Katselen valosaasteen liukuvärjäämää taivasta, likaisenharmaasta vaaleaan punaan. Koivujen alastomat ja ohuet oksat piirtyvät veitsenterävinä pilviä vasten, kuin kuparilevylle teräsneulalla kaivertaen.
Miten aina päädynkään miettimään ihmisenä olemisen ihmettä, ihmisiä, elettyä ja elämätöntä elämää. Sitä minkä näen, osaa vain arvaillen ja harvoin, jos koskaan koko totuutta tietäen.
Miten niin moni asia joka toisessa saattaa vaikuttaa naurettavalta, voikin pitää sisällään tuskan tummaa monen oven takana.
Olemme naamioitumisen mestareita, osia näytelmässämme vähä väliä vaihtaen. Vain kaikkein läheisillemme olemme omia itsejämme, vai näinkö vain kuvittelen.
Miten aina päädynkään miettimään ihmisenä olemisen ihmettä, ihmisiä, elettyä ja elämätöntä elämää. Sitä minkä näen, osaa vain arvaillen ja harvoin, jos koskaan koko totuutta tietäen.
Miten niin moni asia joka toisessa saattaa vaikuttaa naurettavalta, voikin pitää sisällään tuskan tummaa monen oven takana.
Olemme naamioitumisen mestareita, osia näytelmässämme vähä väliä vaihtaen. Vain kaikkein läheisillemme olemme omia itsejämme, vai näinkö vain kuvittelen.
Ehkä joku hajoaa omaan näytelmäänsä,
pitää kynsin ja hampain kiinni valitsemastaan henkilöstä. Totta,
haluttua tai illuusiota, ihminen kokonaisena, omassa ihossaan.
Ihminen olentona on suuri arvoitus ulkopuolisille, läheisille, usein myös itselleen ja salaisuuksista suurin on itse ihminen ihmiselle...
Ihminen olentona on suuri arvoitus ulkopuolisille, läheisille, usein myös itselleen ja salaisuuksista suurin on itse ihminen ihmiselle...
Päivittäin, ympärillämme esitetään pieniä näytelmiä, viestejä toisille ihmisille ja kaikki ne haluavat tulla tulkituksi oikein, harvoin siinä onnistuen.
On aika kertoa pieni tarina elävästä elämästä. Ja kuten monet tarinoistani, tämäkin tapahtuu bussissa matkalla kaupungin teillä ja kaduilla.
Muutamien minuuttien aikana, puolityhjässä bussissa, näyteltiin tarinaa rakkauden, kuin modernia versiota näytelmän ikiaikaisen.
Astuessani bussiin kuulin kuin ohimennen ääniä taustalla, nousevia ja laskevia, karheita. Ollen ajatuksissani vahingossa valitsin sivustakatsojan kannalta parhaan paikan, tarpeeksi läheltä ja kuitenkin sopivan kaukana.
Tartuin lehteeni ja olin jo syventymässä yhdentekevään artikkeliin kun huomioni kiinnittyi kanssamatkustajien vaivautuneisiin ilmeisiin, pälyileviin katseisiin ja penkeillä aina vain matalammaksi liukuviin, piilotteleviin olemuksiin.
Bussissa aistittava tunnelma oli erikoinen, äänten maustamassa ilmapiirissä erilaiset ainekset olivat sopeutumassa toisiinsa, rakentamassa näytelmälle lavasteita.
Nainen verevä ja runsasmuotoinen, poskensa sileät ja kasvoiltaan nuoren oloinen. Mies kookas ja elämän kolhima, naista selvästi vanhempi ja kypsemmältä vaikuttava, vaan vähänpä ymmärsin, tiesin tulevaa.
Mies yritti herättää huomiota ja puhui naiselle, mutta nainen vain hymyili, vastaamatta miehelle. Ilmassa lehahti häivähdyksenomaisesti pyttipannu päivälliseksi ja olutta kyytipojaksi, ehkä jotain muutakin...
Mies kyseli ja vastaili omiin kysymyksiinsä, naisen edelleen vaietessa hymyillen. He tunsivat toisensa, olivat toistensa seurassa ja jostain oudosta syystä nainen halusi miehen pörhistelevän sulkiaan, esittävän teerenpeliä julkista.
"En ole koskaan hävinnyt yhtään matsia ja muut vihaavat minua. Ne vihaavat, sillä minä kuristan." Mies tarkkaili naista kulmiensa alta ja kun sanoilla ei ollut toivottua vaikutusta, bussin liikkeitä myötäilevä mies seisomassa kumartui toteuttamaan seuraavaa kohtausta.
Mies hakkasi molemmin käsin penkkiä katsellen välillä naista, joka edelleen istui paikallaan, rauhallisena ja itsetietoisen näköisenä.
Kehojen kielet eivät keskustelleet keskenään, iskujen äänet muovipenkillä huusivat huomiota, vaativat sanoja naiselta, vapauttavaa lupaa näyttelemisestä, uhoamisen päättyvän.
Nainen kääntyi miehen puoleen, sanoi muutaman sanasen saaden miehen koko olemuksen täyttämään käytävän ja mies lopetti penkin iskemisen. Kului hetki ja nainen vaikeni jälleen, vastaamatta miehen kysymykseen.
Naisen varmuus ja miehen kaipaava epävarmuus kävivät paritanssia kuin hidastetussa filmissä, eleet kertoivat enemmän kuin sanat, äänetön ja muille kuulumaton keskustelu käytiin mielissä. Ja hetken nainen hymyili miehelle suoraan, kuin hyväillen, kunnes taas kasvot peittyivät ilmeettömyyteen. Mies epäröi, iski penkkiä uudelleen...
Tämä näytös oli hänelle, vain häntä varten ja huolimatta kanssaihmisten vaivautuneista piiloutumisista, hän oli se jolle osoitettiin huomiota, jolta kerjättiin jotain sellaista jota muilla matkustajilla ei ollut miehelle antaa.
Nainen jatkoi eleetöntä istumistaan, huomaamatta miehen silmissä välähtävää tuskaa. Hän halusi käydä läpi koko näytelmän, miehen tekevän kaikkensa, jotta hän voisi armollisesti antautua ja vaipua vuoteelle voitoriemusta raukeana.
Tyytyväinen katse kasvoillaan, nainen vilkaisi kanssamatkustajiaan. Äänetön kuiskaus huulilta leijui ilmassa, miehen korvien kuulumattomissa. "Katsokaa minua, minun vuokseni tuo mies uhoaa." Nainen oli palkinto, jonka takia mies oli jäänyt näytelmän vangiksi, ehkä kaipauksesta sylin lämpöön hetkeksi.
Varovasti, kuin kokeillen, mies lausui vaimeammin sanan tunteellisen. "Rakas". Naisen huulilla kareili hymy, pieni ja ilkurinen, kuin uusia sanoja esiin houkutellen.
Alitajuntamme rakentelee ja täydentää huomaamattomasti sanoja ja lauseita, myös ääneen lausutut sanat jättävät väleihinsä tyhjiä tiloja, sanojen kaikuja joissa sanattomat viestit asuvat, odottavat tulkitsijaa...
Poistuttuani bussista, oman mieleni teatterissa, kuulin lausumattomia vuorosanoja, hiljaa mielessä kuiskattuja. Halusin täydentää kesken jääneen kohtauksen, saada sille jatkoa ja niinpä sallin mielikuvitukseni koostaa palasista tarinalle mahdollista loppua...
Kuin peilin takaa piirtyi verkkokalvoille kuvajainen, täysin toisenlainen. Ääni huusi lujaa, kovaa maailmaa ravistellen.
"Huomaa minut, olen todellinen. Haluan, että näet minun todellisuuteni, minut itseni. Tämä iskujen sarja on sinun herättämiseksesi, ei kenenkään pelästyttämiseksi. Huomaa minut, halua minua tarpeeksi ottaaksesi mukaasi..."
Ja siihen vieraaseen huoneeseen, yksinäisyyden linnakkeeseen hän haluaa viedä naisen, jota kutsuu rakkaakseen. Hetken näytelmä on täyttänyt tehtävänsä ja julman rakkauden tarina alkaa taas alusta, yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen...
Tarinan loppuosa on mielikuvitukseni kutomaa seittiä kaikesta lausutusta, lausumattomista sanoista, mutta miten se minua ravistelikaan, jätti täydentämään tarinaa mieleni mukaisilla vuorosanoilla...
Tämän kirjoituksen musiikkina on Roy Orbisonin esittämä, U2:n Bonon ja The Edgen kirjoittama ja säveltämä She's a Mystery To Me, joka tunnetaan myös nimellä Mystery Girl.
Roy Orbisonin oma tuotanto on täynnä pieniä tarinoita, ajatonta kaipausta, jota jokainen löytää omassa elämässään. Jokaisen laulun sisällä kulkee, kuin punaisena lankana, tumma ja surullinen virta joka vetoaa tulkitsijaan minussa...
Tekstit
