Kaipauksella koko paikkakunta

Jos henkilön kuollessa muistokirjoitus päättyy sanoihin ”lähinnä omaisia muistelee häntä kaipauksella koko paikkakunta”, on vainajan täytynyt olla hyvin merkittävä omalla seudullaan. Sitä marraskuussa 1920 kuollut Kaarlo Porthén todellakin oli. Loven Knaapilla 1853 syntyneen Kaarlon vanhemmat olivat Tammelasta syntynyt rusthollari Matti Porthén ja vaimonsa Anna Liisa Hemberg. Anna Liisa oli torpparin tytär Pitkäjärven Sarjalta, kun taas Matin koti löytyy Tammelan Portaan kylän Kauhan talosta.

Kaarlo August oli perheensä esikoispoika, jonka kuudesta sisaruksesta kaksi menehtyi jo lapsena. Noin 24 vuoden iässä Kaarlo vei vihille Amanda Maria Ristimäen Karinaisten Suutarlan rusthollista. Nuori pari asettui Kosken kappeliin, Talolan kylän Knaapille. Tämän talon valikoitumista asuinpaikaksi ei tarvitse kummeksua, jos tietää sen edelliseksi omistajaksi Kaarlo Augustin äidinisän, herastuomari Israel Hembergin. Kaarlon ja Amanda Marian perheessä asui kasvattilapsena Lempi Justiina, jonka äiti Iita Johanna oli ollut piikana Tuimalan maakauppiaalla lapsensa syntymän aikaan. Tämä kolmikko muutti Talolasta Marttilaan 1887. Kaarlon veli Matti oli tällä aikaa ryhtynyt kotitalonsa isännäksi, mutta perhe otti kodikseen Rauhalan mökin Knaapin mailta. Lempi Justiina lähti 1892 piiaksi Maunulan Kankareelle.

Kaarlo Porthén asui sitten Rauhalassa vuokraajana elämänsä loppuun saakka. Velipoika Oskari löytyy vuosisadan vaihteessa samalta rippikirjan sivulta. Hänen ammatikseen on merkitty poliisikonstaapeli.

Kaarlo oli elämänsä aikana lukuisissa luottamustoimissa, mistä mainittakoon 17 vuotta kuntakokouksen esimiehenä. Muita puheenjohtajuuksia löytyi mm. vaali-, holhous- ja vuokralautakunnista. Erityisen pitkän uran hän teki Marttilan Säästöpankin rahastonhoitajana. Tässä toimessa Porthén oli peräti 32 vuotta. Hän jätti työn uudelle sukupolvelle vasta pari vuotta ennen kuolemaansa, mutta senkin jälkeen Kaarlo oli pankin hallituksen puheenjohtajana. Hänen hautakivessään Marttilan kirkkomaalla lukeekin ”kasööri”. Porthénin veljentytär Helena oli setänsä kuoleman aikoihin Säästöpankin kirjanpitäjänä.

Vaikka hänellä oli näin paljon erilaisia virkoja ja luottamustoimia, jäi hän lehtitietojen mukaan aikalaisten mieleen ”hilpeänä seuramiehenä”. Häneltä löytyi hauskoja kertomuksia ja anekdootteja tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Vaimo Amanda Maria kuoli vasta 1940-luvulla, yli 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Lapsia ei pariskunnalle koskaan tullut. Kasvattitytär Lempi Justiina oli Kankareen jälkeen piikana Ollilan Kaunelassa. Hän meni 1900-luvun alussa naimisiin Turusta tulleen karjanhoitaja Nikolai Lindbladin kanssa. Samalla Lempi mainitaan ensimmäisen kerran sukunimellä Kuusella. Perheen pojat Aarno ja Viljo syntyivät Kaunelassa. Mainitun talon omisti tuohon aikaan kruununnimismies Isak Edvard Sjöman, jonka palveluksessa Nikolai Lindblad siis oli. Hänen isänsä Karl Rikhard Lindblad oli Nurmijärveltä kotoisin, mutta toimi Turussa kauppiaana poikansa syntymän aikaan. Nikolailla oli syntynyt kaksosena. Hänen veljensä nimi oli Konstantin.

Talousseuran palkitsemia

Kesäkuun 15. päivä vuonna 1888 oli tavallista juhlavampi neljälle Marttilan seudulla asuneelle palkolliselle. Mainittuun aikaan julkaisi Suomen Talousseura tuon vuoden kunnianosoitukset "pitkäaikaisesta ja rehellisestä palveluksesta". Tällä kertaa arvokkaimmat palkinnot olivat kyseisen seuran hopeiset kunniamerkit, joista Auranmaalle tuli kolme. Lisäksi alueellemme tuli yksi tavallinen kunniamerkki. Erikoista tilanteessa oli se, että kolme palkittua palveli samaa miestä eli herra Adolf Fredrik Elmgeriniä. Tarmokas Elmgren oli hankkinut omistukseensa Marttilan Tiipilän kylän Marttilan perintötalon sekä Lammin hevosenkengittäjän puustellin eli sotilasvirkatalon. Lisäksi Elmgren omisti Karinaisissa Suutarlan kylän Sauhulan ja Tilkaisten tilan.

 Adolf Fredrik oli syntynyt Turun kaupungissa vuonna 1843 varapastori Johan Elmgrenin ja tämän toisen vaimon, Margareta Lovisa Albertina Lindströmin perheeseen. Isä Johanista tuli pojan syntymän jälkeen Marttilan kirkkoherra ja näin Adolf Fredrikin kannettiin sylivauvana tähän hiljaiseen maaseutupitäjään. Elmgren pääsi ripille Turussa 1859 ja muutti seuraavana vuonna Karjalohjan Kärkelän kuparihytille. Vaikka Adolf Fredrik oli ainoastaan 17-vuotias, hänet mainitaan kirjanpitäjänä tällä Länsi-Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rajamailla sijainneella pienellä ruukilla. Kuitenkin veri veti takaisin kotiseudulle ja jo vuonna 1862 Elmgren palasi Marttilan Pappilaan vanhempiensa perheeseen.

Saman vuosikymmenen loppupuoliskolla hän sitten hankki omistukseensa Tiipilän kylän Marttilan l. Martin talon, jossa hän harjoitti maakauppaa. Tiukka sääntely maaseudun kauppapaikoista oli loppunut 60-luvun alussa ja näin Elmgren saattoi pistää tarjolle valikoiman joka kodissa tarvittavia ruoka- ja taloustavaroita. Jossain välissä maakauppiaan ura loppui, sillä vuodesta 1877 alkavassa rippikirjassa on Elmgrenin kohdalle merkitty titteliksi "possessionaten" eli tilanomistaja. Näihin aikoihin hänet mainitaan myös em. Lammin puustellin vuokraajana eli arrendaattorina. Adolf Fredrik Elmgren ei ilmeisesti itse juurikaan osallistunut varsinaiseen tilan hoitoon sen kummemmin Martin, Lammin, Tilkaisten kuin Sauhulan tiloillakaan.

Jokapäiväisen puurtamisen johtamisesta huolehtivat ns. voudit. Martin ja Lammin tilalla tässä toimessa oli Kaarle Linden (s. 1854), kun taas Tilkaisten talolla päällepäsmärinä työskenteli Frans Ludvig Koski (s. 1857). Muita luottohenkilöitä olivat Sauhulan meijerinhoitajatar Amanda Eerikintytär (s. 1847) ja Martin puukalujen tekijä sekä makasiinin hoitaja Juho Kustaa Saarinen (s. 1855). Näitä neljää Suomen Talousseura sitten muisti, sillä heistä voudit Koski ja Linden olivat olleet Elmgrenin palveluksessa 10 vuoden, Saarinen 12 vuoden ja Amanda peräti 20 vuoden ajan yhtämittaisesti. Viimeksi mainittu sai "tavallisen kunniamerkin" ja miehet puolestaan hopeiset.

Juho Kustaa Saarinen oli syntynyt Kosken Tl Talolan kylän Välimaan torpassa 10.5.1855. Hänen vanhempansa olivat torppari Simo Simonpoika ja vaimonsa Anna Sofia Petterintytär. Juho Kustaan oma vaimo Liisa Matintytär oli miestään 15 vuotta vanhempi, mutta pariskunnalla oli ainakin kaksi yhteistä lasta; tytär Eliina ja poika Juho Oskari. Kaarle Kustaa Lindenin vanhemmat olivat Kosken Tl Partelan kylän Kupin talon Mäkelä torppari Kustaa L. ja vaimonsa Loviisa Juhontytär. Kaarle tuli Martin taloon rengiksi 1878 ja yleni sitten voudiksi muutamassa vuodessa. Hän oli naimisissa samanikäisen Tilta Karoliina Helinin kanssa. Heillä oli kolme lasta; Olga Sandra, Suoma Jakobiina ja Saima Auroora. Meijerska Amandan isä oli luultavasti Marttilan Pappilan Anttilan torppari Eerikki Matinpoika ja äiti Leena Mikontytär. Kastettujen luettelon mukaan hänen koko nimensä oli Amanda Matilda. Frans Ludvigin äiti oli Kosken Tl Tuimalan Sulkalan kappalaisen virkatalon Takalan torpassa aviottoman poikansa syntymän aikaan asunut piika Maria Vilhelmiina Erkintytär. Tilkaisiin töihin mennyt Frans saattoi muodostaa sukunimensä yksinkertaisesti syntymäseurakuntansa perusteella.

Suomen (Keisarillinen) Talousseura halusi toiminnallaan kannustaa myös kansan syviä rivejä. Kukaan edellä mainituista palkollisista ei ollut lähtöisin vauraista oloista, vaan he ansaitsivat kannuksensa täysin omin voimin. Itse seura ei komeasta nimestään huolimatta toiminut koko Suomen alueella. Sen alkuna oli vuonna 1797 perustettu "Huoneenhallitusseura Turusta", joka sittemmin vaihtoi nimekseen Keisarillinen Suomen Talousseura. Alkuperästään johtuen tämä yleishyödyllinen yhdistys ahkeroi erityisesti Varsinais-Suomessa. Rahoituksensa Talousseura keräsi jäsenmaksuina, määrärahoina valtiolta sekä erilaisina testamentteina ja lahjoituksina.

Kyrön asemalta

Kyrön asema 24.7.2010

Kun Turusta Toijalaan kulkeva rautatie avattiin liikenteelle vuonna 1876, oli yksi sen alkuperäisistä asemista Kyrön taajamassa. Tosin aivan aluksi tämän pienen seisakkeen nimeksi määrättiin Kumila, mutta se muutettiin jo ennen liikennöinnin aloittamista. Asemarakennuksen suunnitteli todennäkösesti Knut Nylander ja se edusti ns. IV luokkaa. Näitä luokkia oli viisi ja ensimmäisen asteen statuksen saivat ainoastaan Helsingin ja Pietarin asemat. Kyrön pysäkki oli hieman syrjässä Karinaisten kappeliseurakunnan sydämestä eli kirkonkylästä.

Hyvin pian rautatien tulon jälkeen alkoi teollisuus ja sen myötä asutus hakeutua aseman lähistölle. Niinpä 1900-luvun alkuun mennessä oli Kyröön ilmestynyt saha ja mylly sekä lastuvilla- ja huonekalutehtaat. Tulevina vuosina nousi paikalle myös konepajoja ja viljavarastoja väkiluvun lähetessä 1000 henkeä 1960-luvulla. Samalla taajama kasvoi naapuripitäjä Pöytyän puolelle. Tällä hetkellä koko alue onkin sitten jo Pöytyää ja asemaseudulla asuu noin 1700 henkeä.

Henkilöliikenne Kyrössä loppui 1991, mutta aseman raiteita hyödynnetään nykyisin kohtaus- ja kuormauspaikkana mm. edelleen toimivan sahan tarpeisiin. Asema-alue on Museoviraston luokittelema valtakunnallisesti merkittävä suojelukohde. Itse asemarakennus ei luonnollisesti enää ole käytössä, mutta se on pidetty suhteellisen hyvässä kunnossa.


Kyrön ensimmäinen asemapäällikkö oli Pieksämäen maaseurakunnassa heinäkuussa 1839 syntynyt Klas William Lindeberg. Hänen vanhempansa olivat henkikirjoittaja Karl Wilhelm L. ja vaimonsa Katarina Charlotta Roschier. Klas William kävi Porvoon kymnaasissa ylioppilaaksi, jonka jälkeen hän lyhyiden lakiopintojen myötä antautui rautatievirkamieheksi. Hänen uransa Kyrössä oli noin 15 vuoden mittainen, sillä herra Lindeberg kuoli helmikuussa 1891 halvaukseen. Hän sai viimeisen leposijansa Karinaisten kirkon vanhalta hautausmaalta.

Asemapäällikkö oli koko ikänsä pysynyt naimattomana. Kaipaamaan jäivät lähinnä sisarukset, joiden tarkkaa määrää tämän kirjoittaja ei tiedä. Kaiken kaikkiaan henkikirjoittaja Lindebergillä ja rouva Roschierilla oli ollut kahdeksan lasta. Näistä Hilda Sofia, Augusta Olivia, Ida Alexandra, Karl Leonard, Linda Elvira ja Emma Otelia syntyivät Klas Villiamin lisäksi Pieksämäen Pyhityssä. Perheen kuopus Frans syntyi nykyisessä Savonlinnassa, minne perhe oli muuttanut vuonna 1843.

Susijahdissa

Suomen metsästyslehti nro 1 - 1.1.1908
venäläisen taiteilijan näkemys susijahdista,
jossa käytetään vaateriepuja sumputtamaan
pedot ampumalinjalle

Reilut 120 vuotta eli kesällä 1880 sitten määrättiin Liedon, Marttilan ja Pöytyän pitäjiin yleinen sudenajo. Tämän oli määrä alkaa kesäkuun 20. päivän illalla kello kuuden aikoihin ja päättyä seuraavana aamuna samoin kuudelta. Marttilalaiset metsästäjät lähtivät jahtiin pitäjän itä- ja etelärajalta kohdaten Pöytyän miehet Kumilan kylän takametsässä. Lietolaiset taasen yhytettäisiin Laurilan(?) kylän metsärajalla. Liedon miesten tarkoituksena oli puhdistaa metsästä susista aina Karinaisten kulmakunnalle saakka. Karinaisissa kaikkien kolmen pääryhmän jahti päättyisi maanantaiaamun varhaisina hetkinä.

Susien jahtaamiseen oli saatu uutta puhtia toukokuun puolessa välissä samana vuonna sattuneesta ikävästä turmasta. Prunkkalan Karviaisten kylän torpparin, Jaakko Latvan kolmevuotias tytär oli tuolloin joutunut pedon kitaan. Hän oli ollut kotimökkinsä liepeillä leikkimässä, kun susi oli hyökännyt. Takaa-ajoon lähdettiin heti tytön kadottua, mutta ainoastaan muutamia vaatteiden riekaleita oli jäänyt jäljelle. Luultavasti sama peto oli yrittänyt saalistaa myös Karviaisten Ristimäellä aiemmin samana päivänä, mutta tuolloin lapsijoukon vanhemmat onnistuivat karkottamaan suden.

Toisaalta nelisen vuotta myöhemmin, kevättalvella 1884 ilmoitettiin Marttilan Ollilasta hieman erilaisesta susisurmasta. Suutari Antti Sahlsten oli asettanut eräälle niitylle myrkkysyöttejä kettuja varten. Kun Ollilassa sitten maaliskuun alkupuolella vaelsi susilauma, oli niistä pari pistellyt poskeensa näitä syöttejä. Sahlsten oli huomannut tämän lumessa näkyneistä oksennuksista sekä piehtarointien jäljistä. Koska sää oli mitä kurjin, ei näitä sairastuneita susia voitu seurata. Päivää myöhemmin eräs kyläläinen kuitenkin osui metsässä paikkaan, jossa oli runsaasti susien jälkiä, verta ja runsaasti karvoja. Mies tietysti ajatteli, että pedot olivat surmanneet tuossa paikassa peuran tai jonkin muun eläimen. Joka tapauksessa sudet olivat sitten raahanneet saaliinsa muutamia kymmeniä metrejä eteenpäin. Tästä paikasta löytyi vain vähäisiä nahanriekaleita, joiden todettiin olevan peräisin sudesta. Herra Lukashi Isotov ja tunnettu sudenajaja Pero tulivat maaliskuun 18. päivänä paikalle varmistaen omilla havainnoillaan kyläläisten toteamuksen.

Venäläinen Isotov oli mestarillinen metsämies ja toimi joskus opettajana Evon Metsänvartijakoulussa Lammilla. Vaikka oppilaat eivät ymmärtäneet venäjää ja Lukashi ei osannut suomen kieltä, sujui opetus silti mainiosti. Hän nimittäin osasi ulvoa kuin susi konsanaan ja pitkillä metsästysretkillä Varsinais-Suomen ja Hämeen erämaissa Isotov kaatoi oppilaineen kahden talven aikana yhteensä kymmenen sutta.

Unohtuneet saarnavuorot

Vuonna 1736 teki 16 talollista nykyisen Tarvasjoen ja Pöytyän pitäjistä, silloisista Euran ja Karinaisten kappelista Turun Tuomiokapituliin valituksen. Sen mukaan Marttilan silloinen kirkkoherra Mathias Riman ei noudattanut konsistorin päätöstä vuodelta 1686, jonka mukaan Euran kirkossa pidettäisiin joka kolmas ja Karinaisten kirkossa joka neljäs saarnapäivä jumalanpalvelus. Tuolloin saarnaajan tuli kyseisen päätöksen mukaisesti saada kirkon läheisyydessä olevasta talosta näitten seurakuntien kustannuksella ruokaa ja hevoselleen apetta. Kuitenkin kyseinen saarnaaja vaati laittomia veroja, kuten heiniä, olkia, päivätöitä ja jopa joulupaistia. Kun kappeliseurakuntalaiset kieltäytyivät näistä, jätti Riman heidät jopa kahdeksaksi saarnapäiväksi ilman herran sanaa.

Kirkkoherra kertoi vastineessaan valituksen olevan aiheettoman. Hän selitti, että hän on katsonut näissä seurakunnissa toimittamiensa vihkiäisten yhteydessä pitämiensä saarnojen korvanneen jumalanpalveluksen kirkossa ja jos joskus olisikin tapahtunut, että saarnavuoro näissä seurakunnissa oli laiminlyöty, ovat seurakuntalaiset siihen itse syypäitä, kun eivät ole antaneet saarnaajalle ruokaa, vaan hänen on itse täytynyt nälissään palata kotiin niin pitkän matkan takaa. Mutta mitä tulee hänen laittomaan valituksessa mainittuun seurakuntalaisten verottamiseen, niin kieltää hän koskaan mitään pyytäneensä, vaan ovat seurakuntalaiset mielensä mukaan antaneet hänelle erityisiä tarveaineita kuten villoja, pellavia ja kauroja.

Käsittelyn lopputuloksen kirkkoherra Riman ja kappelilaiset löivät kuvainnollisesti kättä päälle sekä lupasivat molemmin puolin noudattaa vuoden 1686 päätöstä. Tuomiokapituli ohjeisti lisäksi, että saarnapäiviksi luetaan sunnuntaipäivät ja juhlapäivät, paitsi joulua, pääsiäistä ja helluntaita kuin myöskin rukouspäiviä, jolloin kappelilaisten tuli saapua emäkirkkoon, Marttilaan. Sen sijaan apostolien päivät ja saarnat kärsimisestä eivät ole saarnapäiviksi luettavia, vaikka Euran ja Karinaisten kappelien väki niin olisi halunnut.

Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin eli 1790 Turun Hovioikeus langetti Kosken kappeliseurakunnan kappalaiselle, Henrik Hammarenile ja lukkari Yrjö Rothbergille jumalanpalveluksen laiminlyönnistä rukoussunnuntaina 1788 rajut sakot eli kuudennen osan heidän vuotuisista tuloistaan. Sakoista puolet lankesi pitäjän köyhien kassaan ja toinen puoli kirkolle.

Kirkkoherra Horteliuksen kirje rovasti Melartopeukselle vuonna 1753

Tammikuun lopussa 1753 päätti Marttilan kirkkoherra Juhana Hortelius kirjoittaa Uskelan rovastille, Carl Melartopeukselle seurakuntansa oloista;

"Vanhemmat opettavat lapsilleen Jumalan sanaa ja -pelkoa, kuten pidetyillä lukusilla voidaan huomata. He opettavat lapsilleen myös käsitöitä, ja taitoja kaikissa sellaisissa töissä, jotka sekä heille itselleen että lapsille ovat hyödyksi tässä elämässä. Mutta muuan osa lapsista kuolee jo ensivuosinaan ja suurimpana syynä tähän kuolevaisuuteen on heikko ravinto, joka pääasiassa on valmistettu tampuista, oljista, vehkasta, puunkuorista ja kaikellaisista ruohoista ja yrteistä. Tällaista ravintoa täytyy kansan syödä; ravintoa, joka paremmin sopisi eläimille kuin ihmisille. Sen vuoksi äitien maito on perin heikkoa ja sen vuoksi pienokaiset menehtyvät ja kuolevat."

Hortelius jatkaa kirjettään kertomalla seurakuntansa kirkoista ja muista merkittävistä asioista.;

"Pitäjän, jota kutsutaan Pyhän Martin pitäjäksi, sanotaan saaneen nimensä Piispa Martinuksen mukaan, jonka kerrotaan täällä syntyneen. Kutsutaan myös Uudeksikyläksi, ruotsiksi Nyby valtaneuvos Pietari Brahelle aikoinaan kuuluneen Säteritilan Euran mukaan, joka nykyään kulkee nimellä Juva ja on kuninkaallisen Henkirakuunarykmentin ja Maskun kihlakunnan komppanian kapteenin puustellina.

Kerrotaan Emäkirkon sekä Euran kappelin perustetun jo paavilaisuuden aikana, mutta Karinaisten vasta muutama vuosi sitten, ennen Kustaa Adolfin aikaista Saksan sotaa. Euran kappeli kai saanut nimensä Euran kylästä; Karinaisten kappeli Karinaisten kylästä.
Emäkirkko sijaitsee pitäjän sivulla. Kun matkat sinne ovat pitkiä ovat kappelilaiset siis rakentaneet itselleen kirkkoja, joissa he palvelevat Jumalaa. Sen lisäksi käy näissä kirkoissa paljon muittenkin pitäjäin asukkaita; käy somerolaisia, lietolaisia ja pöytyäläisiä.

Pitäjässä löytyy neljä saarnapaikkaa eli kirkkoa; emäkirkko, jossa joka pyhä saarnataan; Euran kappelin kirkko, jossa joka kolmas pyhä ja Karinaisten kappelin kirkko, jossa joka neljäs pyhäpäivä pidetään Jumalan palvelusta. Tämä on niin sovittu opettajien ja kuulijoiden kesken, sopimus jonka sittemmin on säännöksi vahvistanut Turun korkea-arvoisa Tuomiokapituli. Neljäs kirkko sijaitsee Kosken kappelissa, jossa saarnataan myös joka pyhä ja jossa on oma kappalainen.

Kirkonkirjoja on täällä alettu pitää vasta vuodesta 1696. Mainitusta vuodesta, vuoteen 1749 asti on syntyneitten luku kaksituhatta sata kolmekymmentä neljä (2134), kuolleiden luku tuhat neljäsataa kaksi (1402). Kuitenkin on huomioon otettava, että isonvihan aikana hyvin harvat merkittiin kirkonkirjoihin."

Tekstien suomennos E. Sjöman; Puolituhatta vuotta - Muistelmia Marttilan Seurakunnista 1409-1909.

Talvinen matka Karinaisissa

Karinaisten kirkko kesäkuussa 2009

Jos halusi esimerkiksi 1880-luvun lopulla talvisin matkustaa Turusta Karinaisiin, saattoi reitikseen valita lumesta umpeen menneen maantien tai rautatien. Viimeksi mainittua pitkin matka joutui nopeasti yhden markan ja 95 pennin arvoisella junalipulla. Perillä odotti erittäin vilkas asema, joka täyttyi lähinnä lauta- ja tukkikuormia tuovista hevospeleistä. Matkalainen saattoi ihmetellä niitä suunnattomia kuormia, joita elikoiden vedettäväksi oli pistetty, mutta tähän löytyi hyvä selitys. Normaalilla kuormalla saattoi hevosmies tienata vetopalkkaa ainoastaan pari markkaa päivässä. Sen takia reet ladottiin täpötäyteen ja vielä vähän ylikin.

Asemalta lähdettäessä silmiin osui heti kaksi kauppapuotia, joiden tavaravalikoima oli hyvin laaja. Hieman edempää löytyi vielä yksi maalaiskauppa. Yleinen mielipide tuohon aikaan oli, että useat kaupat aiheuttavat harmia taloudenpidolle, varsinkin jos ne myyvät tuotteensa laskun päälle velaksi. Kyrön taajamassa tätä huolta ei ollut, sillä aikalaiskertomuksen mukaan "mitä enemmän löytyy kauppiaita, sitä kohteliaimpia ja vaatimattomampia he ovat, sitä parempia ja halvempia on heidän tavaransa, sitä suurempi tilaisuus on ostajilla valikoita ja sitä pikemmin sekä vähemmällä vaivalla saa mitä tarvitsee".

Talvista matkapäivää viettävä saattoi matkata muutaman kilometrin Tarvasjoen suuntaan ja poiketa Karinaisten edellisenä vuonna kunnostetulle kirkolle. Tuolloin oli uusittu katto ja tornin seinät galvanisoidulla pellillä, joka kaukaa katsottuna näytti aivan hopeiselta.

Sisältä löytyivät 2100 markkaa maksaneet urut, jotka oli sitten vielä jouduttu maalaamaan. Rahat urkuja varten saatiin vapaaehtoisina lahjoituksina, minkä lisäksi paikallinen ompeluseura oli antanut kirkolle mustasta sametista tehdyn, hopeaompeleilla koristellun alttarivaatteen. Se oli maksanut 85 markkaa ja 75 penniä, joten kyseessä ei ollut vallan vaatimaton hyväntekeväisyys seurakunnalle, joka vielä tuohon aikaan oli Marttilan alaisuudessa. Varsinaisia jumalanpalveluksia nimittäin pidettiin vain joka kolmas sunnuntai pääjuhlien lisäksi. Muina pyhäpäivinä oli kirkko avoin ja lukkari luki saarnatekstin sekä mahdolliset, viralliset kuulutukset.

Kirkosta eteenpäin mentäessä päästiin matkalla kansakoululle, jossa huomioitiin erityisesti kaikista köyhimpien lasten mahdollisuus opiskeluun. Sama ompeluseura, joka lahjoitti kirkolle alttarivaatteen, avusti koululaisia jakaen ilmaiseksi kirjat, kynät ja vaatteet. Lisäksi lukukauden lopussa jaettiin 30 markkaa kuuden oppilaan kesken. Ompeluseuran väellä riitti lisäksi tarmoa muuhunkin, sillä se osallistui lähetystyöhön Afrikassa ja olipa se ehtinyt koota muutamassa vuoden peräti 1000 markan pääoman.

Paikkakunnan tärkeimpinä sivistyksen edistäjinä Turusta Karinaisiin matkannut aikalainen piti entistä kirkkoväärtiä, Juho Tilkasta, kunnallislautakunnan puheenjohtajaa, Joose Tulosta sekä kansakoulun taloudenhoitajaa, Antti Nokkaa.

Karinaisten outo kivivalli

Pöytyän pitäjän Karinaisten läpi virtaa pieni Tarvasjoki. Tämän uoman länsipuolella, noin 130 metriä joesta, on itään viettävässä metsärinteessä omituinen kivivalli. Sen pituus on noin 100 metriä ja valli kulkee suurin piirtein kaakosta luoteeseen. Osa tästä rakennelmasta on sortunut tai purettu. Maastoltaan tämä rinne on kalliopohjaista sekametsää. Paikallistie kulkee muutamia metrejä vallia alempana ja sen sekä joen välissä on peltoa.

Kivivallin tarkoitus on hämärän peitossa, vaikka jotkut ovat arvelleet sitä esihistorialliseksi. Se vaikuttaa amatöörin silmin liian heppoiselta ollakseen puolustuslaitteen perustuksen ja taas liian hyvin tehdyltä pelkäksi pellolta kerättyjen kivien riviksi. Koska kivirakenteella on pituutta satakunta metriä, ei se sovellu ladon tai talonkaan perustukseksi. Yleensä tämän kaltaiset rakenteet ovat puolustusvalleja, mutta tässä tapauksessa herää kysymys mitä vastaan? Karinaisten kirkolta vajaan kilometrin päässä oleva rinne ei ole koskaan sijainnut strategisesti merkittävässä paikassa, vaikka Tarvasjokea pitkin on toki voitu kulkea pienillä veneillä esihistoriallisena aikana.

Kansakoulu Karvelaan

Vuoden 1900 lopulla oli Marttilassa vihdoin saatu varmuus Karvelan koulun rakentamisesta. Tämä uusi opinahjo oli tarkoitus saada valmiiksi seuraavana vuonna ja näin ollen Prunkilan kansakoulun johtokunta ryhtyi uutterasti toimeen.

Useissa lehdissä julkaistiin ilmoitus "suuresta urakkahuutokaupasta", joka pidettäisiin lokakuun 25. päivänä kello 12 aikaan Karvelan Vähätalon tuvassa. Se, joka esittäisi edullisimman tarjouksen, saisi tehtäväkseen kylään hankittavan kansakoulun päärakennuksen ja ulkohuoneiden kivi-, salvos- ja valmistustyöt. Piirustukset oli jo laadittu ja työn hyvästä sekä kelvollisesta valmistuksesta em. johtokunta tuli vaatimaan varmat ja hyvät takaukset.


Vain par kuukautta myöhemmin oltiin Prunkkalan kappelissa samoissa puuhissa. Karinaisten kylään tulevan kansakoulun kivityö, rakennus vesikattoon saakka sekä muu valmistaminen luvattiin, kuten Marttilassa, halvimman tarjouksen tehneelle. Samassa huutokaupassa oli mahdollisuus tehdä esitys myös kouluun tulevien pulpettien teosta. Lisäksi kunnan toimikunta myi myös muutamia vanhoja huoneita, yhden asuntorivin kokonaisuudessaan, kaksi navettaa ja yhden tallin. Nämä tietysti menivät korkeimman summan luvanneelle.

Vaikka kunta ja valtio antoivat rahaa koulua sekä sen opettajia varten, avustukset eivät riittäneet aivan kaikkeen. Tämän takia erilaiset yhdistykset kokosivat varoja koulun tarpeita varten järjestämällä mm. illanviettoja ja muita juhlia. Prunkilan kansakoulua varten hankittavaa urkuharmonia varten pani Marttilan Alikulman nuorisoseura toimeen arpajaiset joulunpyhinä 1900. Tilaisuus pidettiin Vättilän Kalliolla ja samaan aikaan Ylikulman nuorisoseura vietti iltamia Ollilan kansakoululla. Siellä oli luvassa mm. Tukkijoella -näytelmä. Asioista sanomalehteen kirjoittanut nimismies Edvard Sjöman oli erityisen iloinen siitä, että täkäläiset nuoriseurat aikoivat viettää joulun juhlat "wiinattomasti ja hauskasti".

Kun Karvelan koulutalo vuonna 1901 valmistui, tarvittiin sinne luonnollisesti myös opettajia. Aluksi tähän ylempään sekakansakouluun haettiin tyttöjen käsitöiden opettajatarta sekä miesopettajaa. Käsitöiden opettamisesta oli luvassa noin 150 markan vuotuinen rahapalkka, kun taas miespuolinen kandidaatti tuli saamaan väliaikaiseksi määritellystä virastaan huomattavasti suuremman korvauksen. Rahan lisäksi luvassa oli reilun puolen hehtaarin pelto- ja puutarhamaata sekä asunto. Kun näitä työpaikkailmoituksia julkaistiin Uusi Aura -lehdessä kesäkuun lopulla, oli koulun rakennustyö vielä kesken.

Tämän vuosituhannen alussa satavuotias kouluvanhus tuli tunnetuksi Härkätien Kievarina.

Pullerin talolta

Nykyisen Tarvasjoen Seppälän kylässä sijaitseva Pullerin talo on toiminut jo vuosia paikallisen Suurilan kylätoimikunnan kohtaamispaikkana. Pulleri mainitaan rippikirjoissa myös toisintonimillä Buller ja Bullar. Alun perin Seppälässä oli Kokkapää -niminen talo, joka 1730-luvulla jakautui Klemeläksi ja Pulleriksi. Tilat sijaitsivat kahden puolen Kyröntietä. Nimi Kokkapää säilyi tilasta lohkotulla torpalla.

Pullerin isännäksi tuli viimeistään vuonna 1734 rakuuna Risto Simonpoika Suutarlasta. Luultavasti isännyys alkoi em. Kokkapään jaon myötä. Riston puoliso Anna Juhontytär oli kotoisin Närpin talosta. Pariskunta vihittiin joulukuun lopulla 1721.

Mikä sitten oli rakuuna, joista usein puhutaan. Hän oli yksinkertaisesti sotilas, joka liikkui ratsain, mutta taisteli jalan. Rakuunat oli yleensä organisoitu jalkaväkimallin mukaisesti ja rakuunaupseerien arvot noudattivat jalkaväen sotilasarvoja, poikkeuksena Suomen ratsuväessä kapteenin arvoa vastasi ratsumestari ja vänrikin arvoa kornetti. Rakuunoiden aseistuksena oli tyypillisesti lyhyet musketetit tai karbiinit. Rakuunoiden koulutus oli helpompaa ja nopeampaa, koska hevosia ei käytetty taistelussa ja joukkojen perustaminen ja huolto oli halvempaa, koska hevosten ei tarvinnut olla varsinaisesti sotahevosia, vaan huonommatkin, tavalliset hevoset kelpasivat.

Mitä muuta Ristosta selviää rippikirjoista? Kirkko piti hyvää huolta siveellisestä kasvatuksesta ja vuosittain tehtiin kinkereillä merkintöjä seurakuntalaisten taidoista. Jokainen joutui vuorollaan kirkkoherran tai muun pappismiehen kynsiin saaden taitojensa mukaan merkinnän rippikirjan sarakkeisiin. Riston kohdalla asiat olivat hyvin; hän osasi kymmenen käskyä, uskontunnustuksen, herran rukouksen, synnintunnustuksen jne jne. Esimerkiksi uskontunnustuksia oli kolme erilaista; Vähän katekismuksen teksti, Lutherin selitys ja Athanaisuksen uskontunnustus.

Heillä syntyi vuosien 1721 - 1734 välisenä aikana viisi lasta; Valpuri, Juho, Maria, Liisa ja Risto. Esikoistytär Valpurin vaiheista ei ole selvyyttä, mutta pikkusisko Marian vei vihille Tuorilan Jaakko Antinpoika lokakuussa 1748. Nuorimman siskon, Liisan, nai Suitsulan kylän Mikko Heikinpoika.

Kun isä Risto Simonpoika kuoli kesällä 1752, otti pojista Juho ohjat käsiinsä. Hän kävi saman vuoden syksyllä kosiomatkalla Karinaisten Mannin talossa ja tasan 31 vuotta omien vanhempiensa hääpäivää myöhemmin Juho vihittiin Maria Tuomaantyttären kanssa. Vanha emäntä Anna Juhontytär jäi luonnollisesti asumaan taloon kuolleen rintatautiin helmikuussa 1769 kunnioitettavan korkeassa 78 vuoden iässä.

Juholla ja Marialla oli peräti yhdeksän lasta, joista tosin osa kuoli ajalle tyypillisesti jo hyvin pienenä. Tyttäristä Maria meni naimisiin Paimion Pakulan rusthollari Juho Erkinpojan kanssa lokakuussa 1789. Perheen toiseksi nuorimpana syntynyt Valpuri taasen sai miehekseen läheisen Kallelan kylän Kuukkalan talon vanhan isännän ja leskimiehen, Heikki Sipinpojan. Tämä tapahtui kevättalvella 1803 ja jo neljä vuotta myöhemmin kuoli Heikki. Leski Valpurin myöhemmät vaiheet jäävät avoimeksi.

Juhon ja Marian vanhimmasta pojasta tuli isänsä etunimikaima. Hän ei lähtenyt kovin kauas morsianta hakemaan. Vaimoksi tuli nimittäin tien toisella puolella asunut Klemelän talon tytär Anna Juhontytär maaliskuussa 1792. Isä Juho Ristonpoika oli kuollut pari vuotta aiemmin kuumetautiin ja niinpä nuorempi Juho oli nyt Pullerin isäntänä. Samanlainen tauti oli vienyt myös emäntä Maria Tuomaantyttären.

Juho ja Anna saivat kuusi lasta, joille annettiin nimet Anna Maria, Juho, Liisa, Risto, Valpuri ja Antti. Tosin yleisen käytännön mukaisesti kastettujen luettelossa nimet on osa nimistä ruotsalaisittain kirjoitettuna Johannes, Elisabeth, Christian, Walborg ja Anders. Pullerin perhe oli kuitenkin suomalainen, kuten koko ympäröivä maaseutu. Marttilan laajassa pitäjässä lähinnä pieni joukko säätyläis- ja pappisperheitä oli ruotsinkielisiä. Lisäksi virkataloihinsa määrätyt upseerit olivat monesti äidinkieleltään ruotsalaisia.

Perheen lapsista tytär Liisa lähti Pöytyän Viilalaan, missä hänestä tuli Holpin talon leski-isännän, Matti Matinpojan uusi vaimo talvella 1829. Pikkusisko Valpuri oli kuollut jo vuoden vanhana vuosisadan alussa. Samoin jo ennen Juhon ja Annan avioitumista syntynyt Anna Maria katoaa näköpiiristä parikymppisenä 1810-luvulla.

Pojista Risto saa Pullerin itselleen ja hakee vaimokseen Liisa Heikintyttären Suurilan kylän Mattilasta, vain reilun kilometrin päästä. Heidän lapsikatraansa ei ole vähäinen, sillä vuosien 1822 - 1845 välillä Liisa synnyttää 14 lasta. Tämä taitaa olla Seppälän kylän ennätys ja koko Tarvasjoen pitäjää ajatellen melko ainutlaatuinen saavutus. Apuna perheessä on Riston veli Antti, joka on jäänyt kotitaloonsa rengiksi. Antilla ja hänen vaimollaan Liisa Matintyttärellä oli viisi lasta, joten Pullerin tuvassa ja pihamaalla on varmasti koettu monia vauhdikkaita hetkiä.

Vanha isäntä Juho Juhonpoika kuoli Pullerilla tammikuussa 1837. Emäntä Anna Juhontytär oli kuollut "pistoksiin" jo kesällä 1823. Risto Juhonpojan vei keuhkotauti alkuvuodesta 1846. Emäntä Liisa jatkoi talonpitoa lastensa kanssa, kunnes seuraava sukupolvi oli kyllin vanha ottamaan vastuun. Riston ja Liisan jälkeläiset asuttivat Pulleria vielä ainakin 1960-luvulla, kunnes se lopulta joutui viereisen Seppälän Tiilitehtaan haltuun. Tuossa vaiheessa tilan kokonaisala oli noin 50 hehtaaria, joista noin puolet oli peltoa ja puolet metsää.

Suuri maatilakirja, Osa I kertoi Pullerista seuraavaa;

Omistaja Frans Lehtonen 1896, Selma o.s. Nieminen 1893 Lisätietoja
PULLERI om. vsta 1927 Frans Lehtonen s. 19. 7. -96 ja Selma o.s. Nieminen s. 6. 12. -93. Tämä sukutila, joka on ollut suvulla vsta 1733, sijaitsee Seppälän kylässä kylätien varrella 5,5 km kirkolta. Kokonaispinta-ala 50 ha, josta metsää 23 ha, peltoa 22 ha ja puutarhaa 0,88 ha.


Nimi Pulleri muuntui täysin virallisesti sukunimeksi viimeistään maaliskuussa 1904. Tuolloin Antti Herman Joosepinpoika muutti nimensä Antti Herman Pulleriksi. Tästä hän julkaisi tiedotuksen Suomalainen Wirallinen Lehti -julkaisun numerossa 58 kyseisenä vuonna. Seuraavana vuonna oli oikea buumi nimien vaihdossa, sillä esimerkiksi 12. päivä toukokuuta 1905 sukunimensä suomensi kymmeniä tuhansia suomalaisia. Kyseisenä päivänä oli kulunut 100 vuotta J.V. Snellmanin syntymästä, joten ajankohta oli valittu tätä silmällä pitäen.



Seppälän kylää ei vanhoissa sanomalehdissä yleensä mainita muutoin kuin talokauppojen yhteydessä. Muutamia poikkeuksia tästä kuitenkin löytyy. Marraskuussa 1906 Anttilan torpparin 11-vuotias tytär sytytti naapurissa asuneen leski Eevastinan talon tuleen. Onneksi palo huomattiin nopeasti ja mitään suurempia vahinkoja ei päässyt syntymään. Nuoren tytön tiedettiin harrastaneen ennenkin vastaavia kolttosia.


Kolme vuotta myöhemmin myöhäissyksystä tapahtui Seppälässä hieman tragikoomisempi episodi. Eräs kyläläinen oli kätkenyt rahakukkaronsa sänkynsä olkiin kertomatta tästä vaimolleen mitään. Tarvitessaan sitten kerran rahaa, hän ei löytänytkään lompakkoaan kätköpaikastaan. Mies tietysti kysyi vaimoltaan, olisiko tämä löytänyt piilon ja pistänyt kukkaron jonnekin toisaalle.

Vaimo ei tiennyt tästä mitään, mutta kertoi kyllä vaihtaneensa sänkyjen pehmusteet ja kantaneensa vanhat oljet sikolättiin. Niinpä hän miehen kertoessa tarkemmin arveli kukkaronkin joutuneen sikojen alle.

Näin ollen pariskunta joutui tekemään kotitarkastuksen sikaläävään. Lopputuloksena oli puhdas nolla; rahat olivat kadonneet. Ainoa johtopäätös oli, että perheen possu oli pistellyt rahat suihinsa. Isäntä haki tässä vaiheessa teurastusvälineet ja onneton sika pistettiin samoin tein hengiltä. Sisuskalut pengottiin huolellisesti läpi ja muutamia kolikoita löytyikin. Sen sijaan - kuten lehdessä asia ilmaistiin - suuremman osan rahoista oli sikamainen kassanhoitaja hävittänyt.


Alussa mainittu Klemelä on hävinnyt kokonaan. Tämä tapahtui lopullisesti syksyllä 1903. Tuolloin 1/8 manttaalin arvoinen Klemelä pistettiin myyntiin neljänä erillisenä palstana vapaaehtoisella huutokaupalla maanantaina, lokakuun 26. päivä kello 12 aikaan. Huutokauppailmoituksen mukaan 1/5 hinnasta oli maksettava kuukauden sisällä ja loppuosasta saattoi sopia nykyisen omistajan kanssa. Erikseen tulivat myyntiin Klemelän asuinhuoneet ja kauppaehdot olivat ”yleisesti huokeat”.

Blogin tekijän esitelmä Suurilan Kyläyhdistyksen kevätkokouksessa 25.4.2010 Pullerilla.

Veljessurma

Vuoden 1832 alussa kauhistutti nykyisen Pöytyän ja silloisen Karinaisten pitäjäläisiä Suutarlan kylässä sattunut hyvin ikävä tapaus. Peltolan torppari Matti Matinpoika sattui tuolloin törmäämään veljeensä Kustaaseen. Tämä työskenteli jossain lähitalossa renkinä tuohon aikaan.

Syystä tai toisesta oli veljesten välille syttynyt jotain kahinaa ja Kustaa oli lyönyt Mattia oikein olan takaa. Tämä ehkä äkkipikaisuuden puuskassa hutaistu isku oli niin kova, että Matti heitti henkensä puolen tunnin kuluttua siitä.

Kustaa otettiin pian tämän jälkeen kiinni kuulusteluja varten. Maallinen oikeus varmasti huolehti asian jatkotoimista ja Kustaalle langetettiin tuomio. Tuohon aikaan olivat kuolemantuomiotkin vielä mahdollisia, mutta käytännössä ne muunnettiin aina esimerkiksi karkotukseksi Siperiaan.

Sen sijaan kirkollisessa mielessä murha tahi tappo oli aina huomattavasti hankalampi tapaus. Ensinnäkin jälkeen jääville vainajan asianmukainen hautaaminen muodosti eräänlaisen rituaalin, jolla oli merkitystä sekä eläville että kuolleille. Reilut sata vuotta sitten kirkkolaki määritteli poikkeuksellisella tavoilla kuolleilla kolme erilaista hautaustapaa; hiljaiset, paheelliset ja häpeälliset hautajaiset.

Hiljainen hautaus kohtasi niitä, jotka olivat kuolleet esimerkiksi juopottelun takia tai olivat pikaistuksissaan tehneet itsemurhan. Paheellisen hautauksen saivat äkkipikaisuuden puuskassa toisensa tappaneet, murhatut lapset ja vankeudessa kuolleet. Häpeällisen hautauksen saivat tietoisen itsemurhan tehneet tai teloitetut.

Kansanperinne piti esimerkiksi surmattuja lapsia tai murhatuiksi joutuneita aikuisia ns. sijattomina vainajina. Näitä vainajia ei voitu perinteistä johtuen haudata samalla tavalla kuin muita kuolleita. Niinpä heidän viimeiseksi leposijakseen tuli yleensä kirkkotarhan aidan ulkopuolella oleva, siunaamaton maa. Itse hautauksessa ei toimitettu normaaleita kristillisen uskon mukaisia toimia. Tämä kaikki näkyi Matti Matinpojan tapauksessa siinä, että vaikka murha tapahtui 26. päivä helmikuuta, vainaja haudattiin vasta marraskuun lopulla.

Ennen Peltolan torppariksi tuloaan oli Matti ehtinyt olla renkinä Tarvasjoen Killalan Iisakin talossa sekä Suurilan Mikkolasta. Viimeistään 1829 hän asui vaimonsa Maria Heikintyttären kera Kallelan kylässä. Maria oli Horisten Hakamäen talollisen tytär, kun taas Matin ja Kustaan sukuperää en ole selvitellyt. Lesken tuskaa lisäsi varmasti se, että vain hieman ennen Matin onnetonta kuolemaa oli perheen poika Vilhelmi menehtynyt punatautiin eli veriseen ripuliin. Lohdutusta tähän kaikkeen toi varmastikin avioituminen Heikolan kylässä asuneen renki Juho Matinpojan kanssa marraskuussa 1833.

Raittiusliikkeestä

Pöytyältä raportoitiin seuraavaa joulukuun 23. päivänä vuonna 1905;

"Juomalakkohomma on käynnissä Pöytyälläkin. Kansalaiskokouksen asettama toimikunta, jonka puheenjohtajana toimii rovastin rouva Boijer ja kirjurina ylioppilas Julia Boijer, on jo laatinut lakkolistat ja kutsunut joukon apulaisia pitäjän eri kulmilla niitä kuljettamaan. On päätetty kysyä jokaisen 16 vuotta täyttäneen mieltä ja merkitä muistiin nekin, jotka eivät lakkoon yhdy. Asian selvittämiseksi levitetään kirjallisuutta, toimitetaan kokouksia ja juhlia.

Ensimmäinen iltama on joulukuun 27. päivänä Mustanojan kansakoululla. Kun se taas on ensimmäinen, vakituinen raittiusiltama paikkakunnalla, mitä moniin vuosiin on pidetty, niin on syytä senkin vuoksi sinne saapua. Iltaman ohjelma tulee olemaan vakavan asian arvoinen ja pääsymaksu mitättömän alhainen, joten sekin kehottaa runsaaseen osanottoon."


Syytä kehotukseen olikin, sillä raittiustilaisuudet keräsivät yleensä heikosti väkeä. Niinä Karinaisten Korvan talossa pidettyyn "Raittiuden Ystäwien" tilaisuuteen elokuisena lauantai-iltana 1901 tuli väkeä "vähänpuoleisesti, ei täyttä sataakaan", vaikka puhujana oli herra Lahti.

Oli nimittäin käynyt niin, että paikkakunnan puusepät pitivät samana iltana tanssiaiset kylän arvokkaimmille neitosille "jossakin werstaan nurkassa tai eteisessä". Tästä riennosta eivät pitäjän miehenpuolet saattaneet olla poissa, sillä peräti neljä miestä oli käynyt hakemassa Turusta "päänpäristystä" juhlien kunniaksi.

Tanssiaisten jälkeen kylän kohteliaat miehet pitivät laulajaiset kestikievarin edustalla. Vaikka tämä kylän naisille osoitettu konsertti kesti kolmesta neljään tuntia, olivat yleisönä lähinnä kievarin nukkumaan pyrkineet vieraat. Heidän kerrotaankin lähettäneen nimismiehen välityksellä lämpimät kiitokset kuorolaisille.

Seuraavana päivänä kestikievarin edustalla järjestettiin isännille eli "juhlamarsalkoille" rääppiäiset, joiden kohteliaisuudesta eivät tiellä kulkeneet matkalaiset jääneet osattomiksi. Paikkakuntalaisten kerrotaan katselleen juhlijoita suurella kunnioituksella, mutta matkustavaisten mielipide tuntui olevan kokonaan toisenlainen. Oman pitäjän väki ei uskaltanut juhlia moittiakaan, sillä muutoin saattoi olla edes kotikuria.

Samoihin aikoihin edellä mainittujen tapahtumien kanssa suunniteltiin Kyrön asemaseudulla oman raittiusyhdistyksen perustamista. Edelliset hankkeet Karinaisissa olivat vaipuneet unohduksiin ja aikalaisten mukaan ainoa yhteistyön muoto oli viinaksien hankkiminen Turusta sunnuntaiden varalle. Suunnitellun yhdistyksen ahkerimmat puuhamiehet löytyivät Kyrön sahalta ja rautatieläisten johtohenkilöistä.

Kuva - Gesundheit (To your health) / composed by Gustave H. Kline - noin vuodelta 1890 - NYPL Digital Gallery

Vanha ukko Kujala

Karinaisten Tuomolassa syntyi lokakuussa 1797 poikalapsi Antti Matinpojan ja Kirsti Heikintyttären perheeseen. Perheensä kuopuksena syntynyt poika sai saman etunimen kuin Tuomolan isäntänä tuolloin ollut isänsä. Tultaessa 1810-luvulle Tuomolassa asuivat isän, äidin ja Antin lisäksi kaksi hänen vanhempaa sisarustaan eli Matti ja Maria.

Tuomolan seuraavaksi isännäksi tuli isoveli Matti vaimonaan Tilkaisten rusthollarin tytär Liisa. Kun Matti sitten menehtyi 40 vuoden iässä "hivutustautiin", meni Liisa uusiin naimisiin Mäenpään Värrin isännän, Mikko Yrjönpojan kanssa. Mikosta tulikin sitten Tuomolan uusi isäntä. Hänen jälkeensä isäntäpariksi tuli em. Matin poika Antti puolisonaan Kuuskosken Isotalon tytär Johanna.

Samaan aikaan, kun veli Matti oli Tuomolan talollisena, asusti Antti Antinpoika vaimonsa Liisa Mikontyttären kanssa talolle kuuluneessa Kujalan torpassa. Vuosien 1819-1839 välisenä aikana perheeseen syntyi kahdeksan lasta; Liisa, Matti, Ulrika, Vilhelmina, Kustaa, Antti, Juho ja Risto. Lapsista Matti menehtyi johonkin rokkotautiin 11 vuoden iässä, mutta muutoin lapset näyttäisivät selvinneen aikuisikään.

Luultavasti tämä Tuomolan sukuhaara oli vahvaa tekoa. Vuonna 1880 nimittäin kerrottiin "woimakkaasta ukosta" Marttilan pitäjän Karinaisesten kappelista. Sanomalehdissäkin ilmestyneen tarinan mukaan kappelissa asui vanhus, joka 89 vuoden iästään huolimatta saattoi sahata lankkuja useita päiviä peräkkäin. Tämä "Kujalan ukko" lasketteli sahaa yläpuolelta tukkia "niin leweästi, että sahaaja alapuolelta lystiksensä wetelee ukon kanssa tukkia halki". Ruokahalukin oli hyvä ja vanhus söi kolme kertaa päivässä tuhdin aterian. Ukko ei ollut ollut moneen vuoteen sairaana ja "käytäntö on näpsä kuin kärpällä".


Lehtitiedot hieman liioittelivat Kujalan Antin ikää. Kastettujen luettelon mukaan hän oli siis syntynyt 1797, kun taasen henkikirja vuodelta 1880 antaa syntymävuoden 1793. Joka tapauksessa 83 -vuotias lankkuja sahaava, terve vanhus on varmasti ansainnut kaiken huomion ja kunnioituksen aikalaistensa keskuudessa. Vaimo Liisakin oli toki elossa vielä 1880 ja itseasiassa miestään vuoden verran iäkkäämpi. Antin ja Liisa lapsista 45 vuoden ikään ehtinyt Antti asui vielä kotitorpassaan naimattomana.

Siltavouti Lindström Loimaalta

Marraskuussa 1887 kuoli Loimaan Karhulan kylän Hakkisen talossa varanimismies ja siltavouti Kustaa Lindström, joka oli syntynyt Karinaisten Kiukaisten puustellissa 69 vuotta aikaisemmin. Hänen vanhempansa olivat kersantti Salomon L. ja Riitta Ristontytär, joka oli ollut aiemmin naimisissa lautamies Jaakko Tuomaanpojan kanssa. Vähän Kustaan syntymän jälkeen isä Salomon sai ylennyksen vääpeliksi.

Myös Salomonin oma isä, Turun läänin kuninkaallisen rykmentin furiiri Johan Henrik, oli asunut Kiukaisilla. Hänen äitinsä Johanna Stenberg oli taasen kirjanpitäjän tytär, joka oli syntynyt Halikossa. Furiiri oli aliupseeri, joka huolehti joukko-osastonsa majoituksesta sekä muonituksesta.

Kustaa Lindström oli varmasti yksi pidetyimmistä siltavoudeista Varsinais-Suomessa. Vaikka hänen virkansa ei ollut suuren suuri, hän osoitti siinä aikalaistensa mukaan rehellisyyttä, kohteliaisuutta ja sävyisää käytöstä. Kaikki ominaisuuksia, jotka puuttuivat monilta tuon ajan pappismiehiltäkin. Osoituksensa Lindströmiä kohtaan tunnetusta arvostuksesta, antoivat loimaalaiset hänellä peräti kaksi kertaa kalliita muistolahjoja. Ensin hän sai vastaanottaa kultakellon ja myöhemmin hopeisen kirjoitusvälineistön.

Jos joku loimaalainen tarvitsi silloin tällöin apua, oli siltavoudin ovi aina auki. Hän ei "pivoansa sulkenut eikä tarvitsevan mieltä musertanut". Useat pitäjäläiset turvautuivatkin mielellään Lindströmin apuun.

Kustaa Lindström hoiti asumaansa Hakkisten tilaa mallikelpoisesti. Hän viljeli myöhemmin myös Kulmin puustellia ja nämä molemmat talot hän kunnosti huolellisesti.

Lindström oli naimisissa Marttilan Loven kylässä syntyneen Wilhelmina Christina Tenlenin kanssa, jonka vanhemmat olivat varatuomari Gustaf Adolf T. ja vaimonsa Wilhelmina Wichtman. Mielenkiintoista on todeta, että Christina Tenlenin esi-isistä Per Walstenius oli Loimaan kirkkoherrana 1600-luvulla. Itseasiassa Tenlenit olivat lukuisin siten yhteydessä moniin Varsinais-Suomen pappissukuihin. Rouva Wichtman kuoli jo 1836, vain neljä vuotta Wilhelmina Christinan syntymän jälkeen. Varatuomari Tenlen avioitui uudelleen, tällä kertaa neiti Charlotta Sierckenin kanssa. Gustaf Adolfin kuoltua 1853 muutti Charlotta lastensa ja lapsipuoliensa kanssa Kosken kappeliin, Myllykylän kornetin puustelliin. Kyseinen talo tunnetaan myös nimellä Nyhä.

Viimeisten elinvuosiensa aikana Kustaa Lindström terveys heikkeni ja hän sairasti pitkään. Näin ollen hän ei enää pystynyt hoitamaan virkaansa. Vaikka itse palkka oli aina ollut pieni, oli hän saanut säästettyä kelpo summan rahaa. Näillä hän sai vietettyä loppuelämänsä ilman taloudellisia murheita. Kaipaamaan jäi vaimo Wilhelmina Tenlen, joka laitatti mm. sanomalehti Auraan oheisen kuolinilmoituksen.

Manöövereita Karinaisissa ja Pöytyällä

Suomen Suuriruhtinaskunnan vakinainen sotaväki harjoitteli 1800-luvun lopulla joka kolmas vuosi Lappeenrannassa sijainneella leirillä. Niinä vuosina, kun tätä leiritystä ei ollut, kaksi pataljoonaa ja Suomen kaarti lähetettiin Venäjän Krasnoje Seloon harjoittelemaan "kenttämanööwereitä".

Suomeen jääneet pataljoonat harjoittelivat toki nekin ja syksyn tullen ne koottiin ns. kenttämanööveriin. Vuoden 1893 elokuussa nämä harjoitukset Turun pataljoonan osalta pidettiin Auranmaan maisemissa, nykyisten Pöytyän ja Tarvasjoen kunnissa.

Tomun ja pölyn peittämät iloiset sotamiehet marssivat Tarvasjoen kirkolle kääntyen siitä pohjoiseen. Vielä tuolloin Pappilanahteella oli niin tiheää metsää, että vain vaivoin auringon säteet pääsivät valaisemaan miesten askeleita. Metsän läpi tultuaan joukot kulkivat Seppälään kylään, jossa oli päivän ensimmäinen levähdyspaikka.

Puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui pienen Tarvasjoen itäistä ja sitten läntistä rantaa pitkin aina Karinaisten kylään saakka. Siellä pataljoona majoittautui Karinaisten puukirkon yläpuolisille metsärinteille. Tapahtumia Turun Lehteen kuvaillut aikalainen kertoo sotapoikien olleen "reippaan, pulskean näköisiä, vaikka tomun ja suuren pölyn peittäminä kuin huuhdan polttajat".

Vain 10 minuuttia majoittumisen jälkeen lumivalkoinen leiri säteili ympäristöön satojen sotilaiden risteillessä sinne tänne tehtäviensä mukaisesti. Aterioinnin jälkeen kenttätamineet kunnostettiin ja noin kahden tunnin levon jälkeen kolmas ja neljäs komppania määrättiin etuvartiopalveluun Kyrön aseman ja Karinaisten kirkon välille. Siltä suunnalta oletettiin "vihollista" valloittamaan äsken perustettua leiriä.

Illan tullen sotaharjoitukset unohdettiin ja niiden sijaan järjestettiin suuret tanssiaiset. Niihin laskettiin osallistuneen sotamiesten lisäksi satoja neitosia sekä suuren joukon maalaispoikia. Pitäjäläiset olivat kuuleman mukaan hyvin "säwyisiä ja kohteliaita sotilaille". Vastavuoroisesti sotilaat käyttäytyivät siivosti ja arvolleen sopivasti.

Aamuvarhaisella seuraavana päivänä lähetettiin kuormasto Pöytyän kirkolle ja hieman myöhemmin kolmas sekä neljäs komppania puolustusasemiin Kyrön asemalla. Tarkoitus oli, että ensimmäinen ja toinen komppania sitten yrittävät valloittaa tuon pienen rautatieaseman, viereisen kylän sekä lähistön paikkakunnat.

Aamu kahdeksalta alkoi kajahdella laukauksia ja puoli tuntia myöhemmin kylän itäpuolisilla pelloilla oli käynnissä täysi taistelu. Samaan aikaan tapahtui myös kylän eteläpuolella manööverejä ja vastustajat joutuivat vetäytymään aseman suuntaan. Siellä he puolustautuivat niin hyvin, että Kyrön asema jäi valloittamatta. Näin ollen osapuolten välille solmitiin rauha.

Sotamiehet jatkoivat päiväänsä iloisin mielin ja väsymyksestä ei ollut tietoakaan, koska vuorossa oli edellisen illan tavoin tanssiaiset. Kylän vanhat eukot olivat udelleet pojilta "mistä tulette ja mihin menette, onko sota maassamme?".

Vastaukseksi he olivat saaneet reippaan selostuksen "taistelusta tullaan, taisteluun mennään, rauhasta ei ole puhumistakaan!". Eukot olivat tähän todenneet "no poikaset, teidän pitää sitten menemän kuolemaan!". "Niin tietysti, jollemme elämään jää" oli tullut salamana vastaus ja eukkojen silmiin kohosivat kyyneleet.

Päivän loppupuoliskolla pataljoona marssi Pöytyän puolelle noin 10 kilometrin matkan, lähelle valtiopäivämies Värrin taloa. Koko matka sotilaat lauloivat ja yhden osaston lopettaessa viritti toinen heti perään uuden viisun. Sotilaat leiriytyivät Pappilan maille, Aurajoen partaalle. Illansuu meni pyykkiä pestäessä, uidessa, ravustuksessa ja lopulta pienten tanssiaisten pyörteissä.

Karinaisten raha-asioita 1880-luvulla

Noin 120 vuotta sitten silloisessa Karinaisten pitäjässä oltiin huolissaan ns. tavallisen työväen palkoista ja käytöksestä. Vaikka monet valittivat tuohon aikaan rahanpuutetta, niin eräille rengeille kerrottiin maksettavan jopa 200 markan palkkaa vuodelta. Tämän lisäksi tulivat vielä ns. parseelit eli esimerkiksi vaatekankaat tai tietyt elintarvikkeet.

Sanomalehti Auraan kirjoittanut tuohtunut pitäjäläinen oli sitä mieltä, että renkien olisi pitänyt pystyä laittamaan jotain säästöön vanhuuden varalla. Palkkahan oli korkea, mutta tavarat halpoja. Lähistöllä sijaitsi kaksikin pankkia, Marttilassa kunnan säästöpankki ja Kyrössä postisäästöpankki. Kummatkaan eivät saaneet Karinaisten rengeistä innokkaita asiakkaita, vaan rahat hävisivät maailman turuille. Yleisesti oli kuultu työmiesten sanovan lohdukseen, että "mennään ruotoon sitte, kun työstä wäsytään". Ruotu oli tiettyjen talojen muodostama yksikkö, joka jakoi keskenään niiden huolenpidon, jotka eivät sitä itse kyenneet tekemään.

Samaan hengenvetoon tuo tuntemattomaksi jäävä karinaislainen ihmettelee 1880-luvun verotuksen kiemuroita. Kunnallisvero iski ankarasti mm. niihin, jotka olivat eläneet säästäväisesti ja pistäneet varojaan pankkeihin. Erityisesti tuntui aikalaisia kismittävän se, että jopa kolme kertaa tavallista työmiestä paremmin ansaitseva käsityöläinen ei maksanut tätä enemmän veroja, koska tuhlasi tulonsa viinaan. Olihan syytä olettaa, että kova ryyppymies tulisi lopulta kunnan rasitteeksi työkyvyn mentyä. Sen sijaan siivo, työteliäs mies joutui maksamaan ikänsä korkeita veroja ja pärjäämään omillaan vanhanakin.

Rahan käyttö oli tuolloin pitäjässä muutoinkin tapetilla, kun Karinaisten kirkkoa piti korjailla. Lähinnä oli kyse kirkon katon kattamisesta galvaanisella pellillä. Alunperin 1800 neliökyynärän kokoisen alan peittämiseen oli ajateltu paanuja, mutta niitä olisi tarvittu lähes 29000 kappaletta arvoltaan 5760 markkaa. Sen sijaan peltikaton hinnaksi budjetoitiin ainoastaan 2300 markkaa.

Kustannus-arvio tehtiin syksyllä 1887 ja vuoden aikana tuotteiden hinnat nousivat jonkin verran. Niinpä lopulliseksi hinnaksi tuli 2646 markkaa eli pelti oli noin 3000 markkaa paanuja edullisempi vaihtoehto. Ikävä kyllä suomalainen teollisuus ei tästä urakasta hyötynyt. Viipurissa tehty pelti oli niin huonolaatuista, että Karinaisissa päädyttiin käyttämään ruotsalaista levytavaraa. Kun katto sitten oli valmis, käytettiin vielä pari sataa markkaa uuden ukkosenjohdattimen kytkentään.

Kuvassa Karinaisten kirkko kesäkuussa 2009

Varsinainen pitäjänapulainen

Suomalainen papisto ei ole aina käyttäytynyt arvoisellaan tavalla. Auranmaan Pöytyällä palveli pitäjänapulaisena 1700-luvun alkupuolella Johan Hornaeus. Hänen vanhempansa olivat Kuusiston kappalainen Zachris H. ja tämän ensimmäinen puoliso Brita. Pöytyän haudattujen luettelon mukaan Johan oli syntynyt kesäkuussa 1693 Kuusistossa.

Nuori Johan lienee käynyt Turun katedraalikoulua, koska hän pääsi ylioppilaaksi maamme entisessä pääkaupungissa vuonna 1713. Tasan kymmenen vuotta myöhemmin hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa ja ensimmäiseksi viraksi tuli toimia Pöytyän pitäjänapulaisena.

Johan Hornaeus ei kuitenkaan tyytynyt pelkkiin kirkollisiin pikkutehtäviin ja pitäjän kirkkoherrana vuosina 1710-1737 toiminen Mathias Saliniuksen avustamiseen. Hornaeus nimittäin piti kapakkaa Turku-Hämeenlinna -maantien varrella lähellä Pöytyän kirkkoa. Tässä kapakassa vietettiin erittäin riemukasta ja meluavaa elämää. Ehkä paikan nimi, "Poikettava", oli omiaan haalimaan lisää asiakkaita.

Vähän väliä seurakuntalaiset joutuivat näkemään pitäjänapulaisensa kirkossa mitä juopuneimmassa tilassa. Jumalanpalveluksista tuli suoranaisia rienaustilaisuuksia, kun Hornaeus kerrankin tahrasi omalla verellään alttarin, saarnastuolin ja eräitä jumalanpalveluksessa tarvittuja esineitä. Vaimoaan hänen kerrotaan kohdelleen huonosti lyöden tätä "i dagel. slagsmål - - som många hördt til nästa byar om hielp ropadt". Johan Hornaeuksen ensimmäinen puoliso oli Maria Grönlohm ja tämän kuoltua pitäjänapulaisemme nai Yläneen kappalaisvainajan tyttären, Anna Krabben.

Ikään kuin juoppous ei olisi pappismiehelle riittänyt, sai Hornaeus tuomion myös aviorikoksesta "för otydigt sängelag". Pitäjäläiset pitivät varmana tietona huhua, että Hornaeus olisi yhdessä nimismies Liliuksen vaimon kanssa myrkyttänyt tämän miehen. Toki Hornaeus haastettiin välillä käräjille, mutta tämäpä pakeni viikkokausiksi jonnekin Hämeen puolelle. Ennen pakoaan hän oli muistuttanut tytärtään viinankeittämisestä. Toisella kertaa miehemme tekeytyi sairaaksi ja antoi lukea esirukouksia puolestaan Pöytän kirkossa. Samaan aikaan Hornaeus kuitenkin juopotteli Turun kaupungin korttipöydissä.

Vuoden 1734 aikana seurakunta sai lopullisesti mittansa täyteen ja Johan Hornaeus erotettiin virastaan juopottelunsa takia. Hän kuoli Lankkisten kylässä keväällä 1752 ja tuli haudatuksi huhtikuun kolmantenatoista päivänä.

Häiden viettämisestä

Juhannus on aivan kohta ja niinpä olen tähän kopioinut S.G. Elmgrenin vuonna 1857 julkaisemasta "Marttilan, Karinaisten, Kosken ja Tarvasjoen Historia vuodelta 1857" kirjasesta hieman tietoja entisaikain häiden vietosta ao. seudulla. Tekstin on alkuperäisestä ruotsinkielisestä versiosta suomentanut Esko Hallanheimo. Julkaisua myydään Tarvasjoen kunnantalolla.

Häitä vietetään tavallisesti kaksi päivää ja jatkona seuraa vielä tupaantuliaiset. Sulhanen vierasjoukon kanssa matkaa morsiamen kotiin kovaäänisen musiikin soidessa ja perinteeseen kuuluu, että ken tahansa kohtaakin matkueen, on kestittävä paloviinalla tai vastaavalla koko hääsaaton seisahtuessa.

Morsian koristetaan kaikin tavoin ja sen suorittavat siihen kykenevät morsiamen pukijat eli kaaset. Häämusiikkia soitetaan tavallisesti kahdella viululla ja klarinetilla, tanssitaan polkkaa ja katrillia.

Kutsumattomia kuokkavieraita eli nurkkafyrrejä tulee runsaasti. Vihkiminen ja lapsen kastaminen suoritetaan nykyään sangen harvoin kirkossa.

Toisaalla kirjasessa kerrotaan, että nuoret miehet joutuvat osaksi etsimään morsmaikkunsa lähipitäjistä, koska tyttöjä ei kotiseudulla ole riittämiin. Ajanjaksolla 1795-1855 seudulla oli naisia noin 4,5% enemmän kuin miehiä. Herra Elmgrenin mukaan tämä tilanne on melko poikkeuksellinen moneen muuhun alueeseen nähden.





Tarvasjoki Elmgren Marttila