Mielenterveysongelmat ovat olleet osa ihmiskuntaa aina,
mutta niiden hoito on vaihdellut suuresti eri aikoina ja kulttuureissa.
Suomessa mielisairaiden hoito alkoi organisoitua keskiajalla, samaan aikaan
kuin muuallakin Euroopassa.
Pyhän Hengen huoneet ja eristäminen
Keskiajan lopulla perustettiin mielisairaaloita, joita
kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Nämä sairaalat sijaitsivat usein
kaukana kaupungeista, ja niihin joutuneet potilaat elivät siellä yleensä
loppuelämänsä. Ensimmäinen maininta tällaisesta sairaalasta Suomessa on
vuodelta 1396.
Vielä 1700-luvulla mielisairaita eristettiin muista,
esimerkiksi spitaalisten kanssa. Seilin saaressa Turun saaristossa toimi
1600-luvulta lähtien leprasiirtola, jonne potilaat joutuivat tuomaan mukanaan
oman arkkunsa – paluuta ei ollut. Vuonna 1755 saarelle avattiin myös
mielisairaala, joka toimi aina vuoteen 1962 asti.
Uudistuksia 1800-luvulla
1800-luvulla mielisairaanhoidossa tapahtui merkittäviä
muutoksia. Keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa
ja sairaaloiden rakentamista. Hoitomaksut porrastettiin varallisuuden mukaan,
ja varakkaimmat maksoivat ainakin osan hoidostaan itse.
Vuonna 1856 Helsingin Lapinlahden sairaalan ylilääkäri
Leonhard Fahlander lähetettiin opintomatkalle Eurooppaan. Hän tutustui muun
muassa pakkokeinottomaan hoitoon ja toi ideoita Suomeen.
Tilastoja ja kunnalliskoteja
1860-luvulla alettiin kerätä tilastoja mielisairaiden
lukumäärästä. 1880-luvulla kunnat velvoitettiin huolehtimaan kroonisesti
mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot,
jotka toimivat 1950-luvulle asti, jolloin Suomeen rakennettiin
B-sairaalaverkko.
Mielisairaanhoidon kehitys jatkuu
Mielisairaanhoito on kehittynyt huimasti keskiajan
"Pyhän Hengen huoneista" nykypäivän moderniin hoitoon. Hoidossa
korostuvat nykyään ihmisarvo, yksilöllisyys ja kuntoutuminen. Vaikka haasteita
on edelleen, kehitys on ollut merkittävää ja antaa toivoa paremmasta
tulevaisuudesta mielenterveysongelmien kanssa eläville.
Eräs tapaus maaseudulta
Kiskon pitäjän (nykyään osa Salon kaupunkia) Vilikkalan
kylässä asui 1820-luvulta lähtien torpparipariskunta Juho Collin ja Liisa
Petterintytär. Juho oli ensin ollut Martilan puustellin renkivoutina ja sen
jälkeen Vilikkalan kylässä sijainneen Saukon puustellin vuokraaja, mutta ehkä vaimon
sairauden takia hän luopui tästä. Liisa
on nimittäin merkitty jo vuosien 1828–1834 rippikirjaan mielenvikaiseksi. Lapsia perheeseen syntyi kuitenkin vuosien
1825 ja 1833 välillä viisi kappaletta: Vilhelmiina, Kustaa, Kaisa Liisa, Juho
ja Maija Stiina. Lisäksi perheessä asui
kasvattina Liisan avioton tytär Kustava. Jokainen heistä ehti lähteä omille
teilleen 1830-luvun loppuun mennessä.
Äiti Liisan mielenvikaisuus aiheutti töitä Kiskon
kirkonkokoukselle[1]. Esimerkiksi
syyskuussa vuonna 1835 määrättiin, millä tavoin tätä naista oli valvottava yötä
päivää. Ilmeisesti häntä pidettiin vaarallisena sekä itselleen että muille. Toisaalta
seurakunta ei halunnut lähettää häntä sairaalaan, sillä tämä olisi tietänyt kustannuksia.
Niinpä sekä miehet että naiset saivat käskyn vahtia Liisaa koko hänen
sairautensa ajan. Tämä ei sitten käytännössä tapahtunut, sillä edessä oli jo
saman vuoden marraskuun lopulla tragedia. Liisa pääsi ilmeisesti valvojiensa
silmistä, sillä hänet löydettiin kuoliaaksi paleltuneena[2].
Näin surullisesti päättyi torpparin vaimon elämä. Hän jätti jälkeen lesken sekä
kuusi lasta[3]. Entinen
torppari Johan Collin siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä 1845 läheisen Tobin
talon torpassa. Pariskunnan tytär Vilhelmiina sai vauvana kuolleen aviottoman
tyttären kesäkuussa 1848. Kuusi vuotta myöhemmin hänet vei vihille Hongiston
kylän Kylän talon torpparinpoika Gabriel Linden. Muiden lapsia vaiheita en ole
seurannut.
