BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste longing. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste longing. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. helmikuuta 2015

...kuin hetki ikuisuutta olisi tuonut ikävän mukanaan...

Joka kerta lähteminen on yhtä vaikeaa, eikä palaaminen ole sen helpompaa, sillä lähteä voi aina kaksi kertaa, jonnekin ja jostakin, mutta palata voi vain kerran, lähtöpisteeseen takaisin.


Auton etulyhdyt leikkaavat yön maisemaa, valot pyyhkivät tien reunoja ja aavemmaisina loistavia kuivan harmaanvihreitä pensaita, jotka tuulen voimasta hyökkäilevät rajusti edestakaisin, vasten toisiaan... 

Hiljainen tie, jonka pinta on sateista halkeillut ja kuivuudesta kulunut, polveilee ylös ja alas, arvaamattomana mutkasta mutkaan. Auton renkaat tunnistavat jokaisen kuopan ja pois kuluneen päällysteen, iskunvaimentajien ollessa kovilla, autossa istuvista puhumattakaan.  

DesktopNexus


Valot osuvat vähän väliä tien vierustoilla loistaviin silmiin, joskus yliajettuun eläimeen. Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa, valon karatessa etäisyyteen...

Pois ovat sokaisevan kirkkaat katuvalot, pimeys imaisee nopeasti sisäänsä, ei ihmisen ihmistä, ei valoja ikkunoissa, ei edes sisäänkäynneillä...  

Ja kuin toisesta todellisuudesta, muistitikulla soi Floggin Molly ja Float...


Perille saapuminen yöllä vie mukanaan maailmaan erilaiseen, oudon kauniiseen ja elävänä sykkivään pimeyteen. Sen hämmentävä syvyys ja käsin kosketeltavuus, on kuin lähestyisin kovaa ydintä luvatta, vielä itsestäni palaakaan antamatta, kunnes vieraus katoaa kokonaan aamulla.

Pitkä matka itseen, vielä pidempi matka itsestä pois, hetki vieraana ja ulkopuolisena, kunnes lopulta tajuan, että elämässä kaikkein tärkein on tässä, kädenmitan päässä, olen perillä...


Elämä kulkee kuin unessa ja aika sivaltaa minua kiivain iskuin, kadottaen päivän ja viikon toisensa jälkeen, kunnes alan jo pelätä heräämistä huomiseen...

Karkumatkallaan pilvien taakse aurinko lupailee sadetta, mutta turhaan ja kuivuudesta lakoontuneet kaktukset kuolleilta näyttävine hedelmineen viistävät maata voipuneina.

Yöllä palaava hyytävä viileys heittää kuuran maahan, astelee kuivuneen nurmen päällä, jättäen jäiset jälkensä hohkaamaan kylmyyttä, joka sulaessaan muistuttaa kastetta, luonnolle mahdollisuutta elää... 


"Yön rouva" levittää ilmaan huumaavaa jasminin tuoksuaan, kosteuden liikkuessa hitaasti yli pilkkopimeän maiseman.  

Miten yön viileys raapiikaan kipeästi ihoa, ranteet ovat kuin tulessa ja lopulta koko keho palaa kylmästä täristen, kurottuen kohti takasta hohkaavaa lämpöä, joka helpottaa vilua vain vähän, hetkisen... 



Sokaisevan kirkkaansinisellä taivaalla lentokoneiden vanat piirtyvät voimakkaina, kuin tähdenlentoparvi tavoittelemassa nopeaa pudotusta maahan. Sinen laajuutta on vaikea tajuta, se on niin erilaista ja suurempaa kuin kotona.

Ei tarvetta keksiä tekemistä saati selittää tekemättömyyttään, sielulla on aikaa löytää tie takaisin itseensä, ajatuksilla vapaus liidellä etsimättä kiintopisteitä...

Kehon ja mielen levätessä, sanat odottavat taustalla, eläen omaa elämäänsä, unohtaen näkemänsä, vain tämä hetki ja siihen jään...


Aatonaattona puutarhan korkea kaktus sai koristeensa, kellertävää sävyä tuikkivat jouluvalonsa ja taivaissa huojuvien palmujen latvat kiilsivät kuun valossa kuin lakattuina. Lumottuja hetkiä kaukana kotoa...

Jouluateria seurassa, jossa nelijalkaisia ystäviä oli enemmän kuin ihmisiä, kynttilöiden läikehtiessä lämpöään kalkituilla seinillä. Tarpeellinen määrä hiljaisuutta ja rauhaa, mahdollisuus olla omissa oloissaan tai läheisistä läheisimmän ja ystävän kanssa, jakaen yhteenkuuluvuutta ja onnea. Tämä joulu oli vuosiin ehkä kaunein ja läheisin...



Uusivuosi loi omaa kuvaelmaansa pikkuriikkisen kaupungin kaduilla ja vuosisatainen perinne sai vakavuuteen liimautuneen mieleni suorastaan kukoistamaan riemusta ja odotuksesta. Iloa ja naurua kujat ja tori tulvillaan, vauvasta vaariin ihmiset eri hahmoiksi pukeutuneina.

Miten monta pientä teräsmiestä havaitsinkaan, supermiehistä ja Darth Vadereista puhumattakaan. Viitat juoksussa hulmuten, lapset vanhempiaan mukaansa nykien, perheet naamiaisasuineen sulautuivat väkijoukkoon, silmistä nopeasti kadoten.



Kirkonkellojen lyödessä hetki hetkeltä kohti keskiyötä, vanhan vuoden viimeiset sekunnit valuivat menneisyyteen ja tunnelma torilla ja kaduilla oli kiihkeä. 

Katulyhtyjen valossa, kiiltävillä katukivityksillä kaikui satojen askelten kopina, matkallaan kohti vanhan vuoden kuolemaa, kirkonkellojen kumistessa aina vain kovempaa. Ja yölliseen näytelmään ja ihmispaljouteen vahingossa eksynyt kulkukoira vapisi paikallaan, surullisten silmien vahtiessa liikkuvia jalkoja...



Nykyisyys oli tarpeeksi lähellä, mutta riittävän kaukana, jotta osasin nauttia juhlista parhaassa mahdollisessa mielentilassa ja seurassa. Ehkä kauas meneminen sai minut arvostamaan ihmissuhteita eniten, kun mikään ei ollut itsestään selvää itsellenikään, ehkä jo tiesin sen...

Olin aikamatkalla, jossa nykyisyys kulki koko ajan rinnalla ja tiedostin vahvasti sen, että on olemassa vain tämä hetki ja kaukana tuntematon huominen...



Menneisyys puhuu vuorilla, raunioituneet talot ja linnoitukset tavoittelevat tarinoineen edes yhtä kuulijaa, jotta niillä olisi jokin oikeutus rapautuvaan olemassaoloonsa.

Miten surullista, mutta niin salaperäistä ja täynnä kadonneita tunteita, kosketuksia muureilla ja ikkunoiden laseilla. Vetoavan kaunista rumuutta ja rumuuden kauneutta täynnä ikävää ja kaipausta. 

Autiotiloja, tyhjyyttään murenevia taloja, ihmisten varjot jo vuosikymmeniä sitten kuluneet haalistuneilta seiniltä, joilla hämähäkinseittien kirjomat sukukuvat keskustelevat keskenään...


Niin paljon hylättyä ja unohdettua, mielestä pyyhittyä, ennen niin tärkeää ja nyt sillä ei ole enää mitään merkitystä. Kuvat, henkilökohtaiset esineet, perityt ja kadotetut, odottavat uutta elämää tai ehkä niiden kohtalona on vain peittyä sankan tomun alle, jossa kuivuus ja unenkaltainen unohdus repii ne lopullisesti kappaleiksi.

Sormet tarrautuivat rapautuneisiin kiviin, kengät etsivät jalansijaa allaan murtuvista kallioista. Mukana kamerajalusta ja kamerat sekä halu kiivetä ylöspäin, kohti huippua josta avautuivat auringonlaskun värjäämät, henkeäsalpaavat maisemat.



Värien kirjo oli valtavaa, osa silmien tavoittamattomissa, ja mielen oli melkeinpä mahdotonta suodattaa sitä huikaisevaa kauneutta, joka levisi katseen korkeudella sekä kaukana alhaalla...

Vuoria ei valloiteta, ne vain antavat luvan vierailla huipuillaan tai kieltävät sen kokonaan. Niiden tuulten huuhtomilla huipuilla aika kadottaa itsensä ja hetki ikuisuutta saa kyyneleet valumaan silmistä...



Paluulentoa edeltävänä yönä koirat ulvoivat ja kissat mourusivat sekä tappelivat. Ensin ne kävivät pitkään keskustelua ja sen jälkeen alkoi raivoisa väittely, jossa ei säästelty äänihuulia. Mitä olisinkaan antanut, voidakseni ulvoa niiden mukana, ikävästä ja luopumisen surusta...

Ajan hiekka tiimalasissaan valui aina vain nopeampaa ja sisälläni jomotti jo lähestyvä tyhjyys, oli aika palata ja jättää taakseen tärkein osanen minua...



Kuinka kauan siitä on kulunutkaan, kun lähdin matkaan, enkä edes halunnut ajatella paluuta, sillä oli kuin hetki ikuisuutta olisi tuonut ikävän mukanaan...


Nämä kaksi kroatialaista sellistiä päättivät tehdä täysin omanlaisensa sovituksen Mumford & Sons -yhtyeen kappaleesta, oman ja alkuperäisestä kappaleesta irrallisen. Ja hengähtäen on pakko vain ihaillen todeta, että kappale sai uusien asusteiden lisäksi uuden sielun, jonka väreily iholla tuntuu vielä kauan aikaa viimeisen soinnun kadottua.

Tämä kappale on muodostunut musiikilliseksi muistoksi ajasta poissa kotoa enkä voi olla kuuntelematta sitä ilman, että mieli, sydän ja iho reagoivat, jokaisella kuuntelukerralla...

Mumford & Sons on mielentilalleni sopivaa musiikkia, mutta sellistien tehtyä "I Will Wait" -kappaleesta oman sovituksensa, olen tällä kertaa kuunnellut heitä eniten. Alkuperäinen kappale on kuultavissa tästä linkistä.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Levollinen kuolema, joka vain palelee paikallaan...

Vielä hetken syksyssä viivähtäen, suuntaan tieni tuttuihin maisemiin, kivillä ja sammalilla kävellen, runkojen kaarnoja hyväillen...

Kivet sateen jäljiltä liukkaina, yhteen liimautuneet märät lehtimatot luistaen kenkien alta, sateen arpia kaikilla paikoilla. Jokainen kivenkolo, jokainen paljas juuri kuin estäen kulkuani, metsän kostean hämärän takertuessa silmiini, kuljen tutuilla paikoilla tervehtien ystäviäni.


Miten kaipaankaan aamukasteisia niittyjä, kimaltavien vesihelmien leikkiä hennoilla hämähäkinseiteillä valon lävistäessä pisarameriä. Uskomatonta kauneutta, jonka nähdäkseen oli noustava aikaisin ja liikuttava varovasti, jotta helminauhat eivät rikkoutuisi.

Nyt seitit ovat piiloutuneet kivenkoloihin, yksittäisten nauhojen ollessa näkyvillä vain valon sattuessa niihin. Kuuran kovettamat vesihelmet mattapintoineen, jääkiteiden kuorruttamat lehdet peittämässä tyhjiä kuoria kotiloiden. Pakkasen maalaamat viuhkat lätäköiden riitteen pinnoilla kuin odottaen nelijalkaisia luistelijoita, turhaan...

Olen ollut uppoutuneena luonnon pienoismaailmaan niin täydellisesti ja kokonaan, etten huomannut miten vuodenajat muuttivat kellojaan, miten maailma kulki kulkuaan kohti talvea. Kolea ja valoton herätys nykyisyyteen tapahtui hetkessä, päivänä jolloin aurinkoa ei näkynytkään. 

Etsin vuodenaikoja, luontoa ja niiden keskellä itseäni, mutta nyt nautintojen aika on ohi, hetkeksi...


Selättääkseni valottoman ajan, kerta kerran jälkeen palaan kuviin, joissa elän onnellisimmat hetkeni. Palaan mielessäni kuvien taltioimiin paikkoihin, kuunnellen samalla askelteni ääniä luonnossa, tuntien tuulen ja auringon lämmön iholla, kuin ne olisivat olleet vasta eilen, tämän päivän ollessa vain syvää unta, josta herään valoon taas huomenna...


Sammaleen hennot kukkavarret taipuneina toisiaan vasten, raskasta taakkaa kantaen, toisiinsa tarrautuen, vesi liimaamassa pienoismaailmaa yhteen. On toinenkin maailma, jota harvoin katsomme, jalkojemme juuressa, katseiden kohdalla, mutta sen me usein ohitamme huomaamattamme.

Miten usein olenkaan ollut polvistuneena sammalten peittämien kivien vierellä, kuvaamassa pieniä ja hentoja kukkavarsia läheltä. Olen nähnyt satojen kukkavarsien loistavan vastavalossa, peittyen sammalten pehmeään vihreään, taipuvan veden painosta ja nousevan taas pystyyn auringon lämmittäminä.


Kokonaisuus muodostuu pienistä osista, varsinkin luonnossa jossa kauneus näyttäytyy aivan uudella tavalla ollessamme paikallaan, antaessamme silmiemme vaeltaa, korviemme kuulla ja ihomme tuntea tuulta...

Kevään, kesän ja syksyn aikana luonto on muuttanut usein värejään ja muotoaan. Hyönteisiä kiireisinä kaikkialla, surinan täyttäessä ilman, luonto elämää täynnä. Nyt äänien värittömyys, pisaroiden putoamisesta aiheutuvat säröt hiljaisuudessa, tuulen raaka hengettömyys ja aina vain lähemmäksi hivuttautuva pimeys, saavat minut suunniltaan.


Muistan, miten kuljin tuntikausia etsien torvijäkälöiden kuppeja, joissa sadepisarat lepäsivät läpinäkyvinä hattuina, ympäröivää luontoa heijastaen. Ja miten niin täydellisen onnellinen olinkaan onnistuessani kuvaamaan niistä jokaisen.

Hetkellinen sade tai aamuvarhainen kaste saivat luonnossa värit hehkumaan, leppäkertut ja kärpäset kanniskelivat vesipisaroita selässään ja kintuissaan ja sen kaiken sain kuvattua...


Kolea kylmyys tekee kipeää, sumentaa silmäni, suurentaa ikävää. Olen kuin eksyksissä, valo ja värit ovat kadonneet, ympärilläni vain syvää pimeää.

Jäkälien kuorruttamat puunrungot, ennen kuin maanpäällisiä korallimeriä, nyt kosteudesta vettyneitä. Värien syvyys, kaikkialla näkyvä kosteuden täydellisyys, kuin luonto olisi hukkumaisillaan syksyyn.


Vuodenaikojen näytelmässä syksyn ja talven välinen väliaika antaa näyttelijöille aikaa toipua edellisestä osasta, mutta katsojalle se on vaikeaa. On kuin teatterin lämpiössä ei tarjoltaisi kuin paksua, pikimustaa kahvia, jota on pakko juoda kun ei ole tarjolla muutakaan.


Jalkapohjissani on vieläkin kivien tuntu kurotellessani kasaamallani kivikorokkeella mahdollisimman korkealle, ylettyäkseni kuvaamaan puiden rungoissa olevia syviä haavoja, niiden onkaloissa piilottelevia pihkapalatseja, erivärisiä nauhoja, kovettuneita muodostelmia, joista ihminen voi vain uneksia. Ja pihkan voimakas tuoksu, se kutitteli ja hiveli, luoden tulevia muistikuvia...


Miten sykähdyttäviä hetkiä olen saanutkaan kokea aamuauringon noustessa sekä iltaruskon värittämän taivaan alla. Lehtikerrosten rapina jalkojeni alla, eriväristen lehtien luomalla kudelmalla, joka toistuu kerran vuodessa, aina yhtä odotettuna...

Yhtä hengästyttävän kaunista ja erilaisuudessaan monimuotoista, monta maailmaa tuoksuissa ja väreissä, lintuparvien lennoissa ja syysauringon leimahteluissa puiden rungoilla.


Kuuran koskettamat korret ja lehdet kuin pastelliväreillä maalattuja taideteoksia, joiden sammuneen värimaailman alta on vielä aistittavissa kadonneiden värien tuoksuja. Levollinen kuolema, joka vain palelee paikallaan...


Mieleni tuottaa yhä uusia mielikuvia ja muistoja, joilla lohduttautua väliajan luomassa mustassa kuilussa, johon ei päivä paista eikä kuu luo halojaan...

Yötaivaalla pilvet lähenivät toisiaan, muodostaen uusia kuvioita, joista hiljaisuudessa nauttia. Ennen pimeyttä ja kuun valoa, koivut hohtivat tulenkarvaisen oransseina. Tuulessa kieppuvien lehtien havina ja rapina niiden hioutuessa vasten toisiaan, irtoavan lehden napsahdus lehtitupestaan ennen sen putoamista värikylläiseen maahan...


Miten hellästi koivu nojasikaan pihlajaan, jonka marjat loistivat väkevän oranssinpunaisina vasten kirpeänsinistä taivasta, jolla pilvet levollisina lipuivat. Ja miten valo taipuikaan varjoissa, hajoten, muodostaen uudelleen kokonaisuuksia. 

Kelojen majesteettisuus kuunvalossa, värisävyjen kadotessa pimeyteen. Luonnon näytelmässä ne hallitsevat draaman viimeiseen hetkeen asti kunnes tajuan, että ne ovat kylmän kuolleita. Niiden lähelle ei voi jäädä kauemmaksi aikaa vähenemättä itsekin jonkin verran. Kuunvalo voi olla todella petollista...


Vielä eilen muutama hyttysen oloinen hyönteinen, ulkopuolella ikkunoiden, pyrki sisään valoa tavoitellen ja talon seinällä koivet harallaan on liimautuneena kuollut hämähäkki seitteineen, orastava talvi tuli yllättäen.

Kohmeesta hitaat kärpäset kulkivat aamun kosteudesta liukkailla korsilla, sadepisaroiden painava viitta hartioillaan, nääntymäisillään kylmyyteen. On aika kuolla ja syntyä keväällä uudelleen...


Talven etiäiset ovat vasta kahdesti vierailleet, kuin tunnustellen luontoa, onko se jo valmis luopumaan, nukahtamaan muutamaksi kuukaudeksi, jotta valkeus voi peittää sen harsollaan.

Ja eräänä valoisana aamuna hento lumi peitti maan, asfaltin kuultaessa sen läpi harmaana ja kovana. Pimeydestä väsynyt mieli nousi ja minulle tuli kiire tepastella uudella lumella, poskien punertaessa ja silmien tuikkiessa auringossa. Väsymättä, laskematta askeleitani, kuulin miten  painautuessaan valkean vaipan päälle, kenkieni pohjat varastivat lumelta äänen.



Kirjoittaakseni tarvitsen musiikkia, etsiessäni sanoja sanojen joukosta. Ilman musiikkia etsintäni on turhaa, alitajuntani nukkuessa syvää, ikuista untaan. 

Vain tunnetilaan sopiva musiikki, tietty melodia, avaa portteja sanojen maailmaan, lennättää tarinoita, yhdistelee sanoja muodostaen lauseita. Sanat ovat kuin ajatusten tanssia, joskus ne tanssivat yksin, toisinaan etsivät pariaan...


Kohdatessani melodian, mielentilaani sopivilla instrumenteilla soitettuna, on kuin kiitäisin jäällä vapaana ja onnellisena. Jokainen luistinten terien piirtämä kuvio tuo minut lähemmäksi tarinaa, jonka haluan kirjoittaa, hyppyjen ja piruettien rikkoessa jääkerroksen kerrallaan.


Olen soittanut kaikki klassisen musiikin listani moneen kertaan läpi, kääriytynyt sellomusiikin syvän pehmeään samettiin, elänyt keskellä dramaattisia aarioita ja tuudittautunut viulujen harmoniaan, mutta tällä hetkellä vain kosketinsoitinten luoma kepeän kirkas äänimaailma keinuttaa minua tummuuden pinnalla, estäen putoamasta melankolian jyrkänteeltä alas.

Alla ensimmäisenä kuultava kappale siivitti mielessäni sanojen lentoa, palautti mieleen syksyn muistoja, tuoksuja ja kuvia, joissa värit vielä hehkuivat loistavina. Unohdin märän pimeän, kuolleet värit maahan pudonneilla lehdillä, auringon jälkeensä jättämän tumman hämärän, puiden lintuja kaipaavat latvat aaltoilemassa autioina tuulessa...

Kuin en olisi vielä kulkenutkaan syksyn ja talven välisestä portista, nähnyt värien vaihtumista valkeaan, välimaalla askelten totutellessa uuteen vuodenaikaan. Luopumista, surua ja odotusta, kunnes yhtenä päivänä lumi pukee maiseman valkoiseen ja mieli täyttyy jälleen ilosta...


Alla kuultavissa olevaa Brian Crainin Song for Sienna-kappaletta kuuntelin suurina annoksina ja annoin kuvien vain vyöryä mielessäni. Tämä oli se kappale, joka sai minut kirjoittamaan, punomaan syksyn lankoja ajatuksissani uudestaan.

Brian Crain on armoitettu säveltäjä ja pianisti, jonka valtava tuotanto on siirtynyt monien muiden tunnetuksi tekemiksi.



Alla oleva kappale on yhdistelmä kahdesta kappaleesta, jotka Yiruma on tehnyt kuuluisaksi. Orkesteriversio lisää lihaa luiden päälle ja sävelmaisema on täyteläisempi. Tässäkin on kyse makuasioista ja kertoohan jo sekin jotain, että itse kuuntelin mielentilani mukaan jompaa kumpaa versiota.



Yiruma on tehnyt alla olevan kappaleen kuuluisaksi. Itse olen hivenen hämilläni, sillä minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että tosiasiassa Brian Crain on kappaleen oikea säveltäjä. En lähde kiistelemään asiasta, sillä sekä Yiruma että Brian Crain tulkitsevat myös toisten säveltäjien kappaleita, joten...

Joka tapauksessa, itse arvostan Brian Crainin tulkintaa ja soittoa, mutta jostain syystä se on poistunut YouTubesta ja on nyt enää saatavilla ulkopuolisen koostamana levytysversiona. Yiruma on teknisesti taitava, mutta tulkinnoissa Brian Crane on mestari häneen verrattuna. Oli upeaa nähdä ja kuulla videolla Brian Crainen tulkinta kappaleesta.



Talvea odotellessa, mennyt syksy on vain unta, johon herään vuoden kuluttua uudestaan. Syksyn ja talven välinen portti on jo raollaan, yhä kirpeämmäksi muuttuvien yöpakkasten kosketellessa luontoa kylmillä sormillaan. Ja metsän siimeksessä kuuran kauneus odottaa minua vielä kerran kuvaamaan, ennen kuin lumi muuttaa lopullisesti talveksi maisemaa...

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa...

Hengähtäessäni tunsin, ei, näin ja koin täysin, kuin olisin kohdannut jotakin hyvin kaukaista ja vanhaa, kuin olisin katsonut syvälle eiliseen.


Lainatut elämät edessäni, varjot haluavina, irrallisina tarinoina kunnes kertojan ääni yhdisti ne kaikki.

Talot, jotka he jättivät jälkeensä, huoneet jotka tyhjenivät ihmisistä, esineet joissa ihmisen kosketus vielä tuntuu lämpimänä.


Tuuli kulkee edellään, kuiskauksia nurkissa, seittien verhoamissa ikkunoissa, joissa ajan piirtämät naarmut taittavat valoa, leikkaavat selvän rajan menneeseen ja nykyisyyteen, unohtuen tähän hetkeen...
Sammaloituneet matot ja sisälle kasvaneet köynnökset, ovet jotka avautuvat hiljaa itsekseen. Miten varjot taipuivatkaan valossa, ikkunalasien vähäinen helinä tyhjässä tuvassa, kauas katoavien askelten kaiku varhaisessa aamussa..

Dolls cemetery by Maurizio Blasetti

Olin kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa, jossa ihmisten varjot jatkoivat loputonta harhailuaan.
Homeen virkkaamaa pitsiä lattialla maatuvan kirjan sisäkantta koristamassa, uinumaan jäänyt valo sivuja avaamassa... 

Ajan myötä jälkeen jätetyt ja unohdetut kirjat jatkavat hidasta kuolemaa. Ensin tarttuu kosteus, sen jälkeen pöly ja koskemattomuus, lopuksi home tunkeutuu syvälle arkkeihin pureskellen sivun kerrallaan ja iäisyys ottaa paikkansa paikassa, jota kohta ei enää ole olemassakaan.


Ajan rikkoma piano, särkynyt akordi kohtaamassa hiljaisuutta. Soiko piano, kun ketään ei ole kuulemassa? Tuoko menneisyys tuulen mukana unohdettuja muistoja, seinille tiukasti liimautuneina, silmien takana vilahtelevia hahmoja, kuin unessa tai oudossa tarinassa...


Aikaan unohtuneet, kadonneet ja hävinneet. Ilmavirta vaeltamassa tyhjässä tilassa, jonka esineet hajosivat ympäriltä, poistuivat kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, kuin vasta kadotessaan ne olisivat puhdistuneet ylimääräisistä merkityksistä.
Hiljaiset kuiskaukset kaipaamassa kadonnutta aikaa, irrottamassa tapetteja pohjistaan, hämähäkinseittien kiinnittyessä kiertyneisiin kulmiin, koristamassa seinille maalattuja kukkaketoja...


Elämät, jotka kulkivat ohitse, pysähtyen hetkeksi pehmeän äänen tarinoidessa kuvien äärellä, aamuyön hämärän väistyessä aamuruskon tieltä.


Jokaisen kuvan ihminen sai tarinan ja äänen, eikä yksikään jäänyt pimeään. Kamarin viileässä kaksi ihmistä, toinen täyttäen kertomuksilla autiotalon ihmisistä, toinen kuuntelemassa mennyttä...

Ja viimeisin heistä oli ihmeellinen ihminen, hullu, surumielinen ja sydämestään täysin särkynyt. Aika unohtui paikalleen, huuhtoen tieltään vähäisenkin muistikuvan mielestä, joka oli ihmisistä murtunut, yksin jäänyt ja järkkynyt.


Yläkertaan vievien portaiden syvät painaumat, haalistunut joulutonttu hirsiseinää koristamassa ja  tuoksu jonka keskelle kuljen, askel askeleelta ylöspäin portaita nousten.

Vanhaa ja kulunutta, nauruista ja suruista tiivistynyttä lämmintä koleutta, valo ja varjo kuin yhdestä muotista, ullako esineineen piilossa yläkerran huoneiden kanssa samassa tasossa.



Naarmuisen ikkunan läpi hehkuva aamuaurinko värjää avaran tilan kultaisella maalilla, valoon eksyneen perhosen lennellessä siivet kuultavina pölymeren keskellä, auringon koskettamien tomuhiukkasten kipinöidessä hämärään jääneissä nurkissa...
Julmasti viiltävää kauneutta, jonka vain aika voi musertaa, murtaa tomuksi, iäksi leijumaan huoneissa...

Ehkä minä etsin jotain pysyvää, paikkaa jossa olemassaolo, tunnelma ja menneisyys ovat yhtä aikaa läsnä, yhdessä tilassa, eivät palasina kaikkialla... kaikissa. Jossa ihmisen koko elämä on luettavissa paikan ilmapiirissä.


Liian monta paikkaa menneisyyden asua, liikkua paikasta paikkaan, lähteä aina vain uudestaan, kuin alkua ei koskaan olisikaan. Kuin lopusta puhuminen lopettaisi alussa elämisen kokonaan...

Mikä saa minut yhä uudelleen palaamaan taloihin ja paikkoihin, jotka ihmiset ja aika unohtivat, hylkäsivät yksin kuolemaan ja murtumaan tyhjyyden alla?


Onko se kaipausta johonkin jota ei enää ole, hetkiin joissa ikävä syntyi ja joihin haluaisin käydä uudestaan, ymmärtää mikä oli niihin paikkoihin sidottu onnen hetki, joiden menetystä suren joskus vieläkin. Muut paikat ja todellisuudet ovat vain lainattua menneisyyttä, sijaishetkiä toisten elämästä.


Ehkä haluan olla edes se ainoa, paikalla todistamassa, kun dramaattinen epätodellisuus tapahtuu silmieni edessä, enkä voi saada siitä tarpeekseni, vain nauttien syvään hengähtää itsekseni.


Yllä oleva kirjoitus on yhdistelmä useita paikkoja, taloja ja ihmisiä ja kaikille niille on yhteistä ajan patinoima unohdus. 

Vain kerran, eräänä kesäaamun varhaisena hetkenä, seurassani oli ihminen, joka autiotalon kamarin kullanpunervassa valossa avasi kuvissa olevien ihmisten elämää, tarinoita talosta ja esineistä. Harvinainen ja koskettava kokemus imaisi minut osaksi talon unohdusta ja siksi talo maisemineen sai mielessäni aivan erityisen merkityksen.
Alla olevan musiikin myötä pääsette samalle matkalle kanssani lipuessani syvälle menneisyyteen. Ja tässä kirjoituksessa musiikki on oleellinen osa sanojen tulkintaa sekä kuvia, joiden avulla kokonaisuus nousee varjoista estraadille...



Pamela ja Randy Copus muodostavat yhdessä duon 2002, jonka kaunis sävelmaailma kuvaa usein omia mielenmaailmojani pyrkiessäni maalaamaan sanoilla ihmisten tarinoita, paikkoja ja tapahtumia, jotka koen tärkeiksi itselleni, ehkä niillä on oma erityinen merkityksensä muillekin.

Toinen jalkamme seisoo aina menneisyydessä, toisen yritäessä astua huomiseen ja siinä välissä tasapainoilemme nykyhetkessä varpaillamme. Kuulumme ihmisiin ja paikkoihin, toiset muistamme, toiset ehkä tietoisesti unohdamme, mutta ne ovat osa meitä ja muistojamme, ne ovat se mitä me olemme...