Vain vähä vähältä, hengähdys hengähdykseltä, on mahdollista hiipiä luontoon sisälle aina sen salaisuuksien portille asti, muuttua läpinäkyväksi ja lopulta näkymättömäksi, vihittynä ikiaikaisiin salaisuuksiin, kertomuksiin jotka katosivat ihmisten mielistä kun nuotiotulet sammuivat ja ihminen lakkasi kuuntelemasta luonnon sisintä.
Tämän kevään ja kesän aikana olen viettänyt enemmän aikaa luonnossa kuin kenties vuosiin aikaisemmin, taltioiden mieleni gallerioihin sekä kuviin edessäni tapahtuvaa kauneutta.
Kuviakin tärkeämpää on ollut sukeltaminen luontoon ja kulkeminen, sulautuminen ja kaikilla aisteilla havainnoiminen, itseni kanssa kahden paikoissa, jotka ovat rauhoittaneet mieltäni parhaiten.
Kuumien päivien jälkeen yön viileys laskeutui kiihkeänä rehottavan luonnon ylle. Muutamia poikkeusaamuja lukuun ottamatta, varhaisina aamun hetkinä, tiheä usva laahusti niittyjen yllä, kostuttaen tuhlaillen pisaroillaan kasveista jokaisen.
Luonto oli yltäkylläisen, tukahduttavan rehevää, elämänlanka peitti alleen pujot, jättipalsamit ja horsmat, yltäen nokkosiin asti. Tappavan kaunis vihreä peitto, jonka keveän valkoiset kukat houkuttelivat kimalaisia pyörähtelemään siitepölykylvyssä.
Sateen ääniä, tunteet herkimmillään, kosketuksia iholla, tuoksumeriä aamuyössä. Kaikelle oli korvat, kaikki oli kuunneltavissa, aistittavissa syvällä sisällä, omassa yksityisessä maailmassa, johon muilla ei ollut pääsyä.
Valo hajosi usvaan, maalaten sateenkaaren spektreissä loistavan maiseman, hämähäkkien seiteissä täydelliset vesipisarat, ketjuina kuin helmet helminauhassa...
Niin paljon usvaa ja tiheää sumua, niin vähän todellisuutta harhauttamassa aisteja. Ehkä valolla vain on taipumus taipua ja sielulla tarve olla osa jotain itseä paljon suurempaa, luontoa, ilmaa, tuulta...
Ja niin valo alkoi muuttaa muotoaan, varjojen odottaessa vapisevina taustalla. Se painoi kasvonsa usvan seinään, hohti välistä, teki kipeää.
Ja niin valo alkoi muuttaa muotoaan, varjojen odottaessa vapisevina taustalla. Se painoi kasvonsa usvan seinään, hohti välistä, teki kipeää.
Astuin usvan ytimeen, aina sen sielun pohjaan asti, sen lainehtiessa laattoina, väristessä paikallaan kuin horkassa. Ei mitään mihin tarttua, ei mitään mitä odottaa...
Ja siinä hetkessä näin ajan tapahtuvan, juuri nyt, ei tulevina päivinä, huomenna. Usvan aika on ajaton, todellisuudelle sokea. Oli kuin olisin pudonnut ajan läpi, tuntemattomaan, kerran elettyyn ja tulevaan...
Se oli aaltoilevaa, toisinaan paikallaan tihenevää elävää harsoa, joka muistutti minua siitä, että miten tarkasti luulinkin näkeväni, näin aina vain usvan läpi.
Hitaasti lainehtiva usva lakaisi kaikki värit tieltään. Olemassaolo tiivistyi siihen vähäiseen, olemattomaan tilaan jonka silmät erottivat tiheässä värittömyydessä, ennen kaiken katoamista, valon puristumista kosteaan, jonka takana ei näyttänyt olevan mitään...
Maitomainen keveys työntyi yli maiseman, läpitunkevan rakeisena se rikkoi ääriviivat, hengitti kosteaa. Silmien verkkokalvoille piirtyi ääriviivaton pehmeän maisema, väreiltään vähäinen, mutta niin kaunis ja salaperäinen.
Ylenmääräinen kosteus sai lähellä olevat värit tunkeutumaan kaikilta pinnoiltaan iholle ja elämä ympärillä vaikutti todemmalta kuin ilman kuivuessa auringossa...
Usva on salaperäinen, tuntematon ja samalla niin tuttu. Se on portti toiseen todellisuuteen, omaan maailmaan, jossa kaikki on mahdollista, myös kaikkein mahdottomin tässä ajassa.
Usvan edessä, keskellä on turvallista olla, tuttu maisema muuttaa muotoaan, kaikki katoaa. Kun ei näe kuin lähietäisyydelle, ei tarvitse ajatella matkaa pitemmälle.
Läpikuultavan valkoinen kosteus tunkeutui kaikkialle, lävisti jokaisen. Liikkeellä vain muutama kulkija kalpeine ääriviivoineen, kadoten nopeasti kosteuteen.
Puolisääreen asti märkänä, kaiken maailman hyönteisten syötävänä, pienempiä ja isompia, kaikki usva-aamun kasteessa kahlaajan kimpussa.
Ja edelleen, aamun varhaisina tunteina kuljen usvamerissä, niiden rannoilla, ihmettelemässä usvan keveyttä ja sumun tiheyttä, sitä hiljaisuutta ja rauhaa jota se pitelee käsissään. Yksityisiä hetkiä aamun kosteudessa ja viileydessä, nauttien henkeäsalpaavan kauniista valokiiloista metsissä ja niityillä.
Ja edelleen, aamun varhaisina tunteina kuljen usvamerissä, niiden rannoilla, ihmettelemässä usvan keveyttä ja sumun tiheyttä, sitä hiljaisuutta ja rauhaa jota se pitelee käsissään. Yksityisiä hetkiä aamun kosteudessa ja viileydessä, nauttien henkeäsalpaavan kauniista valokiiloista metsissä ja niityillä.
Ja keveys jolla usva tanssii niityllä aamulla, vapaana tuulen viedä valkeaa harsoa. Sumu on kuin viluinen viitta harteilla, usva kylmän sukat jaloissa, ihminen keskellä viileä hämärää...
Muuttolintujen äänet kulkeutuvat tyhjyyden yllä vaimeina ja taustalla toisilleen rehentelevät oksat keinuvat tuulessa, kuin unessa, taipuen vapaina...
Alunperin musiikkina oli Boccherinin sävellys Symphony in D Major, Op. 43, G. 521: I. Allegro con molto spirito, mutta Youtuben vikkelässä maailmassa video katosi ja eipä löytynyt uutta taltiointia samasta sävellyksestä. Tyytyminen on saman säveltäjän toiseen rauhallisen kauniiseen teokseen, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että alkuperäinen valintani olisi ollut kirjoituksen henkeen soveltuvampi...:)
Tekstit
