Sekunnit, minuutit ja tunnit muuttuvat päiviksi, viikoiksi ja kuukausiksi. Aika tulee iholle, lävistäen sen ja silloin valikoituu se hetki, jolloin toiset pakenevat unelmiiin, toiset eilisten saavutuksiin. Kenelle jää tämä päivä, kuka sen osaa elää...?
Lisääntynyt valo kuljettaa minut metsiin ja niityille, aamu-usvaisille rannoille. Pois maailmasta, jossa äänet ja teot ovat toteutumistaan vailla.
Istun mietintäkivelläni, aamun viileässä hämärässä ja kuuntelen luontoa ympärilläni. Se kuiskailee ja laulaa, soittaa ainutlaatuista musiikkiaan, tällä hetkellä vain minun korviini kuuluvaa.
Ja kun suljen silmäni, unohdan ympäröivän todellisuuden, annan kosketusten kulkea lävitseni ja palaan jälleen sisälläni elävään uneen. Tämä hetki ja aamun hämärä, lintujen äänet taustalla, tämän hetken hiljaisuuteen ja tähän maailmaan haluan jäädä lepäämään.
Miksi on niin paljon helpompaa olla yksin kuin kulkea toisten seurassa, löytää omat tiensä, lukea väärin polkujen viittoja, olla olematta kenenkään maailmassa, kenellekään olemassa?
Levottomuus kalvaa sisälläni, eihän vielä ole aika jäädä paikoilleni. Niin paljon nähtävää ja koettavaa, hintana vain se, että nykyisyyden on muututtava. Olenko valmis nyt, olenko koskaan...?
Aamuyön tunnit valuvat hitaasti, kasteen pisaroita kaikkialla, luonto vaimeana paikallaan. Maailmankaikkeuden tiimalasissa aika vääristyy ilman että voisin siihen vaikuttaa ja niinhän taas kerran tässä autiossa aamussa, aika huoahti ja tuuli meni sijoiltaan.
Näiden kostean lämpimien, melkeinpä kesäisten päivien aikana olen ollut entistäkin etääntyneempi ihmisistä, levoton ja valmis jälleen kerran harhailemaan hetkissä, jotka ovat kuin kirottuja, rakentaen turvallisuutta, jolla välttämättä ei ole sijaa arjen maailmassa.
Syvä pudotus unenkaltaiseen olotilaan, josta en haluaisi herätä. Äänet ympärillä kuin pakollisina sidoksina siihen, josta haluan hävitä, haihtua pois kuin en olisi koskaan ollutkaan osana tätä ympäristöä.
Miten outoja tunteita nämä hetket herättävätkään, haluaisin pysyä syrjässä, mutta en sittenkään. Luonto täynnä tuoksuja, ääniä ja tuntemuksia elämän vuolaassa virrassa, enemmän kuin kykenen sietämään.
Kevään muuttuminen kesäksi on tapahtunut niin nopeasti, että olen melkeinpä voipunut siitä huimaavasta vauhdista, jolla luonto muuttuu koko ajan. Kirsikkapuut ovat pukeutuneet vaaleaan punaan, metsämansikat ojentelevat valkoisia terälehtiään, omenapuut, aroniat ja voikukat, kaikkialla värien aallot lainehtivat hiljaa tuulessa.
Varjojen kukat kasvavat menneiden harmaissa puutarhoissa. Unohdus tuudittaa laulullaan, enkä tällä hetkellä näe yhtäkään syytä jatkaa samaa matkaa pidempään...
Muutos on minussa, lähellä ja niin kaukana, osana todellisuutta jota en voi paeta. Vihreys suorastaan uuvuttaa, lintujen äänet särkevät tärykalvot ja askeleet hiekalla ovat vain yksi osa tätä unimaailmaa, nopeaa muutosta kaikkialla.
Kaikkialla etenevä runsauden kauneus on niin tuoreen kirkkaan vihreää, että valossa silmiin sattuu.
Ilma on pehmeää ja lämmintä, ilman öisiä sateita tukahduttavan kuivaa hengittää. Kaikkialla kukkii, nousee maasta ja vihertää, luonnon yltäkylläinen hätäisyys suorastaan väsyttää...
Watercolor art by Alberto Guillen
Kevään tuoksusta juovun, kuljen metsissä ja kivillä istun, puiden kylkiin tiukasti kaivaudun. Tämä on minun maailmani, yksityiset hetkeni aamujen hämärissä. Kun ihmiset nukkuvat, maailma on rauhallinen, yksinäisessä yksityisyydessään uskomattoman turvallinen.
On monia syitä siihen, miksi ihminen tekee matkaa itseen, usein täysin eri syistä kuin mitä hän itse luulee. Koko ihmisen elämä on matkaa, paikasta toiseen siirtymistä, luopumista ja saavuttamista, ihmisten luo pyrkimistä ja kauaksi poistumista. Jokaisella on omat syynsä, tietoiset tai taidostamattomat, antamisen ja ottamisen kemiaa...
Olin jo melkein unohtanut, miten paljon olen kaivannut näitä rauhallisia, ihmisistä hiljaisia hetkiä aamuyön tunteina. Hetkiä, jolloin olen lähimpänä itseäni, olemustani ja ajatuksiani. Pieni viileys iholla saa ajatukset virtaamaan sisälle, ihmettelemään ja löytämään vastauksia kysymyksille.
Menneisyyden aaveet ja nykyisyys ovat yhtä aikaa läsnä, kuin olisin elänyt vain yhden eilisen ja menneisyys tapahtuisi tässä, aamun hämärässä vietetyn ajattoman hetkisen...
Miten paljon ehtii tapahtua ja olla tapahtumatta, aamun hämärässä niissä hetkissä kun kaislat koskevat toisiaan, usvan leijuessa kadotakseen ja valon etsiessä tietään.
Miten pienissä asioissa onni lymyää, nautinto nostaa päätään ja luonto ympärillä tiheästi hengittää. Olla osana aamua ja yötä, miten voisin haluta enempää...
Kevät on muutosten aikaa, uuden syntymää, syksyn kuolemien peittämistä vihreällä. Istun kivelläni miettimässä ajatusteni verkkoon eksyneitä muutosten siemeniä kuin ihmetellen, mitä vielä...
Odotan sisälläni olevien vastausten nousevan esiin mutta edelleen, tälläkin hetkellä, kun hiljaisuus puhuu, äänettömyyskin vaikenee...
Tekstit
