BLOGGER TEMPLATES - TWITTER BACKGROUNDS »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste morning. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste morning. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa...

Hengähtäessäni tunsin, ei, näin ja koin täysin, kuin olisin kohdannut jotakin hyvin kaukaista ja vanhaa, kuin olisin katsonut syvälle eiliseen.


Lainatut elämät edessäni, varjot haluavina, irrallisina tarinoina kunnes kertojan ääni yhdisti ne kaikki.

Talot, jotka he jättivät jälkeensä, huoneet jotka tyhjenivät ihmisistä, esineet joissa ihmisen kosketus vielä tuntuu lämpimänä.


Tuuli kulkee edellään, kuiskauksia nurkissa, seittien verhoamissa ikkunoissa, joissa ajan piirtämät naarmut taittavat valoa, leikkaavat selvän rajan menneeseen ja nykyisyyteen, unohtuen tähän hetkeen...
Sammaloituneet matot ja sisälle kasvaneet köynnökset, ovet jotka avautuvat hiljaa itsekseen. Miten varjot taipuivatkaan valossa, ikkunalasien vähäinen helinä tyhjässä tuvassa, kauas katoavien askelten kaiku varhaisessa aamussa..

Dolls cemetery by Maurizio Blasetti

Olin kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa, jossa ihmisten varjot jatkoivat loputonta harhailuaan.
Homeen virkkaamaa pitsiä lattialla maatuvan kirjan sisäkantta koristamassa, uinumaan jäänyt valo sivuja avaamassa... 

Ajan myötä jälkeen jätetyt ja unohdetut kirjat jatkavat hidasta kuolemaa. Ensin tarttuu kosteus, sen jälkeen pöly ja koskemattomuus, lopuksi home tunkeutuu syvälle arkkeihin pureskellen sivun kerrallaan ja iäisyys ottaa paikkansa paikassa, jota kohta ei enää ole olemassakaan.


Ajan rikkoma piano, särkynyt akordi kohtaamassa hiljaisuutta. Soiko piano, kun ketään ei ole kuulemassa? Tuoko menneisyys tuulen mukana unohdettuja muistoja, seinille tiukasti liimautuneina, silmien takana vilahtelevia hahmoja, kuin unessa tai oudossa tarinassa...


Aikaan unohtuneet, kadonneet ja hävinneet. Ilmavirta vaeltamassa tyhjässä tilassa, jonka esineet hajosivat ympäriltä, poistuivat kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, kuin vasta kadotessaan ne olisivat puhdistuneet ylimääräisistä merkityksistä.
Hiljaiset kuiskaukset kaipaamassa kadonnutta aikaa, irrottamassa tapetteja pohjistaan, hämähäkinseittien kiinnittyessä kiertyneisiin kulmiin, koristamassa seinille maalattuja kukkaketoja...


Elämät, jotka kulkivat ohitse, pysähtyen hetkeksi pehmeän äänen tarinoidessa kuvien äärellä, aamuyön hämärän väistyessä aamuruskon tieltä.


Jokaisen kuvan ihminen sai tarinan ja äänen, eikä yksikään jäänyt pimeään. Kamarin viileässä kaksi ihmistä, toinen täyttäen kertomuksilla autiotalon ihmisistä, toinen kuuntelemassa mennyttä...

Ja viimeisin heistä oli ihmeellinen ihminen, hullu, surumielinen ja sydämestään täysin särkynyt. Aika unohtui paikalleen, huuhtoen tieltään vähäisenkin muistikuvan mielestä, joka oli ihmisistä murtunut, yksin jäänyt ja järkkynyt.


Yläkertaan vievien portaiden syvät painaumat, haalistunut joulutonttu hirsiseinää koristamassa ja  tuoksu jonka keskelle kuljen, askel askeleelta ylöspäin portaita nousten.

Vanhaa ja kulunutta, nauruista ja suruista tiivistynyttä lämmintä koleutta, valo ja varjo kuin yhdestä muotista, ullako esineineen piilossa yläkerran huoneiden kanssa samassa tasossa.



Naarmuisen ikkunan läpi hehkuva aamuaurinko värjää avaran tilan kultaisella maalilla, valoon eksyneen perhosen lennellessä siivet kuultavina pölymeren keskellä, auringon koskettamien tomuhiukkasten kipinöidessä hämärään jääneissä nurkissa...
Julmasti viiltävää kauneutta, jonka vain aika voi musertaa, murtaa tomuksi, iäksi leijumaan huoneissa...

Ehkä minä etsin jotain pysyvää, paikkaa jossa olemassaolo, tunnelma ja menneisyys ovat yhtä aikaa läsnä, yhdessä tilassa, eivät palasina kaikkialla... kaikissa. Jossa ihmisen koko elämä on luettavissa paikan ilmapiirissä.


Liian monta paikkaa menneisyyden asua, liikkua paikasta paikkaan, lähteä aina vain uudestaan, kuin alkua ei koskaan olisikaan. Kuin lopusta puhuminen lopettaisi alussa elämisen kokonaan...

Mikä saa minut yhä uudelleen palaamaan taloihin ja paikkoihin, jotka ihmiset ja aika unohtivat, hylkäsivät yksin kuolemaan ja murtumaan tyhjyyden alla?


Onko se kaipausta johonkin jota ei enää ole, hetkiin joissa ikävä syntyi ja joihin haluaisin käydä uudestaan, ymmärtää mikä oli niihin paikkoihin sidottu onnen hetki, joiden menetystä suren joskus vieläkin. Muut paikat ja todellisuudet ovat vain lainattua menneisyyttä, sijaishetkiä toisten elämästä.


Ehkä haluan olla edes se ainoa, paikalla todistamassa, kun dramaattinen epätodellisuus tapahtuu silmieni edessä, enkä voi saada siitä tarpeekseni, vain nauttien syvään hengähtää itsekseni.


Yllä oleva kirjoitus on yhdistelmä useita paikkoja, taloja ja ihmisiä ja kaikille niille on yhteistä ajan patinoima unohdus. 

Vain kerran, eräänä kesäaamun varhaisena hetkenä, seurassani oli ihminen, joka autiotalon kamarin kullanpunervassa valossa avasi kuvissa olevien ihmisten elämää, tarinoita talosta ja esineistä. Harvinainen ja koskettava kokemus imaisi minut osaksi talon unohdusta ja siksi talo maisemineen sai mielessäni aivan erityisen merkityksen.
Alla olevan musiikin myötä pääsette samalle matkalle kanssani lipuessani syvälle menneisyyteen. Ja tässä kirjoituksessa musiikki on oleellinen osa sanojen tulkintaa sekä kuvia, joiden avulla kokonaisuus nousee varjoista estraadille...



Pamela ja Randy Copus muodostavat yhdessä duon 2002, jonka kaunis sävelmaailma kuvaa usein omia mielenmaailmojani pyrkiessäni maalaamaan sanoilla ihmisten tarinoita, paikkoja ja tapahtumia, jotka koen tärkeiksi itselleni, ehkä niillä on oma erityinen merkityksensä muillekin.

Toinen jalkamme seisoo aina menneisyydessä, toisen yritäessä astua huomiseen ja siinä välissä tasapainoilemme nykyhetkessä varpaillamme. Kuulumme ihmisiin ja paikkoihin, toiset muistamme, toiset ehkä tietoisesti unohdamme, mutta ne ovat osa meitä ja muistojamme, ne ovat se mitä me olemme...


maanantai 30. heinäkuuta 2012

Maassa raskasta kastetta, taivaalla salama ratsastaa...

Lauantaiaamu valkeni himmeän usvaisena, kosteana ja raskaana. Hieroskellessani silmistäni unihiekan jäänteitä, tajusin ikkunasta avautuvan maiseman ainutlaatuisuuden ja silloin minulle tuli kiire, tulipalo-sellainen.

En tälläkään hetkellä tiedä miten olen hypähtänyt vaatteisiini, tiedän vain sen etten käyttänyt pukeutuessani lainkaan järkeäni.


Ovi ei ollut riittää ja hyvä oli etteivät ikkunan pokat roikkuneet kaulallani, vauhtivanat vain sotkeutuivat toisiinsa kun minä jo mennä viiletin peltoja ja ojia pitkin kohti metsää ja puita, jotka usva oli peittänyt tiheällä harsollaan.

Kasteesta raskaat horsmat, pujot ja jättipalsamit, kuten myös huumaavasti tuoksuvat mesiangervot kohosivat ihmisen korkuisina kastellen minut hetkessä lahkeitani myöten märäksi. 


Mikään ei pidätellyt minua kahlatessani kasvien meressä kohti aukeaa, jonka takana metsä häämötti odottaen innokasta kuvaajaa. Heinät lakoontuivat askelteni alla, kasteen imeytyessä yhä enemmän lahkeisiini, kuvasin vimmatusti samalla hengittäen kosteutta sieraimiini.

Miten maalauksellinen kauneus avautuikaan edessäni, usvan kostealla siveltimellä maalaama akvarelli pehmeni enkä voinut kuin kuvata ja antaa kameran laulaa.


Usva väheni pikkuhiljaa, auringon kalpea ja kova valo lisääntyi koko ajan, ilma selkeni. Miten minä hymyilinkään itsekseni, nautin, kuvasin ja kastuin läpikotaisin.

Tällä kertaa heräsin liian myöhään, mutta olinpa valvonutkin. Kasteessa kahlailu ja usvamaiseman ihailu ei kestänyt kaikkineen kuin tunnin verran, aikaisemmalla heräämisellä olisin ehkä ehtinyt enemmän, ehkä en...


Ja usvan haihduttua, auringonvalo alkoi laskeutua puiden lehvistöä myöten viuhkana maahan. Jäljelle jäänyt kosteus kimalteli ja säihkyi vielä hetken aikaa lehdillä ja maassa, kunnes haihtui pois ja aamu eteni ajallaan...

Kaikkineen aamu-usva oli tämän kesän vaikuttavin tähän mennessä ja käsi sydämellä, nautin jokaisesta hetkestä, likomärkänäkin...


DesktopNexus 

Kaksi yötä, kaksi ukonilmaa salamoineen ja kuinka niin erilaiset valonäytelmineen. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä paksun harmaa pilvikerros peitti yötaivaan, ajelehtien näkymättömällä radallaan.

Pilvien yläpuolella käytiin salamasotaa, valomiekkojen valaistessa verhotun taivaan. Salamat iskivät sekunnin, kahden välein ja yötaivas loisti peitetyn valkoisin värein.


DesktopNexus

Ukkonen jyrisi kumeana kilometrien takaa, saapuvan sateen humina lähestyi vauhdilla ja puiden latvukset heiluivat levottoman tuulen etsiessä sijaa ilmavirroissa.

Sateen pisarat ropisivat nopeasti ja vauhdilla, janoinen maa joi juomistaan kosteuden liukuessa iholla.


Mahtava näytelmä sitoi vangikseen, katsojan silmät kiinnittyneinä mustanpuhuvaan kankaaseen, yhä uudempia ja vaikuttavampia valotaisteluita etsiäkseen.

Valonäytelmä päättyi vähän ennen kello kolmea yöllä ja taivaalle purjehtivat rauhallisen kalpeat, ohitse lipuvat pilvet. Oli melkein mahdotonta uskoa nähneensä silmien verkkokalvoille ja muistin syviin poimuihin vaipuneen luonnonvoimien näytöksen.


Yötä seurannut päivä helteineen ei tuonut helpotusta ilmanpaineeseen. Ilmankosteus ja täydeltä terältään helottava aurinko saivat ihohuokoset virtaamaan, hiuksia oli liikaa ja päänahka oli kauttaaltaan kostea. Vaatteet liimautuivat ihoon, niin vähän kuin niitä päällä olikaan.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä taivas tarjosi jälleen katseltavaa. Valosaasteen värjäämät pilvimassat siirtyilivät paikaltaan, paljastaen repeillessään laajoja aukkoja, tirkistysreikiä uteliaan katsella.


Kuin vielä  edellisen yön taistelun huumaamana salamoilla ratsastaja karautteli välkkyvällä ratsullaan kavioiden iskiessä kipinöitä, ukkosen kumahdellessa kauempaa.

Pilvien repaleisissa aukoissa salamat loistivat kirkkaina, hurjina ja vaikuttavina. Ne eivät enää suostuneet piiloutumaan pilvien peittoon ja niinpä kaikkialla välähteli huikaisevan kirkkaasti.


Muutama minuutti sadetta, viileää tuulta kuin lupauksena viileämmästä aamusta. Mutta mihin katosi ukkonen, jäljellä vain terävät vaakasalamat taivaita repien yksinäistä raivoaan puskien. Ja kohta väsyi salamoilla ratsastajakin tyhjän iskemiseen. 

Nämä salamoinnit ja ukkoset niukkoine sateineen olivat paljon melua tyhjästä, vaikuttavia näytelmiä toki, mutta painostava ilma jäi edelleen paikoilleen...


Tällä hetkellä aamurusko maalailee kauniin vaaleanpunaisia piirtoja heleänsiniselle taivaalle ja kostea viileys liikkuu ilmassa hiljalleen...

Alla oleva musiikki soi korvissani salamoiden välähdellessä silmieni edessä, ukkosen kumistessa kaukana ja sateen pisaroiden laskeutuessa raskaina...

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Kun hiljaisuus puhuu, äänettömyyskin vaikenee...

Sekunnit, minuutit ja tunnit muuttuvat päiviksi, viikoiksi ja kuukausiksi. Aika tulee iholle, lävistäen sen ja silloin valikoituu se hetki, jolloin toiset pakenevat unelmiiin, toiset eilisten saavutuksiin. Kenelle jää tämä päivä, kuka sen osaa elää...?

Lisääntynyt valo kuljettaa minut metsiin ja niityille, aamu-usvaisille rannoille. Pois maailmasta, jossa äänet ja teot ovat toteutumistaan vailla.


Istun mietintäkivelläni, aamun viileässä hämärässä ja kuuntelen luontoa ympärilläni. Se kuiskailee ja laulaa, soittaa ainutlaatuista musiikkiaan, tällä hetkellä vain minun korviini kuuluvaa.

Ja kun suljen silmäni, unohdan ympäröivän todellisuuden, annan kosketusten kulkea lävitseni ja palaan jälleen sisälläni elävään uneen. Tämä hetki ja aamun hämärä, lintujen äänet taustalla, tämän hetken hiljaisuuteen ja tähän maailmaan haluan jäädä lepäämään.


Miksi on niin paljon helpompaa olla yksin kuin kulkea toisten seurassa, löytää omat tiensä, lukea väärin polkujen viittoja, olla olematta kenenkään maailmassa, kenellekään olemassa?

Levottomuus kalvaa sisälläni, eihän vielä ole aika jäädä paikoilleni. Niin paljon nähtävää ja koettavaa, hintana vain se, että nykyisyyden on muututtava. Olenko valmis nyt, olenko koskaan...?


Aamuyön tunnit valuvat hitaasti, kasteen pisaroita kaikkialla, luonto vaimeana paikallaan. Maailmankaikkeuden tiimalasissa aika vääristyy ilman että voisin siihen vaikuttaa ja niinhän taas kerran tässä autiossa aamussa, aika huoahti ja tuuli meni sijoiltaan.


Näiden kostean lämpimien, melkeinpä kesäisten päivien aikana olen ollut entistäkin etääntyneempi ihmisistä, levoton ja valmis jälleen kerran harhailemaan hetkissä, jotka ovat kuin kirottuja, rakentaen turvallisuutta, jolla välttämättä ei ole sijaa arjen maailmassa.

Syvä pudotus unenkaltaiseen olotilaan, josta en haluaisi herätä. Äänet ympärillä kuin pakollisina sidoksina siihen, josta haluan hävitä, haihtua pois kuin en olisi koskaan ollutkaan osana tätä ympäristöä.



Miten outoja tunteita nämä hetket herättävätkään, haluaisin pysyä syrjässä, mutta en sittenkään. Luonto täynnä tuoksuja, ääniä ja tuntemuksia elämän vuolaassa virrassa, enemmän kuin kykenen sietämään.

Kevään muuttuminen kesäksi on tapahtunut niin nopeasti, että olen melkeinpä voipunut siitä huimaavasta vauhdista, jolla luonto muuttuu koko ajan. Kirsikkapuut ovat pukeutuneet vaaleaan punaan, metsämansikat ojentelevat valkoisia terälehtiään, omenapuut, aroniat ja voikukat, kaikkialla värien aallot lainehtivat hiljaa tuulessa.


Varjojen kukat kasvavat menneiden harmaissa puutarhoissa. Unohdus tuudittaa laulullaan, enkä tällä hetkellä näe yhtäkään syytä jatkaa samaa matkaa pidempään...

Muutos on minussa, lähellä ja niin kaukana, osana todellisuutta jota en voi paeta. Vihreys suorastaan uuvuttaa, lintujen äänet särkevät tärykalvot ja askeleet hiekalla ovat vain yksi osa tätä unimaailmaa, nopeaa muutosta kaikkialla.



Kaikkialla etenevä runsauden kauneus on niin tuoreen kirkkaan vihreää, että valossa silmiin sattuu.

Ilma on pehmeää ja lämmintä, ilman öisiä sateita tukahduttavan kuivaa hengittää. Kaikkialla kukkii, nousee maasta ja vihertää, luonnon yltäkylläinen hätäisyys suorastaan väsyttää...

Watercolor art by Alberto Guillen

Kevään tuoksusta juovun, kuljen metsissä ja kivillä istun, puiden kylkiin tiukasti kaivaudun. Tämä on minun maailmani, yksityiset hetkeni aamujen hämärissä. Kun ihmiset nukkuvat, maailma on rauhallinen, yksinäisessä yksityisyydessään uskomattoman turvallinen.

On monia syitä siihen, miksi ihminen tekee matkaa itseen, usein täysin eri syistä kuin mitä hän itse luulee. Koko ihmisen elämä on matkaa, paikasta toiseen siirtymistä, luopumista ja saavuttamista, ihmisten luo pyrkimistä ja kauaksi poistumista. Jokaisella on omat syynsä, tietoiset tai taidostamattomat, antamisen ja ottamisen kemiaa...



Olin jo melkein unohtanut, miten paljon olen kaivannut näitä rauhallisia, ihmisistä hiljaisia hetkiä aamuyön tunteina. Hetkiä, jolloin olen lähimpänä itseäni, olemustani ja ajatuksiani. Pieni viileys iholla saa ajatukset virtaamaan sisälle, ihmettelemään ja löytämään vastauksia kysymyksille.

Menneisyyden aaveet ja nykyisyys ovat yhtä aikaa läsnä, kuin olisin elänyt vain yhden eilisen ja menneisyys tapahtuisi tässä, aamun hämärässä vietetyn ajattoman hetkisen...


Miten paljon ehtii tapahtua ja olla tapahtumatta, aamun hämärässä niissä hetkissä kun kaislat koskevat toisiaan, usvan leijuessa kadotakseen ja valon etsiessä tietään.

Miten pienissä asioissa onni lymyää, nautinto nostaa päätään ja luonto ympärillä tiheästi hengittää. Olla osana aamua ja yötä, miten voisin haluta enempää...


Kevät on muutosten aikaa, uuden syntymää, syksyn kuolemien peittämistä vihreällä. Istun kivelläni miettimässä ajatusteni verkkoon eksyneitä muutosten siemeniä kuin ihmetellen, mitä vielä...

Odotan sisälläni olevien vastausten nousevan esiin mutta edelleen, tälläkin hetkellä, kun hiljaisuus puhuu, äänettömyyskin vaikenee...


sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Huomenta ja menoksi...

Aamu ilman kahvia on kuin myrkky ilman lasia. Alla oleva hyvän aamun toivotus saa huonoina aamuina melkoisen lentävän lähdön, kannu tai ilman kannua, kahvia suoraan hanasta, jos sellaisen hanan saisi hankittua. No, kaikkea ei voi saada eikä ole tarviskaan.

Hello! Myspace Comments

Joka tapauksessa, ennen nukkumaan menoa, aion aivan varmasti pilata jonkun aamun iloisella huomenen toivotuksella ja muutamalla kummajaisella, joista ei tiedä itkeäkö vai nauraa, suosittelen muuten nauramista, itkemisellä menevät hiven- ja kivennäisainepitoisuudet ruumiissa aivan sekaisin, siis elävässä ruumiissa. 

Voi hyvä tavaton tätä sanojen kanssa saivartelua, se suorastaan vie mukanaan, eikä minusta ole vastaan rimpuilijaksi.

Funny Myspace Comments

Jeps, ja sitten se viimeinen aforismi päivän alkajaisiksi.

About Me Myspace Comments