Lainatut elämät edessäni, varjot haluavina, irrallisina tarinoina kunnes kertojan ääni yhdisti ne kaikki.
Tuuli kulkee edellään, kuiskauksia nurkissa, seittien verhoamissa ikkunoissa, joissa ajan piirtämät naarmut taittavat valoa, leikkaavat selvän rajan menneeseen ja nykyisyyteen, unohtuen tähän hetkeen...
Dolls cemetery by Maurizio Blasetti
Olin kuin portaille hylätty nukke autiossa talossa, jossa ihmisten varjot jatkoivat loputonta harhailuaan.
Jokaisen kuvan ihminen sai tarinan ja äänen, eikä yksikään jäänyt pimeään. Kamarin viileässä kaksi ihmistä, toinen täyttäen kertomuksilla autiotalon ihmisistä, toinen kuuntelemassa mennyttä...
Vanhaa ja kulunutta, nauruista ja suruista tiivistynyttä lämmintä koleutta, valo ja varjo kuin yhdestä muotista, ullako esineineen piilossa yläkerran huoneiden kanssa samassa tasossa.
Mikä saa minut yhä uudelleen palaamaan taloihin ja paikkoihin, jotka ihmiset ja aika unohtivat, hylkäsivät yksin kuolemaan ja murtumaan tyhjyyden alla?
Onko se kaipausta johonkin jota ei enää ole, hetkiin joissa ikävä syntyi ja joihin haluaisin käydä uudestaan, ymmärtää mikä oli niihin paikkoihin sidottu onnen hetki, joiden menetystä suren joskus vieläkin. Muut paikat ja todellisuudet ovat vain lainattua menneisyyttä, sijaishetkiä toisten elämästä.
Ehkä haluan olla edes se ainoa, paikalla todistamassa, kun dramaattinen epätodellisuus tapahtuu silmieni edessä, enkä voi saada siitä tarpeekseni, vain nauttien syvään hengähtää itsekseni.
Yllä oleva kirjoitus on yhdistelmä useita paikkoja, taloja ja ihmisiä ja kaikille niille on yhteistä ajan patinoima unohdus.
Vain kerran, eräänä kesäaamun varhaisena hetkenä, seurassani oli ihminen, joka autiotalon kamarin kullanpunervassa valossa avasi kuvissa olevien ihmisten elämää, tarinoita talosta ja esineistä. Harvinainen ja koskettava kokemus imaisi minut osaksi talon unohdusta ja siksi talo maisemineen sai mielessäni aivan erityisen merkityksen.
Pamela ja Randy Copus muodostavat yhdessä duon 2002, jonka kaunis sävelmaailma kuvaa usein omia mielenmaailmojani pyrkiessäni maalaamaan sanoilla ihmisten tarinoita, paikkoja ja tapahtumia, jotka koen tärkeiksi itselleni, ehkä niillä on oma erityinen merkityksensä muillekin.
Toinen jalkamme seisoo aina menneisyydessä, toisen yritäessä astua huomiseen ja siinä välissä tasapainoilemme nykyhetkessä varpaillamme. Kuulumme ihmisiin ja paikkoihin, toiset muistamme, toiset ehkä tietoisesti unohdamme, mutta ne ovat osa meitä ja muistojamme, ne ovat se mitä me olemme...