Pitkäjärven kartanon karja

Pitkäjärven kartanon maisemia 6.3.2012

Vuoden 1908 lokakuun lopulla lehdistössämme kerrottiin Suomen parhaan lypsylehmän löytyvän Someron Pitkäjärven eli Långsjön kartanosta. Nauku-nimeä totellut lehmä oli ayshire-rotua ja siitä lypsettiin edellisen vuoden aikana peräti 5240 litraa maitoa. Sen hetkisillä Kuopion torihinnoilla tuon määrän arvo oli yli 1000 markkaa.

Lehmää tietysti ruokittiin ja muutenkin hoidettiin erityisen huolellisesti. Yksi sen vasikoista, parivuotinen sonni, myytiin 2000 markalla aiemmin samana vuonna. Kartanon vasikoista (Pitkäjärvellä oli kyseisenä vuonna 140 lypsävää lehmää) maksettiin säännöllisesti 180 markkaa kappaleelta, joka oli melkoinen hinta tuohon aikaan.

Pitkäjärven menestyminen tällä alalla ei ollut mikään ihme, sillä vuonna 1896 päätettiin Hämeen läänin uusi maanviljelyskoulu perustaa kyseiseen kartanoon. Tilan tuolloin omistanut herra Ernst Valdemar Sagulin oli avannut kylän ensimmäisen kansakoulun mailleen jo 1892. Maanviljelyskoulua Pitkäjärvellä käytiin aina vuoteen 1919.

Alunperin Långsjö eli suomeksi Pitkäjärvi oli muodostettu neljästä autiotilasta, jotka lahjoitettiin 1614 Hans Ramsaylle. Tila nautti säterioikeutta vuodesta 1626 vuotaan 1683, jolloin siitä muodostettiin Kujanpää--niminen säteriratsutila. Tila ostettiin perinnöksi vuonna 1767. Samaan aikaan silloinen omistaja, herra Depong, osti perinnöksi myös Pajun augmenttitilan. Kartanon kanssa otettiin yhteisviljelyyn 1880-luvulla Sarja-Klemolan ratsutila, sen augmentti Uotila sekä Hiiskon rälssitila ja 1890-luvulla säteriratsutilan augmentti Paju.

Yläneen rouva vaatekaappi

Otsikkoteksti Yläneen kartanon tilikirjasta 1579

Yläneen kartano mainitaan jo vuonna 1381 "vanhana rälssitalona". Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin eli 1400-luvun alussa sen omisti Turun linnan silloinen isäntä Klaus Lydekenpoika Djäkn. Hän tyttärensä mentyä naimisiin laamanni Klaus Flemingin kanssa, siirtyi Yläne tälle suvulle. Flemingin pojanpoika myi sen sitten saman vuosisadan lopussa valtionhoitaja Sten Sturelle. Perinnönjaon yhteydessä Yläne kuului hetken aikaa kuningas Kustaa Vaasalle, kunnes kaupan kautta omistajaksi tuli jälleen Fleming-sukuinen Joakim Joakiminpoika. Vaikka Kustaa Vaasa välillä olisi halunnut kartanon takaisin itselleen, joutui se lopulta Eerik Flemingin ja hänen vaimonsa Hebla Sparren tyttärelle, Filippalle.
Filippalla ja hänen miehellään Knut Kurjella ei ollut lapsia. Rouvan kuoltua avattiin hänen testamenttinsa ja sen perusteella itse kartano joutui herttua Juhanalle, kun taas irtaimisto sai leski Knut. Säilyneistä tilikirjoista ja vastaavista käy kuitenkin ilmi, että Knut Kurki ei tainnut loppujen lopuksi saada Yläneeltä juuri mitään. Ainakin herttua toimitti Turun linnaan suuret määrät kartanon irtaimistoa ja näiden inventaarioista voi muodostaa käsityksen mm. Filippa Flemingin vaatetuksesta.
Esimerkiksi vihreää "arneskia" oli peräti 96 kyynärän pakka. Samettikankaat olivat pääosin mustia, mutta silkkisiä löytyi mustien lisäksi ruskeina, punaisina ja vihreinä. Nämä jakautuivat arnesk-, atlask-, cartek-, damaski-, dvelsk-, saijen- ja taftisilkkeihin. Englanninverkaa oli jonkin verran, mutta ikävä kyllä vuosien mittaan olivat Turun linnan koiperhoset päässeet nakertamaan näitä kangaspakkoja.

Filippa Flemingin pukuja oli myös tallessa. Niistä voidaan mainita kolme samettista, seitsemän silkkistä ja yksi verkainen. Silkkipuvuista oli neljä atlaskista, kaksi damaskista ja yksi cartekista. Lisäksi inventoitiin useita puolihihoja, sekä silkkisiä että samettisia. Esiliinoja oli kuusi kappaletta. Keittiössä rouva Fleming niitä tuskin tahri, sillä esiliinat olivat nekin silkkiä ja samettia. Kauluksia ja päähineitä oli niitäkin laaja valikoima.

Vaatteiden lisäksi kankaita tarvittiin suosittuihin seinävaatteisiin. Niillä saatiin asumismukavuutta varsinkin kylminä talvikuukausina. Flemingin perua Turun linnassa olivat muutamat esiriput ja verhot sekä niihin liittyneet koristereunuskankaat. Peitteitä ja ryijyjä oli tietysti runsaasti, mutta lisäksi mainitaan peräti kullattua nahkaa. Näitä on voitu käyttää mm. tapetteina, kuten Ruotsin puolella tiedetään tehdyn samalla vuosisadalla. Ne voitiin helposti irrottaa ja siirtää huoneesta tai talosta toiseen.

Turkiksia ei Filippalta jäänyt kovin paljoa ja ne vähätkin oli koi turmellut, sillä inventoinnin yhteydessä löydettiin kokonainen kirstu tuhoutuneita verhoja ja turkistavaroita. Sänky- ja liinavaatteita oli valtavat määrät ja lähes yksinomaan ulkomaisista kankaista.

Kun tavallisen talollisen vaimo löysi vaatekirstustaan arkiasun lisäksi yhden pyhäpuvun ja ehkä pari kolme esiliinaa, kertoo Filippa Flemingin jäämistö 1500-luvun aatelistomme tavattomasta vauraudesta. Aviokaupoilla pyrittiin maksimoimaan omaisuuden kasvattamista ja perinnöt jaettiin tiukkojen lakien ohjatessa toimintaa. Nyrkkisääntönä oli, että tytär peri aina puolet siitä, mitä hänen veljensä sai. Tämä keskiaikainen laki oli voimassa aina vuoteen 1878. Tilojen jakaminen pienempiin osiin ei tullut kyseeseen, sillä tästäkin oli olemassa omat sääntönsä.

Kosken kartanon Nyberg

Kosken kartanon omistajat tai vuokraajat eivät olleet menneinä aikoina paikkakunnalla syntyneitä, vaan muualta tulleita. Tämä sopi kartanolle hyvin, sillä jo sen perustaja eversti Hennig Grass oli ilmestynyt Koskelle Tl Liivinmaalta saakka. Hän huomasi silloin autiona olleen Kosken kylän olevan erinomaisen paikan isolle talolle. Grassin jälkeen kartano siirtyi 1694 hänen vävylleen, tuomari Wallensteinille ja vuonna 1728 Armfeltien suvulle. Heillä tila pysyi reilut sata vuotta, kunnes sen osti Claes de Pont, Someron Lahden kartanosta kotoisin ollut aatelissukuinen herrasmies.

Kun hän siirtyi ajasta ikuisuuteen 1875, piti perikunta kartanoa yllä parikymmentä vuotta vuokraten sen lopulta 1892 työnjohtaja Johannes Julius Nybergille 20 vuodeksi. Kun tämä vuokra-aika oli ohi 1912, järjestettiin huutokauppa, jossa Nyberg sitten huusi tilan itselleen.

"Arrendaattori" Nyberg hän oli syntynyt Nauvossa vuonna 1862. Hänen oma isänsä Johan Nyberg oli tuolloin pehtorina Prostvikissa. Sekä isä että äiti Greta Sofia Gustafsdotter olivat molemmat kotoisin Pohjanmaan rannikolta, Kruunupyystä. Eipä siis ollut ihme, että myös Nybergin vaimo, Maria Naukler oli myös samasta pitäjästä.

Ruotsinkielisessä perheessä eläneeltä Johan Julius Nybergiltä on varmaan kulunut tovi sopeutua verkkaisen suomalaispitäjän elämänmenoon, mutta hänen johdollaan kartano nousi kukoistukseen. Vuokraviljelijä oli parhaassa tapauksessa melko itsenäinen, sillä varsinaista omistajaa lienee kiinnostanut enemmän tilan tuotto ja vuokransaanti kuin sen hoidosta päättäminen. Tämä mahdollisti Nybergin kohdalla ne monet uudistukset, joita hän taitavasti tilalla teki – jo kauan ennen sen ostoa.

Kun maanviljelysneuvoksen arvon saaneen Nybergin perikunta tuli kartanon omistajaksi 1931, oli siitä erotettu 23 tilaa yhteisalaltaan yli 900 hehtaaria. Jäljellä oli reilut viisisataa hehtaaria, josta peltomaan osuus oli 173 ja metsän 267 hehtaaria. Tilan ikivanha päärakennus oli tuhoutunut tulipalossa vuoden 1865 paikkeilla, mutta tilalle oli toki rakennettu uusi, ehompi paria vuotta myöhemmin. Tämä kaksikerroksinen kartano sai 1919 seurakseen asuinrakennuksen. Pihamiljöötä täydensi 1850 valmistunut kivinavetta.

Tilaan kuului kaksi koskea, joista toisessa oli vuokrattu mylly, kun taas toiseen oli tehty oma sähkölaitos. Johannes Nyberg oli erinomainen maanviljelijä ja osallistui aktiivisesti osuustoimintaan sekä muuhun liike-elämään. Kun alueen ensimmäinen puhelinlaitos sai alkunsa joulukuussa 1897, oli Nyberg itseoikeutetusti mukana perustamiskokouksessa. Ammattiin liittyvä toiminta ei estänyt tarmokasta miestä harrastamasta mm. hevosurheilua. Kuinka ollakaan, Nyberg pärjäsi erinomaisesti myös tällä saralla. Esimerkiksi helmikuussa 1902 Turussa järjestetyissä raveissa hänen "Jeppe" -hevosensa voitti kilometrin kilvan ajalla kaksi minuuttia ja neljä sekuntia.


Kuva kirjasta Suomen maatilat, III osa

Kreivi Armfeltin 60 -vuotispäivänä

Kenraalimajuri ja kreivi Gustaf Vilhelm Arthur Armfeltin ja hänen vaimonsa, kreivitär Mariana Gustava Armfeltin järjestyksessä toinen lapsi oli Halikon Joensuun sukukartanossa 10.2.1850 syntynyt Carl Alexander. Perhe oli yksi Suomen arvostetuimmista ja vauraimmista. Isä Gustaf Vilhelm oli tsaarin sivusadjutanttina vuodesta 1861 aina kuolemaansa saakka 1880. Äiti Mariana taasen oli ollut tsaarittaren hovineitinä ennen avioitumistaan. Kuten sukunimistä voi päätellä, olivat puolisot sukua keskenään.

Carl Alexanderilla oli kaksi sisarusta. Gustav oli veljeään kaksi vuotta vanhempi. Hän opiskeli agronomiksi ja hoiti Joensuuta kuolemaansa saakka 1887. Sisko Hedvig Lovisa sai kreivittären arvon ja kuoli Helsingissä 1923. Carl Alexander Armfelt asui sukutilallaan, mutta toimi aikoinaan ministerivaltiosihteerin apulaisena ja keisarillisen hovin hovimestarina. Koulutukseltaan hän oli varatuomari.

Kun kreivi Armfelt täytti 60 vuotta 10.2.1910, pidettiin merkkipäivän kunniaksi kaksikin eri juhlaa. Heti aamusta hänen luokseen Joensuun kartanoon tuli kunniatervehdykselle Halikon naiskuoro ja tämän jälkeen Salon kauppalan VPK:n soittokunna lähetystöineen lisättynä kaksinkertaisella mieskuorolla. Kukkasia toimitettiin kartanoon pitkin päivää niin paljon, että lopulta huoneet näyttivät talvipuutarhalta.

Kreivi Armfelt oli kutsunut juhlapäivällisille suuren joukon ystäviä ja tuttavia sekä tietysti sukulaisia. Läsnä olivat mm. lääninkuvernööri Borgenström ja vanha kenraali Ramsay. Puheita kuultiin useaan kertaan ja sähkösanomiakin tuli satakunta. Kaikille puheille ja onnitteluille oli yhteistä se, että ne tunnustivat sekä kreivin valtiollisen toiminnan että henkilökohtaisen ystävyyden. Päivällisten taustamusiikista piti huolen em. VPK:n soittokunta.

Näiden päivällisten lisäksi kreivi Armfelt kestitsi myös yli sataan henkeen noussutta alustalaistensa joukkoa. Heidät oli kutsuttu Salon VPK:n juhlahuoneistoon, joka täyttyi ääriään myöten. Lyhyessä, mutta sydämestä lähteneessä puheessaan kreivi toivotti vieraat tervetulleiksi. Hän kertoi, miten monin eri sitein sukujuuret kiinnittävät hänet kartanoon. Kreivi totesi myös, että Joensuun haltijan ja alustalaisten edut ovat olleet ja tulevat olemaan aina yhteiset. Hän toivoi hyvien suhteiden jatkuvan tulevaisuudessakin ja kiitti lopuksi alustalaisia heidän osoittamastaan luottamuksesta.

Juhlassa olivat paikalla myös kreivin puoliso, kasvattitytär sekä hänen iäkäs äitinsä, Mariana Armfelt. Kreivitär Armfelt kuoli vasta 1921, lähes 98 vuoden kunnioitettavassa iässä. Runsaiden onnittelu- ja kiitospuheiden jälkeen jaettiin kreivin puolesta kartanon vanhemmille palvelijoille Kansallispankin talletuskirjojen muodossa joukko rahalahjoja. Isoimmat yksittäiset lahjat olivat 100 markan arvoisia ja yhteissummaltaan tämä huomionosoitus nousi 2000 markkaan.

Ville Kartanon ikiliikkuja

Maanviljelijä Ville Kartano Kiikan pitäjän Unkerlan kylästä teki vuonna 1909 merkillisen keksinnön. Hän nimittäin valmisti koneen, joka "liikkeelle pantuna käy taukoomatta, siksi kunnes pidätetään".

Tämä kone oli Villen mielestä käytännöllinen kuljettamaan laivoja ja rautatievaunuja sekä pyörittämään mm. tehtaita. Keksijän mukaan kone tekee tarpeettomaksi veden, höyryn ja sähkön käytön liikevoimana.

Konetta Ville Kartano piti näytillä omalla maatilallaan. Kuitenkin laitteen sisälle ei päässyt näkemään, koska sen osan asiasta herra Kartano piti salaisena.Koneen päälle oli sijoitettu iloisen näköinen soturi miekka kädessään. Keksinnölleen hän aikoi hakea patenttia.

Tämän talouden kokonaan mullistavan ikiliikkuja ei ollut Kartanon ainoa keksintö. Maanviljelysseura oli antanut hänelle oikein palkinnonkin pellonpienennyskoneesta.

Ville Kartano ei jättänyt kehitystyötään ikiliikkujan parissa kesken, vaan onnistui tekemään siitä muutaman kuukauden päästä sata kertaa tehokkaamman kuin alunperin. Keksijä halusi tietysti pitää toimintaperiaatteen oman tietonaan, mutta suostui kertomaan "ilman painon panevan koneen pyörimään".

Konetta kävi ihastelemassa lukuisia joukko oman pitäjän väkeä ja lisäksi katsojia tuli aina Pietarista asti. Herra Kartano on sanonut rakentaneensa konettaan peräti 38 vuoden ajan ja onnistuneen lopulta huhtikuussa 1909.

Innostuneita yrittäjiä oli toki riittänyt jo vuosisatojen ajan. Fysiikan peruslakien uhmaajat onnistuivat aika-ajoin kehittämään laitteita, jotka saattoivat toimia melko pitkänkin ajan yhteen menoon. Lopulta energian säilymisen laki tulee mukaan kuvioihin ja laite pysähtyy. Ikiliikkujien historiasta kiinnostuneille suosittelen Henry Dircksin teosta "Perpetuum Mobile; Or, A History of the Search for Self-motive Power from the 13th to the 19th Century". Sen sivuilta on peräisin oheinen kuva, sillä Ville Kartanon luomuksesta ei tietääkseni ole olemassa kuvia.

Syrjän l. Suitian kartanolta

Suitian kartano (ruots. Svidja slott) on Länsi-Uudellamalla Siuntiossa sijaitseva maatila. Tilan historia ulottuu aina 1400-luvulle, jolloin tilan ensimmäiseksi omistajaksi mainitaan Hämeen linnan vouti ja Raaseporin tuomiokunnan tuomari Björn Ragvaldson. Sen jälkeen useita eri sukuja on omistanut tilan, muun muassa Reuterholmin vapaaherrallinen suku sekä tietysti Flemingit.

Valtio lunasti tilan 1930 -luvulla Vapaussodan Invalidien Liiton käyttöön työhuoltolaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin tila siirtyi Sotainvalidien Veljesliitolle. Kartano oli vuosien 1975 ja 2006 välillä Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan käytössä.

Nimeä Suitia eivät 1800-luvun loppupuolen suomalaismieliset aina sulattaneet, vaan puhuivat mieluummin Syrjän kartanosta. Tämä nimi kartanolla oli vielä 1480-luvulla, ennen Flemingien tuloa Siuntioon. Vuonna 1886 tiedettiin Syrjän päärakennuksesta kertoa seuraavaa;

".... vanha hovi on nelinkertainen. Molemmat ylimmäiset kerrokset ovat tiilesta ja Reuterholmin rakennuttamia viime vuosisadalla. Alimmaiset kerrokset ovat harmaakivestä ja Flemingien valtakauden aikaisia. Pohjakerroksen saliin ja neljään kamariin, jotka 1886 ovat kellareina sekä aittoina, ei päivänvalo pääse paistamaan. Toisen kerroksen huoneet, jotka ovat normaalikorkeuksisia, saavat valonsa holvatuista ikkunoista katon rajalta (Syrjä oli yksi ensimmäisistä taloista Suomessa, joissa käytettiin ikkunalasia). Kerroksen hiotuissa seinissä sanottiin vielä 1800-luvun alussa olleen kaikenlaisia kirjoituksia ja erästä kulmakammiota kutsuttiin vapaamuurarisaliksi. Nyt toinen kerros oli muonavarastona."

Reuterholmien aikaan 1758 Suitia paloi vieden mukanaan melkoisen määrän vanhoja asiakirjoja sekä talon laajan kirjaston.

Kartanon ulkopuolella on jonkin verran jälkiä vallihaudan tapaisista puolustuslaitteista. Luoteispuolella päärakennusta on erään kankaan pää, jota sanotaan Syrjän vuoreksi. Tällä paikalla kerrotaan kartanon isäntä Flemingin aikoinaan keittäneen vihaamiaan alamaisia suurissa kattiloissa. Lisäksi kankaalla on kuoppa, missä ei kasva mitään. Siitä tarina kertoo;

Hovinisännän pienellä tytöllä oli imettäjä, jonka omakin lapsi oli äitinsä luona kartanossa. Eräänä päivänä, kun kartanossa poltettiin viinaa, seisoi imettäjä isännän lapsi sylissään suuren padan ääressä, joka oli täynnä keitettävää riistaa. Ajattelematta asiaa enempää, oli imettäjä sanonut "mitäpä jos pudottaisin herran lapsen pataan?".

Samassa onneton lapsi putosi hänen käsistään ja hukkui kiehuvaan veteen. Julmistunut isä tuomitsi heti asiasta kuultuaan imettäjän omine lapsineen teloitettavaksi keittämällä. Äiti ja tytär heitettiin pataan, jossa täytettiin kylmällä vedellä. "Huu, kuinka on vesi on kylmää, äiti" sanoi lapsi. "Kyllä se lämpiää, kun joutuu, lapsi parka" kuultiin äidin vastaavan. Kun vesi sitten kuumeni, alkoi pata vajota vajoamistaan maan sisään tehden tuon edellä mainitun kuopan.

Kuningas antoi vangita julman Flemingin, mutta tämä aavistan asian jo etukäteen, nautti myrkkyä ja kuoli. Ruumis muurattiin Syrjän kartanon kellarikäytävään, mutta Flemingin vaimon ja lapset kuningas mestautti. Yhä vielä ilmestyvät päättömät lapset tuon kuopan ympärille, missä kauhea keitos vajosi.

Kartanon pihaltakin, kaivon yläpuolelta, näytetään hautakohtaa, johon joskus oli kätketty julman isännän upottama palvelija. Tämä olisi ollut tarinan mukaan lastenhoitaja, jonka varomattomuuden takia isännän lapsi olisi kuollut.

Molemmat tarinat ovat luonnollisesti fiktiota, vaikka toki Siuntion toisen ison kartanon isäntinä oli reilun sadan vuoden ajan Fleming -sukuisia. Syrjän ensimmäinen maakirjoissa mainittu omistaja oli Björn Ragvaldson 1420-luvun lopulta lähtien. Hänen nuorin tyttärensä Elin peri kartanon ja meni naimisiin valtaneuvos Joakim Flemingin kanssa. Tämä jätti tilan pojalleen Erikille, jota pidettiin aikoinaan Kustaa Vaasan oikeana kätenä Suomessa.

Erik Fleming oli kylläkin ankara mies, mutta hän joutui epäsuosioon pitäjäläisten keskuudessa lähinnä laillisuuden rajamailla liikkuneiden maakauppojensa takia. Joka tapauksessa hän onnistui laajentamaan syrjän maita sekä ostamalla että vaihtamalla. Kun Erik F. oli Suomessa, hän yleensä asui Syrjällä vaimonsa Hebla Sparren ja kolmen lapsensa kanssa. Myös Erikin sisaret Valborg ja Margareta olivat kartanossa. Erik kuoli joulun alla 1548 ja tila perityi Heblan kautta poika Claesille.

Claes Fleming sai ritarinarvon Eerik XIV:n kruunajaisissa. Hän oli naimisissa Kustaa Vaasan kälyn, Ebba Stenbockin kanssa. Claes F. yleni lopulta Ruotsin armeijan ylipäälliköksi sodassa Venäjää vastaan. Nuijasodassa hän johti Sigismundille uskollisia joukkoja Santavuoren päätöstaistelussa, joka lopetti Nuijasodan.

Claes Fleming kuoli huhtikuussa 1597 ja Turun linnassa väitetään Kaarle Herttuan avanneen hänen arkkunsa ja huutaneen "jos olisit nyt ollut hengissä, ei pääsi olisi ollut kovin tukevasti paikoillaan". Leski Ebba vastasi tähän ylpeästi "jos miesvainajani olisi elänyt, ei teidän ruhtinaallinen korkeutenne koskaan olisi päässyt tänne sisälle".

Claesin kuoltua tilan sai hänen ainoa laillinen poikansa, Johan, joka oli Puolassa Sigismundin kamarijunkkarina. Kun Sigismund menetti Ruotsin kruunun Kaarle Herttualle, mestautti viimeksi mainittu Johan Flemingin Turun torilla marraskuussa 1599. Samalla Flemingien omaisuus julistettiin menetetyksi valtiolle. Suitian kartano ryöstettiin ja osin hajotettiin.

Kolmea vuotta myöhemmin Ebba Stenbock sai takaisin Suitian entisessä suuruudessaan. Hänen palveluksessaan oli vouti apunaan seitsemän renkiä, kolme piikaa, paimen, seppä ja muurari. Torppareita oli kaikkiaan 20 ja he tekivät päivätöinään suuren osan kartanon töistä. Ebban tyttären mentyä naimisiin Erik Bielken kanssa, siirtyi Flemingien aika historiaan Syrjän l. Suitian osalta.

Löytyvätkö Annan vanhemmat?

Tehdessäni artikkelia Vihdin Olkkalan kartanon Kuurin torpassa asuneesta renkivoudista huomasin samalla jättäneeni aikoinaan selvittämättä kyseisen kartanon "inspektori" Erik Johan Tallqvistin sukujuuret.

Vihdin Digiarkistoon kuvatuista rippikirjoista ja HisKistä selviää nopeasti Erik Johanin syntymäaika ja paikka. Hän oli kotoisin Pietilän kylän Alastalosta, jossa hänen vanhempansa Johan Jacobsson ja Anna Jeremiasdotter olivat asuneet 1780-luvulta lähtien itsellisinä. Isä Johan oli itsekin syntynyt Alastalossa, sillä hänen isänsä Jacob Larsson oli ollut siellä renkinä.

Sen sijaan äiti Annan sukuperä vaati hieman enemmän selvittämistä. Vihdin vanhimmat rippikirjat eivät mainitse henkilöiden syntymäpaikkaa, mutta onneksi 1820-luvulta lähtien tämä oleellinen tieto löytyy niistä. Esimerkiksi vuosien 1827-1833 niteessä Anna Jeremiasdotter on merkitty syntyneeksi Karjaalla. Tutkimalla HisKin avulla haudattujen luetteloa voi edelleen kirjata ylös, että hän käyttää sukunimeä Tallqvist samoin kuin lapsensa Erik Johan, Gabriel ja Anna Lovisa.

Tuohon aikaan sukunimi saattoi kulkeutua sekä isän että äidin puoleisilta sukulaisilta, joten Annan voi tässä vaiheessa tutkimusta merkitä hypoteettisesti Karjalohjan Katteluksen ja Tallaan kylistä lähtöisin olleen Tallqvist -suvun jäseneksi. Karjaan ja siihen enemmän tai vähemmän kiinteästi kuuluneen Mustion kastetuista ei vuoden 1758 tienoilta löydy ketään Jeremiasta, jolla olisi ollut Anna -niminen tytär.

Tässä vaiheessa apuun tulevat Wilskamin sukukirjan Tallqvist -artikkeli sekä ennen kaikkea Pertti Hirvosen mainio "Emäntiä ja Isäntiä" -kirja Lohjansaaren kantatiloista. Wilskmanin sukutaulustostakaan ei löydy ketään Jeremiasta, jolla olisi ollut sopivan ikäinen Anna-tytär Vihdin suuntaan naitavaksi. Sen sijaan Hirvosen Pyölin kylän Lassin talosta kertovasta artikkelista voi poimia esiin pariskunnan Jeremias Matsson ja Margareta Tallqvist.

Tämä pari isännöi Lassia 1750-luvulta lähtien. Margareta kuolee jo 1773 vain 42 vuoden iässä ja puoliso Jeremias vasta 1809 elettyään tilalla yksinään parikymmentä vuotta. Perheen lapset ovat nimittäin yksitellen muuttaneet muualle. Tämän viisilapsisen pesueen esikoinen oli tytär Anna, joka rippikirjan mukaan syntyi elokuussa 1757. Noin kahdenkymmenen vuoden iässä hän muuttaa Lassilta pois siskonsa Marian kanssa. Kohteena on Ilmoniemen Pukkilan rustholli, missä nuoret naiset ovat sitten piikoina. Ehkäpä tämä olisi syntymäajan vuoden mittaisesta virheestä ja paikkakunnasta huolimatta kaipaamani Anna. Virheet eivät olisi kovin yllättäviä tuon ajan rippikirjoissa Uudellamaalla.

Anna muuttaa vuoden 1782 lopussa pois Pukkilasta ja samoihin aikoihin vihitään Vihdin Pietilän Alastalon renki Johan Jacobsson ja Vihdin Kotkanniemen piika Anna Jeremiasdotter. Nyt ongelmaksi muodostuu tämän Kotkanniemen piika-Annan historia. Hän nimittäin on asunut talossa jo vuodesta 1779 lähtien. Tähän siis lopahtaa hypoteesi siitä, että Karjalohjan Pyölin kylän Lassin talossa syntynyt Anna Jeremiasdotter olisi sama henkilö kuin Vihdin Pietilän Alastalon itsellisen vaimo Anna Jeremiasdotter Tallqvist.

Jatkotutkimukset ovat vaiheessa ja perusteluja vinkkejä tai valistuneita arvauksia otetaan vastaan. Olisin kovasti hämmästynyt ellei Annan sukuperä selviäisi. Sen verran harvinainen on tuo Jeremias -nimi sekä tietysti itse sukunimi Tallqvist. Toisaalta tuo Annan patronyymi vaihtuu noin kymmenen vuotta ennen hänen kuolemaansa Johansdotteriksi. Tämäkään ei tuo selkeää apua ongelmaan, mutta on otettava yhtenä oljenkortena huomioon.

Palmfeltin haudalta

Ruotsin armeijan eversti ja myöhempi venäläinen kenraalimajuri August Fredrik Palmfelt syntyi Mikkelin Liukolassa syyskuussa 1767. Hänen vanhempansa olivat majuri Gustaf Fredrik P. ja vapaaherratar Anna Maria Ehrensvärd.

Vuonna 1783 August Fredrik oli ylennyt aliluutnantiksi Uudenmaan jalkaväessä ja Venäjän sodan aikaan 1788-90 hänet ylennettiin kapteeniksi Södermanladin rykmentissä. Ura Ruotsin armeijassa huipentui vuonna 1796, kun hänestä tuli Turun rykmentin eversti.

Myös siviilipuolella oli käyttöä Palmfeltin taidoille. Vuodesta 1803 lähtien hän toimi Turun ja Porin läänin varakuvernöörinä. Vuonna 1807 hän osallistui Pommerin sotaan, joka oli osa Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa syntyneistä liittokuntien yhteenotoista. Wienin kongressin sopimuksessa 1815 Preussi sai haltuunsa loputkin ruotsalaiset alueet Pommerista.

August Fredrik Palmfelt oli luonnollisesti mukana myös Suomen Sodassa 1808-1809. Erityisen merkittävä oli hänen panoksensa elokuussa 1808 käydyssä Alavuden taistelussa, missä Ruotsin armeija onnistui lyömään venäläisjoukot hajalle. Lopputulos sodasta oli eversti Palmfeltille luonnollisesti surkea. Kun Kustaa IV Adolf oli vangittu maaliskuun puolivälissä 1809 Tukholmassa, etenivät venäläiset aina Kalix-joelle saakka nykyisen Ruotsin puolella. Suomessa säädyt vannoivat uskollisuutta keisarille saman kuun lopulla Porvoossa, mutta vasta kuukautta myöhemmin kaikki joukot antautuivat Kemissä Palmfeltin johdolla.

Kun rauhansopimusta tehtiin, osoittautui kenraalimajuri Hans Henrik Gripenberg kielitaidoiltaan ja kokemukseltaan heikoksi neuvottelijaksi. Niinpä hänen yliadjutanttinsa Palmfelt sai keskusteluissa paljon sijaa. Lopputuloksena oli epäilyjä jopa maanpetoksesta sekä Gripenbergiä että yliadjutanttia kohtaan. Asiasta ei loppujen lopuksi tullut oikeudellisia seuraamuksia kummallekkaan.

Vuodesta 1810 lähtien August Fredrik Palmfelt palveli Venäjän armeijassa kenraalimajurin arvon saaneena. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli suomalaisen Suomen miliisin päällikkö sekä senaatin edeltäjän, hallituskonseljin jäsen.

Kenraalimajuri Palmfelt kuoli ollessaan matkalla Tukholmassa ja tuli haudatuksi Kuusiston kirkkomaalle. Hän oli asunut Kuusiston everstin virkatalossa eli kartanossa. Tämä rakennus on yksi maamme vanhimmista puisista asuintaloista. Palmfeltin hautamuistomerkki on myös hyvin yksilöllinen. Kuvassa näkyvä "solmuke" on kiinnitetty muistomerkin vastakkaiselle puolelle.

Perttelin Tattulasta tarinaa

Opettaja A. Björck kirjoitti vuonna 1879 muistiin seuraavan tarinan Tattulasta;

""Kuulinpa vielä kertomuksen toisestakin mainiosta hovista, jota kutsuttiin Tattulan kartanoksi. Perttelin kirkolta kaksi virstaa Kuusjoelle päin on Tattulan kylä. Mainittu kylä on taloineen ollut Tattulan kartanona.""

Taru lienee totta, koska alueelta löytyy vielä pelto, jota kutsutaan Kartanon pelloksi. Tällöin löytyi vielä tienjäännöksiäkin kirkolle päin. Joidenkin vanhusten kertoman mukaan kartanonherra olisi ollut mainio sotaherra, toiset pitivät häntä vain keppiherrana, ei virkaa ja syntyjään ulkomainen "von Svellineh", (ehkä Muurilan omistaja Kustaa Mauritz Vellingk, joka oli ylimääräisenä asessorina Turun Hovioikeudessa, mutta erotettiin virasta).

Kerrotaan, että kerran kun muu kartanon väki oli mennyt kirkkoon, jäi kartanonherra rouvineen kotiin laittaen tuohimyttyjä huoneittensa alle ja sytyttäen ne tuleen. Sen jälkeen hän lähti teille tietymättömille. Kirkkoväki kotiansa palattua löysi vain savuavia tuhkaläjiä.

Kalliimmat tavarat oli kuitenkin kaivettu kuparikattiloineen maahan. Taru kertoo, että sillä paikalla nousi kynttilävalon tapainen tulikehä, varsinkin Pietarin ja Johanneksen päivinä. Aarten olisi saanut se, joka valon kestäessä ennen auringon nousua olisi ummessa silmin ja sanaakaan hiiskumatta uskaltautunut aarteelle. Kerran se oli onnistua tulla ihmisten käsiin, kun eräs torpan mies kynsi peltoa, mutta kun veto kävi raskaaksi härjille, mies kirosi ja aarre vaipui takaisin maan uumeniin, missä se pysyy eikä valoakaan ole enää nähty.

Tarusta huolimatta kartano on todellakin ollut olemassa. Kaukainen sukulaiseni, baltiansaksalainen everstiluutnantti Otto Wellingk sai sen muutamien muiden talojen kera kiitoksenta sotilaallisista ansioistaan. Otto kuoli 1656, mutta oli jo aiemmin myynyt sen saksalaissyntyiselle aatelismiehelle, Erik von Birckholtzille. Vasta hän rakennutti Tattulaan varsinaisen kartanorakennuksen.


history
kartanot
tarut