BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste China. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste China. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

... sielut tulessa...


Kattojen räystäskourut täyttyvät vedellä, lainehtivat hetken, sieppaavat auringon kimalluksen pinnalleen, syöksyen vauhdilla alas lumeen, sadevesikaivoihin kadoten...

“Inviato” by Nicolas Bruno

Kun uusi kauheus valtaa nykyhetken, ei mieli enää tunnista tilastoja, rekisteröi pandemiaan kuolevien lisääntyneitä lukuja, ei edes sitä, että nyt myös Norovirus tekee tihutöitään taustalla...


Sairaaloissa kaikki ihmiset näyttävät pieniltä, isotkin ihmiset pienenevät. Pitkillä käytävillä värit häviävät ja tuoleilla istuvat pelko ja toivo yhdessä...


Elämme maailmassa, jossa visuaalisuus hallitsee näköalaamme, totuus ja valhe näyttävät samanlaisilta. Valhe photoshopataan, maalataan AI-kuvankäsittelyohjelman avulla totuudeksi ja kuitenkin se, mitä nyt tapahtuu on totta, kuvista huolimatta. Mihin voi enää uskoa, mihin tietoon ja kuviin voi luottaa...? 

"THE FIRE WITHIN" by Ysabel LeMay

Mielemme seikkailevat totuuden ja valheen välimaastossa, ovat alttiita osapuolten informaatiosodassa, sidosryhmien ja sopimusosapuolten ryntäillessä edestakaisin, missä kohtaa ja kenen leirissä konfliktit ratkotaan, sodat hävitään ja voitetaan...


Millaiseen maailmaan me synnytämme lapsemme, minkälaisen maailman me jätämme heille? Euroopassa vallinnut pitkä rauhan aika on murtunut, karhu nosti käpälänsä, se on suuttunut...

Isien taistellessa melkeinpä ylivoimaista vihollista vastaan, äidit valmistavat pommisuojissa Molotovin cocktaileja, nuorten miesten ja naisten osallistuessa sotatoimiin, peläten tulevaisuutta...


Jos tieto lisää tuskaa, niin tietämättömyys lisää sitä vielä enemmän. Kenen joukoissa seisot, kehen uskot enemmän? Onko mahdotonta saada ajankohtaista ja oikeaa tietoa, kun verkot maassa on suljettu kaikkialla, tuntea tuskaa ja kauhistella omaa voimattomuutaan vaikuttaa, voimatta omalta osaltaan olla lopettamassa sotia.

Tämä aika synnyttää taistelijoita ja sotivien osapuolten joukosta löytyy paljon myös niitä, jotka hyökkäävällä puolella taistelevat väärää informaatiota ja epäoikeudenmukaista sotaa vastaan, kun taas puolustajat antavat kaikkensa puolustaessaan kotejaan, perheitään ja sukulaisiaan, kotimaataan...

Sodassa ihmiset ovat tavallisia kansalaisia, vain muutama hetki elämässä tekee heistä erilaisia, sankareita tai korvansa sulkevia pelkureita.


Hyökkääjän puolella mielenilmaisut ja hallinnon vastustaminen, tiedon etsintä suljettujen verkkojen takaa ja niiden julkaiseminen, on yhtä vaarallista kuin rintamalla haavoittuminen, hintana tulevaisuutensa kulkuun puuttuminen.

Sodan anatomiasta löytyy monia teorioita ja vasta Aika toimiessaan patologina, kykenee kiihkottomasti keräämään tietoa ja arvioimaan hyökkääjää sekä puolustajia.


Minulla ei ole mitään mahdollisuutta tajuta mitä tuntevat ne ihmiset, jotka ovat joutuneet pakenemaan kauaksi kodeistaan, miten he ovat sielut tulessa kotimaansa ja siellä olevien läheistensä puolesta...


Sodan kuvat ovat karheita ja kauheita, tuhottuja taloja ja panssarivaunuja, ruumiita sekä  pakoon pyrkiviä ihmisiä lapsia ja lemmikkejä sylissään, vaikka suojaa ei enää löydy mistään...

Adrián Berenguer on espanjalainen säveltäjä ja lahjakas saksofonisti, jonka tuotaantoon kuuluu myös säveltäminen mm. erilaisiin peleihin. Hänen luomansa sävelmaailmat avaavat ovia mielikuvituksen salaisille poluille ja niihin voi unohtaa itsensä täysin...

Totuus on edelleen hyvin subjektiivinen ja suhteellinen käsite, minkälaisiin sanoihin ja kuviin se naamioituu, yhdelle se voi olla karkean paljas, toiselle ylen määrin kaunisteltu...

torstai 22. marraskuuta 2018

Salaperäinen, tuntematon ja saavuttamaton...



Unelmat ovat unien kaltaisia, lipuen yössä hitaasti kuin pilvet aamutaivaalla, ollen herätessäni entistä kauempana todellisuudesta. Vuosien unet, pilvien ajelehtimiset suljettujen luomien alla... 

Onko unien maailma todempaa kuin todellisuus, unet jotka seuraavat päivälläkin ajatuksissa. Unimaailma ja unelmat, joista tulee elämääkin suurempia...

Elämää rinnakkaisissa todellisuuksissa, unia joiden luomiin kuviin haluaa jäädä, valaista valvetilaa, tehdä päivistä elämisen arvoisia. Hyppy tuntemattomaan, unien maailmaan, vailla karttaa ja kompassia, unelmia toteuttamaan...



Olen aina ollut oman tieni kulkija, kulkuri omasta tahdostani, toteuttaen monia unelmiani, hypäten tyhjän päälle useammin kuin kerran. Suurkaupunkien kivierämaista vähitellen itseensä kietoutuviin, autioituviin kyliin, tietymättömien taipaleiden takana, tuntemattomilla poluilla, oman ajantajuni mukaan. 

Yhden suurimmista unelmistani toteutin tänä syksynä, unelman jonka kuvittelin jäävän toteutumattomaksi, vain yöllisissä näyissä elettäväksi. Se oli niin fyysisesti kuin henkisesti kaikkein vaativin matkani, suorastaan pelottavan uhkarohkea, unelmista upein ja kaukaisin...



Salaperäinen, tuntematon ja saavuttamaton Himalajan vuoristo. Monen maan halki kulkeva vuorijono, jonka maisemissa, painava kamerareppu selässä, kuljin kuten unieni elokuvissa, eläen elämää kuin nuotiotulilla kerrotuissa tarinoissa...


Monta maata, Kiina, Tiibet, Nepal sekä Bhutan, lentokoneilla, junalla, busseilla ja autoilla, hevosella. Matka oli pitkä ja kiivetä piti kaikkialla, missä keuhkot olivat kovilla ja jalat painoivat tuhansia kiloja, mutta palava halu piiskasi yhä korkeammalle, sinne missä rinteet olivat paljaat ja pilvet vaelsivat ylätasankojen solissa, suurten tuulten raa'oissa valtakunnissa.

Kun fyysisen jaksamisen raja tuli vastaan, sisu pakotti eteenpäin, askel askeleelta pitemmälle, sinne missä ilman happipitoisuus väheni vähenemistään ja keuhkot olivat repeämispisteessä. Ja toteutunut unelma, se oli enemmän kuin olin osannut uneksiakaan, paljon enemmän...



Miten on mahdollista kirjoittaa, löytää edes yksinkertaisimpia sanoja kuvailla hetkiä öisen tähtitaivaan alla, mahtava Mount Everest julman kauniina edessä, linnunrata lähempänä kuin koskaan, tähdenlentojen rikkoessa pyhää hetkeä. 

Sinä hetkenä, perusleiri 1:ssä, hyytävän vuoristotuulen syleilyssä, olin lähempänä universumin sisintä kuin koskaan ennen elämässä. Löysin selityksen ja syyn unelmani toteutumiseen, miksi juuri sinä yönä minun tuli olla siellä...



Luihin ja ytimiin asti jäätyneenä seisoin kuin horkassa kylmästä täristen, yötaivaan uskomatonta näytelmää ihmetellen. Ja tuulet vuorijonoa kohti kiitäen, ne ohittivat minut korvapuustejaan jaellen.

Miten sellainen kauneus oli edes mahdollista, mistä kaikki nuo miljoonat tähdet oikein tulivat? Olinko todella yksin koko universumissa, vai seisoiko joku kaltaiseni jossain toisessa ulottuvuudessa, samankaltaisessa maisemassa ajatellen samoja ajatuksia...?



Aamun varhaisina tunteina aurinko heitti ensimmäiset säteensä Mount Everestiä ympäröivien vuorten huipuille, siirtyen vähä vähältä kohti maailman korkeinta vuorta, väläyttäen oranssin ja kultaisen valon sen päälle. Ja solassa pilvet lipuivat matalalla...

En voinut kuin pidättää hengitystäni, tästä olin uneksinut niin monet vuodet, tätä näkyä kaipasin, kun suurenmoisena liekehtivä valo värjäsi vuoret ja niiden huiput, tuulten puhaltaessa sinfoniaansa väsyksiin.

Osa minua, pala sielustani, jäi vaeltamaan irtokivien peittämään solaan, onnesta melkein humaltuneena ihailemaan yhä uudestaan ja uudestaan valtavaa, satojen miljardien yötaivasta kirjovien tähtien linnunrataa... 



Ja yö yöltä edelleen, nukun näkymään epätodelliseen, valojen ja värien leikkiin lumen peittämän vuorijonon rinteillä, Mount Everestin majesteetillisen, elävän olennon kaltaisen vuoren kuva verkkokalvoilla. Tuulet pyyhkivät lunta pyörteiksi, pilvet peittävät huiput hetkeksi ja unelmieni paikka muuttuu uudelleen todeksi sulkiessani silmäni...

Unelman muuttuessa todeksi, jäljelle jäi tunne siitä, kuin se olisi imenyt minut täysin tyhjäksi. Se oli pelottava ja surullinen luopumisen hetki, äärettömän äärellä ajatusteni kanssa kaksin...



Samalla, toteuttaessani myös muita unelmiani, kulkiessani kohti niiden syvää ydintä, löysin täysin uusia puolia itsestäni. Pystyin ja kestin paljon enemmän kuin uskoin tai tiesinkään, jaksoin pitemmälle ja korkeammalle kuin oletin kykenevänikään. Ehkä myös itse unohtumattoman kaunis Himalajan vuoristo auttoi osaltaan toteuttamaan mahdottomaksi luulemaani unelmaa...

Vaikka etukäteen pelkäsin, että itse unelma olisi suurempi kuin todellisuus, että lopputuloksena olisi vain suunnaton pettymys, sain enemmän kuin mihin minulla olisi riittänyt mielikuvitus.


Silloin, kun elämä on heittänyt tielleni mahdollisuuksia tavoitella taivaita, olen hakeutunut maisemiin missä muodot ovat yksinkertaisia, paikallaan kuluneita, yksinäisiä ja ikuisia...


On mahdotonta unohtaa, siirtää mielestään niin ajatonta surua ja arpia kuin vuoret minulle sillä hetkellä edustivat. Äärettömyys oli niin lähellä, että sitä oli miltein mahdotonta käsittää. 

Vain käden mitan päässä edessäni ja kuitenkin, suurin maisema oli minussa itsessäni, sisälläni...

Vuoret ovat syntyneet kauan aikaa ennen ihmistä ja rapautuessaankin ne jäävät jäljelle, vielä senkin jälkeen kun ihminen on jo kadottanut maapallon ja sillä elämän edellytykset.

Unelmien toteuttaminen vaati luopumista monista asioista, sinnikästä uskomista ja suunnittelua, uskomista mahdottomaan...

Ja kun mahdottomaan repesi aukko, jossa päämäärä kiteytyi ja muutti hivenen muotoaan, oli mahdollista löytää polku jota kulkien voi onnistua.