sodan aikaan vuonna 1808. Leidenius asui ensin Perttelin Kaukolassa ja myöhemmin Salon kappalaisen talossa, missä hän myös kuoli keväällä 1833. Leski Regina muutti jossain välissä Lohjan Papinniemeen ja menehtyi siellä marraskuussa 1849.

Vuosien mittaan perheeseen oli syntynyt yhteensä kuusi lasta; pojat Karl Henrik, Gustaf Adolf, Fredrik Johan, Ulrik ja Gabriel Wilhelm sekä tytär Johanna Gustava. Henrik ja Regina saivat olla todella ylpeitä jälkikasvustaan, sillä kaikki pojat opiskelivat itsensä ylioppilaiksi. Karl Henrik, Fredrik Johan, Ulrik ja Gabriel Wilhelm tulivat isänsä tavoin kappalaisiksi järjestyksessä Korsnäsiin, Kurikkaan, Kuusistoon ja Suomusjärvelle. Ainoastaan Gustaf Adolf ei antautunut papilliselle uralle, sillä hänestä tuli lopulta vanhempi komissiomaanmittari Turun ja Porin lääniin. Veljeksistä Ulrik menehtyi jo 1841, mutta loput neljä vain muutaman vuoden välein 1877-1880.

Myös sisko Johanna Gustava tai kuten häntä välillä nimitetään, Jeanetta Gustava, pääsi ns. hyviin naimisiin. Hänen puolisonsa oli Perttelin Kaukolan kylässä asunut maanmittariopiskelija Jacob Johan Ahlgren. Mies oli selvästi kunnianhimoista lajia, sillä viimeistään vuodesta 1840 alkaen hän toimi maaviskaalina. Tämän viran haltija toimi mm. alisyyttäjänä oikeudessa. Virka lakkautettiin Suomessa 1860.

Mitä sitten tapahtui Henrik Leideniuksen kaksoissisarukselle, Priitalle? Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut varsinaisesti tutustua veljeensä, sillä tyttönen kuoli jo 1767. Lähes 250 vuotta sitten olivat (oletettavasti) pienikokoisina syntyneiden lasten hoitaminen hyvin heikkoa. Kansantarinoiden mukaan heitä on yritetty pitää esimerkiksi uuninpankolla, jossa oli aina mukavan lämmintä. Taannoin nettikeskusteluissa esiteltiin tapaus, jossa pappi oli tehnyt rippikirjaan merkinnän ”Juho oli niin pieni, että sikarilaatikossa makuutettiin uuninkolossa”.

Nuhdeltu eripuraisuudesta avioliitossa

Suomusjärven Kirkonkylän Alhaisten talon mailla asui 1840-luvun puolivälistä eteenpäin seppä Erik Johan Lindström vaimonsa Hedda Stina Widbergin kanssa. Seppä Lindström oli perinyt ammattinsa isältään Iisakilta, joka oli poikansa syntyessä vuonna 1818 ollut tuossa varsin arvostetussa ammatissa Haalin kartanossa, Perttelissä. Siellä hän myös edelleen asui 1830-luvun alussa yhdessä vaimonsa Ulrikan kanssa. Isak oli syntynyt Kiskon Haapaniemessä, jossa hänen isänsä Erik Eriksson oli 1780-luvun lopulta lähtien lampuotina.

Hedda Stinan vanhemmat olivat Suomusjärven Rautsuolla tyttärensä syntymän aikaan asustanut jahtivouti Carl Johan Widberg ja vaimonsa Stina. Herra Widbergin isä oli Lemulassa asunut "Hortus Botanicus" Johan W. Kasvitieteellistä puutarhaa tarkoittava termi saa selityksensä ainakin osittain Turun suomalaisen seurakunnan vihittyjen luettelossa. Kun Stina ja Johan vihitään vuonna 1762, on miehen ammatiksi merkitty puutarharenki. Luultavasti hän siis oli töissä Turun Tuomiokirkon läheisyydessä, Pietari Kalmin muutamia vuosia aikaisemmin kunnostamassa Akatemian kasvitieteellisessä puutarhassa. Sen oli alunperin luonut professori Elias Tillandz jo 1678 pienenä kaalitarhana, jossa kasvatettiin mm. lääkeyrttejä.

Tämä pariskunnan esivanhemmista. Kun Erik Johan ja Hedda Stina menivät naimisiin marraskuussa 1839, oli sulhanen renkinä Taipalon kylän Falkin talossa ja morsian piikana Arpalahden rusthollissa. Kolmisen vuotta myöhemmin Lindström mainitaan Laidikkeen kylässä itsellisenä ja vihdoin 1844 seppänä Rautsuolla. Näihin aikoihin syntyivät pariskunnan kolme lasta; Johanna Vilhelmina, Johannes ja Emanuel. Perhe muutti Alhaisille 1844 tai 1845 poika Emanuelin kuollessa samaan aikaan. Johanna Vilhelmina seuraa pikkuveljeään rajan taakse 1849.

Poika Johannes saa vaimon sammattilaisesta torpparin tyttärestä,  Eeva Ulrika Heleniuksesta. Karjalohjalla tapahtuneen vihkimisen jälkeen nuori pari jää asumaan Johanneksen kotitorppaan. Vuosina 1866-1868 syntyvät lapset Serafia ja Johan Fredrik.

Isä Erik Johanilla ja äiti Hedda Stinalla ei mene aivan yhtä hyvin. He muuttavat Somerolle 1874, mutta muutamaa vuotta aikaisemmin heitä on nuhdeltu eripuraisuudesta avioliitossa. Samat nuhteet pariskunta saa myös 1879.  Asiat kärjistyivät siihen pisteeseen, että heinäkuussa 1884 Suomalainen Wirallinen Lehti julkaisi seppä Erik Johan Lindströmiltä seuraavan ilmoituksen;

"Kun waimon Hedwid on jo erilles ollut minusta lähes 15 wuotta minkä tähden ilmoitan että jos ei hän yön ja wuoden kuluttua tule kansani yhteen elämään siitä päiwästä kun tämä on sanomis julistettu niin annan itsen uuten naimiseen."

Jonkinlaiseen sopuun lienee päästy, sillä Hedda Stinan kuollessa vuoden 1888 lopulla hänet on merkitty Suomusjärven rippikirjaan yhdessä miehensä kanssa. Seppä Lindström oli elossa vielä 1899 ja eli leskenä Alhaisilla. Hän ei myöskään koskaan toteuttanut uhkaustaan mennä uudelleen avioon.

Kustaa Pellonpään läksiäiset

Perttelin Vihmalon Pellonpään isäntä Kaapo Samuelinpoika ja vaimonsa Eeva Jaakontytär tuskin aavistivat, kuinka tärkeää tehtävää heidän maaliskuussa 1839 syntynyt Kustaa Vilhelm poikansa ajan mittaan pääsi hoitamaan.

Hänestä nimittäin leivottiin lopulta pitäjän kunnallislautakunnan esimies vuonna 1884 ja tätä luottamustoimea hän hoiti aina vuoden 1908 loppuun saakka. Tuolloin hän otti eron esimiehen tehtävistä ikänsä takia. Kiitolliset Perttelin asukkaat päättivät järjestää Uudenvuoden päivänä 1909 juhlat Suomalaisen Seuran talolla kunnioittaakseen Kustaan elämäntyötä. Mies asui tuohon aikaan lapsineen Vihmalon Kylän- eli Pellonpään talossa numero kolme. Suureksi surukseen hänen vaimonsa oli kuollut paria vuotta aiemmin.

Turun Sanomista tammikuulta 1909 löytyy pieni kertomus tästä juhlasta;

"Seuran talo oli aistikkaasti köynnöksillä koristettu, sekä suuri joulukuusi palavine kynttilöineen, mikä  oli asetettu salin perälle, valaisi salia mitä juhlallisemmin. Kunniavanhus, joka kohta täyttää 70 vuotta oli kahden poikansa ja kahden tyttärensä kutsuttu juhlaan. Puoli viiden aikaan iltapäivällä perheen astuttua juhlasaliin nousivat läsnäolijat kuntalaiset seisaalle virittäen laulun "terve ystävä sä tänne suojahamme". Kunniavieraan asetettua osoitetulle istuimelle, nousi vuokraaja Anselm Takala tulkitsemaan Pellonpäälle kuntalaisten kiitollisuutta.

Puheeseen vastasi kunniavieras kyynelsilmin liikutettuna. Väliaikoina laulettiin hengellisiä lauluja, sekä nautittiin virvokkeita. Illan kuluessa pitivät vielä kunniavieraalle puheita kirkkoherra Korpela sekä kunnan esimies Tamminen, molemmat kosketellen Pellonpään ansioita Perttelin kunnan hyväksi.

Hilpeä ja rattoisa mieliala vallitsi koko ajan juhlassa, mikä kello kymmentä käydessä lopetettiin virrellä "sun haltuus rakas isäni". Vielä mainittakoon, että Pellonpää ennen kunnallislautakunnan esimiehen virkaa oli kunnan esimiehenä 10 vuotta, muista luottamustoimista puhumattakaan."

Anselm Takala kuvaili toisten lehtitietojen mukaan , miten huonolla tolalla kunnan raha-asiat olivat Pellonpään ryhtyessä esimieheksi. Hän totesi Pellonpään saaneen ikään kuin orpolapsen hoidettavakseen. Oikean kasvatti-isän tavoin hän oli tehnyt työnsä erinomaisesti säästämällä kunnalle peräti 30,000 markkaa. Kustaa Pellonpää sai vastaanottaa puheiden lisäksi lahjoina raamatun, seinäkello, kirjoitustarvikkeet sekä kattokruunun.

Perttelin kirkon lattian alta

Vanhimman säilyneen haudattujen luettelon alku Perttelistä

Kesällä 1888 Perttelin kirkossa tehtiin korjaustöitä joiden yhteydessä vanhat sisustukset purettiin pois. Lattialautojen alta saatiin tuolloin esiin satamäärin matalaan hiekkaan haudattuja ruumisarkkuja, joista osa oli jopa aivan peittämättä.

Eräät arkut olivat työmiesten mukaan kuin eilispäivänä tehtyjä ja muutkin valtaosalta erittäin hyvin säilyneitä. Jotkut ruumiit olivat säilyttäneet ihmismuotonsa, mutta toki suurin osa oli jo aikoja sitten mädännyt. Asiasta uutisoineet sanomalehdet kertoivat, että tarkkaa aikaa lattian alle hautaamisesta luopumiseen ei Perttelissä osattu enää sanoa.

Arkuista löytyneistä vuosiluvuista varhaisin oli 1698, kun taas yhdestä saatettiin lukea teksti "Fru Probstinnan Christina Wallenius Helsingfors 8 Aprill 1775, 56 År Gammals". Christina Walleniuksen mies oli ollut Espoon kirkkoherrana kuollut rovasti Elias Cajander. Christinan isä taasen oli Akaan kirkkoherra Johan Wallenius. Rouva Wallenius oli kuollut ja haudattu Espoossa ym. päivämäärällä, mutta epäselväksi jää hänen arkkunsa siirto Perttelin kirkon lattian alle. Pientä viitettä asiaan antaa se tieto, että rovasti Cajanderin isä, kruununvouti Gabriel C. oli omistanut melko lähellä sijainneen Lopin kylän Haiton rusthollin silloisessa Uskelassa. Toisaalta Perttelissä asui 1750-luvulla Eliaksen veli, rykmentinpastori Gabriel Cajander.

Christina Walleniuksen arkussa oli todellakin naisen ruumis ja välittömästi hänen vieressään makasi yhden miehen sekä kolmen lapsen ruumiit holvatussa muurihaudassa.

Eräissä kirstuissa havaittiin useampia ruumiita. Nämä vainajat sekä heidän arkkunsa siirrettiin remontissa vielä nykyisin käytössä olevaan kirkkotarhaan ja haudattiin sinne lopulliseen lepoonsa.

Perttelin kirkko on nykyisellään lähes 600 vuoden ikäinen. Näin ollen kirjoitukset sadoista arkuista lattiasannassa eivät tunnu välttämättä liioitelluilta. Esimerkiksi vuosien 1700-1720 välisenä aikana löytyy pitäjän haudattujen luettelosta 402 nimeä. Jos lasketaan lattian alle hautaamisen lakanneen joskus 1700-luvun lopulla, niin silti kirkkoon ehdittiin kuopata vainajia noin kolmen vuosisadan ajan.

Vähemmän mukavia sukulaismiehiä

Historiallisessa Sanomalehtiarkistossa voi törmätä vähemmän mairitteleviin tarinoihin kaukaisista sukulaismiehistä. Tämä lyhyt kertomus ilmestyi Auran numerossa 143 kesäkuun 26. päivänä vuonna 1894.


Waroitus kuokkatyöantajille


Kevätkesänä saapui kolme miestä kuokkatyön etsintään Tattulan kylään Perttelissä, jotka oman ilmoituksensa mukaan sanoivat nimensä olevan seuraavat; Linden kotoisin Kiskosta, Hagelberg kotoisin Nummelta Uudenmaanlääniä ja Viktor Virtanen Somerolta. Näiden onnistuikin saada mainittua työtä eräästä talosta, sekä asunnon ja ruuan työn ajaksi eräästä torpasta myöskin mainitusta kylästä lupauksella maksaa sittekuin työstä muka saadaan.

Työnsä tekivät jotakuinkin huonosti mutta saivat kumminkin siitä rahansa, jolla sitte aamulla piti suoritettaman sekä asunto että ruoka, mutta yöllä torpan väen nukkuessa läksivätkin veijarit karkuun, ties minne jättäen torpanväen ruuat ja asunnot maksamatta jotta pyydetään yleisöä olemaan varoillaan moisien veijarien houkutuksista.

Vellon tarulinna

Tarvasjoella kerrottiin vielä 1800-luvun lopulla tarinaa Halikon Viurilan ja Joensuun kartanoiden mailla, Vaskion kulmakunnalla sijainneesta Vellon linnasta.

Tämä kuviteltu linna oli korkeilla muureilla ympäröity ja sinne pääsi yhdestä rautaportista. Tämä portti olisi nykyisin Turun linnassa. Vellon omistaja ja asukas oli hyvin rikas, mutta kopea rouva. Kerran hän sitten lähti Uskelaan kylään.

Mennessään Halikon sillalla hän heitti sormuksensa jokeen sanoen "Minun on yhtä mahdoton tulla köyhäksi kuin sormuksen tulla enää takaisin minulle". Mutta kuinkas ollakaan, Uskelassa tarjottiin vieraalle kalaa sinä päivänä. Kun suuri kala tuotiin pöytään, sai Vellon valtiatar leikata sitä ensin.

Tietysti kalan sisältä ilmestyi tuo sillalta nakattu sormus.....Saman tien kävi rouva kalpeammaksi kuin pöytäliina, ruokakaan ei aterialla maittanut. Hän arvasi tuhonsa olevan tulossa.

Kotiin tultuaan kopea rouva saikin huomata Vellon linnan palaneen poroksi. Sen tilalle ei enää rakennettu uutta, vaan rouva jako maansa muille. Eräs osa maista joutui hänen hoviräätälinsä seitsemälle pojalle ja heistä sai alkunsa seitsemän taloa käsittänyt Perttelin Raatalan eli Skradarlan kylä.


Mitään kivistä Vellon linnaa ei ole koskaan ollut olemassa, mutta itse tarina on vain toisinto yleiseurooppalaisesta aiheesta. Halikon puolelle legenda meneekin hieman eri tavalla, kuten voit lukea tästä parin vuoden takaisesta jutustani.

Lindholmin myllykivi

Perniöstä kotoisin olleet Johan Lindholm ja Eva Gustava Gabrielsdotter muuttivat jo nuorina Uskelaan. Johan työskenteli myllärinä Pettilässä ja meni naimisiin Eva Gustavan kanssa 1854. Tuolloin nuorikko oli piikomassa Villilän kylässä. Tuore aviopari asettui Pettilään muutamaksi vuodeksi, mutta muutti lopulta viereiseen Pertteliin. Siellä heidän kodikseen tuli Kaivolan kylän Kirkonmäki.

Johan Lindholm oli luultavasti luotettava ja tarmokas mies, sillä 1860-luvun loppuun mennessä hänet ehdittiin valita Perttelin pitäjän kirkkovahdiksi. Täten hän toimitti suurin piirtein samoja tehtäviä kuin suntiot ja haudankaivajat nykyisin. Kun Juho keväällä 1902 kuoli, muisteltiin hänen lähes puoli vuosisataa kestänyttä suntion uraansa lämmöllä. Hänen sanottiin olleen niitä pieniä, joiden työ ei kauaksi kuulu, jotka eivät koskaan koeta huomiota herättää, yksi niistä yhteiskunnan muurahaisista, jotka tyytyväisinä raastavat raskasta korttansa yhteiseen kekoon, itse työnsä merkitystä tietämättä. Lindholm oli aina apuna sekä seurakunnalle että pitäjäläisille, vaikka oli koulua käymättömänä "oikea vanhan ajan mies":

Suntion toimensa lisäksi hän oli kolmisenkymmentä vuotta lainajyvästön hoitajana sekä sihteerinä monissa eri kunnallisen elämän lautakunnissa. Olipa hän muutaman vuoden kunnan esimiehenäkin.


Johanin ja Eva Gustavan monista lapsista yksi oli toukokuussa 1866 syntynyt Karl Vilhelm, joka tosin tunnettiin paremmin nimellä Kalle. Hän ryhtyi hankkimaan elantonsa sepän ammatissa työskennellen 1900-luvun alussa Perttelin Isohiiden kylässä. Hänen pajassaan oli yksi hyvin erikoinen esine, käsimylly.

Myllyn päällimmäinen kivi oli aivan normaali, noin 25 senttiä läpimitaltaan ja seitsemän paksuudeltaan. Alimmainen kivi olikin mestarin työtä, sillä samasta kivestä oli tehty sekä kahva ja jauhotorvi. Keskellä kiveä oli noin viisi senttinen syvennys jauhamista varten. Sen syrjässä olleesta torvesta tulivat jauhot ulos. Lindholmin mukaan kivi olisi tuotu Ruotsista satakunta vuotta aiemmin ja siitä lähtien se olisi palvellut pertteliläisiä.

Lyhyt katsaus lasitehtailija Alftaniin

Perttelin Inkereen lasitehtaan omistajan, Magnus Leonard Alftanin ja hänen puolisonsa Karolina Sofia Paulinin lapsista Viktor Hugo Alfons syntyi ao. pitäjässä syyskuussa 1838. Isä Magnus oli tullut laitoksen isännäksi 1831 hankkien pian omistukseensa myös läheisen Kiikalan Johannislundin lasitehtaan. Pulloja ja ikkunalasia tuottanut Inkere toimi tiiviissä yhteistyössä Johannislundin kanssa, kunnes kannattavuusongelmat alkoivat haitata sen toimintaa.

Lopulta Inkere luovutettiin konkurssiin 1865 ja näin 71 vuotta toiminut tehdas joutui lopettamaan toimintansa. Johannislund, joka oli perustettu 1813, jatkoi sen sijaan tuotantoaan aina vuoteen 1960. Magnus Leonard Alftan kuoli 1859 ja toimintaa Johannislundissa jatkoi hänen leskensä Karolina Sofia Paulin. Tämä uudisti laitosta suuresti hankkimalla sille lisää viljelysmaita ja metsää, uusimalla osan tehtaasta ja hankkimalla ulkomaisia ammattimiehiä. Vähitellen tuotannossa siirryttiin pääasiassa ikkunalasiin.

Vuonna 1865 tehdas kuitenkin paloi ja vaikka se rakennettiin uudelleen, oli leskirouvalla edessään konkurssi. Varatuomari Snellman osti laitoksen 1869 ja hänen kuoltuaan jo seuraavana vuonna sen peri ensimmäisen omistajan pojanpoika Karl Wilhelm von Torcken. Hän puolestaan myi talousvaikeuksissaan puolet Johannislundista Viktor Hugo Alfons Alftanille, joka oli jo 1866 ostanut Pusulasta Ariman lasitehtaan.

Alftanin ja von Torckenin yhteistyötä kesti nelisen vuotta, jonka jälkeen viimeksi mainittu lunasti koko tehtaan itselleen. Alfons Alftan keräsi tästä sijoituksestaan mukavat voitot. Ariman tehdasta Alftan pyöritti vuoteen 1893 luovuttaen sen tuolloin tulevalle vävylleen, Karl Taxellille. Alftanin jätti itselleen kalkkiuunin ja Patakosken sahan Somerniemellä sekä Knuutilan tilan Pusulan kirkonkylässä. Viimeksi mainitun hän nimesi uudelleen Sohlbackaksi.

Viktor Hugo Alfons oli suorittanut aikanaan oppikurssin Turun ylemmässä alkeiskoulussa ja tullut ylioppilaaksi 1859. Heti tämän jälkeen hän hyppäsi liike-elämän rattaisiin. Tehtailija Alftan kuoli marraskuussa 1901 ja häntä jäivät suremaan lähinnä leski sekä viisi lasta.

Mitä tulee Alftan -sukuun, on sen alkuperä herättänyt menneinä vuosina useita kysymyksiä. Hattulan kirkkoherra Abraham Alftanuksen vuonna 1695 kirjattujen muistiinpanojen perusteella julkaistiin Alftanien sukukronikka 1770-luvulla (Samuel Loenbom, Upplysningar i Svenska Historien, 1773, s. 82 - 85). Suvun kantaisä oli kronikan mukaan Hans Eriksson, vahtimestari Tukholman linnassa (kuninkaan sihteeri) ja kuningatar Kaarina Maununtyttären veljen vävy.


Mahdollista sukulaisuutta Kaarina Maununtyttäreen on kuitenkin mahdotonta todeta, sillä aikakauden asiakirjoista ei löydy tällaista Hans Erikssonia ollenkaan, eikä Kaarina Maununtyttären perheestä tiedetä mitään. Alftaneja on muutenkin yritetty liittää Kaarina Maununtyttäreen, sillä Abraham Alftanin ensimmäisen puolison, Emerentia Torskin nimi painettiin kronikkaan virheellisessä muodossa ”Abraham Alftanin äiti Emerentia Tott” (Emerentia Tott oli mukamas ollut Eerik XIV ja Kaarina Maununtyttären tyttären Sigridin ja tämän puolison Henrik Tottin tytär). Sukulaisuuslegendat saattavat johtua myös siitä, että Alftaneja oli myöhemmin Tottien palveluksessa tai siitä, että Tottit omistivat Suomessa myöhemmin tiloja, jotka ehkä olivat aiemmin olleet kantaisä Hansin oletetun anopin, ns. Sjundbyn suvun omistuksessa.

Vaikka kantaisää Hansia ei varmasti pystytä tunnistamaan, lienee hän ollut Kirves-nimistä rälssisukua, koska hänen jälkeläisillään oli tähti ja risti vaakunassaan sekä yhdessä tapauksessa kirves. Jälkimmäinen sopii hyvin Kirves -sukuun ja edelliset Kirves -sukuun naitettuun Särkilahti -sukuun. Hans oli ehkä rälssimies Olof Kirveen (mainittu 1458 - 1476) pojanpoika tai tyttärenpoika.

Kuvaus nahkurinlesken hautajaisista

Turun kaupungissa vihittiin 1844 nahkurinkisälli Johan Gustaf Michelsson Ilander ja maskulaisen suutarin tytär Amalia Ulrika Linden. Pian vihille menon jälkeen pariskunta muutti Kiskon Kirkonkylään, missä he asuivat Viikarin ja sittemmin Härän talon torpissa.

Kiskon rippikirjojen mukaan Johan Gustaf Ilander olisi syntynyt Uskelassa 1.3.1820. Uskelan tai lähiseurakuntien kastettujen luetteloista ei mainitulta vuodelta löydy sopivaa lasta. Yksi mahdollisuus oli 29.3.1820 Harjolan Ylimmäisten talossa syntynyt Johan Gustaf, jonka isä oli Michel Mattson. Tämä Johan Gustaf muuttaa lopulta Perniöön häviten itseltäni piiloon. Myöskään sukunimi Ilanderista ei ole suuremmin hyötyä, sillä sen käyttäjät ovat HisKin mukaan eri puolilta Suomea ja yksittäistapauksia.

Onneksi on olemassa Suku Forum. Sinne heitettyyn kysymykseen tuli alle vuorokaudessa vastaus, joka sisälsi linkin Johan Gustafin veljeen, Fredrikiin. Näin selviää kuin selviääkin, että nahkurimme oli Perttelin Hämäläisten torpparina 1820-luvulla olleen Michel Eriksson Ilolan ja Anna Kreetta Johansdotterin poika. Johan Gustafin oikea syntymäpäivä on 21. syyskuuta. Myös velipoika käytti ilmeisesti torpan nimestä muodostettu sukunimeä Ilander.

Amalia Ulrikan vanhemmat ovat helpommin selvitettävissä. Amalia oli syntynyt Maskun Ohensaaressa 3.10.1819. Suutari Henrik Linden asui vaimonsa Ulrika Löfbergin kanssa myöhemmin Maarian pitäjässä Iso-Heikkilässä, mistä he lopulta muuttivat Kähäriin. Siellä Ulrika myös kuoli saatuaan halvauskohtauksen maaliskuussa 1835. Henrik meni viitisen vuotta myöhemmin uusiin naimisiin taloudenhoitaja Maria Christina Littsmanin kanssa.


Johan Gustaf Ilanderin kuoltua eli Amalia Ulrika leskenä Kiskon kirkolla. Hänen kuoltuaan joulukuussa 1905 kertoi sanomalehti Uusi Aura hautajaisista seuraavaan tapaan;

Tämän kuun 22. päivänä kätkettiin Kiskon Kalmistossa haudan hiljaiseen lepoon nahkurinleski Amalia Ulrika Ilanderin maalliset jäännökset. Ruumissaaton lähtiessä vainaja asunnosta lauloi saattoseurueesta muodostettu sekakööri "Käyn kuoloa kohden, kussa käynn". Saaton saavuttua haudalle piti kirkkoherra Juuse Säntti liikuttavan puheen ja siunasi vainajan jäännökset haudan lepoon. Sen jälkeen lauloi kööri "Pois maailmasta tästä hartaasti halajan". Kun hauta oli luotu umpeen ja hautakummulle laskettu useita seppeleitä omaisilta ja sukulaisilta, lauloi taaskin kööri "Rakas Jeesus suo mun olla sinun ristis juurella". Ja niin päättyi tämä "viimeinen palvelus" rakastetulle 86-vuotiaalle vanhukselle.

Kuvassa Kiskon kirkkomaata, jonne sekä Johan Gustaf että Amalia Ulrika on haudattu.

Hyväntekijä Lindroosin testamentti ja sen seuraukset

Salon Fulkkilan kartanon mailla olleessa torpassa syntyi 6.6.1812 poikalapsi, jolle vanhemmat antoivat nimen Johan Gabriel. Isä Aron Michelsson oli rengin poika Pyölin kylästä, kun taas äiti Maja Lisa isä oli rakuuna Mats Kuhla Kavilasta.Aron ja Maja Lisa vihittiin tammikuussa 1809. Tuore pariskunta asui ensin Ragnarpyölissä, mutta asettui nopeasti Fulkkilaan. Vuosien mittaan perheeseen syntyi seitsemän lasta, joissa oli mukana parin päivän ikäisenä kuolleet kaksoset.

Aron Michelsson, joka käytti sukunimeä Lindberg, kuoli hukkumalla marraskuun viimeisenä päivänä 1820 ja näin äiti Maja Lisa jäi yksin kolmen elossa olleen lapsensa kera. Paria vuotta myöhemmin hän meni uudestaan naimisiin renki Johan Eliasson Langin kanssa. Tästä liitosta oli ainakin kolme lasta.

Koska torppari leipä oli kapea ja kaita, lähti Johan Gabriel parikymppisenä omille teilleen Fulkkilan kartanon rengiksi. Hän kuitenkin palasi vielä takaisin kotiinsa isäpuolen komennon alle lähtien myöhemmin uudelleen tien päälle asuen mm. Perttelissä. Näin vuosina hän avioitui Sofia Wilhelmina Löfmanin kanssa. Valitettavasti Sofian sukuperä on tarkasta syntymäpäivästä (21.9.1823) huolimatta jäänyt selvittämättä.

Joka tapauksessa 1870-luvulle tultaessa Johan Gabriel asui Sofiansa kera Salon kauppalassa ja toimi pitäjän jahtivoutina. Hän oli siis oman aikansa virkamiehiä ammatissa, joka loppui 1890-luvun alussa uusien määräyksien myötä. Lapsia heillä ei ollut, vaan ainoat sukulaiset olivat sisarukset perheineen. Kovin huonosti Juha Gabriel nimeä käyttänyt jahtivoutimme ei talouttaan hoitanut, sillä hän omisti oman talon Salossa. Kun Lindroos kuoli kesäkuun 17. päivänä 1893, häntä jäivät kuolinilmoituksen mukaan kaipaamaan "wiheliäinen leski, yksi veli, yksi velipuoli ja yksi sisarpuoli" muiden sukulaisten, ystävien ja "heimolaisten" lisäksi.


Juha Gabriel Lindroos jätti jälkeensä testamentin, jonka ensimmäisessä artiklassa hän määräsi heti kuolemansa jälkeen 4000 markkaa Uskelan kunnan tyttökansakoululle. Niistä pitäisi muodostaa erillinen apurahasto,jonka pääoma ei saisi vähentyä, mutta korot piti vuosittain jakaa köyhimmille oppilaille.

Muun omaisuutensa Lindroos jätti sellaisenaan vaimolleen tämän eliniäksi, mutta tämän kuoltua varat piti antaa suomenkielisen kansakoulun saamiseksi Salon kauppalaan. Puolella rahoista rakennettaisiin itse koulutalo ja loput säästettäisiin rahastoksi vähävaraisille opppilaille vuosittain annettavaksi. Tämän testamentin Juha Gabriel allekirjoitti elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1889 omakätisellä puumerkillään todistajien läsnäollessa.


Lindroosin testamentti aiheutti leskivaimo Sofia Löfmanin kuoleman jälkeen kesäkuussa 1898 kiivasta keskustelua ja oikeusjuttuja. Testamentin todistajina aikoinaan olleet henkilöt ja testamentin kirjuri todistivat, että Lindroos oli tarkoittanut omaisuutensa käytettäväksi kansakoulua korkeampaan oppilaitokseen ja näin ollen Salon suomalainen yhteiskoulu vaati varoja suoraan itselleen. Sen sijaan Salon kauppala järjestysmies Långströmin välityksellä halusi rahat itselleen ja edelleen kauppalan kansakoululle. Yhteissummaltaan perintö oli 13-14000 markkaa. Oikeudessa olivat lopulta vastakkain kauppala useine eri todistajineen sekä suomalainen yhteiskoulu. Syyskuun 24. päivä 1899 kihlakunnanoikeus antoi tuomionsa, jonka mukaan rahat kuuluivat Salon suomalaiselle yhteiskoululle. Koululle annettiin myös oikeus vaatia tiliä siitä, miten omaisuutta oli tuohon asti hoidettu.

Salon kauppala veti asian hovioikeuteen, joka antoi oman päätöksensä vuoden 1901 keväällä. Lopputulos ei ilmeisesti ollut aivan se, mitä olisi kauppalan puolelta haluttu. Hovioikeus piti voimassa alemman oikeusasteen tuomion siltä osin, että testamentin katsottiin tarkoittaneen tavallista kansakoulua ylempää oppilaitosta. Hovi määräsi testamentatut varat kauppalalle, jonka tuli käyttää ne nimenomaan tähän määrättyyn tarkoitukseen. Kuolinpesän selvitysmiehen, Enok Wilhelm Nohterin asiaksi tuli antaa asianmukainen selvitys omaisuuden siihenastisesta käytöstä kauppalan hallitukselle sekä huolehtia varojen siirrosta kauppalan rahatoimikamarille. Asia ei päättynyt vielä tässäkään vaiheessa, sillä lopullisen päätös haettiin aina korkeimmasta hallinto-oikeudesta. Se määräsi rahat yksiselitteisesti suomalaiselle yhteiskoululle.


Salon suomalaisen yhteiskoulun omistajana oli kannatusyhdistys ja itse koulu oli saanut perustamisluvan syyskuussa 1897 maanviljelijä Hollmenin ja kansakoulunopettaja Julkusen toimiessa puuhamiehinä. Aloite kouluun tuli pikemminkin Salon ympäröineestä Uskelan pitäjästä kuin kauppalan hallinnosta. Yhteiskoulu toimi yksityisenä vuoteen 1937, jonka jälkeen sen nimeksi tuli Salon yhteislyseo ja edelleen 1976 Hermannin lukio. Hermanni ja Lauri yhdistyivät Salon lukioksi 2005.

Oikeusjuttujen aikaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa koulua käytiin puuseppä Nyströmin talossa Itäisen Siltakadun ja Sairashuoneenkadun kulmauksessa, mistä opetus siirtyi 1901 puuseppä Jalosen taloon Turuntielle.

Edusmies Kustaa Caven Perttelistä

Perttelin Kaukolan kylän Mikkolan rusthollissa syntyi tammikuun viidentenä päivänä 1749 poikalapsi, jolle annettiin nimi Kustaa. Hänen vanhempansa oli isäntä Matti Kaarlenpoika ja Stiina Matintytär. Isä Matti oli ollut aiemmin naimisissa Hähkänän kylästä kotoisin olleen Kirsti Juhontyttären kanssa ja tämän kuoltua lapsivuoteeseen nainut Stiinan.

Isänsä jälkeen Kustaasta tuli Mikkolan uusi rusthollari. Puolisokseen hän sai Uskelan Lopen kylän Pertun rusthollarin tyttären, Annan. Tämä oli miestään kolmisen vuotta nuorempi. Annan äiti oli Pertun tyttäriä ja isä Heikki oli tullut sinne Sauvon kirkonkylästä.

Kustaa käytti 1700-luvun lopulla kotitalonsa nimeä sukunimen tapaisesti. Annan kanssa heille syntyi yhteensä kymmenen lasta, mutta vain yksi tytär oli elossa vanhempiensa kuoltua. Anna menehtyi 1826 ja Kustaa kolme vuotta myöhemmin.

Vaikka Kustaa piti kotitalonsa kunnossa, muistaa jälkimaailma hänet ennen kaikkea talonpoikaissäädyn valtiopäivämiehenä Norrköpingin valtiopäivillä vuonna 1800. Hän edusti siellä Piikkiön ja Halikon kihlakuntia. Samoihin aikoihin Kustaa otti myös käyttöön sukunimen Caven.

Vuonna 1808 kreivi von Buxhoevden antoi käskyn valita edustajat kaikista säädyistä Pietariin lähetettävää valtuuskuntaa varten. Niinpä Caven, "talonpoika ja lautamies Uskelan pitäjässä", sai kutsun Turkuun läänin maaherralta, Knut von Troililta. Elokuun ensimmäisenä päivänä 1808 Turun maakansliassa Kustaa kuuli tulevasta luottamustoimestaan. Samalla oli kutsuttu paikalle monia aateliston ja kaupunkien edusmiehiä Turun ja Porin läänistä. Näiden piti valita yksi lähetysmies kummastakin säädystä. Sen sijaan talonpojista oli paikalle kutsuttu vain Kustaa Caven, vaikka kreivin tarkoitus oli ollut, että edellisten valtiopäivien edustajat olisivat keskuudestaan valinneet uuden miehen.

Tämä outo menettely ei ollu rehellisen pertteliläisen isännän mieleen ja hän antoi ruotsiksi kirjoitetun vastineen. Siinä hän ilmoitti, ettei voi ottaa luottamustehtävää vastaan, sillä "suurimmassa määrässä minä loukkaisin talonpoikaissäädyn pyhiä oikeuksia, jos minä, asettumatta säädyn jäsenten vaalin alaiseksi, kohottaisin itseni, heidän tietämättänsä, edusmieheksi säätyveljieni puolesta, jotka kenties saattaisivat luottamuksensa antaa jollekulle minua ansiollisemmalle".

Kirjoitus ei luultavasti ollut Cavenin omaa käsialaa, mutta antaa hyvän kuvan hänen valtiollisesta älykkyydestään. Koska von Buxhoevdenin mukaan kyseessä ei ollut varsinainen valtiopäiväedustus, lähti Kustaa Caven lähetyskunnan kera Pietariin syksyllä 1808. Lopputulemana heidän työstään oli mm. Suomen säätyjen kutsuminen Porvoon valtiopäiville seuraavan vuoden keväällä. Tuollon Caven ei enää ollut edustamassa talonpoikia.

Perttelissä hän piti Mikkolan oivallisessa kunnossa ja toimi vuosikausia lautamiesten esimiehenä. Hän kuoli kotonaan elokuun 30. päivä 1829. Vaimo Anna oli edesmennyt kolme vuotta aikaisemmin. Suuresta jälkeläiskatraasta oli jäljellä vain yksi tytär, jonka perilliset omistivat Mikkolan aina 1900-luvn alkupuolelle saakka.

Sotamuistoja Salon seudulta

200 vuotta sitten päättynyt "Suomen sota" jätti kansan muistiin lukuisia tarinoita sekä sota- että kotirintamalta. Varsinais-Suomen Salon seutu jäi melko lailla ulkopuolelle suoranaisista sotatoimista, mutta toki sielläkin nähtiin venäläisiä joukkoja.

Perimätiedon mukaan ensimmäiset venäläisjoukot tulivat seudulle pitkäperjantaina. Matkallaan Helsingistä päin sotaväki kulki Kiskon ja Muurlan halki laskeutuen ns. Tupurin mäkeä alaspäin. Vihollisten tulo aiheutti pakokauhua paikallisessa asujaimistossa. Miehet pakenivat, naiset ja lapset piiloutuivat itkien ja rukoillen. Rahat ja arvotavarat kätkettiin pahimman varalta. Rohkeimmat tosin ottivat aseen käsiinsä uhaten käydä vihollista vastaan.

Samaan aikaan oli Marttilan pitäjässä eräs torppa syttynyt tuleen. Tieto tästä kulki nopeasti ja yleisesti luultiin ryssien nyt polttavan seutukunnan. Tosiasiassa venäläiset eivät syyllistyneet väkivallantekoihin, sillä joukkojen kuri oli kova. Ilkivallasta ja laittomuuksista rangaistiin ankarasti. Vihollisjoukot kärsivät kovasta puutteesta ja nälästä. Erityisesti tämä koski sotatoimien alkuvaihetta, kun huoltojoukot eivät vielä olleet ehtineet kunnoolla mukaan. Venäläisten kerrotaan pyytäneen paikallisilta suolaa ja taikinaa.

Närvelän kylässä, pari kilometriä Salon kauppalasta oli eräs venäläinen tullut varastamaan perunoita Langin torpasta. Torpparin vaimo oli paikalla ja onnistui kirveellä uhkaamalla karkottamaan voron. Muu torpan väki oli sotajoukon lähetessä paennut erääseen kalliononkaloon, ns. Ilmusvuoren luhtiin. Siellä he piileskelivät jonkin aikaa susien ahdistamina.

Ainoa suurempi taistelu lähistöllä oli Perttelin Haalin kartanon kahakka. Venäläisten joukkojen kerrottiin olleen matkalla joko Hämeenlinnasta Saloon päin tai sitten juuri päinvastaiseen suuntaan. Eräs kiikalalainen Moberg -niminen mies olisi tuohon aikaan, sodan loppupuolella, surmannut kaksi kasakkaa Rekijoen ja Hirvelän kylien välisellä nummella. Tämän teon halusivat muut kasakat kostaa, mutta Moberg heittäytyi maahan teeskennellen kuollutta. Yksi kasakoista ratsasti Mobergin yli, mutta mies jäi henkiin ja pääsi lopulta pakoon.

Tämän jälkeen toistasataa Kiikalan miestä kokoontui seipäillä ja viikatteilla varustautuneina vastaanottamaan venäläisiä. Miehet joutuivat perääntymään, sillä viholliset olivat sotilaallisesti ylivoimaisia. Perttelissä, Haalin sillalla tapahtui joukkojen toinen kohtaaminen. Tässä taistelussa kaatui miehiä molemmin puolin rintamaa ja venäläisiä kerrotaan heitetyn sillalta alas.

Taistelusta kiivastunut venäläisten päällikkö uhkasi viimein polttaa Haalin kartanon ja vielä koko Rekijoen kylänkin. Kartanonisännälle tuli nyt kiire. Hän riensi venäläisten luo ja sai aikaan kuuden tunnin tulitauon. Tämän ajan hän käytti ajamalla hevosella Turkuun anomaan armoa Venäjän armeijan ylipäälliköltä, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenilta. Isännän sanotaan rientäneen niin hurjaa vauhtia, että toinen hänen hevosistaan kuoli matkalla liikarasitukseen.

Tämä kaikki kannatti, sillä von Buxhoevden suostui armonanomukseen. Hän lähetti oman kuriirinsa viemään viestiä joukoille ja näin estettiin välikohtauksen laajeneminen. Haalin kartanon omisti vuodet 180-1814 kamreeri Kaarle Benjamin Fabrell, jonka jälkeen se jäi kapteenin leski Albertina Baerille vuoteen 1835.

Hieman vähemmän vauhdikkaita muistoja jätti eräs Hämmäisten mailla asunut sotilas. Mies oli palveluksessa Hämeenlinnassa ja hänen äitinsä lähti tapaamaan poikaansa jalkaisin. Päästyään perille varuskunnan vahtisotilas kysyi äidiltä pojan sotilasarvoa, jotta olisi voinut auttaa tätä löytämään oikean miehen. Äiti ei ollut tiennyt, oliko poika kenraali vai korpraali, mutta joku "raali" kuitenkin. Näiden tuntomerkkien avulla eräs korpraali sai vieraan äidistään.

Lukkarinmäellä Salon kauppalan vierellä taasen asui eräs leskivaimo, joka oli ihastunut tiettyyn venäläissotilaaseen. Eräs räätäli Petrel (jota ei kylläkään löydy alueen rippikirjoista), löysi jostain venäjänkielisen paperilappusen lähettäen sen leskelle mukan rakkauskirjeenä. Lesken sulhasenhakureissu Turkuun päättyi luonnollisesti suureen pettymykseen.

Eniten näitä 200 vuoden takaisin sotamuistoja on jälkipolville välittänyt kirkonvartija Blomberg, joka oli syntynyt pertteliläisen rakuunan poikana 1773. Blomberg oli hyvin tiedonhaluinen mies ja opiskeli omatoimisesti kirjoitustaidon. Hänen tyttärensä oli elossa 1900-luvun alussa välittäen isänsä kertomia juttuja jälkipolville.

Kuva osa Johan August Malmströmin piirustuksesta J.L. Runebergin teokseen "Fänrik Ståls sägner", Helsingfors 1883