Hengähtäessäni tunsin, ei, näin ja koin täysin, kuin olisin kohdannut jotakin hyvin kaukaista ja vanhaa, kuin olisin katsonut syvälle eiliseen.
Lainatut elämät edessäni, varjot haluavina, irrallisina tarinoina kunnes kertojan ääni yhdisti ne kaikki.
Lainatut elämät edessäni, varjot haluavina, irrallisina tarinoina kunnes kertojan ääni yhdisti ne kaikki.
Talot, jotka he jättivät jälkeensä, huoneet jotka tyhjenivät ihmisistä, esineet joissa ihmisen kosketus vielä tuntuu lämpimänä.
Tuuli kulkee edellään, kuiskauksia nurkissa, seittien verhoamissa ikkunoissa, joissa ajan piirtämät naarmut taittavat valoa, leikkaavat selvän rajan menneeseen ja nykyisyyteen, unohtuen tähän hetkeen...
Tuuli kulkee edellään, kuiskauksia nurkissa, seittien verhoamissa ikkunoissa, joissa ajan piirtämät naarmut taittavat valoa, leikkaavat selvän rajan menneeseen ja nykyisyyteen, unohtuen tähän hetkeen...
Sammaloituneet matot ja sisälle kasvaneet köynnökset, ovet jotka avautuvat hiljaa itsekseen. Miten varjot taipuivatkaan valossa, ikkunalasien vähäinen helinä tyhjässä tuvassa, kauas katoavien askelten kaiku varhaisessa aamussa..
Dolls cemetery by Maurizio Blasetti
Olin kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa, jossa ihmisten varjot jatkoivat loputonta harhailuaan.
Olin kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa, jossa ihmisten varjot jatkoivat loputonta harhailuaan.
Homeen virkkaamaa pitsiä lattialla maatuvan kirjan sisäkantta koristamassa, uinumaan jäänyt valo sivuja avaamassa...
Ajan myötä jälkeen jätetyt ja unohdetut kirjat jatkavat hidasta kuolemaa. Ensin tarttuu kosteus, sen jälkeen pöly ja koskemattomuus, lopuksi home tunkeutuu syvälle arkkeihin pureskellen sivun kerrallaan ja iäisyys ottaa paikkansa paikassa, jota kohta ei enää ole olemassakaan.
Ajan rikkoma piano, särkynyt akordi kohtaamassa hiljaisuutta. Soiko piano, kun ketään ei ole kuulemassa? Tuoko menneisyys tuulen mukana unohdettuja muistoja, seinille tiukasti liimautuneina, silmien takana vilahtelevia hahmoja, kuin unessa tai oudossa tarinassa...
Aikaan unohtuneet, kadonneet ja hävinneet. Ilmavirta vaeltamassa tyhjässä tilassa, jonka esineet hajosivat ympäriltä, poistuivat kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, kuin vasta kadotessaan ne olisivat puhdistuneet ylimääräisistä merkityksistä.
Hiljaiset kuiskaukset kaipaamassa kadonnutta aikaa, irrottamassa tapetteja pohjistaan, hämähäkinseittien kiinnittyessä kiertyneisiin kulmiin, koristamassa seinille maalattuja kukkaketoja...
Elämät, jotka kulkivat ohitse, pysähtyen hetkeksi pehmeän äänen tarinoidessa kuvien äärellä, aamuyön hämärän väistyessä aamuruskon tieltä.
Jokaisen kuvan ihminen sai tarinan ja äänen, eikä yksikään jäänyt pimeään. Kamarin viileässä kaksi ihmistä, toinen täyttäen kertomuksilla autiotalon ihmisistä, toinen kuuntelemassa mennyttä...
Jokaisen kuvan ihminen sai tarinan ja äänen, eikä yksikään jäänyt pimeään. Kamarin viileässä kaksi ihmistä, toinen täyttäen kertomuksilla autiotalon ihmisistä, toinen kuuntelemassa mennyttä...
Ja viimeisin heistä oli ihmeellinen ihminen, hullu, surumielinen ja sydämestään täysin särkynyt. Aika unohtui paikalleen, huuhtoen tieltään vähäisenkin muistikuvan mielestä, joka oli ihmisistä murtunut, yksin jäänyt ja järkkynyt.
Yläkertaan vievien portaiden syvät painaumat, haalistunut joulutonttu hirsiseinää koristamassa ja tuoksu jonka keskelle kuljen, askel askeleelta ylöspäin portaita nousten.
Vanhaa ja kulunutta, nauruista ja suruista tiivistynyttä lämmintä koleutta, valo ja varjo kuin yhdestä muotista, ullako esineineen piilossa yläkerran huoneiden kanssa samassa tasossa.
Vanhaa ja kulunutta, nauruista ja suruista tiivistynyttä lämmintä koleutta, valo ja varjo kuin yhdestä muotista, ullako esineineen piilossa yläkerran huoneiden kanssa samassa tasossa.
Naarmuisen ikkunan läpi hehkuva aamuaurinko värjää avaran tilan kultaisella maalilla, valoon eksyneen perhosen lennellessä siivet kuultavina pölymeren keskellä, auringon koskettamien tomuhiukkasten kipinöidessä hämärään jääneissä nurkissa...
Julmasti viiltävää kauneutta, jonka vain aika voi musertaa, murtaa tomuksi, iäksi leijumaan huoneissa...
Ehkä minä etsin jotain pysyvää, paikkaa jossa olemassaolo, tunnelma ja menneisyys ovat yhtä aikaa läsnä, yhdessä tilassa, eivät palasina kaikkialla... kaikissa. Jossa ihmisen koko elämä on luettavissa paikan ilmapiirissä.
Liian monta paikkaa menneisyyden asua, liikkua paikasta paikkaan, lähteä aina vain uudestaan, kuin alkua ei koskaan olisikaan. Kuin lopusta puhuminen lopettaisi alussa elämisen kokonaan...
Mikä saa minut yhä uudelleen palaamaan taloihin ja paikkoihin, jotka ihmiset ja aika unohtivat, hylkäsivät yksin kuolemaan ja murtumaan tyhjyyden alla?
Onko se kaipausta johonkin jota ei enää ole, hetkiin joissa ikävä syntyi ja joihin haluaisin käydä uudestaan, ymmärtää mikä oli niihin paikkoihin sidottu onnen hetki, joiden menetystä suren joskus vieläkin. Muut paikat ja todellisuudet ovat vain lainattua menneisyyttä, sijaishetkiä toisten elämästä.
Ehkä haluan olla edes se ainoa, paikalla todistamassa, kun dramaattinen epätodellisuus tapahtuu silmieni edessä, enkä voi saada siitä tarpeekseni, vain nauttien syvään hengähtää itsekseni.
Yllä oleva kirjoitus on yhdistelmä useita paikkoja, taloja ja ihmisiä ja kaikille niille on yhteistä ajan patinoima unohdus.
Vain kerran, eräänä kesäaamun varhaisena hetkenä, seurassani oli ihminen, joka autiotalon kamarin kullanpunervassa valossa avasi kuvissa olevien ihmisten elämää, tarinoita talosta ja esineistä. Harvinainen ja koskettava kokemus imaisi minut osaksi talon unohdusta ja siksi talo maisemineen sai mielessäni aivan erityisen merkityksen.
Mikä saa minut yhä uudelleen palaamaan taloihin ja paikkoihin, jotka ihmiset ja aika unohtivat, hylkäsivät yksin kuolemaan ja murtumaan tyhjyyden alla?
Onko se kaipausta johonkin jota ei enää ole, hetkiin joissa ikävä syntyi ja joihin haluaisin käydä uudestaan, ymmärtää mikä oli niihin paikkoihin sidottu onnen hetki, joiden menetystä suren joskus vieläkin. Muut paikat ja todellisuudet ovat vain lainattua menneisyyttä, sijaishetkiä toisten elämästä.
Ehkä haluan olla edes se ainoa, paikalla todistamassa, kun dramaattinen epätodellisuus tapahtuu silmieni edessä, enkä voi saada siitä tarpeekseni, vain nauttien syvään hengähtää itsekseni.
Yllä oleva kirjoitus on yhdistelmä useita paikkoja, taloja ja ihmisiä ja kaikille niille on yhteistä ajan patinoima unohdus.
Vain kerran, eräänä kesäaamun varhaisena hetkenä, seurassani oli ihminen, joka autiotalon kamarin kullanpunervassa valossa avasi kuvissa olevien ihmisten elämää, tarinoita talosta ja esineistä. Harvinainen ja koskettava kokemus imaisi minut osaksi talon unohdusta ja siksi talo maisemineen sai mielessäni aivan erityisen merkityksen.
Alla olevan musiikin myötä pääsette samalle matkalle kanssani lipuessani syvälle menneisyyteen. Ja tässä kirjoituksessa musiikki on oleellinen osa sanojen tulkintaa sekä kuvia, joiden avulla kokonaisuus nousee varjoista estraadille...
Pamela ja Randy Copus muodostavat yhdessä duon 2002, jonka kaunis sävelmaailma kuvaa usein omia mielenmaailmojani pyrkiessäni maalaamaan sanoilla ihmisten tarinoita, paikkoja ja tapahtumia, jotka koen tärkeiksi itselleni, ehkä niillä on oma erityinen merkityksensä muillekin.
Toinen jalkamme seisoo aina menneisyydessä, toisen yritäessä astua huomiseen ja siinä välissä tasapainoilemme nykyhetkessä varpaillamme. Kuulumme ihmisiin ja paikkoihin, toiset muistamme, toiset ehkä tietoisesti unohdamme, mutta ne ovat osa meitä ja muistojamme, ne ovat se mitä me olemme...
Tekstit
