Isomummon helmat

 Ystäväni toi minulle kassillisen edesmenneen äitinsä Marimekkoja: kaksi Iloista takkia, Pippurikerä-kankaasta tehdyn mekon ja pinkin pilkullisen, josta oli jo otettu kangasta johonkin muuhun tarkoitukseen. Isomummolle oli syntynyt kaksi lastenlastenlasta hänen poismenonsa aikoihin. Ystäväni toivoi, että tekisin mekoista kummallekin vauvalle kollöttelyalustat. Tehtävä oli minulle mieluinen ja kangasta mekoissa oli runsaasti, sitä vanhaa ja vahvaa Marimekkoa. 

Iloisten takkien harmaata kangasta oli eniten, mutta halusin väriä pintaan. Tumma harmaa tuntui synkältä vauvan alustaksi. Leikkelin ensin mekosta 6,5 tuuman neliöitä niin, että taskut jäivät niiden keskelle. Jotkut taskut olivat niin lähekkäin, että ratkoin ne irti ja ompelin uudelleen taskuttomasta kohdasta leikkaamilleni neliöille. 

Reunaan tein Asterisk-blokkeja, sain näin upotettua harmaata etupuolelle ilman että se näytti kovin tummalle. Kirjava kangas on omista varastoistani, eikä ole Marimekkoa, mutta siinä sattui kivasti punaisen ja turkoosin sävyt kohdalleen. 

Väliin laitoin puuvillavanun ja tikkasin kokonaiset blokit kukkakuviolla, taskujen ympärille tein silmukallisia kiemuroita ja Asteriskeihin sakaroiden väliin myös kiemuroita. Ylälangan väriä vaihdoin alla olevan blokin mukaan, alalankana harmaa. 

Taustan sain mekkojen harmaista osista, palojen väleihin riitti pinkistä mekosta ohuet kaitaleet. Yksi pieni taskukin pääsi takapuolelle. Reunakantti on omista varastoista. 

Toisen peiton tilkkupinnan tein samaan tahtiin ensimmäisen kanssa, lähinnä varmistaakseni, että blokkeihin riittää tasapuolisesti kangasta. Pinta on muuten samanlainen, mutta kirjava kangas on kissakangasta omista varastoista. Tähän taustan rakennan Pippurikerä-mekosta. Se ei tule kokonaan riittämään, mutta enköhän keksi jotain täydennystä siihen. Peittojen koko on n. metri x metri.

 

Pienet tytöt pääsevät isomummonsa helmoihin, vaikka eivät ehtineetkään häneen tutustua.

Varjoleikki ja Harjutähti

 Tämän vuoden aikana on valmistunut kaksi tilkkupeittoa, Varjoleikki (Shadow Play), jonka on tehty Claudia Pfeilin mallin mukaan. Toinen on Edelweiss, jonka tilkkupinnan tein kesäkuussa Mäntyharjun kurssilla. Pistin nämä samaan postaukseen kahden erilaisen tikkaustavan takia.

 

Varjoleikki-pinta on kolmiulotteinen ja voimakasvärinen enkä halunnut tikkauksella nostaa blokkien muotoja vahvemmin esiin. Siksi pääsyin ensimmäistä kertaa all-over -tikkaukseen, jossa koko pinta tikataan samanlaisena toistuvalla kuviolla.

Selasin ison määrän erilaisia malleja kirjoista ja netistä, kunnes päädyin kuvan mukaiseen koukerooon. Ennen tikkauksen aloittamista koulutin aivojani kuvioon piirtämällä kymmeniä kertoja pienelle valkotaululle tuota kuviota. Ja se oli todella hyödyllinen harjoitus, kuvio alkoi tikatessa tulla melkein jo selkärangasta isompia miettimättä. 

 Tikkauslangan värin valinta tuotti päänvaivaa. Tikkasin ensin aivan vaalean harmaalla, joka pomppasti värillisten osien päältä liian vahvasti näkyviin. Purkuun. Sitten otin tummanhkon lilan, joka taas hyppäsi valkeasta osasta ikävästi näkyviin. Purkuun. Lopulta löysin keskiharmaan, joka uppoaa hyvin väreihin, mutta ei häiritse valkeassa osassa.

Harmaa näyttää valkoisessa kevyeltä varjolta. 

 Olen tyytyväinen tähän ensimmäiseen all-over -kokeiluuni, vaikka tästä tikkaustavasta ei lemppariani tullutkaan. Mutta nyt kuitenkin tiedän, että voin tehdä sitä toistekin, jos se toimii tilkkupinnalla hyvin.

Kesäkuisella Mäntyharjun tilkkukurssilla tein tilkkupinnan valmiiksi asti Edelweiss-blokeilla. Se on odottanut tikkausta ja nyt vihdoin sain sen valmiiksi asti. Peiton kuviokankaat ovat Tildan. Olin säilyttänyt Tilda-nippua pitkään, mutta kankaat olivat niin tasavärisiä, ettei niitä syntynyt mitään ilman voimakkaan väristä lisää.

Tavallisin tapani suunnitella tikkausta on miettiä blokin muotoja ja miten voisin niitä tikkauksella joko korostaa tai häivyttää. Edelweiss-blokissa on monesta palasta koostuva kukkamuoto, jota halusin korostaa vielä tikkauksellakin. Tikkaisin terälehtiin "suonet", pitkiä kaarevia linjoja. Niitä tikatessa en vielä tiennyt, mitä laitan kukkien väliin yksivärisiin paloihin. 

 Pari palaa ehdin jo tikata aika suorilla linjoilla nekin, mutta sitten taas kaappasin ratkojan, kun hoksasin, miten palan muotoa voi hyödyntää. Oikeaoppisia höyheniä ne eivät ole, ehkä jotain muunnelmia. Kaiken kukkuraksi en edes ole tikattujen höyhenten ystävä, mutta siinä ne nyt ovat 😁

Peiton koko on 148x198 cm. Välissä on puuvillavanu. Omista varastoista löytyi takakankaat, jotka tuuli avuliaana vilautti näkyviinkin. 

Kanttikin löytyi omista varastoista. Olisin tehnyt sen pätkissä peiton kuviokankaista, mutta niitä ei enää ollut tarpeeksi. Ja ompelen kantin viimeisen reunan aina käsin.

 Edelweiss (alppitähti) -nimi muuttui Harjutähdeksi, kun tämä on saanut alkunsa Mäntyharjulla. 

Summa summarum
Tikkaan mielummin blokin kuvionnin huomioiden. Suunnittelu on silloin mielenkiintoisempaa ja voi miettiä, mitä haluaa korostaa. Mutta en enää arastele all-over-tikkaustakaan, vaikka sen tekeminen on paljon tylsempää kuin blokkeihin kustomoidut kuviot.
Tikkaaminen on joka tapauksessa kivaa. Ja aika monta tuntia olen kuunnellut äänikirjoja tikatessani.

EDIT 21.10
Mielelläni vastaisin kommentteihinne, mutta blogger on eri mieltä asiasta. Vaikka mitkä temput tekisin, niin aina tulee ilmoitus "Virhe kommenttiasi julkaistaessa"

Tilkkukurssiterveisiä

 Maaliskuussa aloittamani Tilkkutien tekohengitys on kyllä sujunut todella huonosti. Luulin postanneeni keväällä valmistuneen peiton, mutta ei sitä olekaan täällä. Lienen unta nähnyt.😞 Korjataan unohdus jossain välissä. 

Mutta varsinaiseen asiaan. Jo kymmenen (ehkä?) vuoden ajan kesä on alkanut Mäntyharjun tilkkukurssilla. Muutama välivuosi on ollut, mutta Mäntyharju on mielessäin, ei Mäntsälä.

Ohjeita oli kurssilla, jos oikein muistan, 18, joista tein vain kolme. En ole ihan se sukkelin ompelija enkä toisaalta tykkää viedä kovin paljon keskeneräisiä kotiin. 

Kurssilla kaikki alkaa kahdesta asiasta. Ensin rakennetaan oma ompelupaikka, tarvikkeet ja kankaat paikoilleen. 

 

 

Toiseksi sisustetaan petipaikka, tällä kertaa se oli uskonnon-psykologian-filosofian luokassa, varsin henkevä ympäristö siis. Tyyny oli unohtunut kotiin, mutta täytin tyynyliinan mukana olleilla vanuilla.

Tulin paikalle jo sunnuntai-iltana, että pääsisin heti maanantaina aloittamaan hommat.

Melkein kaksi päivää ähelsin farkkukassin kanssa. Miten siihen upposikin aikaa niin? Tereet ei ole minun juttuni, niiden säätäminen oli pinnaa venyttävää touhua. Huvittavaa on, että olen käyttänyt
kassiin aikaisemmin Konttiin viemäni farkkuhameen, jonka kävin kuukauden päästä ostamassa takaisin, kun tarvitsin kierrätysfarkkumatskua. Punainen Risti kiittää 😄

Seuraavaksi joku pikkutyö? Lehmä!

Mäntyharjulainen ammu paperiompelutekniikalla. Olipas pientä palasta, ihmekös tuo, jos lehmänkin otsa on rutussa. En halunnut ruskeasilmäistä lehmää - sininen ei ollut kovin hyvä valinta kuitenkaan. Lehmän loppusijoituspaikka on vielä auki.

 

Olin jo joitakin vuosia sitten ostanut nipun Tilda-kankaita ja marinoinut niitä ihan riittävästi. Vaikka ne ovat yksitellen tosi kauniita, niin niiden väritys yhdessä on, kurssikumppanin sanoin, vispipuuroa. Tasaista värimössöä. Poimin kurssikaupasta yksivärisen tumman lilan kontrastiksi ja ompelin loppuviikon aikana Edelweiss-peiton tilkkupinnan valmiiksi asti. 

Suunnittelu ei ole vahvin puoleni, roiskaisen vain yleensä menemään ja harmittelen/paikkaan/puran sitten jälkikäteen tekosiani. Vasta kun tilkkupinta oli valmis, hahmotin kuvion kunnolla. 

Se Edelweiss on tuon valkoisen raamin sisällä. Jos olisin tämän tajunnut aikaisemmin, en olisi rakentanut lilan raamin sisäpuolella olevaa osiota samanlaisista kankaista (nämä osat ompelin ihan  tyhmästi ensimmäisinä  ja vain noiden kaarevien saumojen takia), vaan hakenut kankaat symmetrisesti isoon kuvioon. Mutta se on nyt, mikä on, ja olen kuitenkin ihan tyytyväinen.

Ei ole enää pelkkää vispipuuroa. Peiton nimeksi tulee Vispipuuroa ja mustikkasoppaa 😄. Seuraavaksi tikkaan sen. Tämä on 29. peittoni. 

Miehen kysymys, kun teen uutta peittoa: Mihin se tulee? En tiedä, tekeminen tässä on se tärkein juttu. 

Kaikki muut olivat jo lähteneet viimeisenä kurssi-iltapäivänä, minä ompelin yksin (no, oli siellä opettaja ja kaveri kuvaamassa) peiton tilkkupintaa kasaan, ja sain sen valmiiksi! Ne 15 muuta ohjetta, joita en ehtinyt tehdä - ehkä joku päivä teen niistä vielä jonkun. 

Ja ensi kesän kurssille on jo ilmoittauduttu.

Aivovoimistelua

 Törmäsin joskus viime syksynä netissä ohjevideoon, jossa tehtiin pieni avaimenperäpussukka. Laitoin ohjeen heti testiin, kun satuin omistamaan heloja, joilla avainrengas kytkettiin ompelukseen. Kiva ja helppo ohje, ja pussukkakin valmistuu aika nopeasti.

Kaivelin menneellä viikolla vetoketjukoriani ja totesin, että siellä on monta sellaista vetoketjua, jotka eivät kovalla toivomisellakaan lukeudu lempiväreihini tai edes lähelle niitä. Ne on tulleet omistukseeni jonkun vetoketjulajitelman mukaan ja jääneet kuljeksimaan, kun en ole niille järkevää paikaa löytänyt. Päätin aloittaa rumanväristen vetoketjujen tuhoamisviikot ja upottaa ne avaimenperäpussukoihin. 

Tuumasin, että parasta lienee edetä vetoketjulähtöisesti. Otan ruman vetoketjun ja etsin siihen sopivan kankaan toiveena, että vetoketjukin kaunistuisi saadessaan sopivaa seuraa. 

Ja nyt näitä on sitten kolme uutta tuon ensimmäisen lisäksi. Eikä nuo ketjut näytä yhtään niin kamalille kuin yksinään näyttivät. 

Viimeiseksi ompelun jälkeen hela puristetaan pihdeillä kiinni. Liimaan kylläkin helan toisen reunan pussukkaan, että saan helan laitettua suoraan ja pääsen sen asentoa säätämään ennen puristusta. Nahkatilkku väliin ja sitten pihdeillä kiinni. Oranssin kanssa kävi vahinko, vetoketjun lukko oli jäänyt myös pihtien leukojen väliin ja sehän sitten teki pienen lommon helaan. 

Aivovoimisteluksi homma meni, kun en millään keksinyt ompelujärjestystä, jonka hoksasin ekassa pussukassa. Ohjeessa on viimeinen ommeltava kohde koiran (vai kissan-)korvat kulmiin. Ne on ohjeen mukaan ommeltu sisäpuolelta vuori ja päällinen yhdessä niin, että saumavarat jäävät sisäpuolella näkyviin. (Oikeasti ne pitää kaivaa sieltä esiin, jos haluaa nähdä ne) 

Kun ompelin ekaa pussukkaa, löysin keinon, millä saan kaikki saumavarat jäämään päällisen ja vuorin väliin ilman mitään isoa operaatiota. Muistan ihmetelleeni, ettei ohjeen tekijä ollut sitä hoksannut, kun se oli mielestäni niin ilmiselvää. Ja nyt olen kolme pussukkaa ommellut, eikä minulla ole aavistustakaan, miten sen silloin tein. Kolmannessa luulin jo kaivaneeni tekotavan aivosolujeni sopukoista, mutta ei - ei toiminut. Näitä on siis tehtävä lisää, että saan tuon ompelu- ja kääntämistempun palautettua mieleeni. Onneksi vetoketjuja riittää. :D

Korjausaskartelua

 Tilkkutie tarvitsee nyt aukaisua. Edellinen postaus on ollut puoli vuotta sitten, ja olen miettinyt, jatkaako vai haudatako koko Tilkkutie hankeen. Jonkinlaista tekohengitystä yritän nyt antaa, jos blogi jaksaisi vielä hangen alta nousta. 

Tarvitsin pienen tilkkutyön ja silppusin yksivärisiä tuuman kaitaleiksi ja ompelin niistä kalanruotoa - vai miksiköhän tuota sanotaan. Onnistun aina saamaan tähän jonkun optisen harhan: kun tasasin reunat, niin kalanruoto näytti aina vain toisesta päästä leveämmälle vaikka mittanauha kertoi toista. Tälle oli ihan tietty paikka tulossa. 

Mistä kaikki lähti? Tästä törkeän näköisestä kotelosta.

 ADDIn pyöröpuikkosetin säilytyskotelo oli pinnaltaan pahoin kärsinyt. Sen sisäpuoli oli ihan käyttökelpoinen vielä, mutta vinyylipinta oli vuosien kuluessa raapiutunut ja ruhjoutunut rumaksi. Ratkoin sisäpuolen ja ulkopuolen eroon toisistaan ja kiskoin kovikkeena olleet pahvit kaavoiksi uusille kovikkeille.

Käytin Peltex72F silitettävää kovikemateriaalia pahvin sijaan. Sen silitin tilkkupinnan nurjalle puolelle, tilkkupinnan olin tikannut vanuun kiinni ennen sitä. Kuluneesta päällisestä otin magneettinepparien puoliskot talteen ja siirsin ne uuteen päälliseen. Sitten vanha sisäosa tilkkupinnan kanssa päällekkäin nurjat puolet vastakkain, ja ompelin ympäri ihan reunasta. Kuvittelin jossain vaiheessa pystyväni ompelemaan päällisen ja sisäosan pussiin, mutta aika pian totesin sen mahdottomaksi. 

Kanttasin koko komeuden päällikankaasta leikatullla vinokantilla ja ompelin viimeisen reunan käsin. Minun oli pakko kääntää kantti oikealle puolelle, koska sisäpuoli on mokkanahkaa (tai sen jäljitelmää) ja ajattelin, että menee ikä, terveys, hermot ja sormenpäät, jos yritän sille puolelle kanttia käsin kiinnittää. 

Magneettinepparitkin osuivat melkein kohdalleen. Kovin paljon en tarvitse säätää, että napsahtavat kiinni. Todennäköisesti kun kotelo asettuu muotoonsa, nepparitkin menevät itsestään kohdilleen niikuin tapahtui alkuperäisessä kokoonpanossa. 

 

Ihan tyytyväinen olen lopputulokseen, vaikka se ajoittain vaatikin melkoista askartelua ja pähkäilyä. Tilkkupinta oli se helpoin juttu tässä. 

 Ai, mitä kuuluu Shadow Play-peitolle?
Se on valmiina odottamassa tikkausta. Kahden viikon takainen keikkuni jäisellä työpaikan pihalla pisti kaksi kylkiluuta palasiksi. Peiton pyörittämiseen koneen neulan alla tarvitsen kaikki (tai ainakin melkein) ylävartalon lihakset, ja vielä ei pysty. Mutta peitto on tikkausvalmiudessa, ja kunhan tästä tokenen, laitetaan menoksi.