Tammisaaren hopeaverot vuonna 1571

Hopeavero oli merkittävä verouudistus Suomessa ja Ruotsissa vuonna 1571. Sen taustalla olivat Ruotsin valtiopäivien päätös kerätä varoja niin sanottujen Älvsborgin lunnaiden maksamiseksi Tanskalle. Hopeaveron tavoitteena oli koota tietty osuus kansan omaisuudesta, jotta valtio voisi selviytyä sodan aiheuttamista veloista ja Tanskan vaatimista lunnaista.

Maanviljelijöille ja maaseudun asukkaille veron suuruus vastasi kymmentä prosenttia heidän irtaimistostaan, johon kuuluivat raha, metalliesineet ja karja. Kaupungeissa sen sijaan hopeavero oli hieman kevyempi, ollen noin kahdestoistaosan omaisuudesta. Tämä vero koettiin Suomessa raskaaksi erityisesti siksi, että se lisäsi jo entuudestaan raskasta verotaakkaa, joka oli sotatoimien ja muiden verojen myötä kasvanut tuntuvasti.

Hopeaveron raskautta pyrittiin kansan keskuudessa kiertämään eri tavoin. Jotkut yrittivät esimerkiksi saada itsensä merkityksi veronmaksukyvyttömiksi välttääkseen maksun. Vaikka hopeavero tuntui tuolloin raskaalta, se jäi kuitenkin suhteellisesti kevyemmäksi kuin myöhemmät verot. Vuoteen 1590 mennessä erilaiset lisäverot olivat jo kaksinkertaistuneet hopeaveroon nähden, mikä johtui valtakunnan laajentuneista sotatoimista ja niiden kustannuksista.

Historiallisesti hopeaveroluettelot ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvin, ja ne tarjoavat arvokasta tietoa esivanhempiemme varallisuudesta. Näiden luetteloiden avulla voidaan arvioida niin yksittäisten talojen vaurautta maaseudulla kuin myös kaupunkien porvariston varallisuuseroja.  Hopeaveroluetteloiden avulla saa myös nopeasti silmäiltyä maamme pienimpien kaupunkien porvareiden määrää.

Esimerkiksi piskuinen Tammisaari Länsi-Uudellamaalla sai kaupunkioikeudet vuonna 1546. Se olikin ensimmäinen keskiajan jälkeen maahamme perustettu kaupunki. Nykyisen Tammisaaren, joka kuuluu Raaseporin kaupunkiin, vanhimmat asuintalot ovat 1700-luvulta. Kuinka monta verovelvollista sitten asui Tammisaaressa vuonna 1571 ja kuinka paljon he joutuivat tätä veroa maksamaan[1] – katsotaanpa:

Oleff Scherrade                       7 mk ja 5 äyriä

Lasse Olson                             10 mk ja 4 äyriä

Henrik Matzs(on)                     7 mk ja 2 äyriä

Hustru Wrsile                            9 mk ja 3½ äyriä

Matz Finne                                8 mk ja 1 äyri

Anders Madzs(on)                     6 mk

Mats Scheddare                         7 mk, 2 äyriä ja 18 penniä

Oleff Jöns(on)                            8 mk ja 7 äyriä

Matz Jöns(on)                            2 mk ja 6½ äyriä

Juthans Malin                            3 mk ja 6½ äyriä

Henrick Dantzar                        1 mk ja 5 äyriä

Lille Henrick                              2 mk ja 1 äyri

Helsingh Erich                           2 mk ja 5 äyriä

Knut Sigffred                             ei merkitty

Tämän tiedon perusteella voimme julistaa Tammisaaren kaupungin vauraimmaksi porvariksi Lasse Olsonin. Tosin tämä vaatisi tarkempia selvityksiä ao. ajalta, sillä hopeavero oli vain yksi niistä lukuisista veroista tai veroluonteisista maksuista, jotka lankesivat esivanhempiemme maksettavaksi.

---

[1] Uudenmaan voutikuntien tilejä - 3329 Raaseporin läänin hopeaveroluettelo 1571-1571, jakso 69, sivu 69: Ekenes Stadh; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6815783242&aineistoId=1580986789 / Viitattu 8.11.2024

Eräs ammattikunnan jäsen Helsingistä

Ammattikuntalaitos oli keskiajalla Euroopassa vallinnut järjestelmä, jonka mukaan vain tietyn ammattikunnan jäsenet saivat harjoittaa ammattiaan. Suomessa ammattikuntalaitos toimi 1600-luvulta vuoteen 1868 asti, jolloin elinkeinovapauslaki lakkautti ammattikunnat.

Ammattikuntien tehtävät

Ammattikunnat olivat eri käsityöläisammattiryhmien muodostamia yhdistyksiä, joilla oli tärkeä rooli ammatinharjoittajien elämässä. Ammattikunnan tehtäviin kuuluivat:

Työn laadun valvonta: Ammattikunnat varmistivat, että käsityöläismestarit tuottivat laadukkaita tuotteita ja palveluita.

Jäsenten tukeminen: Ammattikunnat auttoivat jäseniään esimerkiksi taloudellisissa vaikeuksissa.

Riitojen ratkaiseminen: Ammattikunnat käsittelivät jäsenten välisiä riita-asioita.

Laittoman ammatinharjoittamisen estäminen: Ammattikunnat valvoivat, ettei kukaan harjoittanut käsityöammatteja ilman lupaa.

 

Ammattikuntien toiminta

Ammattikunnat toimivat eri puolilla Suomea, muun muassa Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja useissa muissa kaupungeissa. Jokaisella käsityöläisammatilla oli oma ammattikuntansa. Ammattikunnan ylintä päätösvaltaa käytti ammattikunnan kokous, ja tärkeimmät luottamushenkilöt olivat ammattikunnan vanhin (oltermanni) ja kaksi apulaista.

 

Ammattikuntien loppu

Elinkeinovapauslaki vuonna 1868 lopetti ammattikuntien toiminnan Suomessa. Tämän jälkeen ammatinharjoittaminen vapautui, eikä ammattikuntien jäsenyys ollut enää edellytys ammatin harjoittamiselle.

Maalari Clarberg

 

Helsingissä toimi toistakymmentä eri ammattikuntaa. Yksi niistä oli maalarien ammattikunta, johon vuoden 1775 paikkeilla liittyi kaupungin maistraatin luvalla herra Malachias Clarberg. Hän oli syntynyt Ruotsin maalla vuonna 1737 ja saanut mestarikirjansa Tukholman ammattikunnalta 1774. Helsinkiin tullessaan hän joutui antamaan uuden mestarinäytteen, joka oli jollain tapaa hieman erikoinen. Clarbergin piti nimittäin maalata ”barnamoderskansa skylt” eli kätilön kyltti[1]!

Malachias Clarbergin[2] ensimmäinen puoliso oli Maria Johanna Pekander, jonka kanssa maalarimme vihittiin syksyllä 1775. Tämän kuoltua nai Clarberg Anna Beata Törnemanin, joka toi perheeseen edellisestä avioliitosta olleen tyttärensä Sara Ekebladin.  Maalarimestari Malachias kuoli Helsingissä vuonna 1790 ja Anna Beata neljää vuotta myöhemmin Hämeenlinnassa. Annan ensimmäinen puoliso oli ollut helsinkiläinen kauppias Nils Ekeblad. Heidän tyttärensä Sara asui 1700- ja 1800- lukujen vaihteessa Tammisaaren kaupungissa.

---

[1] Maalarilehti nro 5 & 6, 1948 Suomen Maalarimestariliiton Helsingin osaston 50v juhlanumero

[2] Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Aa:4 Rippikirja 1785-1794, jakso 168, sivu 165: Tavast-Gatan ; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6435081173&aineistoId=1845754858 / Viitattu 10.6.2024

Topeliuksen kaksi piikaa

Zacharias tai tuttavallisemmin Sakari Topelius syntyi Uudenkaarlepyyn lähellä, Kuddnäsin tilalla vuonna 1818 ja kuoli Sipoossa 1898. Tuskin on ketään yli 60-vuotiasta tässä maassa, joka ei olisi lukenut hänen tuotantoaan. Toki hän on tuttu myös nuoremmille sukupolville. Saamansa kotikasvatuksen pohjalta hän korosti omassa elämässään ahkeruuden ja avuliaisuuden ihanteita. Hänen kerrotaan olleen myös erittäin huumorintajuisen, mutta toisaalta vaipuneen välillä masennukseen.

Vuonna 1846 hän meni naimisiin Maria Emilia Lindqvistin kanssa (1821–1885). Tämä liitto kesti puolison kuolemaan saakka. Lapsia tästä aviosta synti kuusi, joista kolme menehtyi aivan pienenä. Isänsä tavoin tytär Toini oli kirjailija, kun taas Eva -tyttärestä tuli taidemaalari.

Mutta tällä kertaa ei enempää Topeliuksen elämästä, sillä siitä toki löytyy netin syövereistä tuntikausiksi luettavaa. Tarkastellaan sen sijaan niitä perheeseen liittyneitä henkilöitä, jotka ovat olleet Topeliusten arjessa mukana. Kun perhe asui 1870-luvulla Helsingissä, oli perheessä kaksi piikaa.

Maria Adolfina Wik oli syntynyt Paraisilla Tapaninpäivänä 1836. Hänen isänsä oli tuohon aikaan Kuitian kartanon puutarhurina. Tuohon aikaan kartanon omisti leskirouva Hedvig Prytz, os. Mell, turkulaisen apteekkari Lars Henrik von Mellin tytär. Hedvigin puoliso oli kapteeni Anders Johan Prytz, joka kuoli jo 1824. Mutta Paraisilta Maria Adolfina Wik muutamien mutkien kautta päätyi siis valtioneuvos Topeliuksen perheeseen piiaksi.

Myöhemmin löydämme Maria Adolfinan Tammisaaresta, jonne hän avioiduttuaan muutti vuonna 1876. Puoliso oli Karjaalla syntynyt panimotyöntekijä Karl Henrik Bergman.  Häitä oli vietetty elokuussa kyseisenä vuonna. Yhteisiä lapsia ei pariskunnalle näyttäisi syntyneen. Maria Adolfina kuoli toukokuussa 1918 ja Karl Henrik syyskuussa 1919.

 

Toinen 1870 -luvun Topeliuksen perheen piioista oli Pernajan Sarvilahden Hagan muonatorpparin tytär Gustava. Hänen isänsä käytti sukunimeä Grén.  Tytär Gustava ei kyseistä sukunimeä käyttänyt. Helsinkiin hän oli tullut Loviisan kautta. Välillä hän kävi pari vuoden ajan Nastolassa, mutta vielä 1881 hänet on merkitty ehtoollisella käyneeksi nimenomaan Helsingissä. Hänen myöhempiä vaiheitansa en ole onnistunut löytämään. Kun Topeliukset muuttivat 1879 Sipooseen, jäi Gustava mitä ilmeisemmin Helsinkiin.

 

Kuva on Helsingin Kaupunginmuseon kokoelmista. Taustalla on Vasili Koroleffin talo (Pohjois-Esplanadi 15), jossa Topeliukset asuivat 1870-1875. Tämä kuva on tosin vuodelta 1890.

Majakan mies Taucher

Tammisaaren vanhalla hautausmaalla herra Ivar Emil Ulrik Taucher, jonka elämänura oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Hän oli syntynyt syyskuussa 1845 Tornion kaupungissa raatimies ja kauppias Isaac Taucherin perheen järjestyksessä viidentenä lapsena. Kaiken kaikkiaan raatimiehemme perheessä oli seitsemän lasta, joiden ensimmäiset etunimet muodostovat ilmeisen ajatellun sarjan:

Ida Maria Susanna

Isabella Fanny Math.

Irene Hilda Henrika

Iduna Christ. Amanda

Ivar Emil Ulrik

Isidor Eskil Henr.

Ilma Erika Amalia

Lasten äiti oli kirkkoherra Erik Castrenin ja Maria Sundin tytär Maria Henrika Matilda Castrenin. Isaac Taucher ja Maria Henrika Matilda Castren Alatorniolla marraskuussa 1835. Edellä mainituista lapsista Isak Erik Georg toimi kunnallisneuvosmiehenä Tammisaaressa vuodesta 1872 lähtien. Hänen puolisonsa oli Augusta Wilhelmina Favorin. Isidor Eskil Henrik taasen oli naimisissa Lydia Wolffin kanssa ja työskenteli Rantasalmen ja myöhemmin Uudenkaarlepyyn tuomiokunnan tuomarina. 

Ivar Emil Ulrik ei antautunut akateemiselle uralle eikä häntä myöskään kiinnostanut paikallistason kunnallisasiat. Sen sijaan tapaamme miehen vuonna 1872 Korppoon seurakuntaan kuuluneelta Utön saarelta majakanvartijana. Puoliso Aina Harlin oli miestään 13 vuotta nuorempi ja syntyisin Paltamon pitäjästä. Utön saarelle hän muutti  vuonna 1879 Kajaanista, joten kulttuurillinen ja kielellinen siirtymä on nuorelle naiselle ollut melkoinen. Tiettyä eksotiikka lisää kuvioon se, että vihkiminen tapahtui Kökarin pappilassa.

Utön jälkeen pariskunta muutti 1882 Kirkkonummelle. Siellä Ivar Taucher jatkoi työtään majakanvartijana, tällä kertaa Rönnskärin majakalla. Rönnskärillä sijaitsee on vuonna 1800 valmistunut majakka, joka on Suomen toiseksi vanhin. Utölle majakka rakennettiin ensi kerran jo 1753.

Aina Harlinille ja Ivar Taucherille ei koskaan syntynyt lapsia. Ivar menehtyi 60 vuoden iässä keskikesällä 1906. Jostain syystä hän halusi tulla haudatuksia Tammisaareen eikä asuinpitäjäänsä Kirkkonummelle. Lyhyissä muistokirjoituksissa Ivar Taucheria kuvaillaan hyvänsuovaksi ja vaatimattomaksi mieheksi. Suremaan jäi puoliso Aina, joka joutui taloudellisiin vaikeuksiin miehensä kuoleman jälkeen. 

Aina Harlinin omistama talo ja tontti nro 297 Tammisaaren kaupungin 56. korttelissa meni julkiseen pakkohuutokauppaan kevään lopulla 1914. Käytännössä lesken toimeentulo oli pitkälti riippuvainen hänelle myönnetystä "kuudennen luokan" eläkkeestä. Tosin Aina piti Tammisaaressa kauppaliikettä, jossa myytiin "herrojen ja rouvien" vaatteita. Mainittakoon, että eläkettä myönnettäessä vuonna 1906 Aina Harlinin kuvailtiin olevan "loistomestarin" leski. 

Aina kuoli Lappeenrannassa maaliskuussa 1929 hieman yli 70 vuoden iässä. Hän ei koskaan mennyt uusiin naimisiin.

Utön majakka vuosien 1753, 1814 ja 1888 asussa.

Museovirasto - Merenkulkulaitoksen kokoelma

Trollbölen Ekman

FAT 9.2.1850

Syystä tai toisesta aloin selaamaan Tammisaaren rippikirjoja 1850-luvulta tässä päivänä muutamana. Kuinka ollakaan, törmäsin lähes välittömästi Trollbölen kestikievarissa asuneeseen leskirouva Engla Ulrica Lönnqvistiin. Hän oli kotoisin Karjalohjalta ja puolisonsa Amandus Ekman menehtyi tapaturmaisesti

Koska moni Karjalohjan Lönnqvist-sukuisista sai sukunimensä asuinkylänsä Lönnhammarin mukaan, olin heti lähes varma Engla Ulrican kaukaisesta sukulaisuudesta itseni kanssa. Tässä olinkin oikeassa, sillä hän syntyi Lönnhammarin Suutlan talossa Henrik Henrikssonin ja Stina Johansdotterin kolmilapsisen perheen keskimmäisenä. Isoveli Henrik Johan kuoli pienenä ja pikkusisko Eva Stinasta tuli aikanaan kotitalonsa emäntä. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Alexander Tennberg ja toinen Henrik Johan Wikberg.

Perheen isä Henrik Henriksson menehtyi jo vuonna 1813, kun taas äiti Stina Johansdotter vasta joulun alla 1856. Yhteinen esi-isäni Engla Ulrican kanssa on Stinan isänisä, vuonna 1697 syntynyt Lohjantaipaleen Hakalan talollinen. Hän oli laajalle levinneen Karjalohjan Hagelberg-suvun kantaisä.

Engla Ulrica meni Amandus Ekmanin kanssa naimisiin syyskuussa 1831. Paitsi kestikievarinpitäjä, oli Amandus myös lautamies ja nimitetään häntä tittelillä jopa "lagman". Pariskunnalle syntyi kymmenen lasta, joista ainakin kolme menehtyi pienenä. Amanduksen itsensä kuoltua joutui leski ilmoittelemaan Finlands Allmänna Tidning-lehdessä asiaan kuuluvasti.

Ikävä kyllä en toistaiseksi ole ehtinyt katselemaan Amanduksen ja Engla Ulrican lapsien myöhempiä vaiheita. Ehkäpä joku lukija voi täydentää tältä osin tätä tekstiä......
joulukuussa 1849.

Vanha passi löydetty Tukholmasta

Dagens Nyheter - lehden nettisivujen kuvitusta

Alkuviikosta uutisoitiin miten Tukholman Riddarholmenilta oli kunnostustöiden yhteydessä löydetty säämiskäntekijäkisälli Gustaf Wilhelm Malmgrenin passi vuodelta 1831. Tämä vanha asiakirja oli sullottu aikanaan lattiantäytteeksi.

Varsin hyvin säilynyt passi sisälsi myös Tammisaaren silloisen pormestarin kirjoittaman todistuksen kisälli Malmgrenin hyvästä terveydestä. Luonnollisesti sukututkijaa, jonka tietokannassa on satakunta Malmgrenia, kiinnostaa heti Gustaf Wilhelmin sukulaisuus näihin henkilöihin ja tietysti itseensä.

Ikävä kyllä tapaus päättyy hyvin nopeasti, sillä jo muutaman minuutin vilkuilu Tammisaaren ulosmuuttaneiden luetteloon vuodelta 1831 paljastaa totuuden. Muuttokirjalta 37 Tukholmaan lähtenyt kisälli Gustaf Wilhelm Malmgren oli kotoisin Ruotsista. Tammisaareen hän oli tullut vuonna 1828 asuen Tukholmaan muuttonsa aikaan säämiskäntekijä Carl Magnus Wörmanin perheessä. Tammisaaren rippikirjan mukaan Gustaf Wilhelm oli syntynyt 23.5.1805.

Lisäys: tässä vielä linkki Tammisaaren rippikirjaan;

Porvari Tammisaaresta, Jacob Malmgren

Tällä viikolla blogin lukijat pääsevät tutustumaan viiteen lyhyeen jälkipolvitaulustoon, joiden lähtöhenkilönä on joku Sammatissa syntynyt. Maanantain valinnaksi osui Kiikalan kylän Pulkan talon perillinen, myöhempi Tammisaaren porvari Jacob Malmgren.

Taulu 1

I. Jacob Malmgren. Syntynyt 03.02.1760 Sammatti, Kiikala, Pulkka. Kastettu 06.02.1760 Sammatti. Kuollut 26.08.1831 Tammisaari. Oli Tammisaaren kaupungin porvari ja asui pohjoisen kaupunginosan korttelissa.

Oli kaksi kertaa naimisissa. Porvari. –Puoliso 1:o 13.04.1784 Tammisaari Greta Palen. Syntynyt 1750. Kuollut 07.05.1799 Tammisaari. Mennessään naimisiin Jacob Malmgrenin kanssa oli leski avioliitosta Johan Ekbergin kanssa.

Gretalla oli ainakin lapset Maja Stina, Gabriel, Gustaf Johan ja Carl Fredrik ensimmäisen aviostaan. –Puoliso 2:o Maria Ahlbom. Syntynyt 05.08.1774 Pohja. Kuollut 1822 Tammisaari. Isä Ander Gabrielsson oli Tammisaaren Alglon saaren/kylän Östergårdin isäntä. Äiti Maja Eriksdotter.

Marian syntymäaika Tammisaaren rippikirjasta 1801-1812.
II Lapset

1: Jacob Malmgren. Syntynyt 31.08.1785 Tammisaari.

1: Magnus Malmgren. Syntynyt 26.10.1788 Tammisaari. Kuollut 1789 Tammisaari.

1: Eva Malmgren. Syntynyt 18.10.1790 Tammisaari. Kuollut 1791 Tammisaari.

2: Greta Lisa Malmgren. Syntynyt 09.01.1802 Tammisaari. Taulu 2.

2: Carl Magnus Malmgren. Syntynyt 02.04.1804 Tammisaari.

2: Eva Carolina Malmgren. Syntynyt 21.12.1806 Tammisaari.

2: Maria Vilhelmina Malmgren. Syntynyt 06.05.1810 Tammisaari. Taulu 3.

2: Johanna Barbara Lovisa Malmgren. Syntynyt 30.03.1813 Tammisaari. Taulu 4.

2: Carl Magnus Malmgren. Syntynyt 02.11.1817 Tammisaari.

Taulu 2

(Taulusta 1)

II. Greta Lisa Malmgren. Syntynyt 09.01.1802 Tammisaari. Isä Taulu 1. –Puoliso 07.11.1826 Tammisaari Johan Eklöf. Syntynyt 09.09.1798 Tenhola, Skinnarby, Storgård. Lasimestari. Lasimestari Tammisaaren kaupungissa.

Vanhemmat Tenholan Skinnarbyn Storgårdin isäntä Axel Eliasson ja Maria Johansotter Tennberg.
III Lapset

Johanna Vilhelmina Eklöf. Syntynyt 14.01.1828 Tammisaari.

Carl Johan Eklöf. Syntynyt 23.02.1837 Tammisaari.

Taulu 3

(Taulusta 1)

II. Maria Vilhelmina Malmgren. Syntynyt 06.05.1810 Tammisaari. Isä Taulu 1. –Puoliso 29.06.1837 Tammisaari Henrik Johan Blomqvist. Syntynyt 25.03.1810 Karjaa. Seppäkisälli. Seppäkisälli Tammisaaren kaupungissa.

Tammisaaren rippikirjan mukaan oli syntynyt Karjaalla 25.3.1810.
III Lapset

Henrica Vilhelmina Blomqvist. Syntynyt 23.01.1839 Tammisaari.

Josepha Carolina Blomqvist. Syntynyt 16.05.1840 Tammisaari.

Carl Henric Blomqvist. Syntynyt 03.05.1842 Tammisaari.

Lovisa Emilie Blomqvist. Syntynyt 16.01.1844 Tammisaari.

Johan Victor Blomqvist. Syntynyt 06.02.1846 Tammisaari.

Taulu 4

(Taulusta 1)

II. Johanna Barbara Lovisa Malmgren. Syntynyt 30.03.1813 Tammisaari. Isä Taulu 1. –Puoliso 05.12.1844 Tammisaari Gustaf Österholm. Syntynyt 10.12.1817 Tenhola, Hylklöt. Puuseppä. Puuseppä Tammisaaren kaupungissa.

Vanhemmat Tenholan Hylklötin torpparipariskunta Jonas Österholm ja Anna Greta Isaksdotter.
III Lapset

Augusta Lovisa Österholm. Syntynyt 21.10.1845 Tammisaari.

Aurora Emelie Österholm. Syntynyt 17.11.1847 Tammisaari.

---

Varolan Kreetta sai oikeutta

Eräs kaukaisista esitädeistäni oli Varolan Kreetta, joka eli 1600- ja 1700-luvun vaihteessa. Hän asui miehensä Niilo Jaakonpojan kanssa Lohjan Varolan talossa.

Kreetan elämä jäisi koko lailla tuntemattomaksi ilman paria käräjämerkintää. Vuonna 1696 eli suurena kuolonvuotena oli läheisen Torholan Niilo myynyt eteenpäin Kreetalta lainaksi saamansa härän. Kun korvausta ei alkanut kuulua, veti tarmokas esitätini Niilon käräjille. Siellä Torholan isäntä tuomittiin maksamaan 27 taalaria korvausta tästä luvatta myydystä elukastsa.

Torholan väki aiheutti seuraavankin tiedonjyväsen Kreetan elämästä. Samana vuonna nimittäin käräjillä käsiteltiin varkaustapausta, jossa Henrik Niilonpoika oli kaupitellut Varolan Kreetalta varastamiaan tavaroita Tammisaaressa - luultavasti täkäläisillä markkinoilla. Varastetusta hopealusikasta Henrik oli saanut seitsemän taalaria, eräästä hopearahasta viisi taalaria ja lopulta sormuksesta kolme markkaa. Valitettavasti minulla ei ole tietoa siitä, mikä rangaistus Torholan miestä kohtasi. Oikeudessa kirjattiin tarkkaan ylös koko varastettu omaisuus meidän jälkipolvien iloksi;

-          hopealusikka, merkitty NIS – EOD         (Nils Isaksson/Elisabeth Olofsdotter)
-          kullattu hopearaha, jossa pöllönkuva
-          neljä kullattua hopeasormusta
-          kuusi paria villasukkia
-          10 kyynärää kirkasta palttinaa
-          20 kyynärää itsekudottua palttinaa
-          kaksi paria sormikkaita
-          puolen tuopin kokoinen tinatuoppi
-          kaksi miesväen kaulahuivia
-          kaksi hihamuhvia
-          neljää kerää lankaa
-          kolme juustoa !
-          yksi pari lakanoita ja tyynyliinoja
-          kaksi naisten hihallista paitaa
-          tupakkaa

Pari löytöä lisää Tammisaaresta

Tammisaaren vihityt 1871

Tarinointini tammisaarelaisten sukulaisten joukosta jatkuu edelleen. Tällä kertaa sivuan vain lyhyesti Heerman -sukua. Eilen esittelemäni merikapteeni Julius Heermanin sisko oli Helena Henriette, joka oli syntynyt joulukuussa 1839. Hänen kuolinilmoituksensa joulukuulta 1884 kertoo Helena Lindqvistin, os. Heermanin, menehtyneen "leipurin leskenä. Historiallista Sanomalehtiarkistoa selaamalla ei tästä herrasta löydy oikein mitään konkreettista tietoa. Digiarkistossa Tammisaaren rippikirjat loppuvat vuoteen 1861, joten sitäkään kautta ei ole apua saatavilla.

Onneksi vihittyjen luettelot ulottuvat paljon pidemmälle. Niitä selaamalla selviää Helena Henrietten avioliitto "bagaremästare" Gustaf Edvard Lindqvistin kanssa toukokuussa 1872. Gustaf Edvardin vanhemmat olivat pitäjänräätäli Carl Gustaf L. ja vaimonsa Gustava Lovisa Ahlbom. Sulhanen oli kolme vuotta morsiantaan vanhempi ja syntynyt siis 1836. Ehkäpä hieman tavanomaista korkeampi avioitumisikä oli syynä siihen, että Lindqvistien pariskunnalla ei ollut yhtään lasta. Näin tämä Heerman -sukuhaara päättyy kovin lyhyeen.

Kuten niin usein, seurasi vihittyjen luettelon läpikäynnistä useita muita löytöjä. Näistä tähän hetkeen mennessä tärkein oli Gullön rusthollin tyttären, Eva Gustava Kopparströmin avioliitto vuonna 1871 kaupunginlääkäri Axel Adolf Aschanin kanssa. Kopparströmin eräs haara on ollut mielenkiintoni kohteena, koska sen kantaäiti on Lohjan Roution Rautell-sukua.

Herra Aschan oli syntynyt Rautalammilla 1838. Hänen isänsä Pehr Johan A. oli mainitun pitäjän kappalainen, kun taas äiti Anna Kaisa Wickström oli vaatimattoman torpparin tytär Porvoosta. Axel Adolf kävi ylioppilaaksi Kuopion kymnaasissa. Lääketieteen lisensiaatiksi ja saman tien tohtoriksi hän tuli 1869. Seuraavana vuonna hän sai Tammisaaren kaupunginlääkärin viran, jota Aschan sitten menestyksellisesti hoiti aina kuolemaansa saakka 1889. Puoliso Eva Augusta oli menehtynyt jo 1880. Pariskunnalla oli lapset Per Ivar, Axel Anton, Anna Lilia, Tor Gustaf ADolf ja Ellen Viola. Molemmat tyttäret menehtyivät pieninä, mutta Tor Gustafista tuli aikaan lääkäri, kun taas Per Ivar mainitaan "johtajana - direktör". Hän puolisostaan Anna Sofia Gardbergista löytyykin sitten mukava linkki vihtiläiseen Olin -sukuun ja sitä kautta moneen muuhun selvityksieni alla oleviin tahoihin.

Ehkä ei ole syytä mennä pidemmälle tämän esittelykierroksen kanssa, sillä jollain aikavälillä nämä kaikki henkilöt tulevat löytymään Rautellien sukutaulusta kotisivuillani. Lyhyen tarinani opetus on se, että yhtä tietoa hakiessa avautuu kolme neljä uutta tutkimuslinjaa - jos vain malttaa lukea joka rivin esim. vihittyjen luetteloista!

Monen toimen Julius Heerman

Ekenäs Notisblad no 46, 17.6.1887

Viime perjantain tekstissä kerroin Tammisaaressa asuneesta Enoch Heermanin ja Lena Ulrika Baarmanin perheestä. Yksi heidän lapsistaan oli vuonna 1842 syntynyt Johan Julius, joka myöhemmällä iällä käytti pelkästään toista etunimeään.


Julius Heerman kävi kaupungin alempaa kansakoulua siirtyen sitten oppipojaksi paikalliseen kirjapainoon. Muutaman ajan päästä nuorukainen sai pääsi töihin Helsingfors Dagbladet -lehden painoon pääkaupungissamme, mutta melko pian hän vaihtoi sisätyön merielämään. Ensimmäiseksi työksi osui Kronstadtiin rekisteröity parkkilaiva "Martin Luther", jolla Heerman sitten seilasi oppivuotensa.
Seuraavaksi kapteeni Gardberg palkkasi miehemme perämieheksi "Aino" -alukselleen. Suoritettuaan itse kapteenitutkinnon, purjehti Heerman "Karl" ja "Lojo" nimisillä laivoilla. Näistä ensin mainittu tammisaarelainen, kun taas "Lojo" oli lohjalaisen varustamon laiva. Kokemusta karttui ripeästi ja pääsipä Heerman käymään Amerikassa saakka. Vähitellen hänen alkoi ilmeisesti mieli tehdä omaa alusta ja sellaiseksi valikoitui "Dragon".

Tämä liike osoittautui hyvin menestykselliseksi, sillä pian "Dragon" oli yksi rannikoidemme suosituimmista risteily- ja kauppalaivoista. Kapteeni Heerman ilmoitteli ahkerasti lehdissä 1880-luvun loppupuolella kertoen liikennöivänsä "30 hevosvoimaisella" aluksellaan kaikkiin Suomen rannikon satamiin ja lisäksi venäläisiin sekä ruotsalaisiin satamiin Itämeren alueella.

Lopulta Julius Heerman luopui merielämästään ja siirtyi suurella pieetillä Tammisaaren kunnalliseen elämään. Erityisesti hän kunnostautui rakennusneuvoksena (byggnadsrådman) vaikuttaen tätä kautta mm. asemakaavoitukseen. Heerman toimi myös uutterana ja arvostettuna "Kaupunkien yleisen Palovakuutus-yhtiön" asiamiehenä. Entisenä merenkävijänä hän oli myös innokkaasti mukana kaupungin merimieshuoneen toiminnassa. Ehtipä Julius myös alueensa "aluksenmittaajaksi" (skeppsmätare). Hänen palveluksiaan tarvittiin, kun Tammisaaren satamaan pyrki sellainen alus, jolta ei löytynyt maassamme hyväksyttä mittakirjaa. Tässä tilanteessa Julius Heerman antoi lausunnon aluksen vetoisuudesta ja tämän perusteella veloitettiin väylämaksut.

Julius Heerman sairasti pitkään kuolleen marraskuun alussa vuonna 1906. Hän ei ollut ehtinyt koskaan naimisiin eikä häneltä jälkeläisiä. Sen sijaan suuri joukko ystäviä ja entisiä työtovereita sekä maissa että merellä jäi kaipaamaan häntä suuresti.

Sukulaisia Tammisaaresta

Digiarkistoon jo useampi aika sitten ilmestyneiden Tammisaaren rippikirjojen systemaattinen läpikäynti sivu sivulta kannatti monessakin suhteessa. Sain ensinnäkin hyvän kuvan siitä, kuinka paljon eri ammattajien harjoittajia tässä ruotsinkielisessä pikkukaupungissa 1850-luvun loppupuolella asui. Toisaalta onnistuin bongaamaan lukuisia kaukaisia sukulaisiani sekä yhden suoran esivanhemman, jonka nuoruuden vierailusta Tammisaaressa en ollut aiemmin tietoinen.

Eniten uusia, tosin hyvin etäisiä sukulaisia löytyi tullivahtimestari Enoch Heermanin kautta. Vuosien 1855-1861 rippikirjassa tämä herra mainitaan palveluksesta jo eronneena yhdessä vaimonsa Lena Ulrika Baarmanin sekä lastensa kanssa. Heerman -nimisistä olen kirjoittanut aiemminkin ja niinpä oletin Enochin jotenkin liittyvän jo olemassa oleviin tietoihin Rippikirjan mukaan hän oli syntynyt Karjaalla vuonna 1804, joten vanhempien etsiminen ei tuottanut suuria vaikeuksia nykyisillä netin apuvälineillä.

Karjaan kastettujen luettelon mukaan Enochin vanhemmat olivat Nils Heerman, Bondbyn Övergårdin rusthollari ja hänen vaimonsa Anna Maja Boberg. Anna Maja oli talon edellisen isännän tytär ja rippikirja paljastaa Nilsin tulleen talon kotivävyksi Karjalohjalta vuonna 1794. Syntymäajaksi hänelle on merkitty vuosiluku 1764. Näin minun oli helppo tarkastaa, löytyisikö omasta tietokannastani sopivaa "Niiloa" Enochin isäksi. Sellainen löytyikin helposti, sillä Kuusian kylän Isotalossa 8.11.1764 syntyneen Nils Heermanin myöhemmät vaiheet olivat aikanaan jääneet hämärän peittoon. Hänen kolmen sisaruksensa, Johanin, Maja Stinan ja Ulrikan avioliitot olin kirjannut vuosia sitten, mutta Nils vain katosi Isotalosta ilman jälkiä. Hänen metsästyksensä oli kesken, sillä Karjalohjan rippikirjoissa on puutteita juuri 1790-luvulla.

Edellä mainittujen sisarusten isä oli Kuusian Isotalon rusthollari Abraham Heerman, joka oli naimisissa Katteluksen rusthollista syntyisin olleen Magdalena Nilsdotterin kanssa. Varhaisin tuntemani Magdalenan esi-isä oli Kattelukseen Ruotsista muuttanut kapteeni Sven Eriksson, joka oli samalla laajalti selvittämäni Tallqvist-suvun kantaisä.

Enoch Heermanista oli 1820-luvulla tullut meritullin venemies ja hän asui perheineen Snappertunan Svartbäckissä sekä myöhemmin Torsjössä.Tämän jälkeen eli vuonna 1835 Heerman pakkasi tavaransa muuttaen Tammisaareen. Tosin 1858 Finlands Allmänna Tidning -lehdessä olleessa huutokauppailmoituksessa mainitaan hänen omistaneen yksinäistalon (enstaka hemman) Karjaan saaristossa.

Enochin ja Lena Ulrikan lapsista Henrika Henriette oli naimisissa leipuri Lindqvistin. Hän kuoli leskenä vuoden 1884 lopulla. Henrikan veli Julius oli Tammisaaressa paljon julkisuutta nauttinut merikapteeni, jonka vaiheista on luvassa erillinen juttu tässä blogissa. Hän oli nimittäin harvinaisen värikäs hahmo ja ennen kaikkea "Ekenäs barn", kuten Julius kuvailtiin paikallislehden muistosanoissa marraskuussa 1906.

Adolf Törnqvistin jälkeläisiä

Kiskon Orijärven kaivoksilla työskenteli Perniöstä kotoisin ollut Törnqvist -sukua. Eräs heistä, vuonna 1780 syntynyt Adolf oli yksi suorista esi-isistäni. Hän oli naimisissa itseään kolmisen vuotta vanhemman Ulrika Laxin kanssa, jonka setä Anders oli Antskogin ruukin rakennusmestarina, kun taas isä Johan oli vävynsä tavoin Orijärven miehiä.

Adolfille ja Ulrikalle syntyi kaivoksen tienoilla sijainneessa mökissä yhteensä 11 lasta, joista neljä kuoli lapsena. Poika Adolf, isänsä kaima, jäi ilmeisesti naimattomaksi, sillä hän asui poikamiehenä Orijärvellä vielä 1860-luvulla. Tytär Lovisa menehtyi parikymppisenä maaliskuussa 1839 lavantautiin. Saman kuun lopulla tuo ankara sairaus vei myös äiti Ulrika Laxin.

Isä Adolf Törnqvist kuoli joulukuussa 1851. Tätä ennen hän oli joutunut saattamaan hautaan vielä yhden lapsistaan. Kosken tehtaan kirjanpitäjä Karl Isaac Dahlbergin kanssa naimisissa ollut Maria Christina -tytär oli kuollut elokuussa 1839, joten tuo vuosi oli todellista tuskan aikaa Adolfille.

Iloisempiakin tapahtumia toki oli. Toiseksi vanhin tyttäristä, Anna Lisa, oli saanut puolisokseen Snappertunan Hurskursnäsin rusthollarin, Eric Anders Dickmanin. Syystä tai toisesta mies ei jatkanut uraansa sukunsa ratsutilalla, sillä 1839-44 hänet löytää Tammisaaren Skåldöstä verotalon isäntänä. Sitten oli vuorossa pari vuotta Getskärissä itsellisenä, kunnes Dickman asettui Anna Lisansa kanssa tämän sisaren luo SKåldöhön.

Tuo sisar oli nimeltään Gustava ja hänet oli nainut muonatorppari Johan Fredrik Sundman Snappertunasta. Samassa asemassa hän asui vuosien mittaan sekä Inkoossa että Tammisaaressa. Itseasiassa Johan Fredrik tutustui Gustavaan em. Anders Dickman kautta, sillä hän asui Hurskursnäsissä vihille mennessään.

Adolf Törnqvistin ja Ulrika Laxin lapsista nuorin oli Alexander, joka muutti Pohjan pitäjän Fiskarsin ruukille lokakuussa 1839. Siellä hän työskenteli mekaanisella verstaalla. Jo vuoden päästä tie vei hänet Tammisaaren kaupunkiin, jossa tapaamme Alexanderin renkimiehenä lähisukulaistensa luona Skåldössä. Naituaan perniöläisen Anna Sofia Sjöstedtin tuli Alexanderista muonatorppari Espingskärissä. Paikan valinta ei todennäköisesti ollut millään tavalla sattumaa, sillä isosisko Anna Lisan tytär Anna Erica Dickman puoliso oli Espingskärin Västergårdin isännän poika, luotsi Eric Johan Englund.

Puutarhassa

Moni Länsi-Uudellamaalla aikoinaan työskennelleistä puutarhureista oli kotoisin Ruotsin puolelta. Siellä puutarhanhoidolla oli pidemmät perinteet kuin omassa maassamme. Toki Suomessa oli ikimuistoisista ajoista lähtien pidetty ns. ryytimaita, mutta varsinaisia puutarhoja oli vain vauraimmissa taloissa, erityisesti ruukeilla ja kartanoilla.

Niinpä ei ollut ihmet, että vuoden 1860 keväällä turkulainen kirjapaino Lilja julkaisi Per Olof Emanuel Enerothin kirjan "Kaswutarha-kirja Rahwaan hyödyksi". Herra Enerothia on sanottu hedelmätieteen isäksi Ruotsinmaalla. Hänen pääteteoksensa oli vuosina 1864-66 ilmestynyt "Handbok i Svensk Pomologi", joka oli alansa ensimmäinen esitys aiheesta.

Edellä mainitun suomennoksen ilmestyessä väittivät sanomalehdet "kaswutarhan" hoidon ja viljelyn jääneen maassamme peräti hunningolle. Sen ei katsottu maksavan vaivaa eikä palkitsevan tekijänsä työtä. Tämä saattoi johtua pelkästään tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Uuden kirjan sanottiin annetun "sytyttämään Suomenkin asukkaissa wähänkin halua kaswutarhan hoitoon sekä ohjaamaan sen wiljeliöitä".

Jotta asiat olisivat mahdollisimman selkeitä, oli kirjassa useita kuvia. Näistä yhdessä esiteltiin oheinen linnunpelätin.

Mitä tulee Ruotsista tulleisiin puutarhureihin, niin yksi heistä oli kaukaisen lohjalaisen serkkutyttöni, Hedvig Ulrika Askolinin kanssa naimisiin päätynyt Gustaf Adolf Runqvist. Hän oli ollut aiemmin naimisissa Anna Sofia Normanin kanssa, mutta avioliitto oli päättynyt vaimon kuoltua vuonna 1841.

Rundqvistien perhe asui tuossa vaiheessa Pohjan pitäjässä, missä myös Hedvigin ja Gustaf Adolfin ensimmäinen lapsi syntyi. Rundqvist työskenteli Pohjan Brödtorpin kartanon puutarhurina. Tämän jälkeen he muuttivat viereiseen Tammisaaren kaupunkiin ja sieltä edelleen Siuntioon vuonna 1853. Siuntiossa herra Rundqvist työskenteli Pikkalan kartanon puutarhamestarina. Hän kuoli 1859, reilu vuosi vaimonsa kuoleman jälkeen.

Gustaf Adolf Rundqvistilla oli kahdesta aviostaan pojat Carl Gustaf, Adolf Fredrik, Knut Verner, Johan Edvard ja Gustaf Adolf sekä tytär Ulrica Carolina. Lasten myöhemmistä vaiheista ei itselläni ole mitään tietoa.

Johnny Deppin innoittamaa muistiinpanojen kaivelua

Johnny Deppin tähdittämän, todella mainion "Alice in Wonderland" -elokuvan 3D-version innoittama katsastin omista tiedostoistani hatuntekijöitä. Hullu kuin hattumaakari (mad as a hatter) termi tuli käyttöön niihin aikoihi, kun huopahattuja muotoiltiin höyryttämällä niitä mm. elohopeaa sisältäneellä liuoksella. Elohopea on raskasmetalli, joka ei poistu elimistöstä. Niinpä hatuntekijät saivat ajan mittaan hermostollisia vaurioita, jotka taas ilmenivät "hulluutena".


Ainakaan Nummen Järvenpään Uotilan rusthollin mailla asunut hatuntekijä Elias Forström ei kuollut elohopean uhrina. Hän oli syntynyt pitäjänräätälin poikana 1784 ja kuoli vasta 80 vuoden arvokkaassa iässä 1864. Vaimonsa Maria Lisa oli kotoisin Suomusjärven Kettulan Vanha-Ällipään talosta. Hänkään ei ilmeisesti kärsinyt miehen ammatista, sillä Maria Lisa kuoli vesitautiin 76 -vuotiaana 1867.

Toinen muistiin merkitsemäni tapaus oli tammisaarelainen Carl Johan Eklöf (s. 1792), joka oli kotikaupungissa hattumaakarina 1820-luvulta alkaen. Tämäkin käsityöläinen oli harvinaisen sitkeää laatua, sillä vielä vuonna 1887 hän allekirjoitti yhdessä kauppias Berndt Reinhold Böningin kanssa pöytäkirjan porvareitten vanhimpana. Kyseinen maistraatin päätös koski kaupungin järjestyssääntöjä, jotka mm. kielsivät käsityöläiskisällejä, merimiehiä, oppipoikia, renkejä ja työmiehiä oleskelemasta talvisaikaan ulkosalla kello yhdeksän jälkeen. Kesällä kotiinkutsu tuli tuntia myöhemmin.


Salon kauppalassa oli kaksikin hatuntekijää 1800-luvun alkupuolella. Toinen heistä oli Johan Henrik Hörman, Perttelin Hähkänässä 1792 syntynyt hattumaakarin poika. Hänen puolisonsa oli ruukkirengin tytär Agnetha Örmark Kiskosta. Johan Henrik menehtyi kuumeeseen 47 vuoden iässä, joten hänenkään kohdalla ei voitane puhua hullusta hatuntekijästä.


Adolf Rosenberg syntyi 1766 ja asui Lohjan Kiviniemessä eli suurin piirtein nykyisessä kaupunkitaajamassa. Hänen puolisonsa oli pitäjänpuuseppä Henrik Careliuksen tytät Christina. Adolf kuoli hivutustautiin 56 -vuotiaana kesän lopulla 1822. Christina menehtyi tapaturmaisesti saamiinsa palovammoihin kahdeksaa vuotta myöhemmin. Herra Rosenbergin sairastama tauti saattoi olla monenkin eri asian summa, mutta yleensä hivutustaudilla tai "riisillä" tarkoitettiin pikkulasten sairautta. Siinä potilas kadottaa ruokahalunsa ja käytännössä kuihtuu kuoliaaksi.


Lopuksi itseltäni löytyi Sven Otto Stålhane, komeat sukujuuret omannut hatuntekijäkisälli Helsingin kaupungissa. Hän meni naimisiin erään Fredrika Sandbergin kanssa 1859, mutta kuoli jo paria vuotta myöhemmin. Tätä Sven Otto ei pidä sekoittaa hänen sukulaiseensa, majuri Stålhaneen.

Kuva - Carrol, Lewis 1906: Liisan seikkailut ihmemaailmassa. Kuvittanut John Tenniel. Helsinki, WSOY

Mukava löytö Tammisaaresta

Joskus ihan pienikin löytö ilahduttaa mukavasti. Olin joskus 2005 etsinyt edellisen kerran Lohjan Varolan Warelius -sukuun vuonna 1770 syntyneen Anna Kreetan myöhempiä vaiheita. Lohjan rippikirjat kyseiseltä vuosisadalta ovat käytännössä tuhoutuneet eikä vihittyjen tai haudattujen luetteloistakaan ollut apua. Ainoa vihje oli eräs Anna Kreetta Wareljus, joka vuonna 1813 vihittiin Tammisaaressa porvari Fredric Styfverin kanssa. Ilman tarkempia tietoja ei häntä voinut varmuudella todeta juuri oikeaksi henkilöksi, jonka isä olisi ollut suora esi-isäni räätäli Niilo Warell. Niilo asui perheineen Varolassa.

Onneksi suurenmoinen Digiarkisto saapui selventämään Anna Kreetan tapausta. Viime viikon lopulla yhdistyksen nettisivuille ilmestyi joukko Tammisaaren rippikirjoja ja niistä paikantui nopeasti Niilo Warellin veli, porvari Isak Warelius perheineen. Joskus 1800-luvun taitteessa em. Anna Kreetta ilmestyykin Isakin perheen piiaksi ja heidän talostaan hänet vie lopulta vihille porvari Styfver. Hänen oma isänsäkin oli ollut kaupungin porvareita ja äiti Maria Tenbergin sukunimi viittaa Bromarvin suuntaan. Itseasiassa Styfver -sukuisia oli Tammisaaressa jo 1600-luvulla, sillä Stefan Nylanderin kokoamien tietojen mukaan eräs sorvari Nils Mattsson S. kuoli kaupungissa 1698.

Fredric Styfverillä ja Anna Kreetta Wareliuksella oli vain yksi yhteinen lapsi, Johan Fredric, joka kaiken lisäksi taisi kuolla aivan pienenä. Myös Anna Kreetta kuoli 1820-luvulla, sillä 1830 Styfver avioitui toisen kerran itseään peräti 40 vuotta nuoremman Wilhelmina Lindbergin kanssa. Wilhelmina puolestaan meni Fredricin kuoltua naimisiin porvari Gustaf Eklöfin kanssa.

Jääkäri Seponlahti

Tammisaaren kaupungissa toimi 1800-luvun loppupuoliskolla leipurina Pohjan pitäjässä syntynyt Berndt Wilhelm Tallqvist. Hän oli mennyt naimisiin tammisaarelaisen puusepän tyttären, Sofia Finnbergin kanssa. Tästä Länsi-Uudenmaan täysin ruotsinkielisestä kaupungista Berndt Wilhelm lähti samaan toimeen 1898 Honkajoelle ja vuotta myöhemmin Kurikkaan.

Berndt Wilhelm Tallqvistin aikuisikään ehtineistä veljistä vanhin oli Karl Julius, josta tuli Pohjan pitäjän Backbodan lampuoti. Berndtiä nuorempi Gustaf Sigfrid oli taasen Pohjan Smedsvikissä torpparina.

Berndt Wilhelmin ja Sofia Vilhelmina Finnbergin lapsista Georg Vilhelm syntyi Tammisaaressa marraskuussa 1890. Hän kävi kansakoulun ja lisäksi käsityöyhdistyksen iltakoulun. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin oli leipurina, kunnes liittyi vapaaehtoisena Jääkäripataljoona 27:n ensimmäiseen komppaniaan marraskuussa 1915. Tämä komppania sai koulutuksensa Saksassa ja nuori Tallqvist otti osaa itärintaman taisteluihin Missejoella, Riianlahdella sekä Aa-joella.

Georg Seponlahdella oli sisarukset Meri Sofia (-93), Vivi Vilhelmina (-96), Salli Vilhelmina (-00), Lilli Maria (-02) ja Ingeborg (-05).

Tallqvist oli vielä Saksassa, kun hän 7.2.1918 vannottuaan sotilasvalan astui Suomen armeijan palvelukseen. Samalla hänet ylennettiin aliupseeriksi. Reilua viikkoa myöhemmin Tallqvist tuli Vaasaan aselaivoja seuranneen komennuskunnan mukana. Sieltä hänet lähes välittömästi komennettiin komppanianpäälliköksi ensimmäisen Krenatöörirykmentin Kristiinan krenatööripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lavialla ja Suodenniemellä, missä hän haavoittui pahasti 16. maaliskuuta 1918. Haavoistaan parannuttuaan hän palasi takaisin joukko-osastoonsa toukokuun lopulla vuonna 1918.

Tallqvist siirrettiin sisällissodan jälkeen 4. heinäkuuta 1918 alkaen päälliköksi Karjalan kaartin rykmentin 3. konekiväärikomppaniaan. Hän erosi armeijasta 9. marraskuuta 1918 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. helmikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Mikkelin pitäjän suojeluskuntaan. Mikkelin pitäjästä hänet siirrettiin 19. lokakuuta 1919 alkaen paikallispäälliköksi Seinäjoen suojeluskuntaan, missä hän palveli 15. kesäkuuta 1920 saakka. Suojeluskunnasta eroamisensa jälkeen hän ylläpiti leipomoliikettä Kurikassa vuosina 1920 – 1929, jonka jälkeen hän työskenteli työmiehenä. Tallqvist vaihtoi nimensä Seponlahdeksi vuonna 1935.

Georg meni vuonna 1925 naimisiin Rauha Hjortin kanssa.

Seponlahti osallistui talvisotaan komppanianpäällikkönä 46. Kuormastokomppaniassa, mistä hänet siirrettiin myöhemmin Jalkaväenkoulutuskeskus 5:een ja edelleen toimistoupseeriksi Jalkaväkirykmentti 27:ään, mistä hänet siirrettiin myöhemmin komendantiksi 12. Sotasairaalaan.

Jatkosodan puhjettua Seponlahti komennettiin kuljetusjoukkueenjohtajaksi ja edelleen Eläinlääkintäkeskukseen, mistä hän joutui potilaaksi 29. Sotasairaalaan. Sairaalasta päästyään hänet komennettiin toimistoupseeriksi Etelä-Pohjanmaan läntisen suojeluskuntapiirin esikuntaan irtaimistotoimistoon. Suojeluskuntapiiristä Seponlahti siirrettiin komendantiksi 12. Sotasairaalaan, mistä hänet siirrettiin vuonna 1942 Jalkaväenkoulutuskeskus 19:sta, josta hänet kotiutettiin vielä samana vuonna ja hän siirtyi Kurikkaan G. A. Serlachius Oy:n palvelukseen.

Georg Seponlahti kuoli vuonna 1969.

Kuvassa 27:n jääkäripataljoonan 1. komppania huhtikuun viidentenä päivänä 1916 - teoksesta Suomen Jääkärit, Kuopio 1933

Lähteet - Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938 sekä Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975

Tunan kaupunkia etsitään

Tulevassa Raaseporin kaupungissa sijaitsevan Raaseporin linnan läheisyydessä tehdään parhaillaan arkeologisia kaivauksissa kahdessa eri kohteessa. Tutkimusten johtajana Georg Haggren pitää ns. linnanmalmin aluetta aivan vanhan linnan kupeessa "arkeologien unelmakohteena". Kaivauksissa saatiin jo ensimmäisenä päivänä esiin lukuisia löytöjä. Näistä erikoisin oli palanen keskiaikaista ikkunalasia. Tämä löytö saattaa mutkistaa nykyisiä ajoituksia Raaseporin vaiheista.

Linnanmalmi, joka sijaitsee parin sadan metrin päässä itse päälinnasta, on ollut aikoinaan linnan rakentamiseen liittyvä tuotantokeskus ja/tai kauppapaikka. Koko linnahan on ilmeisesti tehty nimenomaan kaupallisia päämääriä ajatellen, koska sotilaallisesti se sijaitsee parisen kilometriä väärässä suunnassa vartioidakseen muinaisia vesireittejä Suomenlahdelta Hämeeseen päin.

Toinen kaivauskohde löytyy Snappertunan kirkon alapuolisilta pelloilta. Siellä on tarinoiden mukaan sijainnut keskiajalla Tunan kaupunki, josta oli kotoisin se porvarin vaimo Katariina, joka haudattiin Karjaalla 1414. Valitettavasti Katariinan hautakivi katosi ennen vuotta 1870.

Tältä nykyisin viljelyskäytössä olevalta aukealta on näissä kaivauksissa löydetty mm. pronssinen käsi ja saviastioiden palasia. Itse paikalla käyneenä huomasin kaivuukerroksien pinnalla tiilimurskaa, joten vähintäänkin historiallisen ajan löydöksiä on jatkossakin odotettavissa. Oheiset kuvat kertovat karua kieltä siitä, että mitään kovin merkittäviä jäänteitä ei Tunan mahdollisesta kaupungista ole jäänyt meidän päiviimme. Tuna lienee ollutkin enempi markkina- tai kauppapaikka kuin varsinainen kaupunkitaajama. Edellä mainittujen löytöjen lisäksi tärkeimpiä tässä vaiheessa esiin kaivettujan jäänteitä on ollut palanen ikivanhaa lääkevoidepurkkia. Pellon kaivausten johtaja Henrik Jansson kertoo lehtihaastattelussa, että viitteitä keskiaikaisesta asutuksesta on jo saatu, mutta löydöt viittavat suurelta osin 1600- ja 1700-luvulle.

Henrica Maria Tallqvist , pikkuserkkunsa puoliso

Tammisaaren kaupungissa vihittiin juuri joulun alla 1830 kaksi pikkuserkusta, nimittäin nahkuri Gustaf Björkbom ja Henrica Maria Tallqvist. Heidän yhteiset esivanhempansa olivat Karjalohjan Pellonkylän Ylhäisten rusthollari Jeremias Tallqvist ja vaimonsa Maria Pahlman. Maria P. oli Nummen kappalaisen, Erik Pahlmanin tytär.

Jeremiaan ja Marian pojanpoika Henrik (s. 1779) oli mennyt naimisiin tammisaarelaisen porvarintyttären, Maria Katarina Bussmanin kanssa. Tästä avioliitosta oli vain kaksi lasta, edellä mainittu Henrica Maria ja hänen paria vuotta vanhempi veljensä Gustaf. Veli Gustaf mainitaan kauppa-apulaisena Helsingissä vuosina 1823-33. Sittemmin hänestä tuli kauppias Tammisaareen.

Sieltä tie vei hänet suomalaisen kruununvaraston valvojaksi Pietariin tammikuussa 1847. Hän toimi myös Podnevskin suomalaisen viraston isännöitsijänä. Gustaf menehtyi lukuisilla matkoillaan saamaansa koleraan Pietarissa.

Gustafin vaimon, Hilda Hagstenin, isä Robert Burtzin oli Kustaa IV Adolfin henkivartija. Robertin väitettiin olleen kreivi Adolf Fredrik Munckin aviottoman lapsen. Hilda oli ennen Gustafia ollut naimisissa lääkäri Eric Melensin kanssa.
Henrica Maria oli 22-vuotias mennessään vihille ja miehensä Gustaf häntä 13 vuotta vanhempi. Perheeseen syntyi vuosien 1831 ja 1847 välisenä aikana yhdeksän lasta. Perhe vauraustui vuosien mittaan, koska leski Henrican kuoleman jälkeen pidetyssä vapaaehtoisessa huutokaupassa myytiin useita eri kiinteistöjä Tammisaaren kaupungin keskustasta.

Gustafin äidinäidin isä oli siis tuo em. Jeremias Tallqvist. Jeremiaan tytär Maria oli nainut Karjalohjan Ilmoniemen Pukkilan rusthollarin, Niilo Heermanin. Tästä aviosta 1767 syntynyt Christina taasen meni naimisiin Gustafin isän, nahkuri Gustaf Björkbomin kanssa lokakuussa 1790. Gustaf nuoremmalla oli kolme sisarusta. Näistä yksi kuoli lapsena ja kaksi muuta perusti aikain kuluessa oman perheen.

Vanhin tyttäristä, Maria, nai karjalohjalaisen korpraali Erik Tallqrenin ja muutti takaisin äitinsä synnyinseudulle. Gustafia viitisen vuotta nuoremman sisaren, Eva Lovisan puoliso oli syntynyt Vihdin Haapkylässä. Tammisaaressa tämä herra Carl Johan Eklöf harjoitti hatuntekijän ammattia.

Raasepori,Grabbacka,Junkarsborg

Viime vuonna uumoilemani Raaseporin pitäjä on sitten käytännössä tosiasia. Karjaa, Pohja ja Tammisaari ovat päättäneet yhdistyä vajaan 30000 hengen kaupungiksi.

Näistä Karjaa lienee ylivoimaisesti vanhin pitäjä. Tammisaari perustettiin vasta 1500-luvun puolivälissä Kustaa Vaasan toimesta. Pohja mainitaan ensimmäinse kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1359. Karjaasta on ensimmäinen maininta jo vuodelta 1326. Tenhola sukeltaa esiin kolme vuotta myöhemmin. Tästä on päätelty, että Pohja saattaisi olla lohkaistu näiden kahden pitäjän maista mainittujen vuosien välisenä aikana.

Nimi Karjaa, ruotsiksi Karis, on mitä ilmeisemmin paljon varhaisempaa perua. Tanskalaisessa Tallinnaan johtavaa purjehdusreittiä koskevassa kuvauksessa on hieman hämärästi erottuva sana "Karienkaskae". Tämä viittaisi muinais-Karjaalla olleeseen kylään Äljö, joka 1500-luvulla esiintyy myös nimellä Karrieser. Tunnettu alueen tutkija, Gunvor Kerkkonen, pitääkin nimeä Karis "vaeltavana kulttuurinimenä", koska mm. Pusulasta löytyy Karisjärvi ja Lohjanjärveen pohjoisesta päin laskeva joki on puolestaan Karjaanjoki.

Karjaan nykyisessä vaakunassa on kolme tyyliteltyä linnaa, jotka tarkoittavat Raaseporia, Junkarsborgia ja Grabbackaa. Olen näitä linnoja hieman esitellyt aiemmissa teksteissäni ja googlettamalla asiasta kiinnostunut lukija löytää runsaasti lisätietoja.

Tällä kertaa kirjaan kuitenkin ylös kolme tarua, jotka kertovat näiden linnojen synnystä. Kaikki tarut ovat nimenomaan satua, yhtymäkohtia todellisuuteen on vaikeata osoittaa tai niitä ei yksinkertaisesti ole. Joka tapauksessa tässä muodossa kansa on keskuudessaan näistä linnoituksista puhunut.

Söderby, Snappertunassa;

"Ensimmäiset ruotsalaiset, jotka tulivat väkensä kanssa Snappertunaan, olivat kolme veljestä. He nousivat maihin Rådsbölessä ja siirtyivät sieltä sitten kauemmaksi sisämaahan ja rakensivat Raaseporin linnan, Grabbackan ja Junkarsborgin."

Västanby, Karjaa;

"Kolme veljestä tuli Ruotsista. Kaksi veljestä rakensi ensin Raaseporin linnan ja toinen sen jälkeen Grabbackan linnan, mutta se paloi eikä sitä enää rakennettu uudelleen. Kauempana oli Junkarsborg, mutta sitä linnaa ei koskaan rakennettu valmiiksi."

Samlingar utg. af Nyländska afdelningen, Nyland;

"Hyvin kauan aikaa sitten tuli kolme ruhtinaallista sukua olevaa veljestä purjehtien laivoillaan ja rakensi ensin Raaseporin joen saarelle. Sitten he purjehtivat jokea ylös, kunnes tulivat suurelle järvelle, joka muinoin peitti Grabbackan jyrkän linnavuoren alapuolella olevan laajan tasangon. Sinne he rakensivat linnan toiselle veljelle. Lopulta rakennettiin saareelle Karjaanjokee kolmannelle veljelle linna, jonka he nimittivät Junkarsborgiksi. Voidakseen Grabbackan alla olevasta järvestä purjehtia aina Karjaanjoelle asti, on veljesten täytynyt antaa kaivaa kanava järven ja joen välille. Siitä on jälkiä vielä nykyäänkin."




Karjaa Raasepori Junkarsborg