Joskus toisinaan, elämässä kohtaa aivan erityisiä ihmisiä, kuulee äänettömyydessä eilisen ääniä ja jää paikalleen, ihmisten keskelle odottaen jatkoa tarinalle, jotta jokin pieni ohikiitävä hetki jäisi mieleen.
On mahdotonta ymmärtää miksi, mikä erottaa juuri tuon tietyn hetken kaikkien koettujen hetkien joukosta siksi, joka avaa mielessä aukon johon se voi vaivatta sukeltaa.
On kuin se olisi täyttämässä juuri tiettyä tyhjää tilaa, joka sulkeutuakseen tarvitsee tuon nimenomaisen palasen. Tuo hetki palasineen töytäisi minua matkallani kotiin, täysinäisessä bussissa, juuri kun olin piiloutumassa lehden suojaan ja minut sai kiinni nopea katse ympäröiviin ihmisiin.
Ihmettelen usein tarinoita kasvojen takana, millaisia todella olemme, mitä näyttelemme, mille me annamme kaikkemme ja mitä kertoo se kuva kasvoillamme, jonka näytämme muille ihmisille...
Nopeita kohtaamisia, välähdyksenomaisia hetkiä, jolloin toinen tarkkailee ja toinen vajoaa ajatuksiin. Erilainen maailma, se jonka näytämme ja se joka todella tapahtuu sisällämme.
En huomannut hänen tuloaan, saati poistumistaan, tuon naisen siniharmaissaan, mutta sen 15 minuutin ajan jonka yhteinen matkamme kesti, tuo nainen hallitsi ajatuksiani kokonaan.
Niin hiljainen ja huomaamaton ihminen, joka kuitenkin jätti minuun jäljen, jota vieläkin hetkittäin muistelen.
Hän oli kuin kuva liimautuneena istuimeen, jossa aika oli pysähtynyt yhteen hetkeen. Omassa maailmassaan, meidän keskellämme, meidän maailmassamme, yksi meistä, hiljainen...
On kuin joku olisi tuonut hänet mukanaan, unohtaakseen hänet bussin penkille istumaan. Äänettömyys kietoutui hänen ympärilleen, kuin leikaten pois muut ihmiset hänen lähellään, päätyen matkan jälkeen unohdukseen.
Hän muistutti ihmistä, jonka tunsin kerran, samalla tavoin kadoksissa maailmalta, ihmiset ympärillä vain yhteen sulautuvia ääniä, kenenkään koskematta, mieleen tunkeutumassa, täysin unohduksissa kuin lakastunut kukka menneisyyden puutarhassa...
Pieni kuihtunut nainen polkkatukassaan, himmeän kultainen panta hiuksillaan. Sormissa kymmenet sormukset kimaltaen, kuivuneen ihon ryppyjä seuraillen. Rintaneula kuluneine pintoineen, hohtavat ketjut kaulallaan muistoina entisestä loistosta, seuraten varjoina mukana.
Ulkomuodoltaan vaatimaton, hajamielinen ja kuitenkin, siinä hän istui keskellämme kuin kuninkaallinen. Hauras kauneus kasvoillaan, tiedostamattomat sanat huulilla, hän hymyili itsekseen, sisäänpäin uneksien.
Viina ei haissut, lääkkeiden vaikutusta tai vaikuttamattomuutta oli vaikea havaita, silmien ilme ja suupielten kaarteet olivat kuin eri paria. Hän oli vaipunut niin syvälle itsensä sisälle, kuin hän olisi kokonaan jäänyt eilisen pysäkille.
Aurinko heijasti epämääräisiä kuvia ikkunaan, bussin jatkaessa kulkuaan ja nainen siniharmaissaan, uneksi, uneksi vaan...
Yhtä aikaa läsnä ja kaukana kadoksissa, siellä missä silmät eivät tavoita ja äänet olivat korvien ulottumattomissa.
Ihon uurteet suupielistä alaspäin kääntyneinä, sameissa silmissä poissaolevaa usvaa, ehkä hänen mielensä vaelsi tyhjiksi jääneissä huoneissa, joissa kukaan ei enää ottanut vieraita vastaan...
Kuin aikapoimu olisi vanginnut hänet siihen hetkeen, jossa hän eli elämänsä elämän, oli vielä ihmisille näkyvä ja läsnä.
Miten helppoa onkaan kävellä hänen ohitseen, tuon pienen naisen kimalluksineen. Sisäänpäin kääntynyt, lempeä olemus, itselleen läsnä, muilta kadonnut. Kävellyttämässä omaa haihtuvaa itseään...
Lyijynharmaat, himmeästi hohtavat hiukset, pää taipuneena ikkunaa kohti, käsi käden päällä rauhallisesti, oli vain tämä hetki, joka päätti jäädä paikalleen.
Käänsin katseeni kohti ohikiitävää maisemaa ja kun silmäni palasivat kohtaamaan hänet uudestaan, nainen siniharmaissaan oli poissa, kuin häntä ei olisi ollutkaan...
Ehkä hän ei sittenkään unohtunut eiliseen, vaan eilinen vain kulki hänen ohitseen...
Tekstit
