Lappeenrannan kesäleirillä 1891

Lappeenrannan Tarkk'ampuja pataljoona aikoi vuoden 1891 leiriytyä kotikaupunkiinsa ja tätä varten piti hoitaa kuntoon myös muonituspuoli. Julkisella kuulutuksella haettiin leivän tekijöitä 17,000 leiviskälle pehmeää ja 9,000 leiviskälle kovaa leipää.

Annetut ehdot mahdolliselle toimittajalle olivat seuraavaat;

1) Yhden leiviskän paistamiseen pehmeätä leipää annetaan 16,36 naulaa ja yhteen leiviskään kovaa leipää 24,46 naulaa jauhoja tai että määrät ovat 14,29 ja 21,88 naulaa vastaavasti.

2) Leivän hankinta on toimitettava pataljoonien laskuun heinäkuun ensimmäisestä päivästä noin 18. päivään elokuuta, jonka lisäksi urakoitsijan piti sitoutua toimittamaan leipää 200-300 miehen komennuskunnalle, joka tuli leiriä rakentamaan jo kesäkuun puolivälissä.

3) Leipomiseen käytettävän jauhon, joka oli Suomessa riihitettyä ruista, tuli hankkimaan tähän määrätty henkilö, jonka sitten piti antaa raaka-aineet suoraan omista säkeistään urakoitsijan leipomoon, mikäli tämä sijaitsisi Lappeenrannassa. Tyhjät säkit piti antaa takaisin jauhojen tuojalle.

4) Mikäli leipä leivottaisiin alle kolmen kilometrin päässä leiristä, noutaisi pataljoona sen itse. Muussa tapauksessa urakoitsijan piti huolehtia kuljetuksesta.

5) Leipää piti toimittaa todellisen kulutuksen mukaan, joka voi olla enemmän tai vähemmän kuin pyydetty määrä.

6) Pehmeää leipää piti tarjota Henkivartioväen 3:lle, Oulun 4:lle, Kuopion 5:lle, Mikkelin 6:lle ja Viipurin 8:lle pataljoonalle sekä kovaa leipää Uudenmaan 1:lle, Turun 2:lle, Vaasan 3:lle ja Hämeen 7:lle pataljoonalle. Lisäksi oli otettava huomioon, että leivän oli painettava enintään 10 naulaa ja sen oli oltava vähintään kolme päivää vanhaa tuotaessa. Kovan leivän piti taasen olla täydellisen kovaa.

7) Urakoitsijan oli jätettävä täysikelpoinen takaus leivän leipomisesta.

8) Urakoitsija sai oikeuden nostaa em. takausta vastaan ennakkona kolmanneksen hankintasummasta. Täysi tili tuli tehtäväksi vasta hankinnan päätyttyä kokonaisuudessaan.

Nämä oli pääpiirteissään ne ehdot, jotka maistraatin puolesta julkisti Albert Schogster.


Itse kesän 1891 leiri meni pääpiirteissään mainiosti. Yhtenä huipentuma koettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa, Nikolai II:n vierailu. Tämän visiitiin aikana järjesttiin mm. soutuvenekilpailu, johon veneet tuotiin Ruovedeltä saakka. Keisarinnaa ja muuta rouvasväkeä varten pystytettiin 11 kyynärää pitkä ja 7 kyynärää leveä telttarakennus. Tämä nostettiin puolitoista kyynärää korkeiden pylväiden päälle, jotka sitten ympäröitiin multa- ja turvepenkereillä. Itse telttakehä oli maalattu tummanvaaleaksi.

Ennen keisarin vierailua, heinäkuun loppupuolella oli myös ns. paroonin paraati, jonka otti vastaan Suomen sotaväen päällikkö, kenraaliluutnantti ja paroni Ramsay. Leiriläiset kunnostautuivat soutukilvan lisäksi pitämällä harjoituksia polkupyörällä ajamisessa. Lisäksi upseereilla oli ratsukilpailut. Samoin leirillä koottiin suurin siihen saakka Suomessa esiintynyt soittokunta. Yhdeksännen pataljoonan ja rakuunarykmentin soittajat puhalsivat iltaisin klo 21.00-23.00 välillä leirikentällä.


Murheellisempaan saldoon leirielämässä kuului rakuuna Adam Rasan kuolema. Hänen hautajaisensa järjestettiin Lappeenrannan hautausmaalla heinäkuun 25. päivänä. Soittokunnan puhaltaessa surumarssia kantoivat ystävät hänen arkkunsa sairashuoneelta haudalle. Rakuunien oma pappi, herra Collan siunasi ruumiin. Maahanpanijaisia oli soittokunnan ja kantajien lisäksi seuraamassa yli 30 asetoveria.

Taistelu Hankoniemellä

Krimin l. Oolannin sodan aikaan perustui Hangon puolustaminen lähinnä muutamille vanhoille linnaikkeille Hangonniemeä ympäröivillä saarilla. Itse kasarmialue, komendantin talo ja kirkko sijaitsivat mantereen puolella, suurin piirtein nykyisen keskustaajaman kohdalla. Huhtikuussa 1854 alueen uudeksi komendantiksi määrättiin everstiluutnantti Moller Turusta. Hän oli jo 66 vuoden ikäinen Napoleonin sotien veteraani, joka Borodinossa oli haavoittunut oikeaan käteensä ja keuhkoihin. Tästä huolimatta everstiluutnantti oli täynnä tarmoa.

Vihollisalukset kävivät useasti lähellä Hankoniemeä. Ensimmäiset laukaukset ammuttiin 18. päivä huhtikuuta kello yhdentoista aikoihin. Linnoituksessa tehtiin tietysti hälytys ja pian horisontista voitiin huomata vihollisaluksia. Ne pysyttelivät puolustajien kanuunoitten ulottumattomissa. Sota-aluksia ilmestyi lisää ja muutamia laukauksia vaihdettiin puolelta toiselle. Varhain seuraavana aamuna, kello kolmen maissa nähtiin merellä mastoihin sytytetyt varoitustulet. Kauaksi merelle oli saapunut kaksi höyryalusta. Englantilaisten huomattiin luotaavan kulkuväyliä, mutta lähemmäksi puolustuslaitteita tultuaan heidän tykistönsä aloitti tulituksen.
Noin viikkoa myöhemmin Hankoniemen vesille saapui lisää vihollisaluksia, mutta vasta toukokuun kymmenentenä päivänä alkoi varsinainen hyökkäys. Kuusi englantilaisten höyryalusta hyökkäsi Ruotsin vallan aikaisia linnoituksia vastaan. Taustalla oli vielä 26 muun aluksen tuki. Gustafsvärnin linnoitus saattoi puolustautua peräti kahdella kanuunalla, kun taas Gustaf Adolfin linnakkeessa oli vain yksi tykki. Tästä huolimatta linnakkeet kestivät viisituntisen taistelun urheasti ja onnistuivat aiheuttamaan vihollislaivueen aluksilla vakavia vaurioita.

Aikalaisten mukaan taistelusta ei voinut puhua kertomatta laivaston vänrikin, Daniloffin osuudesta siihen. Taistelun tiimellyksessä huomattiin, että Meijerfeltin patteristo yritti ampua, mutta kanuunat eivät toimineet. Hankoniemen lennättimestä huolehtinut Daniloff antoi soutaa itsensä ristitulen keskellä patteriston avuksi ja komendantin määräyksen mukaisesti sai paikan puolustuksen vihdoin toimimaan. Saman tien tietoon tuli Moskärin saaren valtausyritys. Hän tarjoutui välittömästi 30 vapaaehtoisen keran yrittämään takaisin valtausta mikä sitten onnistuikin. Nyt Daniloffin johdolla aloitettiin niin kylmäverisen tarkka tulitus, että vihollislaivojen oli pakko vetäytyä.

Kenraaliluutnantti Ramsayn mukaan Daniloff osoitti kaikissa toimissaan niin suurta urheutta, että se "öfver allt beröm". Jo saman kesän aikana hän sai yhdessä muutamien muiden samassa kamppailussa ansioituneiden upseerien kanssa tsaari Nikolailta Pyhän Annan neljännen luokan ristin tekstillä "Tapperhet", urheudesta. Myös Molleria ja koko muuta varuskuntaa muistettiin. Keisarillinen kirje 25. päivältä toukokuuta 1854 ylensi komendantin kenraalimajuriksi, myönsi Yrjönristin jokaiselle linnakkeelle ja vielä yhden ruplan jokaiselle sotilaalle. Sotaministerin lähettämässä kirjeessä tuli vielä lupaus yhdestä parista keisarilliselle epoletteja iäkkäälle Mollerille .

Englantilais-ranskalaisen laivaston komentaja Napier piti tapahtunutta voittona liittoutuneille, koska Helsinkiin jäi vain 8 tai 9 linjalaivaa. Englannin amiraliteetti selitti myöhemmin, että Hangon hyökkäysen tarkoituksena oli vain ollut rikkoa Suomenlinnan puolustusta ja pakottaa siellä olevat laivat liikkeelle. Tämä sotatoimi epäonnistui.

Liittoutuneiden sotakirjeenvaihtaja näki Hangon tilanteen uhkaavana, koska "... och gingo så nära man förnuftigtvis kunde gå. Omkring alla kanoner syntes soldater och vi kunde urskilja trupper, hvilka tågade under befäl af officerare till häst. Hangö var uppfylldt af trupper och ytterligare befästadt med 11 kanoner, ser mycket hotfullt ut".

Itseasiassa Hankoniemellä oli taistelun aikaan 25 upseeria ja 1187 sotamiestä. Koska miehiä oli näinkin vähän, on vaikea uskoa Staats-Anzeiger -sanomalehden raporttia, joka kertoi Gustafsvärnin luona yhden englantilaisen aluksen kaapanneen mukaansa 1500 venäläistä sotilasta.

Kun englantilaiset laivastoineen seilasivat pois, aloittivat venäläiset itse Hankoniemen puolustuslaitteiden tuhoamisen. Tämä sai ulkomaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat suuren hämmenyksen valtaan. Kirjailija ja lehtimies Leon Guerin kirjoitti "pelkän huhun saaneen venäläiset pelkäämään ensi vuonna maihinnousua Hankoon ja sitä kautta saanut heidät itse lennättämään ilmaan omat linnoituksensa. Eurooppa on ihmetyksissään tästä, kun vihollinen oli kerta onnistuttu jo lyömään takaisin". Kapteeni Chabaud-Arnault puolestaan toteaa kirjassaan "Merivoimien historia", että "ilmeisesti pelkkä englantilais-ranskalaisen laivaston näyttäytyminen Hangon edustalla sai venäläiset räjäyttämään puolustuksensa ilmaan".


Venäläisen kenraalimajuri Borodkinin kirjassa "Kriget vid Finlands kuster 1854-1855" todetaan asian olevan hieman toisin. Vaikka ensimmäinen taistelu oli voitettu, päättivät venäläiset täysin omista syistään tuhota mainitut linnoitukset. Vaikka rakennelmat olivat vanhanaikaisia, pelkäsivät Ramsayn johtamat joukot niiden muodostavan suuren riskin, mikäli englantilais-ranskalaiset joukot pääsisivät asettumaan niihin. Näin ollen sunnuntaina 27. päivä elokuuta 1854 aloitettiin Meijerlfeltistä tämä omaehtoinen tuhotyö. Peräti 86 kanuunaa upotettiin mereen ja ruutia kului jopa tuhansia kiloja, kunnes linnoitukset oli saatu pyyhkäistyä olemattomiin.

Kuvat Michail Borodkinin teoksesta "Kriget vid Finlands kuster 1854-1855", Frenckellin kirjapaino, Helsinki 1905
Samaa teosta olen käyttänyt tämän tekstin merkittävimpänä lähteenä.

Vähän Agricolaa

Vielä 1900-luvun alkuun saakka oli vallalla se käsitys, että aatelinen Leijonmarcksin suku olisi periytynyt Suomen piispasta, Mikael Agricolasta. Vaikka Agricolan juhlavuosi on jo mennyt, palaan tähän asiaan lyhyesti.

Mikael Agricola kuoli vuonna 1557. Toisaalta eräs herra Sven Agricola sai 1686 vahvistuksen sukunsa vanhalle aateluudelle ja hänet introdusoitiin nimellä Leijonmarck. Sven A. oli valtionarkiston sihteeri ja lopulta Turun Hovioikeuden presidentti. Hän tunsi hyvin lain ja seurasi aikansa politiikkaa ahkerasti.
Introdusointia varten tarvittavat sukutaulustot Sven A. teki luultavasti itse.

Hänelle olivat tuomioistuintyönsä kautta tulleet tutuiksi sukututkimukseen liittyvät asiat ja näin hän luultavasti oli ainakin omasta mielestään pätevä laatimaan omia esipolviaan koskevan selvityksen. Tuon ajan biografioiden laatijat tosin lähinnä kiistelivät siitä, oliko Sven kolmatta vai neljättä sukupolvea piispa Mikaelista alkaen. Tämä seuraavassa kuvassa oleva jälkeläistaulusto on se, millä Leijonmarckit tulivat aateloiduiksi.



Tämä sukujohto oli kuitenkin suhteellisen helposti murrettavissa palasiksi. Tunnettu suomalainen sukututkija Jully Ramsay julkaisi jo vuonna 1905 artikkelin "Personhistorisk tidskriftissä". Siinä hän sanoo Svenin ja Mikaelin yhteyden olevan vain samassa sukunimessä, joka kaikenlisäksi ei ollut edes ainutkertainen. Suomessa tunnettiin näiden kahden Agricola -suvun lisäksi vielä kaksi muutakin; Vihdin Agricolat, jotka introdusoitiin Suomen Ritarihuoneelle 1864 sekä se Agricola -suku, josta tulivat aateliset Espingint.

Yllä esitetyn tauluston suurin virhe on siinä, että Mikael Agricolan pojalla, Tallinnassa asuneella Christianilla, ei ollut kuin yksi lapsi, tytär Brita. Brita oli naimisissa Turun Hovioikeuden asessorin, Carl Persson Svinhufvud af Qvalstadin kanssa vuodesta 1602 lähtien. Brita asui vielä vuonna 1649 Uudellakirkolla, jonka seurakunnalle hän lahjoitti sukunsa tunnusmerkin, punaisen piispanviitan. Ramsay esittää Mikael Agricolan jälkeläiset seuraavasti;


Uskelassa pitkään vaikuttaneet Agricolat Ramsay jäsensi puolestaan näin tuossa artikkelissaan;



Vihdin vuonna 1864 Suomen Ritarihuoneelle introdusoitu Agricola suku katsoi myös saaneensa alkunsa piispa Mikaelista, mutta tämä johtopäätös oli siis väärä - Mikael Agricolalla ei ollut miespuolisia jälkeläisiä lukuunottamatta Christian -poikaansa. Christianilla oli vain yksi lapsi, em. tytär Brita.