Nuhdeltu eripuraisuudesta avioliitossa

Suomusjärven Kirkonkylän Alhaisten talon mailla asui 1840-luvun puolivälistä eteenpäin seppä Erik Johan Lindström vaimonsa Hedda Stina Widbergin kanssa. Seppä Lindström oli perinyt ammattinsa isältään Iisakilta, joka oli poikansa syntyessä vuonna 1818 ollut tuossa varsin arvostetussa ammatissa Haalin kartanossa, Perttelissä. Siellä hän myös edelleen asui 1830-luvun alussa yhdessä vaimonsa Ulrikan kanssa. Isak oli syntynyt Kiskon Haapaniemessä, jossa hänen isänsä Erik Eriksson oli 1780-luvun lopulta lähtien lampuotina.

Hedda Stinan vanhemmat olivat Suomusjärven Rautsuolla tyttärensä syntymän aikaan asustanut jahtivouti Carl Johan Widberg ja vaimonsa Stina. Herra Widbergin isä oli Lemulassa asunut "Hortus Botanicus" Johan W. Kasvitieteellistä puutarhaa tarkoittava termi saa selityksensä ainakin osittain Turun suomalaisen seurakunnan vihittyjen luettelossa. Kun Stina ja Johan vihitään vuonna 1762, on miehen ammatiksi merkitty puutarharenki. Luultavasti hän siis oli töissä Turun Tuomiokirkon läheisyydessä, Pietari Kalmin muutamia vuosia aikaisemmin kunnostamassa Akatemian kasvitieteellisessä puutarhassa. Sen oli alunperin luonut professori Elias Tillandz jo 1678 pienenä kaalitarhana, jossa kasvatettiin mm. lääkeyrttejä.

Tämä pariskunnan esivanhemmista. Kun Erik Johan ja Hedda Stina menivät naimisiin marraskuussa 1839, oli sulhanen renkinä Taipalon kylän Falkin talossa ja morsian piikana Arpalahden rusthollissa. Kolmisen vuotta myöhemmin Lindström mainitaan Laidikkeen kylässä itsellisenä ja vihdoin 1844 seppänä Rautsuolla. Näihin aikoihin syntyivät pariskunnan kolme lasta; Johanna Vilhelmina, Johannes ja Emanuel. Perhe muutti Alhaisille 1844 tai 1845 poika Emanuelin kuollessa samaan aikaan. Johanna Vilhelmina seuraa pikkuveljeään rajan taakse 1849.

Poika Johannes saa vaimon sammattilaisesta torpparin tyttärestä,  Eeva Ulrika Heleniuksesta. Karjalohjalla tapahtuneen vihkimisen jälkeen nuori pari jää asumaan Johanneksen kotitorppaan. Vuosina 1866-1868 syntyvät lapset Serafia ja Johan Fredrik.

Isä Erik Johanilla ja äiti Hedda Stinalla ei mene aivan yhtä hyvin. He muuttavat Somerolle 1874, mutta muutamaa vuotta aikaisemmin heitä on nuhdeltu eripuraisuudesta avioliitossa. Samat nuhteet pariskunta saa myös 1879.  Asiat kärjistyivät siihen pisteeseen, että heinäkuussa 1884 Suomalainen Wirallinen Lehti julkaisi seppä Erik Johan Lindströmiltä seuraavan ilmoituksen;

"Kun waimon Hedwid on jo erilles ollut minusta lähes 15 wuotta minkä tähden ilmoitan että jos ei hän yön ja wuoden kuluttua tule kansani yhteen elämään siitä päiwästä kun tämä on sanomis julistettu niin annan itsen uuten naimiseen."

Jonkinlaiseen sopuun lienee päästy, sillä Hedda Stinan kuollessa vuoden 1888 lopulla hänet on merkitty Suomusjärven rippikirjaan yhdessä miehensä kanssa. Seppä Lindström oli elossa vielä 1899 ja eli leskenä Alhaisilla. Hän ei myöskään koskaan toteuttanut uhkaustaan mennä uudelleen avioon.

Sotamuistoja Salon seudulta

200 vuotta sitten päättynyt "Suomen sota" jätti kansan muistiin lukuisia tarinoita sekä sota- että kotirintamalta. Varsinais-Suomen Salon seutu jäi melko lailla ulkopuolelle suoranaisista sotatoimista, mutta toki sielläkin nähtiin venäläisiä joukkoja.

Perimätiedon mukaan ensimmäiset venäläisjoukot tulivat seudulle pitkäperjantaina. Matkallaan Helsingistä päin sotaväki kulki Kiskon ja Muurlan halki laskeutuen ns. Tupurin mäkeä alaspäin. Vihollisten tulo aiheutti pakokauhua paikallisessa asujaimistossa. Miehet pakenivat, naiset ja lapset piiloutuivat itkien ja rukoillen. Rahat ja arvotavarat kätkettiin pahimman varalta. Rohkeimmat tosin ottivat aseen käsiinsä uhaten käydä vihollista vastaan.

Samaan aikaan oli Marttilan pitäjässä eräs torppa syttynyt tuleen. Tieto tästä kulki nopeasti ja yleisesti luultiin ryssien nyt polttavan seutukunnan. Tosiasiassa venäläiset eivät syyllistyneet väkivallantekoihin, sillä joukkojen kuri oli kova. Ilkivallasta ja laittomuuksista rangaistiin ankarasti. Vihollisjoukot kärsivät kovasta puutteesta ja nälästä. Erityisesti tämä koski sotatoimien alkuvaihetta, kun huoltojoukot eivät vielä olleet ehtineet kunnoolla mukaan. Venäläisten kerrotaan pyytäneen paikallisilta suolaa ja taikinaa.

Närvelän kylässä, pari kilometriä Salon kauppalasta oli eräs venäläinen tullut varastamaan perunoita Langin torpasta. Torpparin vaimo oli paikalla ja onnistui kirveellä uhkaamalla karkottamaan voron. Muu torpan väki oli sotajoukon lähetessä paennut erääseen kalliononkaloon, ns. Ilmusvuoren luhtiin. Siellä he piileskelivät jonkin aikaa susien ahdistamina.

Ainoa suurempi taistelu lähistöllä oli Perttelin Haalin kartanon kahakka. Venäläisten joukkojen kerrottiin olleen matkalla joko Hämeenlinnasta Saloon päin tai sitten juuri päinvastaiseen suuntaan. Eräs kiikalalainen Moberg -niminen mies olisi tuohon aikaan, sodan loppupuolella, surmannut kaksi kasakkaa Rekijoen ja Hirvelän kylien välisellä nummella. Tämän teon halusivat muut kasakat kostaa, mutta Moberg heittäytyi maahan teeskennellen kuollutta. Yksi kasakoista ratsasti Mobergin yli, mutta mies jäi henkiin ja pääsi lopulta pakoon.

Tämän jälkeen toistasataa Kiikalan miestä kokoontui seipäillä ja viikatteilla varustautuneina vastaanottamaan venäläisiä. Miehet joutuivat perääntymään, sillä viholliset olivat sotilaallisesti ylivoimaisia. Perttelissä, Haalin sillalla tapahtui joukkojen toinen kohtaaminen. Tässä taistelussa kaatui miehiä molemmin puolin rintamaa ja venäläisiä kerrotaan heitetyn sillalta alas.

Taistelusta kiivastunut venäläisten päällikkö uhkasi viimein polttaa Haalin kartanon ja vielä koko Rekijoen kylänkin. Kartanonisännälle tuli nyt kiire. Hän riensi venäläisten luo ja sai aikaan kuuden tunnin tulitauon. Tämän ajan hän käytti ajamalla hevosella Turkuun anomaan armoa Venäjän armeijan ylipäälliköltä, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenilta. Isännän sanotaan rientäneen niin hurjaa vauhtia, että toinen hänen hevosistaan kuoli matkalla liikarasitukseen.

Tämä kaikki kannatti, sillä von Buxhoevden suostui armonanomukseen. Hän lähetti oman kuriirinsa viemään viestiä joukoille ja näin estettiin välikohtauksen laajeneminen. Haalin kartanon omisti vuodet 180-1814 kamreeri Kaarle Benjamin Fabrell, jonka jälkeen se jäi kapteenin leski Albertina Baerille vuoteen 1835.

Hieman vähemmän vauhdikkaita muistoja jätti eräs Hämmäisten mailla asunut sotilas. Mies oli palveluksessa Hämeenlinnassa ja hänen äitinsä lähti tapaamaan poikaansa jalkaisin. Päästyään perille varuskunnan vahtisotilas kysyi äidiltä pojan sotilasarvoa, jotta olisi voinut auttaa tätä löytämään oikean miehen. Äiti ei ollut tiennyt, oliko poika kenraali vai korpraali, mutta joku "raali" kuitenkin. Näiden tuntomerkkien avulla eräs korpraali sai vieraan äidistään.

Lukkarinmäellä Salon kauppalan vierellä taasen asui eräs leskivaimo, joka oli ihastunut tiettyyn venäläissotilaaseen. Eräs räätäli Petrel (jota ei kylläkään löydy alueen rippikirjoista), löysi jostain venäjänkielisen paperilappusen lähettäen sen leskelle mukan rakkauskirjeenä. Lesken sulhasenhakureissu Turkuun päättyi luonnollisesti suureen pettymykseen.

Eniten näitä 200 vuoden takaisin sotamuistoja on jälkipolville välittänyt kirkonvartija Blomberg, joka oli syntynyt pertteliläisen rakuunan poikana 1773. Blomberg oli hyvin tiedonhaluinen mies ja opiskeli omatoimisesti kirjoitustaidon. Hänen tyttärensä oli elossa 1900-luvun alussa välittäen isänsä kertomia juttuja jälkipolville.

Kuva osa Johan August Malmströmin piirustuksesta J.L. Runebergin teokseen "Fänrik Ståls sägner", Helsingfors 1883

Pojankoltiaiset uuninkolossa

Kirjassa "Kotiseudun tarinoita- Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1951" on seuraava kertomus:


Oli kaksi pientä kerjuripoikaa kohdannut toisensa jossakin siellä Kiskon ja Karjalohjan rajamailla. Ja he kulkivat yhdessä jonkin aikaa. Sitten eräänä päivänä, kun ilta jo pimeni sekä ukkosti että satoi rankasti, he kulkivat erään hävitetyn talorakennuksen ohi, jossa oli tuvan muuri jäljellä ja muurissa suuri leivinuuni. Silloinpa molemmat pojat kömpivät sisälle uuniin, ja kun sade ei lakannut, he viettivät yön uunissa.

Näistä pojista oli toinen kirkkojen rakentaja ja maanviljelijä Lindström, joka viljeli Kreivin eli Kreivilän tilaa ja myöhemmin omisti myös Hannun eli Hannulan tilan Kiskossa. Hannun talo on vieläkin hänen tyttärensä tyttären pojalla. Toinen oli itse Elias Lönnrot.

Tämän kaskun on minulle kertonut edellä mainitun Lindströmin tytär, rouva Amanda Enqvist, syntynyt Kiskossa 1845 ja kuollut Raisiossa 1914. Joskus oli ukko Lindström puhellut: "Vieläkö mahtais professori Lönnrot muistaa sitä yötä, kun muinoin uunissa nukuttiin."

Tämä tarina täsmälliseni vuosineen ja nimineen pistää tarkistamaan, voisiko sillä olla todellisuuspohjaa. Vuonna 1845 Kiskossa ei syntynyt yhtään Amandaa, mutta sen sijaan Viiarin kylän Hannun verotalosta löytyy todellakin isäntä Isak Lindström. Hänellä on vaimonsa Helena Palmgrenin kanssa useita lapsia, joista yksi on vuonna 30.1.1845 Suomusjärvellä syntynyt Amanda Karolina. Tämä tytär menee huhtikuussa 1871 naimisiin Karjalohjan Kärkelän kuparihytin työmiehen, Johan Axel Enqvstin kanssa. Suomusjärvi oli aikoinaan Kiskon kappeliseurakunta, joten tuo pieni sekaannnus syntymäpaikan suhteen on ymmärrettävä.

Oliko sitten Isak Lindströmillä, joka syntyi rippikirjan mukaan Karjalohjalla vuonna 1801, joku yhteys Elias Lönnrotiin? Ensinnäkin Isak syntyi Karjalohjan sijaan Sammatissa, mutta näillä kahdella pitäjällä oli sama yhteys kuin Kiskolla ja Suomusjärvellä - Sammatti oli kappeliseurakunta. Helena Palmgren on mielenkiintoisempi tapaus. Kun Isak Lindström ja Helena asuivat vielä 1840-luvun alussa Suomusjärven Häntälän kylässä, on vaimon syntymäpitäjäksi merkitty Ulfsby eli Ulvila. Kiskoon muuton jälkeen tämä on muuttunut Uskelaksi. Helenalla oli parikin aviotonta lasta ja jälkimmäisenä syntyneen kasteen yhteydessä hänen patronyyminsä on Matintytär.

Ulvilasta tai Uskelasta ei Helenalle löydy vanhempia, joten hänen sukuperänsä jää toistaiseksi selvittämättä. Sen sijaan rippikirjoja selaamalla käy ilmi, että Helena oli hänen toinen vaimonsa. Ensimmäinen puoliso oli ollut Sammatin Myllykylän Naatun sotilasvirkatalon lampuodin tytär Lovisa Björklund.

Eräänlaista lisävahvistusta tämä kasku saa myös Björklundien kautta. Lovisan sisar Stina, joka oli syntynyt Naatulla 1797, meni 1819 naimisiin Elias Lönnrotin vanhemman veljen, Henrik Johanin kanssa. Näin tässä tarinassa mainitut henkilöt olivat osin jo lapsuudesta asti tuttuja toistensa kanssa.

Amanda Enqvistin, os. Lindströmin vanhempien esipolvitauluihin jää silti kosolti aukkoja. Mistähän esimerkiksi Isak Lindströmin isä, puuseppä Isak Cavonius oli kotoisin? Rippikirjassa hänelle annetaan syntymävuosi 1772, mutta paikkakuntaa ei mainita. Amandan äiti Helena Matintytär Palmgren on myös näitä hankalasti selvitettäviä tapauksia. Vaikka rippikirjoista selviää tarkka syntymäaika ja paikkakin, ei hänelle löydy sopivaa Mattia isäksi eivätkä kyseiset pitäjätkään tunnu auttavan asiaa. Lopulta jää vielä epäselväksi Isak Lindströmin ensimmäisen vaimon kohtalo. Lovisa Björklundin muuttokirja Suomusjärvelle on säilynyt, mutta päättyikö avioliitto Isakin kanssa eroon vai vaimon kuolemaan? Kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatisi tähän astista perusteellisempaa rippikirjojen tutkintaa.


Tarina kirjasta "Kotiseudun tarinoita", Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1. painos 1951, 2. painos 2006