BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste abandoned. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste abandoned. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. syyskuuta 2020

Aika syö metallin, kaluaa luut ja rikkoo posliinin,...


Kun taivas kiroilee, mylvii ja mekkaloi, sade piiskaa ja maata moukaroi, tuuli huutaa voimissaan, ruohonkorret taipuvat ja lahopuut, ne vain niiaavat ja lopuksi paukahtaen murtuvat...


Kuoleman hyräillessä laulujaan, luonto notkistaa polvensa ja valmistautuu maatumaan. Syvän unen aika on vasta aluillaan...

Kaikkialla luonnossa, syksy sytyttelee loistavan värisiä nuotioitaan, kosketelee varpuja ja puiden oksia hyisillä kourillaan, jättäen jälkeensä tummanpuhuvia tuoksuja, putoamaan valmiita marjoja... 


Kun ilma on myrskystä tukehtumaisillaan, tuulten raapiessa ikkunoita ja seiniä, ei mikään enää pysy pystyssä...

Ja puut, ne vapisevat hädissään, etsivät tukea toisistaan, kaivautuen syvemmälle juurillaan. Mikään ei ole turvassa, sammalmättäät nousevat juurten irrotessa tuskissaan, kivien paljastuessa niitä peittävien jäkälien horjuessa ilmassa, tuulten riepotellessa niitä makaaberissa tanssissa.


Sateen hopealangat kieppuvat tuulessa yhä raivokkaammin alaspäin, poristen ja kuplien asfalttimeren pinnalla sateen ryöppyessä aina vain kiihkeämmin eteenpäin. Säässä ja sen vaihteluissa ei tunnu olevan järjen hiventäkään, kuin jokin jossakin olisi mennyt sekaisin, järjiltään... 

Istuessani tutulla kahvikivellä, ihmetellen syksyn äänekästä sanailua ja miettiessäni minne seuraavaksi mennä, tuuli rojahti syliini, lennätti termospullon korkkia pitkin kiviä, ja siinä oli kaikki, mitä kahvista oli jäljellä...



Salaisessa puutarhassa villiintyneet omenapuut ovat menettäneet jo useita kuivuneita oksia, niiden sato on pientä ja kituliasta, kirpeän kuivaa ja suorastaan pahan makuista.

Sameaksi patinoitunut vinyyli-LP kurkistaa sammaloituneen mättään alta, yksinäisen juhlakengän huhuillessa kadonnutta pariaan, paikalleen jääneet esineet ja tavarat ovat vain pintaa paikan historiassa. Ehkä tärkeämpää on kuitenkin se, mitä oli ennen kadonneita taloja ja niiden jälkeen ihmisten hylkäämästä paikasta...



Sammaloituneita portaita, ruostuneita kaiteita, seiniä vailla karmeja ja ikkunalaseja, kuljen tutuissa maisemissa ja huomaan muutoksia, jotka voi nähdä vain paikkoja vuosikausia tutkiessaan. 

Karttana vain muisto siitä mitä oli ennen auttaa löytämään jo kasvuston alle peittyneet merkit perustuksista. Elämänlangan kuristavaan otteeseen vangittuja kukkalavoja, nurmettuneita kotipolkuja, luonto ottaa takaisin paikkansa, ihmisten kadotessa konnuilta...


Ja rajuilman jälkeen ilman täyttää rauha ja hiljaisuus, joka on pakko kokea, niityllä, suolla, keskellä korpea...

Suljen silmäni ja sateenjälkeinen kosteus lankeaa luomilleni. Mikään hengähdys ei ole liian syvä, jotta saisin rajuilmoista tarpeekseni.

Läheinen kukkaketo on niitetty ja kadonneet ovat niin mesiangervot, hiirenvirnat, maitohorsmat kuin niittyleinikitkin. Vain terävät ja tympeät sänget törröttävät pystyssä vetisessä maassa, karuina merkkeinä ihmisen aiheuttamasta kuolemasta...


Usvan keskellä puut piirtyvät esiin hauraina, kuin kosteuden kosketus olisi juuri sinä aamuna päättänyt olla itara, sutiessaan hetkellisessä mielenhäiriössä värejä paletista.

Kun katson usvan läpi maisemaa, on kuin löytäisin sen jälleen kerran uudestaan. Aamuauringon noustessa väreilevä usva värjäytyy kauniin hennoilla sävyillä ja valon noustessa yhä korkeammalle, punerrus leviää, kunnes usva kuivuu lämmössä ja katoaa, enää muistoina mielessä...



Aamun kohmeesta kangistuneina, pienet raitapöksyt pyörivät kukissa laiskanpulskeina ja kuin hidastetussa filmissä konsanaan, tuulen heilahtaessa, on niiden vuoro tippua. 

Siivet kosteudesta raskaina, niiden voimat eivät enää riitä nousemiseen, kasvien terälehdet ovat maasta katsoen liian korkealla lentämiseen. Kohtaloonsa tyytyen ne uupuneina jäävät maahan makaamaan ja lopulta niiden kohtaloksi koituu hyinen kuolema.  


Miten ihminen kiintyykään maisemiin, niiden tuoksuihin ja väreihin, vuodenaikojen vaihteluihin. Ja miten valo muuttaakaan maisemia, tuoksut parveilevat kerroksina, sadevesipurojen etsiessä uusia uomia. 

Laskiessani katseeni alas versoille, jäkälille ja sammalille, tunnustellen puiden runkoja, kiviä kosketellen, sammalpeiton päällä leväten, tutkien pilvien muotoja taivaalla, en voi kuin hiljaa mielessäni ajatella, että tämä jos mikä on todellista onnea.


Tutuilla paikoilla, entistä rapautuneimmilla perustuksilla, seison hiljaa ja kuvaan kadonnutta aikaa, talojen tarinaa.

Talo maisemassa hajallaan, asukkaiden tavarat palasina, lasinsirpaleita ja rikottuja nukkeja. Ketkä täällä asuivat aikoinaan, onko heitä enää olemassakaan? Ja niin viimeinen ikkunanpoka taipuu, narisee ainoassa saranassaan, ottaa tuulesta vauhtia ja kirkaisee pudotessaan...


Aika syö metallin, kaluaa luut ja rikkoo posliinin, vaipuu ajatuksiinsa ja unohtaa, ettei ihmisen rakentamaa ole ikuisesti kestäväksi tarkoitettukaan...


Haavoittuneen männyn iholla, pihka loistaa tulena ja auringon lävistämät pisarat säkenöivät valossa, paljastaen palasen pihkan oranssinpunaisena hehkuvaa sielua.


Pihka jähmettyy kurittomiksi patsaiksi, eri väreissä, kirkkaana ja mattana, juuri valumisensa aloittavia ja jo mattapintaiseksi aikojen kuluessa muuttuneita. Puiden koloissa pienoislinnoja torneineen, asukkaina hämähäkkejä seitteineen ja pihkalinnan kattokruunussa heijastaa varjoja sen sisään vangittu muurahainen...


Aika muuttuu silmissä, jäljellä vain murusia ajatuksista, joita ei huomenna ole jäljellä enää. Tämän hetken koskemattomuus, kunnes tulevina päivinä ja kuukausina, mitä jäljelle jää...


Myrskyissä ja rajuilmoissa on kaikki se mitä en osaa sanoa, kuin muutamaan luonnonilmiöön sisältyisi se, minkä haluan elämässä kokea.

Vuodenajoista juuri syksy saa minut kuuntelemaan viulu- ja sellomusiikkia, sovituksia sävellyksistä, jotka koskettavat sisintä ja lämmittävät sielua. 

Rusanda Panfilin tulkinnat ovat uskomattoman intohimoisia, hän elää soittamaansa kappaletta, on samaa puuta viulunsa kanssa. Yllä oleva sävellys on tunnetun elokuvasäveltäjän, Hans Zimmerin käsialaa ja kappale on sävelletty Dan Brownin kirjan, Da Vinci -koodi elokuvaversioon.

Alla oleva teos on Samuel Barberin Adagio for Strings -klassikkokappaleen uusimpia variaatioita. 2Cellos-duoon kuuluvan Stjepan Hauserin sellon syvälle tunteiden alkulähteille laskeutuva äänimaailma resonoi kaikkea sitä, mikä edustaa minussa syksyä.

Yön silmät katsovat minua, lävitseni, joskus myös minua itseäni...

lauantai 28. helmikuuta 2015

...kuin hetki ikuisuutta olisi tuonut ikävän mukanaan...

Joka kerta lähteminen on yhtä vaikeaa, eikä palaaminen ole sen helpompaa, sillä lähteä voi aina kaksi kertaa, jonnekin ja jostakin, mutta palata voi vain kerran, lähtöpisteeseen takaisin.


Auton etulyhdyt leikkaavat yön maisemaa, valot pyyhkivät tien reunoja ja aavemmaisina loistavia kuivan harmaanvihreitä pensaita, jotka tuulen voimasta hyökkäilevät rajusti edestakaisin, vasten toisiaan... 

Hiljainen tie, jonka pinta on sateista halkeillut ja kuivuudesta kulunut, polveilee ylös ja alas, arvaamattomana mutkasta mutkaan. Auton renkaat tunnistavat jokaisen kuopan ja pois kuluneen päällysteen, iskunvaimentajien ollessa kovilla, autossa istuvista puhumattakaan.  

DesktopNexus


Valot osuvat vähän väliä tien vierustoilla loistaviin silmiin, joskus yliajettuun eläimeen. Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa, valon karatessa etäisyyteen...

Pois ovat sokaisevan kirkkaat katuvalot, pimeys imaisee nopeasti sisäänsä, ei ihmisen ihmistä, ei valoja ikkunoissa, ei edes sisäänkäynneillä...  

Ja kuin toisesta todellisuudesta, muistitikulla soi Floggin Molly ja Float...


Perille saapuminen yöllä vie mukanaan maailmaan erilaiseen, oudon kauniiseen ja elävänä sykkivään pimeyteen. Sen hämmentävä syvyys ja käsin kosketeltavuus, on kuin lähestyisin kovaa ydintä luvatta, vielä itsestäni palaakaan antamatta, kunnes vieraus katoaa kokonaan aamulla.

Pitkä matka itseen, vielä pidempi matka itsestä pois, hetki vieraana ja ulkopuolisena, kunnes lopulta tajuan, että elämässä kaikkein tärkein on tässä, kädenmitan päässä, olen perillä...


Elämä kulkee kuin unessa ja aika sivaltaa minua kiivain iskuin, kadottaen päivän ja viikon toisensa jälkeen, kunnes alan jo pelätä heräämistä huomiseen...

Karkumatkallaan pilvien taakse aurinko lupailee sadetta, mutta turhaan ja kuivuudesta lakoontuneet kaktukset kuolleilta näyttävine hedelmineen viistävät maata voipuneina.

Yöllä palaava hyytävä viileys heittää kuuran maahan, astelee kuivuneen nurmen päällä, jättäen jäiset jälkensä hohkaamaan kylmyyttä, joka sulaessaan muistuttaa kastetta, luonnolle mahdollisuutta elää... 


"Yön rouva" levittää ilmaan huumaavaa jasminin tuoksuaan, kosteuden liikkuessa hitaasti yli pilkkopimeän maiseman.  

Miten yön viileys raapiikaan kipeästi ihoa, ranteet ovat kuin tulessa ja lopulta koko keho palaa kylmästä täristen, kurottuen kohti takasta hohkaavaa lämpöä, joka helpottaa vilua vain vähän, hetkisen... 



Sokaisevan kirkkaansinisellä taivaalla lentokoneiden vanat piirtyvät voimakkaina, kuin tähdenlentoparvi tavoittelemassa nopeaa pudotusta maahan. Sinen laajuutta on vaikea tajuta, se on niin erilaista ja suurempaa kuin kotona.

Ei tarvetta keksiä tekemistä saati selittää tekemättömyyttään, sielulla on aikaa löytää tie takaisin itseensä, ajatuksilla vapaus liidellä etsimättä kiintopisteitä...

Kehon ja mielen levätessä, sanat odottavat taustalla, eläen omaa elämäänsä, unohtaen näkemänsä, vain tämä hetki ja siihen jään...


Aatonaattona puutarhan korkea kaktus sai koristeensa, kellertävää sävyä tuikkivat jouluvalonsa ja taivaissa huojuvien palmujen latvat kiilsivät kuun valossa kuin lakattuina. Lumottuja hetkiä kaukana kotoa...

Jouluateria seurassa, jossa nelijalkaisia ystäviä oli enemmän kuin ihmisiä, kynttilöiden läikehtiessä lämpöään kalkituilla seinillä. Tarpeellinen määrä hiljaisuutta ja rauhaa, mahdollisuus olla omissa oloissaan tai läheisistä läheisimmän ja ystävän kanssa, jakaen yhteenkuuluvuutta ja onnea. Tämä joulu oli vuosiin ehkä kaunein ja läheisin...



Uusivuosi loi omaa kuvaelmaansa pikkuriikkisen kaupungin kaduilla ja vuosisatainen perinne sai vakavuuteen liimautuneen mieleni suorastaan kukoistamaan riemusta ja odotuksesta. Iloa ja naurua kujat ja tori tulvillaan, vauvasta vaariin ihmiset eri hahmoiksi pukeutuneina.

Miten monta pientä teräsmiestä havaitsinkaan, supermiehistä ja Darth Vadereista puhumattakaan. Viitat juoksussa hulmuten, lapset vanhempiaan mukaansa nykien, perheet naamiaisasuineen sulautuivat väkijoukkoon, silmistä nopeasti kadoten.



Kirkonkellojen lyödessä hetki hetkeltä kohti keskiyötä, vanhan vuoden viimeiset sekunnit valuivat menneisyyteen ja tunnelma torilla ja kaduilla oli kiihkeä. 

Katulyhtyjen valossa, kiiltävillä katukivityksillä kaikui satojen askelten kopina, matkallaan kohti vanhan vuoden kuolemaa, kirkonkellojen kumistessa aina vain kovempaa. Ja yölliseen näytelmään ja ihmispaljouteen vahingossa eksynyt kulkukoira vapisi paikallaan, surullisten silmien vahtiessa liikkuvia jalkoja...



Nykyisyys oli tarpeeksi lähellä, mutta riittävän kaukana, jotta osasin nauttia juhlista parhaassa mahdollisessa mielentilassa ja seurassa. Ehkä kauas meneminen sai minut arvostamaan ihmissuhteita eniten, kun mikään ei ollut itsestään selvää itsellenikään, ehkä jo tiesin sen...

Olin aikamatkalla, jossa nykyisyys kulki koko ajan rinnalla ja tiedostin vahvasti sen, että on olemassa vain tämä hetki ja kaukana tuntematon huominen...



Menneisyys puhuu vuorilla, raunioituneet talot ja linnoitukset tavoittelevat tarinoineen edes yhtä kuulijaa, jotta niillä olisi jokin oikeutus rapautuvaan olemassaoloonsa.

Miten surullista, mutta niin salaperäistä ja täynnä kadonneita tunteita, kosketuksia muureilla ja ikkunoiden laseilla. Vetoavan kaunista rumuutta ja rumuuden kauneutta täynnä ikävää ja kaipausta. 

Autiotiloja, tyhjyyttään murenevia taloja, ihmisten varjot jo vuosikymmeniä sitten kuluneet haalistuneilta seiniltä, joilla hämähäkinseittien kirjomat sukukuvat keskustelevat keskenään...


Niin paljon hylättyä ja unohdettua, mielestä pyyhittyä, ennen niin tärkeää ja nyt sillä ei ole enää mitään merkitystä. Kuvat, henkilökohtaiset esineet, perityt ja kadotetut, odottavat uutta elämää tai ehkä niiden kohtalona on vain peittyä sankan tomun alle, jossa kuivuus ja unenkaltainen unohdus repii ne lopullisesti kappaleiksi.

Sormet tarrautuivat rapautuneisiin kiviin, kengät etsivät jalansijaa allaan murtuvista kallioista. Mukana kamerajalusta ja kamerat sekä halu kiivetä ylöspäin, kohti huippua josta avautuivat auringonlaskun värjäämät, henkeäsalpaavat maisemat.



Värien kirjo oli valtavaa, osa silmien tavoittamattomissa, ja mielen oli melkeinpä mahdotonta suodattaa sitä huikaisevaa kauneutta, joka levisi katseen korkeudella sekä kaukana alhaalla...

Vuoria ei valloiteta, ne vain antavat luvan vierailla huipuillaan tai kieltävät sen kokonaan. Niiden tuulten huuhtomilla huipuilla aika kadottaa itsensä ja hetki ikuisuutta saa kyyneleet valumaan silmistä...



Paluulentoa edeltävänä yönä koirat ulvoivat ja kissat mourusivat sekä tappelivat. Ensin ne kävivät pitkään keskustelua ja sen jälkeen alkoi raivoisa väittely, jossa ei säästelty äänihuulia. Mitä olisinkaan antanut, voidakseni ulvoa niiden mukana, ikävästä ja luopumisen surusta...

Ajan hiekka tiimalasissaan valui aina vain nopeampaa ja sisälläni jomotti jo lähestyvä tyhjyys, oli aika palata ja jättää taakseen tärkein osanen minua...



Kuinka kauan siitä on kulunutkaan, kun lähdin matkaan, enkä edes halunnut ajatella paluuta, sillä oli kuin hetki ikuisuutta olisi tuonut ikävän mukanaan...


Nämä kaksi kroatialaista sellistiä päättivät tehdä täysin omanlaisensa sovituksen Mumford & Sons -yhtyeen kappaleesta, oman ja alkuperäisestä kappaleesta irrallisen. Ja hengähtäen on pakko vain ihaillen todeta, että kappale sai uusien asusteiden lisäksi uuden sielun, jonka väreily iholla tuntuu vielä kauan aikaa viimeisen soinnun kadottua.

Tämä kappale on muodostunut musiikilliseksi muistoksi ajasta poissa kotoa enkä voi olla kuuntelematta sitä ilman, että mieli, sydän ja iho reagoivat, jokaisella kuuntelukerralla...

Mumford & Sons on mielentilalleni sopivaa musiikkia, mutta sellistien tehtyä "I Will Wait" -kappaleesta oman sovituksensa, olen tällä kertaa kuunnellut heitä eniten. Alkuperäinen kappale on kuultavissa tästä linkistä.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa...

Hengähtäessäni tunsin, ei, näin ja koin täysin, kuin olisin kohdannut jotakin hyvin kaukaista ja vanhaa, kuin olisin katsonut syvälle eiliseen.


Lainatut elämät edessäni, varjot haluavina, irrallisina tarinoina kunnes kertojan ääni yhdisti ne kaikki.

Talot, jotka he jättivät jälkeensä, huoneet jotka tyhjenivät ihmisistä, esineet joissa ihmisen kosketus vielä tuntuu lämpimänä.


Tuuli kulkee edellään, kuiskauksia nurkissa, seittien verhoamissa ikkunoissa, joissa ajan piirtämät naarmut taittavat valoa, leikkaavat selvän rajan menneeseen ja nykyisyyteen, unohtuen tähän hetkeen...
Sammaloituneet matot ja sisälle kasvaneet köynnökset, ovet jotka avautuvat hiljaa itsekseen. Miten varjot taipuivatkaan valossa, ikkunalasien vähäinen helinä tyhjässä tuvassa, kauas katoavien askelten kaiku varhaisessa aamussa..

Dolls cemetery by Maurizio Blasetti

Olin kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa, jossa ihmisten varjot jatkoivat loputonta harhailuaan.
Homeen virkkaamaa pitsiä lattialla maatuvan kirjan sisäkantta koristamassa, uinumaan jäänyt valo sivuja avaamassa... 

Ajan myötä jälkeen jätetyt ja unohdetut kirjat jatkavat hidasta kuolemaa. Ensin tarttuu kosteus, sen jälkeen pöly ja koskemattomuus, lopuksi home tunkeutuu syvälle arkkeihin pureskellen sivun kerrallaan ja iäisyys ottaa paikkansa paikassa, jota kohta ei enää ole olemassakaan.


Ajan rikkoma piano, särkynyt akordi kohtaamassa hiljaisuutta. Soiko piano, kun ketään ei ole kuulemassa? Tuoko menneisyys tuulen mukana unohdettuja muistoja, seinille tiukasti liimautuneina, silmien takana vilahtelevia hahmoja, kuin unessa tai oudossa tarinassa...


Aikaan unohtuneet, kadonneet ja hävinneet. Ilmavirta vaeltamassa tyhjässä tilassa, jonka esineet hajosivat ympäriltä, poistuivat kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, kuin vasta kadotessaan ne olisivat puhdistuneet ylimääräisistä merkityksistä.
Hiljaiset kuiskaukset kaipaamassa kadonnutta aikaa, irrottamassa tapetteja pohjistaan, hämähäkinseittien kiinnittyessä kiertyneisiin kulmiin, koristamassa seinille maalattuja kukkaketoja...


Elämät, jotka kulkivat ohitse, pysähtyen hetkeksi pehmeän äänen tarinoidessa kuvien äärellä, aamuyön hämärän väistyessä aamuruskon tieltä.


Jokaisen kuvan ihminen sai tarinan ja äänen, eikä yksikään jäänyt pimeään. Kamarin viileässä kaksi ihmistä, toinen täyttäen kertomuksilla autiotalon ihmisistä, toinen kuuntelemassa mennyttä...

Ja viimeisin heistä oli ihmeellinen ihminen, hullu, surumielinen ja sydämestään täysin särkynyt. Aika unohtui paikalleen, huuhtoen tieltään vähäisenkin muistikuvan mielestä, joka oli ihmisistä murtunut, yksin jäänyt ja järkkynyt.


Yläkertaan vievien portaiden syvät painaumat, haalistunut joulutonttu hirsiseinää koristamassa ja  tuoksu jonka keskelle kuljen, askel askeleelta ylöspäin portaita nousten.

Vanhaa ja kulunutta, nauruista ja suruista tiivistynyttä lämmintä koleutta, valo ja varjo kuin yhdestä muotista, ullako esineineen piilossa yläkerran huoneiden kanssa samassa tasossa.



Naarmuisen ikkunan läpi hehkuva aamuaurinko värjää avaran tilan kultaisella maalilla, valoon eksyneen perhosen lennellessä siivet kuultavina pölymeren keskellä, auringon koskettamien tomuhiukkasten kipinöidessä hämärään jääneissä nurkissa...
Julmasti viiltävää kauneutta, jonka vain aika voi musertaa, murtaa tomuksi, iäksi leijumaan huoneissa...

Ehkä minä etsin jotain pysyvää, paikkaa jossa olemassaolo, tunnelma ja menneisyys ovat yhtä aikaa läsnä, yhdessä tilassa, eivät palasina kaikkialla... kaikissa. Jossa ihmisen koko elämä on luettavissa paikan ilmapiirissä.


Liian monta paikkaa menneisyyden asua, liikkua paikasta paikkaan, lähteä aina vain uudestaan, kuin alkua ei koskaan olisikaan. Kuin lopusta puhuminen lopettaisi alussa elämisen kokonaan...

Mikä saa minut yhä uudelleen palaamaan taloihin ja paikkoihin, jotka ihmiset ja aika unohtivat, hylkäsivät yksin kuolemaan ja murtumaan tyhjyyden alla?


Onko se kaipausta johonkin jota ei enää ole, hetkiin joissa ikävä syntyi ja joihin haluaisin käydä uudestaan, ymmärtää mikä oli niihin paikkoihin sidottu onnen hetki, joiden menetystä suren joskus vieläkin. Muut paikat ja todellisuudet ovat vain lainattua menneisyyttä, sijaishetkiä toisten elämästä.


Ehkä haluan olla edes se ainoa, paikalla todistamassa, kun dramaattinen epätodellisuus tapahtuu silmieni edessä, enkä voi saada siitä tarpeekseni, vain nauttien syvään hengähtää itsekseni.


Yllä oleva kirjoitus on yhdistelmä useita paikkoja, taloja ja ihmisiä ja kaikille niille on yhteistä ajan patinoima unohdus. 

Vain kerran, eräänä kesäaamun varhaisena hetkenä, seurassani oli ihminen, joka autiotalon kamarin kullanpunervassa valossa avasi kuvissa olevien ihmisten elämää, tarinoita talosta ja esineistä. Harvinainen ja koskettava kokemus imaisi minut osaksi talon unohdusta ja siksi talo maisemineen sai mielessäni aivan erityisen merkityksen.
Alla olevan musiikin myötä pääsette samalle matkalle kanssani lipuessani syvälle menneisyyteen. Ja tässä kirjoituksessa musiikki on oleellinen osa sanojen tulkintaa sekä kuvia, joiden avulla kokonaisuus nousee varjoista estraadille...



Pamela ja Randy Copus muodostavat yhdessä duon 2002, jonka kaunis sävelmaailma kuvaa usein omia mielenmaailmojani pyrkiessäni maalaamaan sanoilla ihmisten tarinoita, paikkoja ja tapahtumia, jotka koen tärkeiksi itselleni, ehkä niillä on oma erityinen merkityksensä muillekin.

Toinen jalkamme seisoo aina menneisyydessä, toisen yritäessä astua huomiseen ja siinä välissä tasapainoilemme nykyhetkessä varpaillamme. Kuulumme ihmisiin ja paikkoihin, toiset muistamme, toiset ehkä tietoisesti unohdamme, mutta ne ovat osa meitä ja muistojamme, ne ovat se mitä me olemme...


tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ei ole kummitustaloja, vain valtoimiksi jääneitä tunteita...

Talot seisovat paikallaan, kuin pari joka ei osaa olla erossa toisistaan. Askeleeni veivät kohti tuttua maisemaa, lumen kerrostamia portaita, suljettuja ikkunoita, ovia pois saranoiltaan.

Taloista toinen sai uuden elämän, ihmiset korjaamassa vuosien välinpitämättömyyttä, hylkäämistä ja epätoivottuja vieraita, jotka halusivat vain tuhota. Korjatut ikkunat ja uusi maali, katolla äänettömästi liikkuva tuuliviiri...


Lähellään yksinäisyyteen nojaava talo, jonka asumattomuus vangitsee. Lumi on rikkoutumatonta, puhtaan valkeaa ja talo hajoaa yhä enemmän paikallaan. Takapihan ruostuneet koneet ja osaset, roskapussien jäännökset...


Astun sisälle tyhjiin huoneisiin, tulkiten ääniä, tukeutuen vain aisteihin. Huoneet haisevat kylmältä ja kostealta, happamalta. Eläinten liikkumista ja rapinaa, odottelen vaiti talon puhuvan, kertovan jo unohdettujen tarinaa.

Hylätyt seinät kesivät yltään maalikerroksia, askeleeni lattioilla törmäävät kuviin, jotka sekaisina kasoina ikkunalaudoilla ja repeytyneillä matoilla antavat kasvot kadonneille.


Ehkä minun syyni rakastaa kaikkea hylättyä ja autiota, ajan yli astumaa, johtaa kauaksi lapsuuteen. Ehkä se on minun tapani tutustua sisälläni olevaan itseen, kirjoittaa tarinaa, merkitä elämääni läheisistä lähimmälle. 

Ihmisten tunteet imeytyvät tapettiin, kuin kiiltokuvat seinien varjoissa, vain harvojen vaistottavissa. Ja huolimatta siitä miten hylätty ja rikki paikka voi olla, sielläkin tunteet ovat joskus tanssineet tunkiolla, uinuneet unohdetussa paratiisissa...


Ja kaikkialla missä ihminen päättää vähänkin aikaa olla, vapaaehtoisesti tai pakolla, hänestä jää  kaikille pinnoille arpia.

Pieniä tunteita valumassa seinillä, suurten tulviessa lattioilla, alas portaita aina kellariin asti, jossa ne lopulta imeytyvät maahan, perustukset pehmentäen nopeasti, ihmisen talon murtuessa vähitellen...


Ilo piirtää pinnoille vallattomia viivojaan, surun syövyttäessä hitaasti omia polkujaan. Tyhjässä vuoteessa on rakastettu ja vihattu, lakattu olemasta, synnytty ja kuoltu...

Esineet ovat eilisen kehyksiä tapahtuneille, ihmisille ja heidän tunteilleen, jotka maailmankolkasta huolimatta ja aina ovat niin samankaltaisia, inhimillisiä aikanaan...


Ei ole kummitustaloja, vain valtoimiksi jääneitä tunteita, joiden hehkun voi edelleen tuntea, kuulla kuiskauksia kuin menneisyyden kaikuja ihmisistä jotka eivät halunneet kokonaan kadota, haihtua ihmisten muistista.

Pelottavinta kaikesta ovat tyhjät ikkunat taloissa, kuin sokeutetun silmät harhailemassa kohti jokaista ohitse kulkijaa.


Ja vähitellen talot ovat kuolemassa, katoavat ja maatuvat, kuin eivät koskaan olisi olleetkaan. Kuin niissä ei olisi kaikunut ihmisten nauru, hiljaiset kuiskaukset ja surujen hetket. Ne vain katoavat aikojen kuluessa, kuin vuosien saatossa murenevat hautausmaiden kivet.

Kuvia ihmisistä, jotka ovat joskus eläneet, olleet rakkaita ja läheisiä, ovat jättäneet meihin jälkensä joita muistella hetkittäin mielissä.


Vain kerran olen todella pelännyt taloa, vuosia sitten Irlannissa. Katoton, ikkunat tyhjät ja lasittomat, huoneiden keskellä puut kasvamassa, tavoittelemassa taivaita. Yhden huoneen yksinäisessä parrussa oli sähköjohdosta solmittu hirttoköysi roikkumassa.

En tiedä kertoiko se omaa tarinaansa, aistittavissa oli vain antautumista sekä silkkaa epätoivoa, kenties pelkoa...  Oliko joku sen ripustanut jälkikäteen, omaksi huvikseen?

Otin siitä kuvia ja edelleen, pelkkä kuvan katsominen saa valloilleen samat tunteet kuin silloinkin. Talossa kaikki oli väärin ja sekaisin, lahoamassa ja murenemassa, hirttoköysi hiljaa tuulessa heilahtelemassa.

Miten vielä vuosien kuluttua tuttu tuoksun häivähdys palauttaa tapahtuman hetkeen, tuo selvänä mieleen kaiken tapahtuneen, unohtuneet ihmiset ja paikat, ajatukset.


Hylätyissä taloissa suljen usein silmäni ja annan talon vallata mieleni, kertoa hetken aikaa tarinaansa, ihmisistä jotka siellä asuivat sekä heidän kohtaloistaan. Voi olla, että se on suureksi osaksi vain mielikuvituksen tuotetta tai sitten jostain kaukaa kuuluu vielä taloon jäänyt eilinen ihmisineen.

Mietin usein mihin ovat ihmiset kadonneet, miksi talo jäi tyhjilleen. Miksi aika ja ihmiset unohtivat sen? Talon arvo ympäröivine maineen ei riittänyt saamaan ihmisiä jäämään paikalleen. Miksi, ketkä ja milloin? Mihin jäi eilinen?


Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saattaa hyvinkin nähdä menneen, kuulla korvissaan talon kertomuksen, elämän kuiskivan ja silmien takana erottaa varjoja. Mutta kuka voi sanoa mikä on totta, mikä vain mielikuvituksen hauraita palasia...?

Ei mikään kestä ikuisesti, eivät talot eivätkä ihmiset, kaikki ne katoavat iäksi, muistojen tavoitellessa syvyyksiin, pimeyden syliin, pian havaiten senkin tyhjäksi...


Rikkinäinen lelu nurkassa kertoo talossa kerran eläneistä lapsista. Onko nukke jätetty sinne vapaaehtoisesti vai pakosta? Missä ovat lapset nyt, onko yksikään heistä selvinnyt...?

Yksinäinen sukka ja tapettien palasia, ruostuneita ruuveja ja nauloja, läjä vanhoja muttereita sekä sarjakuvalehden irtonaisia sivuja, joissa Teräsmies lentää yläilmoissa. Niin turhaa nyt, mutta joskus tarpeellista, Teräsmieskin voisi palaa hetken hilpeästi uunissa...


Ei vain suru vaan myös onni ja ilo hohkaavat taloissa, kaikki ne jättävät häivähdyksiä tunteista, ennen koetuista. Mikään ei todellisuudessa koskaan katoa, se vain muuttaa olomuotoaan, siirtyen taka-alalle odottamaan unohdusta.

Kaikella on aikansa, ihmisillä ja taloilla, jälkeen jääneillä tunteilla. Kuka muistaa minut vuosisadan kuluttua? Olenko vain kertomus muiden joukossa, vaistoaako joku jälkeni, kuvajaiseni rikottujen lasien pinnoilla?


Kun kuvat ovat kadonneet, missä meidät voi aistia edelleen? Mitä merkkejä jätämme jälkeemme? Rakkauttako? Surua, kenties vihaa, vain varjojen leikkejä repeytyneillä seinäpapereilla, merkittyinä tunteillamme? 

Surullisinta kaikesta olisi ehkä se, että emme olisi olleet kenellekään mitään, emme edes koskettaneet ketään, törmänneet elämällämme kenenkään elämään

Vaipuessamme ajan unohduksiin, peitämme tahtomattamme jälkemme ja kevyempinä kuin varjomme, me vain katoamme. Olemmeko olleet edes olemassa, olemmeko eläneet enemmän kuin hetkisen...?


BrunuhVille Hymn to Eternity

Tämän nuoren nykysäveltäjän musiikki on tunteisiin vetoavaa ja niin hyvin tämän kirjoituksen aiheeseen sopivaa...