Juhannuksena 1912

Juhannus vuonna 1912 ei sujunut Tarvasjoella kovin mukavissa merkeissä. Juhannusaaton vastaisena yönä kokoontui Liedonperässä muutamia miehiä erääseen Kujanpään torppaan miestä vahvempia aineita nauttimaan. Sieltä viisi miestä siirtyi puolen yön jälkeen lähistöllä olleeseen Ahon torppaan. Jostain syystä irtolaismies Kalle Suomisen ja muonamies Oskar Lindströmin välille syntyi riitaa, joka yltyi lopulta tappeluksi. Sen tuoksinassa molemmat ottivat esiin puukkonsa onnettomin seurauksin. Suomisen puukko viilsi Lindströmiltä vatsaan, poskeen ja silmän yläpuolelle Näistä vatsaan tai lähelle sydäntä osunut isku tappoi muonamies Lindströmin välittömästi.

Viranomaiset saatiin paikalle melko nopeasti ja Kalle Suominen lähetettiin Turkuun lääninvankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä. Marttilan ym. kuntain kihlakunnanoikeus kokoontui heinäkuun lopulla samana vuonna. Suomiselle langetettiin tahallisesta taposta viiden vuoden kuritushuonerangaistus. Tämä lisäksi hän joutui maksamaan Oskar Lindströmin leskelle neljän alaikäisen lapsen kasvattamisesta 50 markkaa vuosittain kullekin täysi-ikäiseksi tuloon saakka. Kuten näissä tapauksissa aina, alistettiin tuomio vielä Turun hovioikeuden tarkastettavaksi.

Kenties surullisin piirre koko asiassa oli se tosiseikka, että Oskar ja Kalle olivat varsin läheisiä sukulaisia. Muonamies Lindström oli nimittäin Suomisen eno. Kalle oli syntynyt aviottomana lapsena vuonna 1888 Paimion Kruuvaisten kylän Penttilässä. jossa hänen äitinsä Emma Lindström oli tuohon aikaan piikana. Emma ja Oskar Lindström olivat sitten sisaruksia, jotka syntyivät Liedonperän Knuutilan talon mailla. Heidän isänsä Kustaa Vilhelm oli ollut aikaan Knuutilan eli Mäkilän lampuotina. Sisarusten äiti oli Juliana Juhontytär, joka miehensä tavoin oli kotoisin Liedosta. Kustaa Vilhelmin isä Kalle Lindström oli toiminut suutarina Tammentaan kylässä, kun taas äiti Julianan vanhemmat olivat Mäkkylän kylän Mattilan talon isäntäpari Juho Mikonpoika ja Johanna Heikintytär.

Oskar Lindströmin leski oli hänen toinen vaimonsa, Miina Juliaanantytär Laakso Marttilasta. Yhteisiä lapsia olivat Oskar Rudolf, Anna Ester, Hilma Maria ja Frans Nikolai. Kaksi viimeksi mainittua menehtyi lapsena vähän isänsä onnettoman kuoleman jälkeen. Lisäksi perheessä oli Miinan avioton tytär Aliina Sofia ja Oskarin edellisestä aviosta syntynyt tytär Iida Josefiina sekä vielä hänen ensimmäisen vaimonsa avioton lapsia Johan Oskar. Mielenkiintoista on myös havaita, että Mäen torpassa asuneessa suurperheessä, johon kuului myös vanha muori Juliana Juhontytär, oli lisäksi Oskarin sisaren, Ainan avioton poika Viljo Verner. Hän syntyi 1911, mutta kuoli jo 1912 Amerikassa. Rippikirjasta ei käy selville, olisiko hänet annettu heti syntymän jälkeen kasvatiksi ja tätä kautta poikanen olisi viety Atlantin yli.

Muutamia vuosia surkean juhannuksen jälkeen Miina Juliaanantytär Laakson nai muonamies Juho Konrad Ruohonen. Hänen kanssaan Miinalla oli ainakin yksi tytär, Hilma. Juho Ruohonen oli aikaisemmin käyttänyt sukunimeä Pihl.

Samuel, joka kuoli täsmälleen 152 vuotta sitten

Yksi esi-isistäni oli Nummen pitäjän Hyvelän kylässä vuonna 1785 syntynyt Samuel Eliaksenpoika, joka omaksui sukunimen Wilenius. Hänen isänsä oli ollut rakuuna Elias Willig. Samuelilla oli useita sisaruksia, joista tosin vain osa ehti aikuisikään.

Vaimonsa Hedvig Hyrsbergin Samuel löysi vuoden 1807 tienoilla ja häitä vietettiin elokuun lopulla. Nummen vihittyjen luettelon mukaan sulhanen työskenteli tuohon aikaan Hyvelän Paakkalan talossa asuneen kapteeni Mauritz Wilhelm von Gerttenin renkinä. Vyiimeistään perheen perustamisen yhteydessä Samuelista tuli Paakkalan talon Hakalan torppari.

Hedvig ja Samuel saivat yhteensä kymmenen lasta, joista kaksi nuorimmaista syntyi Hyvelässä. Vuoden 1812 lopulla perhe nimittäin muutti Lohjan Outamon kartanon Lahden torppaan. Näistä kymmenestä lapsesta yksi kuoli pienenä ja tytär Hedda Lovisa mainitaan jo rippikirjaniteessä 1831-1837 kirkonvaivaisena. Hän asuikin vielä 1850-luvun lopulla vanhempiensa luona.

Muut sisarukset aloittivat uransa joko renkeinä tai piikoina, kunnes sitten vakiintuivat mennessään naimisiin tai saadessaan sopivan torpan asuttavaksee. Oma esi-isäni Samuel Samuelinpoika Wilenius kuljeskeli Nummen ja Lohjan väliä, kunnes asettui Talpelan rakuunan torppaan perheineen. Sisko Maija Stinasta tuli torppari Carl Hagelbergin puoliso Siuntioon ja toinen sisko Fredrika Gustava sai miehekseen Nummen Sitarlan Pellin talon Kujanpään torpparin, Johan Fredrik Wikmanin. Kolmas siskoksista oli nimeltään Anna Leena ja hänet nai Lohjan Paloniemen muonatorppari Gustaf Adolf Lindström.

Veljeksistä Gustaf lähti alle 20-vuotiaana rengiksi Paloniemen Ristilahden torppaan ja kuoli siellä joulun alla 1837. Velipoika Jacob Johan Wilenius ei oikein tiennyt minne asettua; Vuodesta 1836 hän oli renkinä Lohjan  Lylyisten kylän Sepän eli Kriisin talossa. Sieltä mies meni seuraavana vuonna Kiviniemen Monkolaan rengiksi. Matka jatkui 1838 Varolaan, mistä hän palasi 1840 kotitorppaansa. Myöhemmin 1840-luvulla Jacob Johan oli renkinä eräässä Paloniemen torpassa. Viimeistään 1850-luvun loppupuoliskolla hän oli torpparina silloisen Helsingin pitäjän Sillbölessä eli Silvolassa. Jacob Johanin vaimo oli Nummen Oinolan kylän muonatorpparin tytär Christina Wägg.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=5746724

Edellisten veli Karl Fredrik Wilenius oli peräti kolme kertaa naimisissa. Ensimmäinen puoliso oli Maria Lovisa Hedberg, jonka kanssa hänellä oli kuusi lasta. Marian kuoltua Karl Fredrik nai Eva Gustava Åfeldt, joka synnytti kuusi lasta lisää Wileniuksen perheeseen. Eva Gustavakin kuoli melko nuorena ja torppari Wilenius meni kolmannen kerran naimisiin. Uusi morsian oli Greta Palander. Tästä liitosta ei ilmeisesti ollut lapsia.

Wileniusten sisarussarjan nuorin oli Adolf Wilhelm, joka asui Lohjan Outamossa työskennellen pitäjänsuutarina.

Isä Samuel Wilenius menehtyi halvaukseen tammikuun 24. päivä vuonna 1862. Äiti Hedvig kuoli ennen vuotta 1868, mutta tarkkaa ajankohtaa en ole toistaiseksi saanut selville.


Syy, miksi innostuin tästä perheestä tällä kertaa, löytyy Lohjan perukirjoista. Arkistolaitos on digitoinut ne ja niiden joukosta huomasin ilokseni erään tuttuja nimiä sisältäneen dokumentin. Siinä oli kyse neljän hopearuplan maksusta, jonka Samuel Wileniuksen vävy Gustaf Adolf Lindström maksoi apelleen korvauksena vaimonsa kuolinpesästä. Anna Lena oli nimittäin kuollut vuonna 1855. Tämä ei kuitenkaan ole se mielenkiintoisin juttu, vaan esi-isän omakätisesti piirtämä puumerkki. Ennestään kokoelmissani taitaa olla vain pari esivanhempien omakätistä tekstiä ajalta ennen 1900-lukua!

Johan Edvard Elg - poissa 15 vuotta

Ennen nykyajan massamediaa ja sähköisiä tiedonkulkukanavia maailmalla liikkuvista sukulaisista sai tietoja vain hyvin satunnaisesti. Merimiehet olivat yksi työväestöä, joka saattoi kerran kotimaan kamaralta lähdettyään kadota iäksi. Onneksi apuun tulivat merimieskirkot, jotka ovat jo 137 vuoden ajan koonneet yhteen maailman eri satamakaupungeissa liikkuneita merenkulkijoita ja myös siirtolaisia.

Vuodesta 1882 lähtien alkoi ilmestymään merimieslähetyksen oma julkaisu, sanomalehti Sjömanswännen. Kristillisten artikkeleiden keralla lehteä täyttivät mm. loppuvuodesta 1889 lukuisat merimiesten tervehdykset ja lyhyet tiedonannot. Marraskuun 15. päivän numerosta kyseiseltä vuodelta löytyi maininta Kiskon Orijärven kaivokselta kotoisin olleesta Johan Edvard Elgistä, joka oli ollut 15 vuotta reissussa oleskellen lokakuussa 1889 New Yorkissa. Sama tieto löytyy lehden suomenkielisestä versiosta "Merimiehen Ystäwä: Suomen merimieslähetystoimen lehti".

Sukunimi Elg ja Orijärvi herättivät tietysti heti kiinnostukseni. Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen digitoimien rippikirjojen jäsenpuolelta löytyivät helposti Johan Edvardin vanhemmat, sillä Orijärven sekä viereisen Malmbergin kaivoksen väestä pidettiin 1800-luvun alusta lähtien omia rippikirjoja. Mitään omaa pappia tai edes saarnaajaa ei kaivoksilla ollut, mutta ilmeisesti valtavan väkimäärän takia päädyttiin erillisiin kirjoihin. Nämä kyseiset rippikirjat etenevätä kaiken lisäksi aakkosjärjestyksessä 1830-luvulta eteenpäin, joten etsiminen on vaivatonta. Ovathan em. yhdistyksen talkoolaiset tehneet kaiken huipuksi hakemistot mm. juuri Kiskon rippi- ja historiakirjoihin.

Johan Edvardin isä oli ruukkityömies Erik Johan Elg, joka syntyi Orijärvellä 1825. Hänen vaimonsa, Johan Edvardin äiti, oli vuonna 1834 syntynyt Gustava Skarp. Viimeksi mainittu kuului siihen ruukkisukuun, josta kirjoittelin tässä blogissa elokuun 14. päivä tänä vuonna.

Näin ollen molempien vanhempien sukujuuria saattaa löytää melko kivuttomasti aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. Skarp-sukuisiin en enää palaa, vaikka em. blogijutussani ei Gustavan isää mainitakaan. Toisaalta Erik Johan Elgin äiti oli Anna Emanuelsdotter, jonka äiti Anna Eriksdotter oli pitäjänmylläri Erik Erikssonin tytär. Tämän mylläri-Erikin jälkeläiset käyttivät sukunimeä Burman. Anna Eriksdotterin puoliso taasen oli Kiskon Langilan talon lampuoti Emanuel Michelsson. Tämän pariskunnan perilliset käyttivät sukunimeä Lindström.

Johan Edvard Elgin myöhemmistä vaiheista vuoden 1889 jälkeen minulla ei ole havaintoa. Hän saattoi palata Suomeen, olla merillä koko ikänsä asettuen sitten siirtolaiseksi tai pahimmassa tapauksessa Elg menehtyi työssään. Olihan merimiehen ammatissa vielä tuohon aikaan suuria riskejä.

Nuhdeltu eripuraisuudesta avioliitossa

Suomusjärven Kirkonkylän Alhaisten talon mailla asui 1840-luvun puolivälistä eteenpäin seppä Erik Johan Lindström vaimonsa Hedda Stina Widbergin kanssa. Seppä Lindström oli perinyt ammattinsa isältään Iisakilta, joka oli poikansa syntyessä vuonna 1818 ollut tuossa varsin arvostetussa ammatissa Haalin kartanossa, Perttelissä. Siellä hän myös edelleen asui 1830-luvun alussa yhdessä vaimonsa Ulrikan kanssa. Isak oli syntynyt Kiskon Haapaniemessä, jossa hänen isänsä Erik Eriksson oli 1780-luvun lopulta lähtien lampuotina.

Hedda Stinan vanhemmat olivat Suomusjärven Rautsuolla tyttärensä syntymän aikaan asustanut jahtivouti Carl Johan Widberg ja vaimonsa Stina. Herra Widbergin isä oli Lemulassa asunut "Hortus Botanicus" Johan W. Kasvitieteellistä puutarhaa tarkoittava termi saa selityksensä ainakin osittain Turun suomalaisen seurakunnan vihittyjen luettelossa. Kun Stina ja Johan vihitään vuonna 1762, on miehen ammatiksi merkitty puutarharenki. Luultavasti hän siis oli töissä Turun Tuomiokirkon läheisyydessä, Pietari Kalmin muutamia vuosia aikaisemmin kunnostamassa Akatemian kasvitieteellisessä puutarhassa. Sen oli alunperin luonut professori Elias Tillandz jo 1678 pienenä kaalitarhana, jossa kasvatettiin mm. lääkeyrttejä.

Tämä pariskunnan esivanhemmista. Kun Erik Johan ja Hedda Stina menivät naimisiin marraskuussa 1839, oli sulhanen renkinä Taipalon kylän Falkin talossa ja morsian piikana Arpalahden rusthollissa. Kolmisen vuotta myöhemmin Lindström mainitaan Laidikkeen kylässä itsellisenä ja vihdoin 1844 seppänä Rautsuolla. Näihin aikoihin syntyivät pariskunnan kolme lasta; Johanna Vilhelmina, Johannes ja Emanuel. Perhe muutti Alhaisille 1844 tai 1845 poika Emanuelin kuollessa samaan aikaan. Johanna Vilhelmina seuraa pikkuveljeään rajan taakse 1849.

Poika Johannes saa vaimon sammattilaisesta torpparin tyttärestä,  Eeva Ulrika Heleniuksesta. Karjalohjalla tapahtuneen vihkimisen jälkeen nuori pari jää asumaan Johanneksen kotitorppaan. Vuosina 1866-1868 syntyvät lapset Serafia ja Johan Fredrik.

Isä Erik Johanilla ja äiti Hedda Stinalla ei mene aivan yhtä hyvin. He muuttavat Somerolle 1874, mutta muutamaa vuotta aikaisemmin heitä on nuhdeltu eripuraisuudesta avioliitossa. Samat nuhteet pariskunta saa myös 1879.  Asiat kärjistyivät siihen pisteeseen, että heinäkuussa 1884 Suomalainen Wirallinen Lehti julkaisi seppä Erik Johan Lindströmiltä seuraavan ilmoituksen;

"Kun waimon Hedwid on jo erilles ollut minusta lähes 15 wuotta minkä tähden ilmoitan että jos ei hän yön ja wuoden kuluttua tule kansani yhteen elämään siitä päiwästä kun tämä on sanomis julistettu niin annan itsen uuten naimiseen."

Jonkinlaiseen sopuun lienee päästy, sillä Hedda Stinan kuollessa vuoden 1888 lopulla hänet on merkitty Suomusjärven rippikirjaan yhdessä miehensä kanssa. Seppä Lindström oli elossa vielä 1899 ja eli leskenä Alhaisilla. Hän ei myöskään koskaan toteuttanut uhkaustaan mennä uudelleen avioon.

Liedonperän "kuoriusasema"

Suomen ensimmäinen meijeri perustettiin Kurkijoelle vuonna 1857 senaattori Gripenbergin toimesta. Vuosisadan loppuun mennessä lähinnä Tanskasta tulleiden ammattilaisten voimin näitä laitoksia perustettiin ympäri maata. Nykyinen Tarvasjoen pitäjä sai oman meijerinsä Juvan kartanon vuokraajan, Karl Robert Lindströmin toimesta. Hänen vaimonsa oli opiskellut kotimaassaan Tanskassa meijeriköksi. Vuonna 1889 laitoksesta tuli alueellinen Juvan meijeri ja lopulta Tarvasjoen Marttilan Meijeri Oy.

Juvan kartanon karja oli pitäjän suurin, mutta myös muissa kylissä oltiin valveutuneita tuotantoeläinten suhteen. Niinpä Liedonperän tai kuten se aiemmin kirjoitettiin, Lietonperän Isotaloon oli hankittu kappeliseurakunnan ensimmäinen ayrshire-rotuinen karja. Myös Juvalla oli samoihin aikoihin näitä Skotlannin Ayrin kreivikunnasta lähtöisin olevia eläimiä, joita oli tuotu maahamme vuodesta 1845 alkaen.

Jossain vaiheessa Juvan meijeri avasi sivutoimipisteen Liedonperään. Kyseessä oli ainoastaan yhden "pikku meijerskan" kirjaimellisesti pyörittämä, käsikäyttöinen separaattori. Virallisesti puhuttiin "kuoriusasemasta". Esimerkiksi vuonna 1898 tarvittiin uutta työntekijää Liedonperään ja hakemukset piti jättää herra Heermanille. Mukaan oli liitettävä omakätisesti kirjoitettu hakukirje, palkkavaatimus ja todistus "tawallisen käsi-separaattorin hoitamisesta". Vaikka varmaa tietoa asiasta ei ole käsiini osunut, pitäisi Isotaloa todennäköisimpänä sijoituspaikkana tälle arvokkaalle työtehtävälle.

Kauppaneuvos Jukka R. Heinon mukaan Perniö ja Tarvasjoki olivat niitä pitäjiä, joista aikoinaan lähti eniten väkeä meijerioppilaitoksiin. Juvan meijerin ensimmäisiä ellei ensimmäinen kuorima-aseman hoitaja oli Emilia Brunow. Liedonperän sivupisteen hoitajista ei ole tietoa, mutta seuraavan kerran uutta meijerskaa haettiin jo toukokuussa 1901. Tuolloin lehti-ilmoituksen oli meijeriyhtiön puolesta allekirjoittanut Kalle Vähätalo.

Kuorimisasemalle Isotalon ja varmaan muidenkin lähitalojen isännät saattoivat tuoda vastalypsetyn maidon, jotta siitä erotettiin kerma. Tämä kerma sitten rahdattiin edelleen Juvankosken yläpuolella sijainneeseen meijeriin. Teollinen maitoseparaattori oli tuossa vaiheessa melko tuore aparaatti, sillä tanskalainen Nielsen ja ruotsalainen de Laval oli kumpikin tahollaan keksineet sen vasta 1878. Sen sijaan käsikäyttöisiä laitteita oli ollut jo aiemmin. Useasti ne oli sijoitettu talon saunaan ja tästä syystä maastamme on aikojen saatossa löytynyt useita saunameijereitä.

Kuvassa Alpha De Laval suunnittelema käsiseparaattori vuodelta 1900

Skoptsilaiset kuohitut

Turkulaisen hevoskuskin, Johan Lindströmin ja vaimonsa Anna Österbäckin poika Berndt August ajautui 1850-luvulla omituiseen uskonpiiriin. Hänen tuttavansa ja ikätoverinsa, värjärinkisälli Otto Karell oli näihin aikoihin tullut skoptsien eli kuohittujen uskonlahkon johtohahmoksi. Skoptsilaisuus oli levinnyt Venäjällä ensin Inkerinmaan suomalaisiin seurakuntiin ja edelleen Suomenkin puolelle. Kastroinnin perimmäinen syy oli lihallisista himoista luopuminen. Miehillä tämä tarkoitti lähinnä kivesten ja naisilla rintojen poistoa.
Otto Karell oli kuohittu 1850-luvun lopulla ja lopulta esivalta katsoi hänet uhaksi yhteiskunnalle. Näin Karell ja 19 muuta suomalaista kuohittua päätettiin karkoittaa Siperiaan vuoden 1871 lopulla. Näistä yhdeksän oli miehiä ja loput naisia iältään 28-42 vuoden välillä. Tuomittujen kerrottiin olevan riemuissaan siitä, että he pääsisivät Siperian kylmiin korpiin. Kuohitut väittivät olevansa valmiita Jumalan valtakuntaan ja iloitsevansa tästä onnesta, mikä heitä oli kohdannut.

Suomalaistunut skoptsilaisuus sai alkunsa joskus 1810-luvun alussa, kun eräs Matti Jänis (s. 1793) tutustui kuohittuun venäläissotilaaseen. Pitkien itsetutkiskelujen jälkeen hän antoi leikata itsensä vuonna 1854. Kaksi orjuudesta karannutta suomalaista, Juhana Riikonen ja Jooseppi Muratta, toivat lahkolaisuuden Inkerinmaalle. Miehet olivat itse saaneet oppinsa Peipusjärven rantamailla asuneilta kuohituilta. He Riikonen ja Muratta olivat ensin olleet ns. hyppääjien saarnamiehiä ja tästä hyvästä heidät oli pistetty vankilaan Pietarissa vuonna 1840. Kun toverukset olivat luvanneet hyljätä tämän opin, heidät päästettiin vapaaksi. Vapaalla jalalla he kuitenkin jatkoivat hyppääjien elämäntapaa, kunnes hakivat rauhaa skoptsien joukosta.

Muratta menehtyi kuohitsemisen aiheuttamiin komplikaatiohin heti leikkauksen jälkeen ja hänen kerrotaan tulleen haudatuksi yön pimeydessä Kupanitsan hautausmaalle. Riikonen sai nyt em. August Lindströmin uuden sielunkumppanin. Elokuussa 1859 nämä kaksi miestä lähtivät yhdessä muiden kuohittujen kanssa Sortavalaan, Jaakkimaan ja Uukuniemen levittämään oppiaan. Palattuaan matkalta Pietariin heidät pidätettiin ja lähetettiin Siperiaan rangaistuksena harhaoppien levittämisestä. Näin sekä Riikonen, Karell että Lindström tulivat karkotetuiksi uskonsa takia. Vuosien 1853-1871 välisenä aikana ehti Pietarin vankiloissa kuolla yli 80 kuohittua skoptsiuskoista. Vuosisadan loppuun mennessä tämä omituinen lahko kuoli Suomessa omaan mahdottomuuteensa.

Vielä vuonna 1898 onnistui eräs ruotsalainen matkailija tapaamaan August Lindströmin, joka edelleen asui kaukana Uralin takana, eräässä siperialaisessa skoptsikylässä. Mainittu herra matkasi täkäläisen kuvernöörin seurueessa ja tämän ansiosta järjestyi tapaaminen "erään ruotsia puhuvan suomalaisen kanssa". Tämä oli siis Lindström, jota matkalainen kuvasi keskikokoiseksi, vanhaksi mieheksi, jolla oli säännölliset ja hyvin selvät kasvonpiirteet. Niiden hän katsoi ilmaisevan syvää ajatusta ja intelligenssiä.

Keskusteluissa selvisi edellä kerrottu tarina Lindströmin osalta. Hän kertoi vakuuttuneensa siitä, että kuohitsemisen "tulikasteeseen" alistuminen olisi välttämätöntä taivaanvaltakuntaan pääsemistä varten. Eräs Johannes oli tehnyt tuon vaarallisen operaation. Leikkauksen jälkeen Lindström oli ollut kolme viikkoa vakavasti sairaana ja tullut sen jälkeen karkotetuksi Jakutskiin eliniäkseen. Kaikesta tästä huolimatta August Lindström oli tyyni ja totinen, todellinen ruotsalaisen pietistin muotokuva. Hän odotti onnellisena taivaanvaltakuntaan pääsyään.

Lindströmillä oli hallussaan ruotsalaisia, hengellisiä kirjoja. Näistä arvokkain oli vanha Raamattu, jota hän luki päivittäin. Osan kirjoista oli lahjoittanut vapaaherra Wrede käydessään Siperiassa vuoden 1885 paikkeilla. Lindström muisteli matkalaisille kyynelsilmiin "tuhatjärvistä kotimaataan", mutta lohdutti samalla itseään ajattelemalla pääsyä maahan, jossa "kaikella tuskalla ja vaivalla on loppunsa".


Venäjän viranomaiset törmäsivat skoptseihin ensimmäisen kerran jo 1771 Oryolin alueella. Tuolloin tuomittiin talonpoika Andrei Ivanov itsensä ja kolmentoista muun talollisen silpomisesta ruoskittavaksi sekä tämän jälkeen karkotettavaksi Siperiaan. Häntä avustanut Kondratii Selivanov onnistui pakenemaan, mutta jäi kiinni muutamia vuosia myöhemmin.

Selivanovista tuli lopulta liikkeen johtohahmo. Hän joutui useita kertoja vankeuteen ja välillä mielisairaalaan, mutta tästä kaikesta huolimatta hän kuoli vasta 1832, sadan vuoden iässä. Perustajan ja johtajan kuoleman jälkeenkin liike vain vahvistui. Niinpä vuosien 1847-1866 välillä noin 750 venäläistä lähetettiin Siperiaan. Kuitenkin vielä 1874 laskettiin skoptseja olevan peräti 5444, joista 803 oli kastroinut itsensä.

Venäjällä lahko laski kannattajansa tuhansissa vuonna 1929, mutta vähitellen sen kannatus hävisi.

Kuva skoptsilaisukosta siperialaisessa kylässä kirjasta Through Siberia (1901)

Kasvitieteilijä Mårten Magnus Brenner

Mårten Magnus Wilhelm Brenner syntyi Helsingissä toukokuussa 1843. Yhdeksän vuoden iässä hän lähti opintielle kaupungin ylempään kansakouluun ja sieltä jo vuoden päästä Porvoon kymnaasiin. Opiskelut jatkuivat Helsingin Yliopistossa syksyllä 1861 ja vajaat kuusi vuotta myöhemmin Magnus -nimeä käyttänyt nuori herra tuli filosofian kandidaatiksi. Vielä saman vuoden puolella oli vuorossa kasvatustieteiden kandidaatin arvo. Ahkera opiskelija promovoitiin lopulta 1869 filosofian maisteriksi.

Samoihin aikoihin eli vuosina 1867-68 oli Magnus Brenner ollut opettajakokelaana Helsingin normaalikoulussa opettaen luonnonhistoriaa ylemmille luokille. Seuraavien vuosien aikana Brenner opetti kasvitiedettä, fysiikka ja geometriaa Helsingin lyseossa sekä alemmassa kansakoulussa.

Jo vuonna 1863 oli Magnus liittynyt "Societas pro Fauna et Flora Fennica" -yhdistyksen jäseneksi ja asialleen omistautuneena miehenä hänestä tuli yhdistyksen sihteeri ja kirjastonhoitaja vuosiksi 1866-1876. Edelleen hän oli 1870-1872 sihteerinä ja 1874-1877 varapuheenjohtajana Helsingin kasvi- ja eläintieteellisessä yhdistyksessä. Vuonna 1869 hän oli lisäksi ollut perustamassa yhdistystä Botaniska bytesföreningen, joka omistautui nimensä mukaisesti taimien vaihtoon. Magnus Brenner teki yhdistyksen ensimmäisen luettelon.

Sukulaistensa tavoin Magnus oli kiinnostunut myös merielämästä ja hän olikin Nylands Jaktklubbenin varakommodori 1876-1877. Brenner ehti olla myös vuosikausia Helsingin Vapaaehtoisen Palokunnan johtotehtävissä kaiken muun lisäksi. Vuosien mittaan Magnus työskenteli niin monen eri yhdistyksen parissa tärkeissä tehtävissä, että hänen tarmoaan voi vain hämmästellä.

Vuodesta 1862 lähtien Magnus Brennerillä riitti aikaa myös kasvitieteellisiin tutkimusmatkoihin, jotka hän aloitti Ahvenanmaalta. Hän kävi mm. Pohjois-Pohjanmaalla, Venäjän Lapissa, eteläisessä Espanjassa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Sveitsissä, Pohjois-Italiassa ja Ranskassa. Samoin hän ehti mukaan A. E. Nordenskiöldin matkalle Jenisei-joelle Pohjois-Siperiassa. Matkojensa aikana Brenner keräsi erittäin merkittävän kasvikokoelman, josta tosin osa on hävinnyt ajan mittaan.

Magnus Brennerin kynästä lähti myös merkittävä määrä kirjallisuutta. Näistä mainittakoon teokset "Floristisk handbok för läröverken i Finland", "Bidrag till kännedom of Lichenologin i Finland 1673-1896" ja "Några kommentarier till Östsvenska Taraxaca af Hugo Dahlstedt i K. Svenska Vet. Akademies i Stockholm Arkiv för Botanik". Hän kirjoitti myös lukuisia artikkeleita erilaisiin oman alansa tai pitäisikö pikemminkin todeta omien alojensa julkaisuihin. Siksi monessa hän ehti olla mukana.


Magnus Brenner asui vaimonsa Emmy Sofia Lindströmin ja lastensa kanssa Helsingissä, Unioninkatu viidessä. Vuodesta 1908 lähtien he kuitenkin muuttivat Inkooseen, minne Brenner oli ehtinyt rakentaa huvilan. Magnuksen ja Emmyn lapsia olivat isänsä jälkiä elämässään seurannut Magnus Widar, lapsena kuolleet Yngve Elias ja Halfdan Mathias sekä Thord Johannes, Alf Martin ja Carl Ola Brenner.

Kuvassa on Mårten Magnus Wilhelm Brennerin syntymäkoti Unioninkadulla.

Marttilan olemattomat sillat

Reilut sata vuotta sitten Marttilan pitäjän jakoi suurin piirtein puoliksi paitsi Hämeen Härkätie, niin myös Paimionjoki. Koko kunnassa ei nimittäin ollut ainuttakaan siltaa, vaan liikenne hoidettiin pienillä lautoilla. Tämä oli luonnollisesti äärimmäisen hankalaa, sillä varsinkin eläinten kuljettaminen joen ylitse oli vaarallista. Joen rannat ovat hyvin jyrkät ja lautalle tulo erityisesti eläinten kanssa oli äärimmäisen hankalaa.

Hevosten jalat jäivät lautan jatkosten väliin ja välillä joku elukka saattoi ottaa kylmän kylvyn joessa. Talvella päästiin kulkemaan helposti jäätä pitkin, mutta syksyisin ja keväisin oli muutama viikko todella vaikeaa aikaa.

Kaikki joen eteläpuolisten kylien asukkaat myönsivät auliisti siltojen tarpeellisuuden, mutta ainoastaan Palaisissa oli ryhdytty vuoteen 1906 mennessä tositoimiin. Neljän talon yhteisvoimin saatiin rakennetuksi asiallinen silta melko vuolaaseen virran kohtaan.

Samaan aikaan valistuneimmat pitäjäläiset ihmettelivät, miksi huomattavasti väkirikkaammat kylät eivät saaneet mitään aikaiseksi. Heidän mielestään talojen arvojen nouseminen olisi korvannut monin verroin sillan rakentamisesta aiheutuneet kustannukset. Pienempien kylien olisi pitänyt koota voimansa yhteen ja näin mahdollistaa useampien väylien rakentamisen joen ylitse.

Esitettiin myös ajatus siitä, että Härkätien varrella sijaitsevat kylät ottaisivat yhteisvastuullisesti osaa kustannuksiin. Olisihan silloista toki apua heillekin ja erityisesti sillä säästettäisiin jatkossa veto- ja kantojuhtien raskasta taakkaa.

Jo 1600-luvun lopulta tunnetaan Suomesta erityisiä siltavouteja, joiden työnkuvana oli teiden ja tietysti siltojen kunnosta huolehtiminen. Siltavoutien toimi lakkautettiin vuoden 1892 alusta lukien ja tehtävät siirrettiin maalaispoliiseille. Nopeasti ajatellen voisi luulla, että sillattomassa Marttilassa ei olisi ollut siltavoutejakaan.

Toki näitä entisajan kunnallisia virkamiehiä on Marttilassakin työskennellyt. Purhalan ja myöhemmin Huovariston kylissä vaikutti 1800-luvun alusta lähtien siltavoutina Fredrik Lindström. Hänen jälkeensä 1840- ja 1850-lukujen vaihteesta alkaen varakruununnimismies Johan Wilhelm Willman hoiti varsinaisen työnsä ohessa tätä "brofogden" tointa. Kappeliseurakunta Euralla eli nykyisellä Tarvasjoella oli omat siltavoutinsa jo 1700-luvun alussa ja jo vuonna 1698 Prunkilassa asunut Jaakko Jaakonpoika kantoi tätä titteliä.

Kuvassa Paimionjokea Karvelan ja Laurilan kylien kohdalla kesällä 2009.

Kahvinjuonnin vaaroista

Marttilan ensimmäisen kahvipannun omistajan kerrotaan olleen Simalan Tapanin talon leskiemäntä Eevan vuoden 1834 paikkeilla. Ilmeisesti tällä tarkoitetaan Eeva Loviisa Lindströmiä, jonka puoliso Heikki Yrjönpoika oli kuollut 1833. Eeva Lovisa oli Purhalassa asuneen siltavouti Fredrik Lindströmin tytär. Vuonna 1835 Eeva Loviisa muutti Pöytyän Naaranojan Alatalon, jossa hänestä tuli isäntä Aleksanteri Saurenin kolmas puoliso. Eeva kuoli 1842 ja herra Saurenin ehtiessä vielä neljännenkin kerran naimisiin.

Kahvin juomisesta tuli kansan keskuudessa nopeassa tahdissa todella suosittua, mutta tätä eivät kaikki sivistyneistön edustajat hyväksyneet. Vielä 1880-luvun loppupuolella nimimerkki Kaffe halusi Kaiku -sanomalehden sivuilla kertoa muutamia sanoja kahvinjuonnin turmiollisuudesta;

Kahvinjuonti on nykyaikoina tullut tavaksi kautta koko maamme ja tuskinpa löytyy niin pientä perhettä, jolla ei ole tuota hyvää, rakasta tuttavaa kahvipannua. Monesti on tilaisuudessa näkemään sellaisia perheitä, jotka panevat ainoatkin penninsä tuohon heidän mielestään niin tarpeelliseen ja välttämättömään ostokseen, kahvinaulaan.

Usein kuulee esimerkiksi jonkun vanhan muijan, jota äkkinäisempi taudin puuska eli joku muu sattuu kohtamaan, sanovan "kyllähän se siitä asettuisi, jahka saisi kahvikupin". Sen saatuaan joskus sattuu niinkin käymään, että tauti asettuu. Tästä näyttäisi, että kahvissa olisi jotain terveellistä, tauteja vastaan vaikuttavaa voimaa, mutta minä en usko sitä sillä olevan, päinvastoin on se terveydelle ja kukkarolle sangen vahingollista.

Edellisen huomaa siitä, että oikein ankaroilla kahvimustereilla useinkin on huono rinta ja raskas hengitys, joka kaikki seurauksena ylellisestä kahvinjuonnista. Jälkimmäisen tuntenee itsekukin omassa kukkarossaan, jonka täyteläisyyttä kahvinjuonti ei suinkaan lisää. Mitä taas tulee noihin muijain pakinoihin "kyllähän se siittä asettuisi jahka saisi kahvikupin", niin luulemme, että senlaiset taudit, joihin akat tavallisesti kahvia lääkkeenään käyttävät, ovat vain lyhyitä taudin puuskia, jotka kohtaavat ihmistä äkkiä ja paranevatkin äkkiä ilman kahvikuppia tahi voivat ne myöskin olla ainoastaan luuloteltuja taudin kohtauksia.

Siis kahvi ei luulomme mukaan ole mitään lääkettä, mutta vahingollista ja yhtä suuresti vastustettavaa kuin viinakin. Paha tapa on sekin, kun lapsia opetetaan pienuudesta pitäen aamusella ylösnoustuaan ja vieläpä joskus keskipäivälläkin saamaan vanhemmiltaan kahvikuin, josta on se seuraus, että tuo tapa kasvaa aikaa voittain välttämättömäksi ja voittamattomaksi himoksi.

Esi-isämme eivät tienneet kahvinjuonnista eikä muusta ylellisyydestä mitään ja senpä tähden he ovatkin koonneet meille suuret rikkaudet. Käyttäkäämme niitä oikein hyväksemme ja heittäkäämme kaikki ylellisyys kerrassaan pois.

Siltavouti Lindström Loimaalta

Marraskuussa 1887 kuoli Loimaan Karhulan kylän Hakkisen talossa varanimismies ja siltavouti Kustaa Lindström, joka oli syntynyt Karinaisten Kiukaisten puustellissa 69 vuotta aikaisemmin. Hänen vanhempansa olivat kersantti Salomon L. ja Riitta Ristontytär, joka oli ollut aiemmin naimisissa lautamies Jaakko Tuomaanpojan kanssa. Vähän Kustaan syntymän jälkeen isä Salomon sai ylennyksen vääpeliksi.

Myös Salomonin oma isä, Turun läänin kuninkaallisen rykmentin furiiri Johan Henrik, oli asunut Kiukaisilla. Hänen äitinsä Johanna Stenberg oli taasen kirjanpitäjän tytär, joka oli syntynyt Halikossa. Furiiri oli aliupseeri, joka huolehti joukko-osastonsa majoituksesta sekä muonituksesta.

Kustaa Lindström oli varmasti yksi pidetyimmistä siltavoudeista Varsinais-Suomessa. Vaikka hänen virkansa ei ollut suuren suuri, hän osoitti siinä aikalaistensa mukaan rehellisyyttä, kohteliaisuutta ja sävyisää käytöstä. Kaikki ominaisuuksia, jotka puuttuivat monilta tuon ajan pappismiehiltäkin. Osoituksensa Lindströmiä kohtaan tunnetusta arvostuksesta, antoivat loimaalaiset hänellä peräti kaksi kertaa kalliita muistolahjoja. Ensin hän sai vastaanottaa kultakellon ja myöhemmin hopeisen kirjoitusvälineistön.

Jos joku loimaalainen tarvitsi silloin tällöin apua, oli siltavoudin ovi aina auki. Hän ei "pivoansa sulkenut eikä tarvitsevan mieltä musertanut". Useat pitäjäläiset turvautuivatkin mielellään Lindströmin apuun.

Kustaa Lindström hoiti asumaansa Hakkisten tilaa mallikelpoisesti. Hän viljeli myöhemmin myös Kulmin puustellia ja nämä molemmat talot hän kunnosti huolellisesti.

Lindström oli naimisissa Marttilan Loven kylässä syntyneen Wilhelmina Christina Tenlenin kanssa, jonka vanhemmat olivat varatuomari Gustaf Adolf T. ja vaimonsa Wilhelmina Wichtman. Mielenkiintoista on todeta, että Christina Tenlenin esi-isistä Per Walstenius oli Loimaan kirkkoherrana 1600-luvulla. Itseasiassa Tenlenit olivat lukuisin siten yhteydessä moniin Varsinais-Suomen pappissukuihin. Rouva Wichtman kuoli jo 1836, vain neljä vuotta Wilhelmina Christinan syntymän jälkeen. Varatuomari Tenlen avioitui uudelleen, tällä kertaa neiti Charlotta Sierckenin kanssa. Gustaf Adolfin kuoltua 1853 muutti Charlotta lastensa ja lapsipuoliensa kanssa Kosken kappeliin, Myllykylän kornetin puustelliin. Kyseinen talo tunnetaan myös nimellä Nyhä.

Viimeisten elinvuosiensa aikana Kustaa Lindström terveys heikkeni ja hän sairasti pitkään. Näin ollen hän ei enää pystynyt hoitamaan virkaansa. Vaikka itse palkka oli aina ollut pieni, oli hän saanut säästettyä kelpo summan rahaa. Näillä hän sai vietettyä loppuelämänsä ilman taloudellisia murheita. Kaipaamaan jäi vaimo Wilhelmina Tenlen, joka laitatti mm. sanomalehti Auraan oheisen kuolinilmoituksen.

Marttilan Kunnallisseuran juhlat 27.8.1891

Marttilan Kunnallisseura perustettiin vuonna 1888 tarkoituksena "herättää, wirkistyttää ja edistää kristillissiweellistä ja taloudellista elämää waikutuspiirissään sekä myöskin tehokkaasti waikuttaa osanottawaisuutta järjelliseen tule sammuttamiseen, hengen ja omaisuuden pelastamiseen ja hoitoon sattuwissa tulipaloissa."

Elokuun 27. päivänä 1891 mainittu seura järjesti vuosijuhlansa Tarvasjoen Juvan kartanossa. Tilaisuutta varten kartanon alue oli koristeltu lipuilla ja kokoushuoneeksi oli varustettu tuolloin rakenteilla olleen navetan ylinen. Sinne oli laitettu havuköynnöksiä tuomaan lisää juhlatunnelmaa. Tuolien lisäksi oli pystytetty myös "soma" puhujalava.

Navetan harjalla liehusi tapahtuman ajan seuran nelivärinen lippu, jonka keskellä komeilivat kirjaimet M. K. S. Parissa asuinhuoneessa oli sitten juhlanäyttely ja lisäksi osallistujat pääsivät tutustumaan hevosiin ja nautaeläimiin.

Harmillisesti juhlapäivää edeltävänä yönä satoi rankasti, mutta aamupäivän kuluessa tummat pilvet hajaantuivat ja lopulta sää oli mitä mainion. Sadesää aiheutti kuitenkin sen, että aamulla ei juhlavieraita juurikaan näkynyt täällä Kustaa Armfeltin synnyinkodissa, mutta iltapäivästä olikin jo vilkkaampaa. Kaiken kaikkiaan väkeä on arveltu olleen noin 300 henkeä.

Ensimmäiset kilpailut alkoivat jo aamulla seitsemän aikaan, kun kyntäjät ja ojankaivajat pääsivät työhönsä kivensekaisen liettosaven pariin. Kyntökilpailun voitti vouti Kustaa Mkäinen, kun taas ojaa kaivoi parhaiten torppari Kalliola.

Eläinnäyttelyn puolella kilvassa oli mukana 15 hevosta, kahdeksan sonnia ja hiehoa sekä yksi sika. Hevosissa palkintotuomarit kiinnittivät erityistä huomiota elikon käyttömahdollisuuksista maataloustyössä. Kaikki hevoset saivat kiitosta hoidostaan, mutta kavioiden kunto ei saanut kiitosta yhdenkään eläimen kohdalla. Lopputuloksissa pisimmän korren veti tilallinen Martti. Sonnien puolella parhaimmaksi nähtiin herra Fingerroosin elikko.

Hiehoista ei jaettu lainkaan ensimmäistä palkintoa, mutta sijat kaksi ja kolme menivät molemmat tilanvuokraaja Isotalolle. Ainoasta siasta palkittiin sen omistaja, rouva Suoma Seppälä. Kaikkea muutakin oli juhlavieraille tarjolla ja päivän muita voittajia olivat leskirouva Lindström viljanjalostuksesta, emäntä Mikkola voista, tilallinen Rustimäki heinänsiemenistä.

Miesten ns. puhdetöitä ei ollut lainkaan esillä, sillä tuohon aikaan yleistyneet tehdastuotteet olivat jo vähentäneet käsitöiden tekemistä. Kuitenkin opettaja Seppälä sai ensimmäisen sekä kolmannen palkinnon omista tekeleistään. Naisten käsitöistä parhaimmaksi arvotettiin rekiryijy, jonka oli kutonut talollisentytär Kylänpää. Lasten kilpailusarjassa parhaaksi kurkotti neiti Knaappi Aura Ahlrothin napatessa peräti kaksi seuraavaa sijaa.

Loppupäivä kului hieman vakavammissa merkeissä, kun nimismies Sjöman johdolla pohdittiin tärkeää kysymystä "mitä olisi tehtäwä, että palkolliswäki rupeaisi enemmän säästämään kuin tähän asti?". Jo tuolloin tämän asia yritettiin ratkaista asettamalla erillinen valiokunta sitä pohtimaan.

Aivan lopuksi tarjoiltiin noin sadalle hengelle juhlapäivällinen ja tanssit Marttilan torvisoittokunnan säestämänä. Tilaisuudesta lehteen kirjoitettaessa muistettiin erityisesti mainita, että "ainoastaan wirwoituswesiä oli saatawissa".

Pienet ihmiset ruukilta

Eräs sukulaisjoukkoni on seppädynastia Törnqvist, joka oli lähtöisin Perniön Kosken tehtaan maisemista. Tähän sukuun kuului myös piika Gustava Törnqvist, joka oli syntynyt mainitulla ruukilla syyskuussa 1795. Isä Erik Johan työskenteli ruukilla vasaraseppänä ja tulivahtina. Äiti Maria oli syntynyt Tenholan Parkkalassa renki Erik Anderssonin ja Maria Johansdotterin lapsena. Myöhemmin isä Erikistä tuli Finnbyn puustellin lampuoti.

Gustava Törnqvist asui vuonna 1819 itsekin Tenholassa, Kelkkalan kylässä. Hän oli piikana Mellangårdissa ja siellä syntyi hänen esikoisensa, avioton poika Johan. Ilmeisesti Johan kuoli melko pienenä, koska häntä ei enää mainita vuosien 1822-1828 rippikirjassa. Gustava sai toisenkin aviottoman pojan, Gustafin. Tämä syntyi Parkkalassa 1827. Kelkkala ja Parkkala ovat naapurikyliä sijaiten hyvin lähellä Kosken ruukkia. Alueella on lukuisia jäännöksiä kaivosaukoista ja vastaavista liittyen läheisten ruukkien malmin hankintaan.

Gustava muutti lopulta Kosken tehtaalla torppari Joel Lindströmin ja Ulrika Ekströmin piiaksi. Kun torpparin vaimo Ulrika menehtyi rokkoon lopputalvesta 1837, meni Joel Lindström naimisiin piikansa kanssa. Tässä oli ehkä takana enemmänkin käytännön sanelema pakko kuin mikään romanttinen kolmiodraama. Joelilla ja Ulrika oli nimittäin pieniä lapsia, jotka tarvitsivat hoivaa. Torppari Lindström otti luultavasti poikapuolensa Gustafin hyvin vastaan, koska reilun kymmenen vuoden päästä tämä käyttää isäpuolensa sukunimeä. Gustaf Lindström oli Joelin tavoin torpparina Kosken tehtaalla ollen naimisissa Maria Bastmanin kanssa.

Joel Lindström menehtyi vanhuuteen vuonna 1861 ja Gustava Törnqvistin myöhemmistä vaiheista en ole kerännyt tietoa. Joka tapauksessa tämä pieni perhe aviottomine lapsineen, avioliittoineen ja isäpuolelta perittyine sukunimineen ansaitsee paikkansa suomalaisessa genealogiassa. Ruukeilta on tapana mainita vain patruunoita tai seppämestareita, mutta pyörät pysyivät pyörimässä vain satojen vähäpätöisempiä titteleitä käyttäneiden miesten ja naisten ansiosta.

Edellä kuvattu tapahtui suurelta osin kuvan maisemissa. Pienet kuonatiiliset rakennukset ovat ainoat jäänteet Kosken vanhasta ruukista.

Lindström ja Bruce Juvalla

Tarvasjoen Juvan kartanoon eli kapteeninpuustelliin tuli vuonna 1867 vuokraajaksi Karl Robert Lindström. Hän oli syntynyt kesällä 1833 Kiskon Hongiston kylän Mattilan rusthollissa talon isännän, Reginan aviottomana lapsena. Paria vuotta myöhemmin Regina Arvidsdotter Hammar meni naimisiin Pohjan pitäjän Fiskarsin ruukilta tulleen kapakoitsija Christopher Lindströmin kanssa. Perhe muutti saman tien Helsinkiin, missä Christopher mainitaan puutarhurina. Siellä myös syntyi pariskunnan tytär Sophia, joka kuitenkin menehtyi alle kolmivuotiaana. Myös Regina kuoli Helsingissä, vuoden 1848 syksyllä.

Karl Robert käytti siis sukunimeä Lindström, mutta Kiskon kastettujen luettelossa hänet mainitaan aviottomana. Mikään mahdottomuus ei toki ole, että Christopher olisi ollut hänen isänsä. Reginan isän, Arvid Hammarin suku oli ollut jo yli 100 vuotta Hongistossa rusthollareina, mutta aivan alunperin Hammarit olivat tulleet Kiskoon Marttilan pitäjän Tilkaisten kylästä.

Niinpä ympyrä tavallaan sulkeutui, kun Karl Robert Lindström saapui silloiseen Marttilaan kuuluneen Euran kappelin Juvan kartanoon "arrendaattoriksi". Hän oli jo tätä ennen hankkinut maanviljelijän kannuksensa Paarskylän ja Sandön kartanoissa. Niistä hän toi mukanaan Juvalle erinomaiset suositukset. Karl Robert oli mennyt naimisiin tanskalaissyntyisen Matilda Brucen kanssa, joka oli kotimaassaan opiskellut meijeriköksi. Hän aloittikin Juvalla meijerin pidon, joka 1889 laajeni alueelliseksi Juvan meijeriksi ja edelleen Tarvasjoen Marttilan Meijeri Oy:ksi. Kartanon karja oli pitäjän suurin ja myös ensimmäinen AY-karja.

Perheeseen syntyi vuosien kuluessa kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Yksi pojista ja molemmat tyttäret kuolivat nuorena. Jäljelle jääneistä veljeksistä Karl Lindström oli myöhemmin Ypäjällä asemapäällikkönä, kun taas Werner Sakeus jatkoi isänsä jälkeen Juvan isäntänä. Isän kuollessa Werner oli vasta 13 vuoden ikäinen, mutta heti rippikoulun jälkeen hän otti äitinsä suojeluksessa ohjat käsiinsä. Hän meni naimisiin Marttilan legendaarisen nimismiehen, Sjömanin tyttären Helmin kanssa. Tämä pariskunta oli perustamassa lukuisia yhdistyksiä ja yrityksiä nykyisen Tarvasjoen alueella. Hän toi pitäjään mm. puhelimen, oli perustamassa maamiesseuraa, suojeluskuntaa, maataloustuottajia jne jne. Werner Lindström, joka suomensi sukunimensä Juvakoskeksi, oli myös Tarvasjoen viimeinen kuntakokouksen esimies ja ensimmäinen uuden kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Helmi Lindström oli aktiivinen mm. martoissa ja lottatoiminnassa.

Lopulta 1934 Werner Sakeus Juvakoski osti Juvan kartanon itselleen. Hänen kuoltuaan kuusi vuotta myöhemmin perikunta pilkkoi kartanon myymällä pellot ja metsät eri omistajille. Näin tämä jo vuonna 1464 ensimmäisen kerran mainittu herraskartano tavallaan lakkasi olemasta.

Ammatti periytyy tai sitten ei

Mustion ruukin runsaslukuisen työväestön keskuudessa jotkut ammatit periytyivät usein isältä pojalle, mutta muunlaistakin kehitystä toki oli. Yhtenä esimerkkinä voisi toimia hiilirenki Anders Lindströmin perhe.

Ruukin hiilirenki Anders Lindström meni vuonna 1789 naimisiin mustiolaisen torpparin tyttären, Kaisa Vestermanin kanssa. Pariskunta asui ruukkiyhteisössä ja heille syntyi yhteensä seitsemän lasta vuosien 1790-1803 välillä. Vuosien 1792-94 välillä Anders sai ikäänkuin ylennyksen. Hänestä tuli nyt hiilien kantamisen sijaan todellinen ammattimies, vasaraseppä. Myös Andersin isoveli Axel oli vasaraseppä, joten suvusta löytyi kädentaitoja runsaasti. Mustion ruukilla näitä ammattilaisia oli 1800-luvun alussa vajaat kymmenen henkeä. Kun ruumiinvoimat eivät enää olleet entisensä, löytyi mm. Axel Lindströmille silti töitä. 1820-luvulla hänet nimittäin mainitaan tulivahtina, joten varsinaisia eläkepäiviä hän ei ehtinyt juuri viettää.

Anders Lindströmin ja Kaisa Vestermanin vanhin poika, Anders Johan, oli syntynyt loppukesällä 1790. Kevättalvella 1812 hän vei vihille ruukkimylläri Strömbergin tyttären, Maja Lisan. Anders Johan peri isänsä ammatin ja työskenteli vasaraseppänä Mustiolla. Jostain syystä, ehkä ikääntymisen myötä, Anders Johan siirrettiin apusepäksi 1830-luvun puolessa välissä.

Anders Johan ja Maja Lisa saivat neljä lasta vuoteen 1824 mennessä. Näistä nuorimmainen tosin kuoli lapsena. Anders Johan kuoli "hengenahdistukseen" joulukuussa 1871. Vaimo Maja Lisa oli menehtynyt jo kuusi vuotta aiemmin vesitautiin.

Perheen esikoispoika, Erik Johan, lähti rippikirjan mukaan Helsinkiin 1828. Nuoremman veljen, Henrik Augustin jäljet häviävät itseltäni vuoden 1848 syyskuussa hänen muuttaessaan Mustiolta pois. Tässä vaiheessa vasaraseppämme kolmas poika, Carl Gustaf Lindström on ehtinyt jo naimisiin Gustava Fredrika Romsin kanssa. Gustavan isä Erik Johan R. oli ollut ruukin lähellä sijaitsevan Ingvalsbyn kylän Sveinsin talollisena 1800-luvun alkupuolelta lähtien.
Carl Gustaf Lindströmistä ei sitten tullutkaan vasara- tai apuseppää. Hän työskenteli ensin apumiehenä ruukilla, kunnes 1840-luvun puolivälissä häntä mainitaan myös sahurina. Ruukki tarvitsi luonnollisesti kaikenlaisia työmiehiä ja lautaa sahattiin lähiseudun metsistä runsaasti. Itseasiassa koko Mustion ruukkiyhdyskunta oli hyvin omavarainen, koska ruukinpatruuna Linder omisti valtavan määrän maatiloja. Näitä tiloja hoitivat lampuodit ja vähitellen Mustion patruunoista tuli suoranaisia yksinvaltiaita. Heidän vaikutuksensa seutukunnan kehittymiseen on ollut erittäin merkittävä, vaikka negatiivisiakin asioita tapahtui.

Sahuri ja työmies Carl Gustafilla ja vaimo Gustava Romsilla oli yhdeksän lasta, joista järjestyksessä viidentenä syntyi isänsä etunimet perinyt poika. Vartuttuaan miehen ikään tämä Karl Gustaf nuorempi meni naimisiin piika Ulrika Charlotta Palmqvistin kanssa. Työuransa Karl Gustaf aloitti suvun perinteiden velvoittamana ruukilla toimien mm. sahurina. 1880-luvulla suvun yli 100 vuotta jatkunut ruukkityömiesten perinne lopulta katkesi. Karl Gustaf Lindströmistä tuli Mustion ruukinkirkon lukkari.

Lukkari huolehti Mustiolla mm. kirkonkellojen soittamisesta ja toimi kinkereillä ruukinsaarnaajan apulaisena. Hänellä oli myös paljon niitä tehtäviä, mitkä nykyisin kuuluvat suntiolle. Lukkarin hahmo oli tuohon aikaan arvostettu joskin myös pelätty. Aleksis Kivi kuvasi juuri tuohon aikaan Seitsemässä Veljeksessä lukkarin tiukkana ja jopa ilkeänä opettajana.

Karl Gustaf Lindströmillä ja Ulrika Charlotta Palmqvistilla oli seitsemän lasta, joista Karl Albert, Edla Adolfina ja Karl Edvin on saanut viimeisen leposijansa samasta haudasta vanhempiensa kanssa Mustion kirkolta parin kilometrin päässä sijaitsevalla kirkkomaalla.

Eräs mylläri

Tenholassa sijainneella Kullaan ruukilla asui 1740-luvun lopulla pariskunta Erik Eriksson ja Anna Johansdotter. He molemmat olivat ruukkityöläisten lapsia vihittyjen luettelon mukaan.

Tenholasta perhe muutti Kiskon Liipolan kylään, jossa sijaitsi yksi pitäjän myllyistä. Tarkempi paikka lienee ollut Liipolanlahdesta Kirkkojärveen kulkevan pienen Myllyojan varrella.

Kiskossa perheen jälkeläiset kietoutuivat siihen joukkoon, joka toimi lampuoteina ja torppareina Kajalan, Liipolan ja Haapaniemen kylissä. Näiden kylien väki oli monin sitein sukulaisuudessa toinen toisiinsa ja avioliitot alueen ulkopuolelta tulevien kanssa olivat melko harvinaisia.

Erikin pojantytär Anna meni 1810-luvulla naimisiin Pohjan pitäjässä syntyneen Isak Pihlströmin kanssa, josta tuli appensa jälkeen mylläri tuohon samaan Myllyojan paikkaan. Isakin ja Annan poika Gustaf P. meni sitten naimisiin pikkuserkkunsa, Eva Lindströmin kanssa. Evan isä Emanuel Emanuelsson oli läheisen Lankilan talon lampuotina tuohon aikaan.

Oheisessa jälkipolvitaulustossa on muutamia Erik Erikssonin ja Anna Johansdotterin jälkeläisiä. Heidän sukunsa jatkuu monilta osilta vielä vuonna 2008, osin myös Kiskossa.