Mies joka halusi takaisin Pöytyälle

Pöytyän Kumilan kylän Nikulan eli Rantalan rusthollin perillisen, Juho Juhonpojan ja hänen vaimonsa Maria Kaapontyttären ensimmäinen lapsi syntyi joulun alla 1793. Tuomas-poika sai vuoteen 1811 mennessä seuraa Liisasta, Mariasta, Riitasta, Justiinasta, Johannasta, Ulrikasta ja Leenasta. Vaikka ratsutilalta olikin syntyisin, ei isä-Juhosta koskaan tullut rusthollaria, vaan renki ja torppari kotitalonsa maille.

Juho menehtyi vanhuuden heikkouteen kesällä 1842 ja leski Maria kuoli samasta syystä syksyllä 1846. Esikoispojan kohtalo luultavasti suretti molempia aina hautaan saakka, sillä vuonna 1814 Tuomas rahdattiin Pöytyältä Sveaborgiin eli Suomenlinnan vankilaan. Syynä oli varkaus, josta hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Useita vuosikymmeniä myöhemmin eli marraskuun puolivälissä 1870 Pöytyän yhteinen kunnankokous sai pohdittavakseen erikoisen anomuksen. Kruununvoudin antamalla määräyksellä kokoukselta kysyttiin kunnan halua "takasin ottaa elinaikais-vangia Tuomo Martin eli Martti syntynyt Pöytyällä 1793". Tämä oli tuomittu pöytäkirjan mukaan 1818 (edellä 1814) elinkautiseen vankeuteen ja viety pois Pöytyältä.

Nyt tämä lähes 80-vuotias vanhus oli rukoillut Hänen Majesteetiltaan vapaalle jalalle ja kotimaan kamaralle pääsyä. Samoin Tuomo Martti oli ilmoittanut, että voisi elättää itsensä työllä. Tältä pohjalta avasi kunnankokouksen puheenjohtaja, kirkkoherra Viktor Adrian Bergroth keskustelun asiasta.

Pöytyällä oltiin vuonna 1870 joko pitkävihaisia tai hyvin käytännönläheisiä. Lopputulema oli joka tapauksessa se, että Tuomoa ei haluttu takaisin paikkakunnalle. Perustelut olivat sinänsä vankat; hänellä ei ollut enää sukulaisia huolehtimassa eikä mitään elinkeinoa, jota "senikäinen" mies olisi voinut kunniallisesti harjoittaa. Reilut sata vuotta sitten ei ollut mahdollisuuksia turhaan tunteiluun, vaan sangen käytännölliset ja taloudelliset seikat määräsivät lopputuloksen. Vaikka Tuomo Martti oli jo hyvin vanha ja melko todennäköisesti sairas mies, ei häntä haluttu ottaa kuntalaisten vaivoiksi.

Mikäli mies olisi päästetty takaisin Pöytyälle, olisi kuntakokous todennäköisesti joutunut hyvin pian päättämään jollekin isännälle maksettavasta avustuksesta. Köyhät pistettiin armotta ruotuvaivaisiksi eli heille etsittiin halvin mahdollinen hoitopaikka. On vaikea kuvitella, että ikämies olisi pystynyt hankkimaan elantonsa itsenäisesti. Tässä mielessä pöytyäläisten käytös on ymmärrettävää. Kokonaan toinen asia onkin sitten tapauksen inhimillinen puoli. Tuomo Juhonpoika Martti oli kärsinyt rangaistusta jo yli 50 vuoden ajan, joten ehkä olisi ollut syytä päästää hänet kotipitäjään viettämään viimeisiä elonpäiviään.

Kuntakokous meni ketuiksi

Kunnanvaltuustojen kokoukset saattavat joskus olla hyvin värikkäitä ja pitkiä. Aina tähän ei toki ole tarvetta, jos käsiteltäviä asioita on hyvin vähän tai ne on valmisteltu huolellisesti.

Eräänlainen Suomen ennätys voitaneen lukea Marttilan pitäjän tammikuun 16. päivän kohdalta vuodelta 1887. Silloin kokoontui nykymuotoisen kuntahallinnon esimuoto, kunnalliskokous.

Sen asialistalla oli tuona talvisena päivänä kokonaista yksi asia, joka kokonaisuudessaan kuului seuraavasti; "Pappilan torpparin poika Kalle Jaakola toi esiin ketun naha, josta karwat pois leikattiin, ja sanoi wiime tuorstaina ampumalla haaskalta ketun saaneensa, josta pyysi palkintoa ja päätettiin hänelle metsästyssääntömme jälkeen maksaa 3 markkaa".

Koska muita asioita ei ollut käsiteltävänä, puheenjohtaja nuiji saman tien päätöksen pöytään ja lopetti kokouksen. Pöytäkirjantarkastajiksi valitut talolliset Kustaa Tattari, Kalle Juusela ja Juho Tapani olivat hekin kaikki paikallaa. He totesivat pöytäkirjan asianmukaiseksi ja varmensivat sen omilla allekirjoituksillaan.

Ketut olivat talonpoikien mielestä vihoviimeisiä petoja ja niinpä mm. Oulun läänin metsästysyhdistyksen vuosikokous oli 1877 päättänyt maksaa kahden markan palkkion jokaisesta ketunpennun nahkasta, joka oli vielä liian pieni kaupantekoon.

Alunperin suomenkielen sana raha tarkoitti nimenomaan eläimennahkaa. Kansanrunoudessa kerrotaan miten "putos puhas (=orava) lumelle, raha hangelle hajosi". Samalla tavalla myös ketunnahalla saattoi maksaa hankintojaan tai kruununveroja. Vielä niinkin myöhään kuin 1607 määräsi Ruotsin kuningas Kaarle IX maksettavaksi vuosittain ketun jokaiselta verolta. Veroa ei välttämättä maksettu nimenomaan ketunnahoissa, vaan sitä pidettiin arvoyksikkönä mihin muita arvoturkiksia verrattiin. Esimerkiksi suden- ja karhunnahan arvo oli kolme kettua, kun taas ahman sai kahdella ketulla. Saukonnahan arvo oli sama kuin ketun, mutta ilves oli arvotettu peräti kymmenen ketun arvoiseksi.

Eräs kuntakokous vuonna 1907

Keväällä 1908 pidettiin Marttilassa kuntakokousta varsin reippaissa tunnelmissa. Pitäjän mahtimiehenä pitkään ollut nimismies Edvard Sjöman hoiti tuohon aikaan enää yhtä kunnallista luottamustoimea, nimittäin kunnallisten tilien tarkastajan tehtävää. Kokoukseen osallistujat yllättyivät siitä, miten erikoiseen tapaan herra Sjöman oli edellisen vuoden tilintarkastuskertomuksen tehnyt. Koska ajat olivat poliittisesti hyvin levottomat, pitivät monet Sjömanin papereita hyökkäyksenä suomalaista puoluetta vastaan.

Kun kuntakokous alkoi, yritti Sjöman saada sen loppumaan samantien vedoten johonkin muotoseikkaan. Tämä epäonnistui ja niin joutuivat osallistujat tutkimaan edellisvuoden tilejä mm. Karvelan ja Ollilan kansakoulujen osalta. Tilintarkastaja oli tehnyt pikkutarkkaa työtä ja huomannut Ollilan koulun johtokunnan tehneen suuren rikoksen. Yhteen opettajan kamareista oli ostettu korkkimatto, mitä tosin ei oltu edes maksettu kunnan varoista. Opettaja Ansas kysyikin, miksi Sjöman ei ollut aikoinaan huomauttanut mitään 10 vuotta aikaisemmin hankitusta korkkimatosta, joka oli sentään maksanut peräti 80 markkaa.

Nimismies väitti, että mainittu hankinta oli tehty lahjoitusten avulla. Ansas pystyi kumoamaan tämän näyttäen vanhoja tilejä, joiden mukaan kunta oli kuin olikin maksanut tuon korkkimaton kokonaisuudessaan. Tämä kirvoitti kuntakokouksessa makeat naurut Sjömanin kustannuksella. Tilintarkastaja ei hätkähtänyt, vaan vaati johtokuntaa maksamaan kamarin maton. Sjömanin ystävien puoltaessa tätä järjestettiin äänestys. Lopputulos oli 1173 ääntä vastaan ja 462 puolesta, joten johtokunta pääsi pälkähästä.

Edelleen oli Sjöman yrittänyt mustamaalata suomalaismielisiä, sillä tilintarkastuskertomuksen mukaan Ollilan koulun viinaverorahoja oli hoitanut eräs "venäläinen nainen". Tällä hän oli tarkoittanut opettaja Ansaksen vaimoa. Kaiken lisäksi oli kouluun kehdattu ostaa lähes neljä markkaa maksanut pata, jonka hintaa Sjöman vaati takaisin kunnalle. Naurusta ei ollut tulla loppua, kun tilintarkastaja huomautti viiden litran suolaostoksestakin. Sekä suolasta että padasta äänestettiin ja tilintarkastaja jäi tässäkin tapauksessa häviölle.

Karvelan koulun kohdalla Sjöman kiinnitti huomiota etikkaan, joka hänen mielestään olisi kuulunut johtokunnan maksettavaksi. Karvelan opettaja kertoi, että etikkaa oli tarvittu maalin poistoon ikkunaruuduista ja tämä selitys kelpasi kuntakokoukselle.

Lopulta Sjöman poistui tilaisuudesta, kun hän ei edes yhdessä samanmielisten kanssa onnistunut saamaan vaimoaan Idaa Ollilan kansakoulun johtokuntaan. Nimismiehen kanssa samaan aikaan lähti perustuslaillistenkin johtaja. Loput asiat saatiin käsiteltyä ilman äänestyksiä, mutta silti aamusella aloitettu kokous kesti iltamyöhään saakka.