Katsoin kynttilänliekkiä, se tanssi ja liikkui levottomasti, seuraten hengitystäni, vavahtaen hetkeksi ja tanssi jatkui aina sydämen sammumiseen asti.
Pimeys liekin taustalla väheni, liekin riemastuessa hivenen ja yhtenä välähtävänä hetkenä tiesin, mistä kirjoittaisin seuraavaksi. On aika kertoa tarina, joka yhä vieläkin repii mieltäni...
Seisoin pienen valintamyymälän parkkipaikalla asetellen reppuuni kissanhiekkapussia, kun silmieni sivusta näin liikettä siellä missä roskasäiliöt sijaitsevat.
Säiliöiden takana, pimennossa katseilta, seisoi ihminen josta ei saanut tolkkua, oliko hän mies vai nainen. Vaaleanruskea toppatakki, muodikas parin vuosikymmenen takaa, näkyi hetkittäin valossa hahmon tepastellessa lämpimikseen edestakaisin, mittaillen parkkipaikan viimeistä merkittyä ruutua.
Myymälästä astui ulos leipä- ja pullalaatikoita kantava nuori nainen, joka avasi roskasäiliön lukon, kaatoi sen kitaan sisällön laatikoista jokaisen, poistuen paikalta nopeasti, jättäen kidan avoimeksi.
Korokelaatikko kolahti kivetykseen, ruskeatakkinen hyppäsi, syöksyi roskasäiliön pimeyteen. Hetken ajan kuului vaimeaa kolinaa ja rapinaa, kunnes säiliö sylkäisi suustaan pari kiinni solmittua, pulleaa muovikassia.
Ruskeatakkinen kömpi ulos, säiliön reunoista kiinni pitäen, osuen kevyesti korokelaatikon päälle. Laatikko ylös, muovipussien kera nopeasti piiloon säiliön sivulle ja turhanaikaiselta näyttävä tepastelu saattoi jatkua edelleen.
Nuori nainen palasi näyttämölle, tällä kertaa raskasta banaanilaatikkoa kantaen. Sisältö Moolokin kitaan ja paluu uutta jätettä hakemaan. Korokelaatikko kolahti taas kivetykseen ja sama näytelmä toistui uudelleen. Ruskeatakkinen kömpi ihmisten ilmoille ja silloin selvisi, että meitä oli useampia parkkipaikkaa kansoittamassa.
Kopea nainen korkeissa koroissaan, taluttaen taskupuudelia pinkissä hihnassaan. Korot kopisivat pehmeästi lehtien peittämään asfalttiin, nainen pysähtyi ja katsoi jätesäiliöihin.
Ruskeatakkisen taas tepastellessa parkkiruudulta toiselle, kopea nainen sanoi ääni raivosta täristen: "Ei jätesäiliöihin saa mennä, eikä niistä saa ottaa mitään. Sinä, sinä hyppäsit sinne ja kaivelit kaupan jätteitä. Miksi sinä et ymmärrä, ettei niin saa tehdä?"
En olettanut ruskeatakkisen vastaavan naisen myrkyllisellä äänellä tehtyyn kysymykseen, mutta tulinpa yllätetyksi. Ruskeatakkinen pysähtyi ja rääkäisi tuskaisesti: "Mulla on nälkä", viimeistä sanaa painottaen.
Kaikessa tyylikkyydessään kopea nainen oli luonnottoman mallinukkemainen. Jokainen hius oli hiuslakalla liimattu kiinni toisiinsa eikä ulkona puuskaisesti pyörteilevä tuuli saanut tukkalaitteesta otetta, ei edes lisätessään voimiaan.
Maksanväriset kynnet loistivat katulampun valossa, syyttävän sormen osoitellessa nyt parkkipaikan pimeyteen piiloutunutta hahmoa. Ja kuin emäntäänsä tukien, alkoi taskupuudeli räksytyksen, yhtä hysteerisen ja terävä-äänisen.
Kuin lumikuningatar, kopea nainen lausui huurteisen julmat sanansa ilmoille: "Tuollaisten..., tuollaisilla... ihmisillä ei tulisi olla mitään oikeutta elää, parempi jos olisit kuollut."
Myöhäinen oli se ilta, jona naamio repeytyi kasvoilta ja julmuus syöksyi hermostuneena ulos ikkunoista.
Vielä kolmannen kerran nuori nainen palasi näyttämölle, heittäen säiliöön muovikassin poikineen, lopuksi lukiten säiliön kannen.
Naisen lähdettyä ruskeatakkinen siirtyi roskasäiliöiden sivulle, veti esiin lastenrattaista askarrellun kuljetusvälineen, pakkasi isoon laatikkoon saaliinsa ja asetti kaiken päälle korokkeena toimineen muovitoosansa.
Kopea nainen räksyttävine koirineen oksensi loputkin myrkyistään asfaltille: "Suomessa ei kukaan näe nälkää, kuuletko sinä, ei kukaan. Olet varmasti juoppo tai narkomaani jos sinulla ei ole rahaa ostaa ruokaa. Teen sinusta ilmoituksen kaupan esimiehelle, tuollainen kerjäläinen kaupan jätteitä sotkemassa. Hus, mene pois, muualle..."
Epätodellinen asetelma oli suorastaan surrealistinen, kuin yhdistelmä kahdesta eri tarinasta tai pois leikattu kohtaus Fellinin Amarcordista, siirretynä valintamyymälän takapihalle, jossa katulampun valo löi kovan kiilan näyttämön reunalle...
Viimeinen näkymä ruskeatakkisesta oli hänen ylittäessään katua, liikennevalojen vielä näyttäessä punaista. Yksinäinen ja kyyryyn lysähtänyt hahmo työntämässä rattaita, kopean naiset myrkyt kovina huuhtomassa korvia.
Miten tekopyhä ylemmyys voikaan lannistaa, kohdistuessaan ihmiseen, jolla ei ole voimia tai tarpeeksi ylpeyttä jäljellä kyetäkseen puolustautumaan.
Vielä ennen paikalta poistumistani, käännyin ja tokaisin omasta ylemmyydestään humaltuneelle naiselle: "No, tuliko nyt hyvä olo?" ja jatkoin matkaani.
Painajaisenomainen tilanne kummittelee mielessäni edelleen. Siinä oli jotain niin äärimmäisen nöyryyttävää, helvetillisen rumaa, että sana julmuus hiipi nurkkaan häpeämään laimeuttaan.
Näinä tummiksi muuttuneina iltoina, sellomusiikki hieroo pehmeästi sielua. Sen sointi pesee pois pahan, vihan ja ärtymyksen, asettaa asioita järjestykseen...
Adam Hurstin luoma sävelmaailma väreilee ilmassa vielä kauan sen jälkeen, kun musiikki on vaiennut ja soittaja poistunut. Ja kuin tarinaan vielä paremmin istuen, sävellyksen nimi on hyvin enteellinen, Disappearance, häviäminen, katoaminen...
Pimeys liekin taustalla väheni, liekin riemastuessa hivenen ja yhtenä välähtävänä hetkenä tiesin, mistä kirjoittaisin seuraavaksi. On aika kertoa tarina, joka yhä vieläkin repii mieltäni...
Seisoin pienen valintamyymälän parkkipaikalla asetellen reppuuni kissanhiekkapussia, kun silmieni sivusta näin liikettä siellä missä roskasäiliöt sijaitsevat.
Säiliöiden takana, pimennossa katseilta, seisoi ihminen josta ei saanut tolkkua, oliko hän mies vai nainen. Vaaleanruskea toppatakki, muodikas parin vuosikymmenen takaa, näkyi hetkittäin valossa hahmon tepastellessa lämpimikseen edestakaisin, mittaillen parkkipaikan viimeistä merkittyä ruutua.
Korokelaatikko kolahti kivetykseen, ruskeatakkinen hyppäsi, syöksyi roskasäiliön pimeyteen. Hetken ajan kuului vaimeaa kolinaa ja rapinaa, kunnes säiliö sylkäisi suustaan pari kiinni solmittua, pulleaa muovikassia.
Ruskeatakkinen kömpi ulos, säiliön reunoista kiinni pitäen, osuen kevyesti korokelaatikon päälle. Laatikko ylös, muovipussien kera nopeasti piiloon säiliön sivulle ja turhanaikaiselta näyttävä tepastelu saattoi jatkua edelleen.
Nuori nainen palasi näyttämölle, tällä kertaa raskasta banaanilaatikkoa kantaen. Sisältö Moolokin kitaan ja paluu uutta jätettä hakemaan. Korokelaatikko kolahti taas kivetykseen ja sama näytelmä toistui uudelleen. Ruskeatakkinen kömpi ihmisten ilmoille ja silloin selvisi, että meitä oli useampia parkkipaikkaa kansoittamassa.
Kopea nainen korkeissa koroissaan, taluttaen taskupuudelia pinkissä hihnassaan. Korot kopisivat pehmeästi lehtien peittämään asfalttiin, nainen pysähtyi ja katsoi jätesäiliöihin.
Ruskeatakkisen taas tepastellessa parkkiruudulta toiselle, kopea nainen sanoi ääni raivosta täristen: "Ei jätesäiliöihin saa mennä, eikä niistä saa ottaa mitään. Sinä, sinä hyppäsit sinne ja kaivelit kaupan jätteitä. Miksi sinä et ymmärrä, ettei niin saa tehdä?"
En olettanut ruskeatakkisen vastaavan naisen myrkyllisellä äänellä tehtyyn kysymykseen, mutta tulinpa yllätetyksi. Ruskeatakkinen pysähtyi ja rääkäisi tuskaisesti: "Mulla on nälkä", viimeistä sanaa painottaen.
Kaikessa tyylikkyydessään kopea nainen oli luonnottoman mallinukkemainen. Jokainen hius oli hiuslakalla liimattu kiinni toisiinsa eikä ulkona puuskaisesti pyörteilevä tuuli saanut tukkalaitteesta otetta, ei edes lisätessään voimiaan.
Maksanväriset kynnet loistivat katulampun valossa, syyttävän sormen osoitellessa nyt parkkipaikan pimeyteen piiloutunutta hahmoa. Ja kuin emäntäänsä tukien, alkoi taskupuudeli räksytyksen, yhtä hysteerisen ja terävä-äänisen.
Kuin lumikuningatar, kopea nainen lausui huurteisen julmat sanansa ilmoille: "Tuollaisten..., tuollaisilla... ihmisillä ei tulisi olla mitään oikeutta elää, parempi jos olisit kuollut."
Myöhäinen oli se ilta, jona naamio repeytyi kasvoilta ja julmuus syöksyi hermostuneena ulos ikkunoista.
Vielä kolmannen kerran nuori nainen palasi näyttämölle, heittäen säiliöön muovikassin poikineen, lopuksi lukiten säiliön kannen.
Naisen lähdettyä ruskeatakkinen siirtyi roskasäiliöiden sivulle, veti esiin lastenrattaista askarrellun kuljetusvälineen, pakkasi isoon laatikkoon saaliinsa ja asetti kaiken päälle korokkeena toimineen muovitoosansa.
Kopea nainen räksyttävine koirineen oksensi loputkin myrkyistään asfaltille: "Suomessa ei kukaan näe nälkää, kuuletko sinä, ei kukaan. Olet varmasti juoppo tai narkomaani jos sinulla ei ole rahaa ostaa ruokaa. Teen sinusta ilmoituksen kaupan esimiehelle, tuollainen kerjäläinen kaupan jätteitä sotkemassa. Hus, mene pois, muualle..."
Epätodellinen asetelma oli suorastaan surrealistinen, kuin yhdistelmä kahdesta eri tarinasta tai pois leikattu kohtaus Fellinin Amarcordista, siirretynä valintamyymälän takapihalle, jossa katulampun valo löi kovan kiilan näyttämön reunalle...
Viimeinen näkymä ruskeatakkisesta oli hänen ylittäessään katua, liikennevalojen vielä näyttäessä punaista. Yksinäinen ja kyyryyn lysähtänyt hahmo työntämässä rattaita, kopean naiset myrkyt kovina huuhtomassa korvia.
Miten tekopyhä ylemmyys voikaan lannistaa, kohdistuessaan ihmiseen, jolla ei ole voimia tai tarpeeksi ylpeyttä jäljellä kyetäkseen puolustautumaan.
Vielä ennen paikalta poistumistani, käännyin ja tokaisin omasta ylemmyydestään humaltuneelle naiselle: "No, tuliko nyt hyvä olo?" ja jatkoin matkaani.
Painajaisenomainen tilanne kummittelee mielessäni edelleen. Siinä oli jotain niin äärimmäisen nöyryyttävää, helvetillisen rumaa, että sana julmuus hiipi nurkkaan häpeämään laimeuttaan.
Näinä tummiksi muuttuneina iltoina, sellomusiikki hieroo pehmeästi sielua. Sen sointi pesee pois pahan, vihan ja ärtymyksen, asettaa asioita järjestykseen...
Adam Hurstin luoma sävelmaailma väreilee ilmassa vielä kauan sen jälkeen, kun musiikki on vaiennut ja soittaja poistunut. Ja kuin tarinaan vielä paremmin istuen, sävellyksen nimi on hyvin enteellinen, Disappearance, häviäminen, katoaminen...
Ilmestyskirjan ratsastajat ovat keskuudessamme ja ne karauttavat jälleen halki taivaan kannen, tavoittaen viimeisenä kaikista, pienen ihmisen sydämen...
Tekstit
