Joulukalenterista ja mysteerisukkalanka Väinämöisestä

Hui, apua! Huomennahan on jo joulukuu! Tiedättekö, minua jännittää nyt ihan sikana. Mysteerisukkaankin on tullut viimehetken muutoksia ja sydän kurkussa mietin, ehdinkö vielä testailla, tuliko siitä nyt ihan toimiva.

Onneksi nyt ihan alkuun kalenterisuunnitelmissani on jotain muuta. Kivaa sekin. Olen aika otettu siitä, mitä sain blogiini esiteltäväksi... huomenna näette!

Sitä ennen nyt tänään kerronkin vähän enemmän mysteerisukkalanka Väinämöisestä. Olin ajatellut sisällyttää tarkemmat tiedot ja omat kokemukseni tästä langasta itse joulukalenteriin, mutta koska siitä on jo tullut kysymyksiä, lienee ihan tarpeellista kirjoittaa jotain jo nyt.

Louhittaren Luolan Väinämöinen on käsinvärjättyä sukkalankaa, jonka koostumus on 75% villaa ja 25% polyamidia. 100 gramassa on noin 400 metriä lankaa ja puikkosuositus on 2-3 mm. Väinämöistä on myynnissä ymmärtääkseni jo aika monilla jälleenmyyjillä, muiden muassa ainakin Lumoavassa Langassa, jossa itse olen töissä, sekä ihanassa Titityyssä, jossa voin kertoa saaneeni loistavaa asiakaspalvelua niin verkkokaupassa kuin varsinaisella putiikillakin asioidessani.

Charlotta-sukat luumusta Väinämöisestä

Väinämöisen suurin viehätys on minusta sen värivalikoimassa - joka muuten laajeni entisestään ihan tässä vastikään. Tunnustaudun muutenkin monien käsinvärjättyjen lankojen faniksi, ja minusta on mainiota, että Suomesta löytyy useampikin lahjakas värjäri, joista kaikilla tuntuu olevan oma tyylinsä.

Louhitaren Luolan värjäyksissä minua viehättävät langat, jotka ovat periaatteessa yksivärisiä, tai ainakin lähes yksiärisiä, mutta joissa on elävä pinta ja monia sävyjä erotettavissa. Olen neulonut Väinämöisestä tähän mennessä kahdet sukat ja yhen huivin yhdessä toisen langan kanssa. Koska toiset neulomistani sukista menivät Lumoavaan Lankaan näytekappaleiksi, minulla ei ole sukkien kestävyydestä aivan tarkkaa käsitystä. Uskon, että lanka on kestävää, sillä sukkalankana sitä myydään ja mukana on kuitenkin se neljäsosa vahviketta. Mutta koska omakohtaista kokemusta ei ole (vielä) tarpeeksi, kysynkin nyt muilta Väinämöisestä sukkia neuloneilta käyttökokemusta. Kertokaahan, miten Väinämöinen on teidän sukissanne kestänyt.

Stalagmite-sukat turkoosista Väinämöisestä.

Jakakaahan siis tosiaan käyttökokemuksianne kommenttiboksiin, jotta lankaa tuntemattomammat saisivat tietää siitä vähän lisää. Ja jos teillä on blogeissanne kuvia valmiista Väinämöis-neuleistanne, pistäkään linkkiä. (Tai osoitetta, kommenteissa ei taida voida varsinaisesti linkata?) Joka tapauksessa kaikki kommentit, tiedot ja blogilinkkaukset aiheesta ovat lämpimästi tervetulleita!

Toinen Daybreak-huivini, tummansininen lanka Väinämöistä värissä muste.

Mysteerisukathan saa tottakai neuloa ihan siitä langasta mistä huvittaa. Jos esimerkiksi budjetti ei juuri nyt riitä, tai jos omista varastoista löytyy valmiiksi sopivat langat. Mutta Väinämöisen neulominen on niin mukavaa, että voin kyllä sen puolesta suositella sitä ihan tosissani. Itse asiassa sain tässä aika vasta suostuteltua myös 7 veljekseen tottuneen mummini ensin muuten vain näiden ohuempien sukkalankojen pariin ja sitten sen onnistuttua kokeilemaan nimenomaan Väinämöistä. Juuri eilen äitini soitteli minulle mummin asialla ja kyseli löytyisikö Lumoavasta Langasta jotain tietyn värisiä Väinämöisiä, eli ilmeisesti lanka on ollut mieleen.

Mutta se Väinämöisestä minun osaltani, jatkakaahan joku muu juttua. Ja kyselläkin saa, jos on vielä jotain kysyttävää.

Nyt minulla olisi sitten vielä yksi hauska uutinen. Tanssivat Puikot -blogin PäiviH otti minuun yhteyttä pari päivää sitten ja kysyi, olisiko minulle ok, että hän "vähän kopioisi" joulukalenteri-ideaani ja pitäisi omassa blogissaan omanlaisensa kalenterin. No, voiko joulukalentereita sitten olla liikaa?

(Olen paremminkin tosi tyytyväinen ja vähän otettukin siitä, että minun projektini saa jonkun muunkin innostumaan vastaavaan. Enkä minä voi muutenkaan mitenkään väittää omistavani tätä ideaa, mutta hyvin huomaavaista Päiviltä silti kysyä.)

Eli vierailkaahan joulukuun ajan Tanssivissa Puikoissakin! Jos blogi ei ole ennestään tuttu, niin suosittelen sitä kyllä muutenkin - sieltä jos jostain löytyy jatkuvasti aivan uskomattoman upeasti toteutettuja sukkia! Ja paljon muutakin.

Joulukalenteripaljastuksia: mysteerisukka!

Palaan nyt luvatuin lisäpaljastuksin takaisin joulukalenteriaiheen äärelle. Otsikko sen kertookin, eikä edes ihan ensimmäisenä, sillä ehdin jo kuitenkin mennä lörpöttelemään ympäriinsä - kaikista hyvistä aikeistani huolimatta. Salaisuuksien pimittäiminen on hankalaa, jos ne ovat kivoja.

Joulukalenteriini siis sisältyy mysteerisukkaohje, ja jos innostuneita osallistujia löytyy, tietysti myös mysteerisukka-kal. Suunnittelemani sukat ovat varpaista ylöspäin neulottavat kirjoneulesukat joulua liippaavalla mutta ei kuitenkaan ihan puhtaasti jouluisella kuviolla. Lankana ohjeessa käytän viimeaikaista lempilankaani Louhittaren Luolan Väinämöistä, jonka langan värjäri Tuulia huippuystävällisesti lahjoitti tähän tarkoitukseen.

Koska voi olla, että mysteeriohje ei ole kaikille täällä ehkä aivan tuttu termi, kerron vähän, mistä on kyse ja mitä tuleman pitää. Mysteeriohjehan on sellainen, jossa lopputulos pidetään salassa ja neulojat saavat alussa tietää vain tarpeellisimmat seikat, kuten käytettävän langan, tiheyden, puikkokoon ja vähän muita suuntaa-antavia seikkoja. Tällä hetkellä te siis tiedätte tästä ohjeesta, että kyseessä on a) sukat b) Väinämöisellä (tai muulla samanvahvuisella langalla) c) kirjoneule ja d) varpaista varteen -neulomissuunta. Värejä tarvitaan kaksi ja väreinä toimii toki periaateessa mitkä vain yhdistelmät, mutta esimerkiksi jouluinen puna-valkoinen tai puna-harmaa sopivat kivasti teemaan. Myös vaikkapa sininen-hopea tai ylipäänsä sininen ja joku vaalea on varmasti kiva.

Kun mysteerisukkia aletaan neuloa, niistä saadaan yksi vihje eli yksi ohjeen osa kerrallaan. En ole aiemmin toteuttanut ohjetta tällä tyylillä, joten minäkin saan osani jännityksestä - toivottavasti siis haastetta on itselleni sopivasti, muttei liikaa.

Nyt minusta olisi kiva kuulla, kuinka moni on alustavasti kiinnostunut ohjeen neulomisesta. Olisi nimittäin ihan hauska järjestää yhteisneulonta eli KAL, jos innostuneita on tarpeeksi. Yhteisneulonta voisi toimia joko niin, että perustetaan Ravelryyn johonkin ryhmään KAL-ketju, tai niin, että täällä voi käydä aina vihjepostauksen kommentteihin kertomassa omasta etenemisestään ja linkata vaikka omaan blogipostaukseen, jos blogia kirjoittelee.

Vaikka nyt sanoisittekin olevanne kiinnostuneita, niin se ei tietenkään tarkoita, ettettekö saisi muuttaa vielä mieltänne. Ei nyt sentään aleta ketään pakottaa mukaan ja hampaat irvessä vääntämään jotain, mikä ei kiinnostakaan - ei olisi kovin joulumielistä, vai mitä? Tämän joulukalenterin tarkoitus on lisätä hyvää mieltä ja vapaaehtoista joulun odotusta!

Teillä on joka tapauksessa muutenkin vielä aikaa miettiä asiaa. Mysteeriohjeen ensimmäinen vihje ei tule vielä heti ensimmäisestä kalenterin luukusta. Sille on syynsä, (eikä pelkästään, se että vetkuttelen ohjeen kanssa), enkä ihan vielä paljasta, milloin voidaan aloittaa. Ja lupaan, että tiheydestä sun muista tulee tarkempaa tietoa ennen ensimmäistä vihjettä. Ja jos alkaa tuntua siltä, että olen unohtanut sanoa jotain äärimmäisen olennaista, älkää epäröikö kysyä ja hätistellä - joskus muisti voi ihan hyvin tehdä tepposet, eikä kenenkään kannata luottaa liikaa minun päähäni.

Kiitokset muuten kaikille, jotka olette kommentoineet joulukalenterin julkistukseen. Mahtavaa, että kiinnostuneita löytyy ja että muita joulumielisiä on sattunut eksymään tänne! Sain teiltä velä lisäpontta kalenterin suunnitteluun.

Ja sitten asiasta ihan totaalisesti toiseen. Palaan vähän edellisen postaukseni aiheeseen kateus. Lisää esimerkkejä ihmisistä, joiden joistakin saavutuksista olen kyllä kateellinen. Serkkuni on kaikessa ärsyttävyydessään vielä taitava viulistikin ja on nyt mennyt bändinsä kanssa tekemään musiikkivideon, joka valitettavasti on minusta aika verraton. Tarttuva biisi ja sanojakin sietää kuunnella.

Olisikin Essi edes minua huonompi neulomaan, mutta  kun  ei.

Kannattaako kateus?

Nyt seuraa pitkä teksti, eikä seassa ole edes kuvia. Valitan. Mutta lukekaa silti. Minulla riittää asiaa.

Ystäväni Sannan Hearts&Minds-blogiin ilmestyi tänään teksti aika mielenkiintoisesta aiheesta. Sellaisesta, mitä minäkin pyörittelen mielessäni aina aika ajoin. Sanna nimittäin postasi muutama päivä sitten blogiinsa kuvat Hyvä Terveys -lehdessä olleesta jutusta, johon hänet oli pyydetty paitsi haastateltavaksi, myös työpäivänään seurattavaksi. Juttu oli minusta tosi mielenkiintoinen, ja niin tuntui ajattelevan moni muukin, mutta kuten arvata saattaa, teksti keräsi muutamia vähän negatiivisemminkin värittyneitä kommentteja. (Onneksi kuitenkin vain muutamia.) Yksi niistä kommenteista, sellainen joka ei varsinaisesti ollut pahantahtoinen, herätti Sannan huomion ja sai aikaan tuon yleisluontoisemman pohdiskelupostauksen aiheesta kateus.

Aihe on nyt sellainen, että se saa minutkin tarttumaan sanan säilään. Sillä vaikka pidän Sannankin tekstiä hyvänä, minua jäi jälleen kerran mietityttämään samat asiat kuin aina kateudesta puhuttaessa. 

Eräs kommentoija oli kertonut, että kokee huonommuudentunnetta monien blogien äärellä. Sanna halusi tekstissään muistuttaa häntä ja muitakin, että blogeissa harvoin kerrotaan kaikkea. Välttämättä se kirjoittajan elämä ei ole ihan niin upeaa ja täydellisä kuin blogi antaa ymmärtää, koska kirjoittaja nimenomaisesti haluaa pitää bloginsa hyvän tuulen paikkana eikä märehtiä siellä niillä elämän ikävämmillä puolilla. Tämän lisäksi Sanna ottaa esille toisen asiaan liittyvän puolen: "Menestys harvoin tulee myöskään ilmaiseksi, ja ainakin itse olen tehnyt todella paljon töitä saavuttaakseni haluamani - myös tämä kannattaa kadehtijoiden mielestäni muistaa."

On aivan totta, että menestys tosiaan yleensä seuraa vasta sitä, että ylipäänsä on pyritty tekemään mitään. Ja sen voin sivustaseuraanneena vakuuttaa, että Sanna ainakin on tehnyt tosissaan paljon saavuttaakseen päämääränsä. Mikä minusta vielä tärkeämpää, hän ei ole näyttänyt vääntävän hampaat irvessä, vaan ulospäin on välittynyt valtava motivoituneisuus ja hyvä asennoituminen.

Mutta ne jotka tuntevat nimenomaan huonommuutta, eivätkä siis kadehdi sivusta vain haluten toisilta pois heidän saavutuksiaan, tuskin saavat lohtua tuosta tiedosta. Minun mielestäni heidän on tärkeintä muistaa ennen kaikkea se, että menestyksen takana on aina myös tuuria.

Olen huomannut, että tämä on asia, jota ei ole meidän yhteiskunnassamme juuri sallittua sanoa. Ei ainakaan toisten menestyksestä, koska sehän on selvä kateuden merkki. Ei ole trendikästä myöntää, että ihan oikeasti me ihmiset lähdemme eri lähtökohdista ja kohtaamme erilaisia asioita elämämme aikana, ja että niillä kaikilla on enemmän tai vähemmän vaikutusta siihen, mitä mahdollisuuksia meillä on. Ikään kuin pelättäisiin, että sen myöntäminen, että joissakin asioissa palikat ovat sattuneet menemään hyvin, ja että joissakin asioissa on ollut hyvä tuuri, tarkoittaisi sitä, että menestyksen eteen ei olla myös tehty töitä.

Yksinkertainen kysymys: onko täällä joku, jonka mielestä minulla ja johonkin kehitysmaahan orvoksi syntyneellä on täysin samat mahdollisuudet elämässä? 

Ääriesimerkki ehkä, mutta jos itse asiassa vähän mietitään, niin ei mitenkään marginaalinen. Koska niitä oikeasti huonoissa oloissa eläviä on ihan sairaan paljon. Ja mitä tulee Suomen keskimäärin paremmissa oloissa syntyneeseen väestöön, on niitä keskinäisiä eroja meilläkin. Monessa mielessä.

Toivon, että osaan nyt esittää ajatukseni oikein. En siis nimittäin missään tapaukessa halua sanoa, että menestys ei vaadi töitä tai että paljon saavuttaneet ihmiset olisivat saaneet kaiken hyvällä tuurilla. Se hyvä tuuri ja ne lähtökohdat ovat vain (parempi) mahdollisuus - tarvitaan paljon, että osataan tarttua siihen mahdollisuuteen ja nähdä vaivaa sen hyödyntämiseen.

Haluan tällä vain lohduttaa niitä, joilla on huonompi itsetunto ja jotka kokevat, että eivät ole saaneet elämässään mitään aikaan eivätkä edes ole nättejä, hauskoja tai hyviä keskustelijoita. Itseään ei kannata liikoja verrata muihin, sillä meillä kaikilla on eri lähtökohdat, erilainen elämä. Kannattaa verrata itseään itseensä, miettiä sitä, mitä juuri minä voin omalla elämälläni tehdä. Kaikkine rajoituksineen ja mahdollisuuksineen.

Vaikka tavallaan inhoankin sitä väittämää, että asenne ratkaisee, (lähinnä koska usein tuntuu, että tuota hokevat ne, joilla ei mitään kummempia vastoinkäymisiä ole ollutkaan), niin on siinä kuitenkin perääkin. Jossain määrin. On tärkeää, miten suhtautuu elämänsä vastoinkäymisiin ja onnistumisiin. Käyttääkö niitä itseensä tutustumiseen ja itsensä kehittämiseen. Sureeko vai katkeroituuko. Iloitseeko vai vähätteleekö. Kyllä, niillä asioilla on väliä.

Mutta mitä tulee otsikon kysymykseen, kannattaako kateus? Minä sanon, että joskus kannattaa.

Meillä Suomessa, ehkä muuallakin, kateuteen tunnutaan suhtautuvan pelkkänä kielteisenä ja vahingollisena tunteena, jota kypsät ja fiksut ihmiset eivät koskaan koe. Minusta kateus taas on aivan inhimillinen tunne, jota voi kokea kuka tahansa, eikä se automaattisesti ole negatiivinen. Kateus voi olla jopa inspiroivaa ja voimaannuttavaa. Se voi saada aikaan halun tehdä itsekin enemmän. Kysehän on siitä, miten sen tunteen käsittelee. Kateus sinänsä ei tarkoita, että haluaa heti ja välittömästi jotakin joltain toiselta pois. Sehän vain kielii siitä, mitä me itse sisimmässämme ehkä kaipaamme. Onko kateuden tukahduttaminen siis terve ratkaisu? Olisiko parempi kohdata kateuden tunteet ja ehkä jopa kertoa niistä rehellisesti, niin kuin Sannan blogiin kommentoinut henkilö teki?

Kateus on tunne, jota kannattaa tarkastella. Mitä se kertoo minusta? Se voi olla askel kohti jälleen parempaa itsetuntemusta.

Ja onko kateus kaikki muut tunteet poissulkeva, kamala vihreäsilmäinen hirviö? En usko. Minäkin olen kateellinen Sannalle. (Siis monien muiden kateudenkohteideni lisäksi.) En haluaisi olla lääkäri, mutta olen silti vähän kateellinen siihen liittyvistä saavutuksista - ja ihailen ihan hirveästi sitä, minkälaisen työn ystäväni on tehnyt lääkikseen päästäkseen ja siellä pärjätäkseen. Vielä enemmän ihailen ja kadehdin sitä, että hänellä on selvästi palava halu tehdä työtään ja lisäksi aivan mahtavia siihen liittyviä haaveita: halu mennä jonnekin vaikeiden olojen keskelle ja katastrofialueille auttamaan apua tarvitsevia. Olen ihan mielettömän kateellinen siitä rohkeudesta, ja kateellinen myös tuosta sisimmästä kumpuavasta, voimakkaasta halusta auttaa.

En kuitenkaan tunne huonommuutta. Ja toivoisin kovasti, ettei Sannan blogia kommentoinut henkilökään tuntisi. Miksi siihen olisi aihetta? Me olemme kaikki erilaisia. Me emme ehkä kaikki voi saavuttaa samoja asioita, mutta ei se tarkoita, että jonkun pienemmät saavutukset olisivat vähemmän arvokkaita kuin jonkun toisen isommat. Kaikki kun on suhteellista.

Joulukalenterin julkistus

Minulla on jäänyt mieleeni eräs Eriparivillasukka-blogin Tiinan kanssa käymäni keskustelu. Tai siis ennen kaikkea tietty hänen valituksensa... tarkoitan huomionsa siis. Tiina nimittäin muisteli erästä aiempaa vuotta, jolloin olin joulukuun alussa aloittanut blogipostailun otsikoin "joulukuun ensimmäinen", "joulukuun toinen, sukat", "joulukuun kolmas, valmis sytyck" jne. Sitten yllättäen jonain päivänä postausta ei ollut tullutkaan, vaikka olin hänen mielestään aivan selvästi antanut ymmärtää, että joulukuussa kirjoitellaan joulukalenterimaisesti joka päivä. Ilmeisesti tämä kirjoittamattajättämiseni oli vastoin kaikkea todennäköisyyttä aiheuttanut hänessä pettymyksen tunteen.

Tämän asian pyörittyä mielessäni aina aika ajoin, koen velvollisuudekseni hyvittää tuon menneen vääryyden. Niinpä kun tässä jokin aika sitten päässäni alkoi kehkeytyä idea ihan oikeasta blogijoulukalenterista, päätin kerrankin ruveta tuumasta toimeen pelkän kuvitelmilla leikkimisen sijaan. Olen siis ottanut kynän ja paperia, luonnostellut ideoita, suunnitellut ja pähkäillyt, kysellyt ja ottanut yhteyttä tiettyihin tahoihin ja nyt ollaankin sitten siinä pisteessä, että uskallan julkistaa asian.

Tänä vuonna täällä pyörii siis kotikutoinen joulukalenteri! Ja olen ihan oikeasti valmistellut sitä sen verran, että uskallan väittää, että siitä on iloa monelle muullekin kuin minulle itselleni. Osa luukuista on kyllä ihan vain minun omia lempijoulu- tai joulunodotusjuttujani - ihan vaan asioita, jotka puhuttelevat minua. Mutta osasta luukkuja paljastuu jotain vähän erikoisempaakin. Minähän en ole koko blogihistoriani aikana pitänyt täällä ainuttakaan arvontaa, mutta nyt läjäytänkin niitä sitten tänne yhden kuukauden aikana useamman! Arvontoja on moneen makuun ja löytyy jotain vähän hienompaa ja jotain ehkä vähän vähemmän ihmeellistä. Uskallan kuitenkin povata, että ainakin kalenterin ensimmäinen arvonta ihastuttaa useampiakin! (Ja jos tietyt aikeeni toteutuvat, se ei jää ainoaksi huipuksi arvonnaksi tämän vuoden joulukalenterissani.)

Kalenteriin sisältyy vielä vähän muutakin erikoista ja olen jo jossain siitä lörpötellytkin, mutta koska joulun odotukseenhan tietysti kuuluu tietty hysteeri-mysteerisyys, paljastan täällä asiasta lisää vasta huomenissa tai ainakin parin päivän sisään. 

Olen itse tästä kalenteriprojektistani niin innoissani, että odotan ja oletan kaikkien muidenkin tietysti olevan. Vähintäänkin sieltä kuuluu taputusta ja vislailua, varmaan yleisössä myös pyörtyillään ja ilon kyyneliä virtaa kasvoilla jos toisillakin. Eikös vain? En kait odota mahdottomia?

PS. Tiina, tämä joulukalenteri on sitten omistettu sinulle.

Kirjoneulonnan lyhyt oppimäärä

Pistin tässä vastikään merkille, että blogiini on viime aikoina tultu paljon kirjoneuleen perässä. Kun huvikseni tutkailin tilastoja, totesin että yleisimpiä hakusanoja ovat olleet "kirjoneule", "kirjoneuleen neulominen", "kirjoneule sukka", "kirjoneuleita", "kirjoneule villapaita" ja mielenkiintoista kyllä, "kirjoneule lintu". Jäin miettimään, että miksi niillä hakusanoilla päätyy tänne. Eihän täällä kirjoneuleita nyt niin paljon ole ollut. Sitten hoksasin, että syy voi olla parin vuoden takaisessa Sytyckissä, jossa haasteenani oli kirjoneuleen opettelu. Silloin aiheesta on tosiaan tekstiä syntynyt.

Joka tapauksessa minuta tuntuu, että nuilla hakusanoilla tänne suunnistaneet ovat saaneet aika todennäköisesti karvaasti pettyä. Kummempia ohjeistuksia oikeastaan yhtään mihinkään ei ole löytynyt. Päätinpä siis tehdä hommaan muutoksen ja tarjota täällä katsauksen siihen, miten ainakin minä pärjään kirjoneulomisen kanssa. Tässäpä siis tulee:


Kirjoneulomisen alkeet

Aloitetaanpa ihan siitä perusasiasta, lankojen pitämisestä kädessä. Tähän on olemassa useita tapoja ja itse asiassa jopa apuvälineitä, ja vain kokeilemalla saa tietää, mikä on itselle paras. Minä tyydyn esittelemään nyt yhden tavan, sen mikä lopulta osoittautui minun kohdallani toimivimmaksi. Tähän lankojenpitelytapaan sain vinkin Villapallon blogista. (Kuvat saa sitten hitusen suuremmiksi klikkaamalla niitä.)

Lankojen piteleminen

Tässä ensinnäkin kuva, jossa langat ovat sormella.

Toinen (violetti) lanka on siis sormella aivan normaalisti, toinen (sininen) tuleekin sitten samalle sormelle vastakkaisesta suunnasta. Eli jos vielä vähän havainnollistetaan, niin...

...nosta päälle tuleva ja normaaliin suuntaan menevä lanka pois tieltä oikeaan käteesi. Ota alle tuleva lanka vasempaan käteesi kuvan osoittamalla tavalla.

Siis näin. Huomaa langan tulosuunta neuleesta.

Nyt sitten tuo päälle tuleva lanka oikealta sormelta vasemmalle etusormelle - ja siis normaaliin suuntaan.

Kas näin. Ja lankoja voi pitää sitten kireällä tai löysällä omalla tyylillään.

Minä pidän näin, langat sormien alta, lopuksi pikkusormen yli. Toimii hyvin, mutta taitaa olla todella makuasia. Kannattaa varmaan huolehtia langankireydestä samalla tavalla kuin normaalistikin. Mikä ikinä toimii.

Näin päästiin siis joka tapauksessa seuraavaan lankojenpitelyotteeseen.

Lankojen ottaminen puikolle (silmukan neulominen)

Tästä en itse asiassa saanut kovin havainnollistavia kuvia. Kameramies ja minä olimme vähän laiskoja ja kun tarkkoja kuvia ei tuntunut tulevan, niin luistettiin sitten tässä osassa.

Mutta sinänsä onkin ymmärtääkseni aivan sama, mistä suunnasta langat ottaa, kunhan säilyttää hommassa logiikan. Päällimäisen, eli tässä tapauksessa violetin langan, voi sitä paitsi käytännössä ottaa vain yhdellä tavalla, koukata tuosta suoraan, (paitsi jos haluaa ja osaa tehdä asiat tosi vaikeasti). Taemman langan sen sijaan voi ottaa joko päällimäisen langan vasemmalta tai oikealta puolelta. Minä otan aina vasemmalta.

Tuleeko tästä kuvasta sitten hullua hurskaammaksi? No, ehkä tuosta nyt vähän näkee kumpaa kautta sinistä lankaa lähestyn.


Lankojen sitominen ja lankajuoksut

Tosiaan, kuten sanottua, langat kannattaa noukkia puikoille aina samasta suunnasta. Paitsi että...! Kun kirjoneulekuviossa tulee pidempiä pätkiä samalla värillä, hommaa itse asiassa kannattaakin vähän sotkea ja sitoa langat toisiinsa. Miksikö? Pitkät lankajuoksut neuleen nurjalla puolella aiheuttavat yleensä hankaluuksia. Pitkällä pätkällä lankajuoksun sopivaa kireyttä voi olla hyvin hankala säädellä ja siitä tulee helpommin joko liian löysä tai liian kireä.

Mikäkö on lankajuoksu? Aina kun yhdellä värillä neuloo, toinen lanka kulkee silmukoiden takana. Lankajuoksun kanssa saa olla aika tarkkana, ja se taitaakin olla yksi haastavimmista asioista aloitteluvaiheessa. (Huom. haastava, ei mahdoton!) Liian lyhyet lankajuoksut tekevät lopputuloksesta liian kireän ja kupruisen. Valmista neuletta, olipa se sitten sukka tai pusero, voi olla vähän vaikea ährätä päälle. Liian pitkät lankajuoksut puolestaan aiheuttavat sen, että osa silmukoista löystyy ihan liikaa ja käsiala on epätasainen.

Lankajuoksujen aiheuttamia ongelmia voidaan vältellä lankojen sitomisella. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa hetkellistä lankojen puikolle noukkimisen suuntien muuttamista. Tämä kannattaa tehdä, kun yhdellä värillä neulotaan enemmän kuin 6 silmukkaa. (Tämäkin on vähän makuasia, minä teen itseasiassa vasta yli 7 samanvärisen silmukan jälkeen.) Esimerkiksi 8 samanväristä silmukkaa kannattaa neuloa vaikka näin: 4 silmukkaa oikein, lankojen sitominen seuraavan silmukan kohdalla, loput 3 silmukkaa taas tavallisella tavalla.

Seuraavaksi sitten taas vähän demonstraatiota siitä, miten lankojen sitominen tehdään, kun lankoja pidetään tällä minun käyttämälläni tyylillä. (Muilla tyyleillä toimii vähän erilaiset tavat, mutta samaa asiaa kuitenkin.)

Alemman, eli kuvien sinisen langan sitominen on helppoa: jos olet muuten neulonut koko ajan ottaen alemman langan päällimäisen langan vasemmalta puolelta, ota sitomisvaiheessa yksi kerta oikealta puolelta ja palaa taas takaisin vasemmalta puolelta noukkimiseen. Tadaa! Siinäpä se sitominen sitten oli!

Päällimäisen langan sitominen on ihan hitusen mutkikkaampaa. Seuraava esimerkki toimii, kun alemman langan on otannut aina normaalisti päällimäisen vasemmalta puolelta.

Vie puikko (tietysti ensin silmukan läpi) molempien lankojen taakse vasemmalta puolelta.

Tuo puikko sitten taemman langan takaa (vasemmalta oikealle) takaisin edemmäs. Tässä vaiheessa puikko on siis kahden langan välissä. (Kannattaa katsella kuvia tarkkaan, tämä sanallinen selittäminen alkaa olla vähän haastavaa.)

Jatka puikon liikettä eteenpäin ja vedä nyt puikko päällimäisen langan vasemmalta puolelta sen eteen. Alempi lanka seuraa tässä vaiheessa mukana.

Nyt sitten vie puikko päällilangan (violetin langan) oikealle puolelle ja koukkaa lanka puikolle. Alempi lanka tulee hetkellisesti sen päälle, kuten kuvasta näkee.

Nyt sitten vain vedetään lanka silmukasta.

Ja sitten palataankin normaaliin päivärytmiin, eli aletaan ottaa lanka taas tavallisella tavalla. Seuraavan silmukan kohdalla asetelma on vähän eri kuin tavallisesti, ja varsinainen sitominen tapahtuu oikeastaan vasta kun sekin silmukka on neulottu.


Noniin, kaikki aloittelevat kirjoneulojat. Miltäs vaikuttaa? Kaipaatteko lisäselvitystä jostain?

Jos kuvista katsoessa jokin näyttää vaikealta tai oudolta, suosittelen ottamaan puikot käteen ja kokeilemaan. Yleensä silloin valkenee paremmin kun saa oikeasti nähdä ja tuntea, miten langat oikein menevät.

Tämä tutorial ei ole todellakaan täysin kattava katsaus kirjoneulontaan, varsinkin kun tapoja on monia, mutta tästä voi lähteä liikenteeseen. Kannattaa muistaa, että käsiala tasoittuu tekemisen myötä ja että kupruja on ollut matkassa varmaan kaikilla - tai ainakin minulla on aivan ehdottomasti ollut. Lisäksi valmiin neuleen höyrytäminen tai kastelu tasoittaa usein pintaa. Eli rohkeutta mukaan ja kokeilemaan!

Couleur Caramelin ripsiväri

Nyt kun siitä meikittömyydestä oli sopivasti puhetta, onkin mitä parhain tilaisuus aivan luontevasti ja ilman minkään sortin epäjohdonmukaisuutta jatkaa puhetta meikeistä. Ja ei siis mitään syvällisiä "meikkaamisen perimmäinen tarkoitus" tai "itsetunto ja meikkaus" -juttuja, vaan ihan vaan meikeistä.

Aloitan jännittävät ja seikkailuntäyteiset luonnonkosmetiikka-arvioni maailman epämielenkiintoisimmasta tuotteesta: ripsiväristä. Ripsivärin tekee mielestäni erityisen tylsäksi se, että sen avulla harvemmin harrastetaan kummempia väri-ilotteluja, eikä eri ripsiväreillä taida olla ihan mielettömiä eroja sen suhteen, miltä ne lopulta silmissä näyttävät. Kyllähän sitä aina kuulee kaikenmaailman väitteitä tuuheutuksista ja pidentämisistä, mutta ainoat ripset, joissa ikinä on kovinkaan poikkeuksellista volyymiä, (niin kuin kait tavataan sanoa), löytyvät mainoskuvissa. Niissä ripset taas ovat aina niin päälleliimatun epäuskottavia, että hohhoijaa. Minua yleensä naurattaa niitä katsellessa - kuinka hemmetin tyhminä meitä oikeasti pidetään? Mainostetaan jotain tuotetta, vaikka päivänselvästi sitä ei edes olla käytetty koko mainoksessa. Tai jos ollaankin, niin ei sitä enää kuvankäsittelyjen ja tekoripsien alta näe.

Nuo mielettömän idioottimaiset mainokset taitavat koskeakin pääasiassa valtavirtakosmetiikkaa, sitä josta eko on kaukana. Epäluonnollisuus kuvissa siis sopii toki teemaan. Mitäs me luonnonmukaisuudella?

Itse en ole vuosiin juuri ripsareita käyttänyt, mutta muutama kuukausi sitten ennen eräitä häitä sain jonkun kohtauksen ja innostuin ostamaan Couleur Caramelin ripsivärin. Sen jälkeen olen käyttänyt ripsiväriä välillä enemmän ja välillä vähemmän - 'enemmän' tarkoittaessa minun tapauksessani paria kolmea kertaa viikossa. Asiantuntijaksi en siis itseäni uskalla ripsivärin suhteen tituleerata. Mutta pari huomiota saatan kyllä jakaa kanssanne.

(Tässä välissä täytyy todeta, kuinka emähölmöltä tuntuu a) ottaa kylppärissä kuvia omasta naamastaan ja b) lätkiä kuvia silmistään blogiinsa. Pistää miettimään, mihin kaikkeen sitä tulee ryhtyneeksi.)

Couleur Caramelin ripsivärillä saa minun mielestäni aika siistin tuloksen aikaiseksi. Omat ripseni ovat luonnostaankin melko tummat, enkä ole ikinä millään ripsarilla saanut mitään järisyttävän suurta muodonmuutosta aikaiseksi. Saa niillä kuitenkin jonkin verran korostettua silmiä, ja verrattuna muistikuviini muista ripsareista tämä CC:n on varsin hyvä.

Yllä ripset ripsarilla, alla ilman.

Valitettavasti tällä ripsivärillä on vain yksi iso miinus. Se sottaa. Ei heti, eikä aina välttämättä ensimmäisten tuntien aikana, mutta ennen pitkää ripsivärit on tarttuneet ympäri silmäluomia ja näytän aivan pandalta.

Ilmeisesti kaikilla ei ole ollut vastaavia kokemuksia Couleur Caramelin ripsiväristä, sillä ripsari on kovinkin kehuttu. Olen alkanut epäillä, että minulla on poikkeuksellisen kosteat silmät, (vettä virtaa kun vähän tuulee, ja kait minä sitten myös liikutunkin vähän väliä), ja mahdollisesti myös jotenkin rasvaiset luomet. Jos joku muu tunnistaa itsensä tästä kuvauksesta, en voi suoranaisesti suositella Couleur Caramelin ripsiväriä hänelle. Mutta jos vettä kestämättömät ripsivärit ovat ennenkin toimineet, sanoisin että Couleu Caramelin ripsiväri saattaa olla oikeinkin hyvä.

Itse ajattelin hankkia seuraavaksi kokeiluun jonkun muun merkin ripsivärin. Luonnonkosmetiikan puolelta kyllä ehdottomasti, en ole vielä tämän kokemuksen perusteella menettänyt toivoani. Eikä tämänkään kanssa nyt niin kauheaa ole, ettenkö aikoisi joka tapauksessa loppuun käyttää. Pitää vain muistaa peilailla aina tarpeeksi, niin että pahimmat tuhot tulee peiteltyä.

Couleur Caramel ripsiväri pitkille ripsille pähkinän kuoressa:

+ helposti nätti ja siisti tulos (ei tee paakkuja herkästi)
+ kaunis ja ekologinen pahvipakkaus
- taipumusta sottaamiseen päivän kuluessa


PS. Tähän aihealueeseen siirtyminen ja tämän postauksen kirjoittaminen oli minulle jostain syystä aika korkean kynnyksen takana. Siirryin todellakin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Toivottavasti se sitten tekee hyvää.

Alaston totuus -ilmiö

Tyypillistä. Juuri kun minä innostun pitkästä aikaa meikkailusta ja näen siinä jotain pointtia, blogimaailman valtaakin juuri päinvastainen ilmiö. (Viisi eri linkkiä.) Minä en sitten ikinä onnistu olemaan in enkä muodin aallon harjalla.

Ei sillä. Ihan oikealla asialla tuossa Tyyliä metsästämässä -blogin Veeran alulle pistämässä tempauksessa ollaan. Samaa asiaa olen pohtinut miljoonia kertoja.

Siispä jos joku haluaa nähdä kuvia minun täysin meikittömistä kasvoistani, voi katsoa luultavasti mitä tahansa tästä blogista tähän mennessä löytyvää kuvaa minusta - lukuunottamatta viimeisintä postausta. Harvassa kuvassa tosin naamani on mitenkään keskiössä, mutta jossain valmistuneet neuleet -kategorian kuvissa se kuitenkin vilahtelee.

Tai no esitellään nyt sitten vaikka tämä. (Täältä.) Voinpahan sanoa osallistuneeni, kun kerran samasta asiasta olen muutenkin aika ajoin kiihkoillut.

Jotkut ovat jo ihailleet rohkeita naamansa näyttäneitä ja päivitelleet, että eivät kyllä itse uskaltaisi. Minusta on melko huolestuttavaa, jos kasvot ilman meikkiä vaativat hirveästi rohkeutta. Näyttivätpä kasvot miltä tahansa, ne ovat sellaiset kuin ovat, eikä niiden perusteella ole mitään järkeä ketään tuomita. Mitä kertoo tästä maailmasta ja kulttuurista se, että osa naisista kokee meikittömät kasvonsa hävettäväksi asiaksi?

Täytyy muuten sivuhuomiona todeta, miten ihana on kirjoittaa tällaista blogia, johon kukaan ei ole tullut huomauttelemaan kirjoittajan naamasta tai kehon koosta ja muodoista. En tiedä, satuttaisivatko semmoiset kommentit vai suhtautuisinko niihin niiden ansaitsemalla tavalla tippaakaan kiinnostumatta. Mutta missään tapauksessa en pitäisi semmoisesta ilmapiiristä enkä tosiaankaan yhtään ymmärrä syitä sellaisen levittämiseen. Kiitokset siis kaikille tähän mennessä kommentoineille ja kommentoimatta jättäneille!

Niin ja kiitokset edelliseen postaukseen kommentoineelle! Vähänkö olen ollut onnessani, kun kommentit on olleet pitkiä. Minusta on kiva, kun saan kommenttiboksiin luettavaa. Vähän niin kuin saisi kirjeitä.

Marraskuu on kaunis!

Tänä vuonna, marraskuussa, olen törmännyt aivan uuteen sosiaaliseen ilmiöön. En tiedä, olenko aiemmin kulkenut aivan silmät suljettuina, vai onko ilmiö tänä vuonna voimakkaampi, mutta en tosiaan muista aiemmin kiinnittäneeni huomiota asiaan. Marraskuumarinaan.

Tämä vuodenaika on kieltämättä kolea ja karu. On yhä kylmempää ja päivät vain lyhenevät. Mutta minulle on tullut silti täydellisenä yllätyksenä, miten laajalti marraskuuta parjataan. Joka toinen blogipostaus on omistettu marraskuulle: joko sille, miten kamala se on, tai sille, miten tänä vuonna päätetään suhtautua siihen toisin, olla antamatta sen pilata koko elämää ja kaikkea.

Minä olen hämmentynyt. Marraskuun pimeys vaikuttaa minunkin mielialaani ja joka vuosi yllättää, miten voimakkaasti se vaikuttaa jaksamiseeni. Nyt on mennyt monta päivää niin väsyneenä, että kokemusta on vaikea edes sanoin kuvata. Mutta vihaanko marraskuuta? Ei, en. Koska marraskuu on kaunis.

Marraskuussa valoa on vähän, mutta jos sattuu olemaan kirkkaana päivänä ulkona, saa ihailla valoa, jota muulloin ei vain näe. Niin kaunista valoa, yhtä aikaa kirkasta ja hämyisää. Valoa joka hiipuuessaan värittää ympäristön aivan erilailla kuin muulloin.

Ja entäs sitten ne harmaat päivät? Ne saattavat tietysti tuntua raskailta, kun sisällä ei koko päivänä näe mitään, jos ei pidä sähkövaloja päällä. Mutta jos silloin lähtee ulos, saa ihailla luonnon karua kauneutta ja upeaa usvaista hämäryyttä. Harmaa ilma taittaa kaikki värit niin, että koko ympäristön värimaailma sointuu yhteen.

Harmaana marraskuun päivänä voi olla haastavaa saada hyviä kuvia. Ehkä idea lähteä kuvaamaan pipoa ja tuubihuivia ei ollut siinä mielessä hyvä. Kuitenkin tuntui, että harmaan taivaan ja järven tuijottelu latasivat henkisiä paristoja. Ja vaikka kuvista ei tullut teräviä, on niissä minusta tunnelmaa. Jotain utuista ja etäistä.

Halusin esitellä täällä haitarihuivini, joka on ollut valmiina jo pitkään. Hyvin, hyvin pitkään. Ja uuden piponi. (Nyt minulla on aktiivikäytössä kaksi pipoa, ja sekin tuntuu paljolta.) Kun katsoin kuvia koneen näytöltä, tajusin, että niissä esitellään ennen kaikkea marraskuuta.

Haitarihuivi
ohje: oma (175 s pyörönä, vuorotellen 8 krs nurjaa ja 8 krs oikeaa)
lanka: Rowan Lima
puikot: 5,5 mm
fiilis: mitä parhain neule, kun pää ja kaula tarvitsevat lisälämmikettä
 

Pipo
ohje: Vappu, Suvi Simola, kirjasta Kaikki lähti lapasesta
lanka: Drops Nepal
puikot: 4,5 mm ja 5,5 mm
lopputulos: kaunis malli, sopiva marraskuuhun

Mutta tunnen marraskuussa olevani yksin. Ainoa, joka myös nauttii. Missä olette te muut, jotka rakastatte myös tätä aikaa ja ihailette koleaa, karua kauneutta? Miksi kaunista olisi vain silmiinpistävä ja kirkas, itsestäänselvä ja elinvoimainen? Paljous ja yltäkylläisyys? Ihailen hiipuvaa, sitkeää, viimeisillä rippeillä jaksavaa marraskuuta. Vaikka se viekin minusta mehut.

Kaikki kuvat ystäväni Hetan ottamia.

Säädylliset naiset eivät yritä olla kauniita

Hän harmistui aina vilkaistessaan Donnan pukeutumispöydälle. Ehdottomasti liian paljon kamaa yrityksessä olla kaunis! Säädylliset naiset eivät yrittäneet olla kauniita. Mutta jos hän olisi löytänyt poskipunaa tai edes epäillyt sellaisen olemassaoloa, hän olisi luultavasti viskannut pukeutumispöydän kaikkineen päivineen ulos ikkunasta.

 L. M. Montgomery: Perinnönjakajat, (2012)

A Tangled Web (1931), suom. Sisko Ylimartimo

Koska olen jo aiemmin rohjennut täällä blogissani vähän sivuta luonnonkosmetiikkaa ja suhdettani siihen (ja kosmetiikkaan yleensä), ajattelin nyt oikein repäistä ja ottaa ajoittain blogiin ihan poikkeuksellisen suunnan.

Olen itse alkanut koko ajan enenevässä määrin googletella kaikesta, mitä ikinä harkitsenkaan ostavani, koska ekologisuuden (kiertoilmaus littanalle rahapussille) nimissä en halua tehdä virheostoksia ja saada turhaa ja ylimääräistä roinaa nurkkiini. Googlettelukaan ei vain auta silloin, kun kukaan yksityishenkilö ei ole puhunut jostain tuotteesta sanaakaan. Ei minua hirveästi kiinnosta verkkokauppojen ylistyssanat tuotteistaan, vaan nimenomaan oikeat käyttökokemukset. Netissä saa tietysti olla varuillaan tavistenkin tekemien blogipostausten kohdalla, piilomainonta kun kukkii, mutta yleensä tuotelahjapostauksistakin saa jotain vähän enemmän irti kuin mainostoimistojen valmisteksteistä.

Tiedän, että tämä on jonkun mielestä kauhean noloa materialistista pelleilyä (nimittäin itseni), mutta aion silti kirjoitella tänne lähiaikoina, tai ainakin joskus, muutamia käyttökokemuksiani hankkimastani luonnonkosmetiikasta. Jotta joku muu epätoivoinen googlettaja saisi hajua siitä mitä on hankkimassa. Ja jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin materiaalista pelleilyä se on lankojenkin hehkuttaminen...

Kiinnostaako ketään täällä yhtään säännöllisemmin vierailevaa tämä aihe? Ei siis sillä, aion kirjoittaa siitä joka tapauksessa, anteeksi vain törkeä piittaamattomuuteni mahdollisesta vastustuksesta. Mutta olisi vain mielenkiintoista saada tietää.

Mitään aikatauluja en tosin taida luvata. Enkä kaksisia kuvia. Kuviinpanostamisenergiani kuluu kaikki neuleisiin - eikä niihinkään aina taida ihan riittää.

Neuleohjekirja Pipo on pääasia tutkittu - ja jono sen kuin kasvaa

Aktiivisena räveltäjänä olen tiennyt Pipo on pääasia -kirjan ilmestymisestä jo jonkin aikaa. Minusta oli ihanaa kuulla, että taitavat neulesuunnittelijat ja ahkerat Ullan pyörittäjät olivat päässeet toteuttamaan noin hienoa projektia, mutta sen kummemmin en kirjasta etukäteen osannut intoilla. En ole itse neulomismielessä kovin päähineihminen, vaikka pipo minulla onkin havaintojeni mukaan päässä huomattavasti keskimääräistä suuremman osan vuodesta. (Minulla jäätyy korvat hetkessä, siis sisältä, niin että niihin sattuu, eikä pakkanen sitten taas tee hyvää migreeniherkälle päälleni.) Minä vain en tule neuloneeksi paljon pipoja, koska en osaa oikein käyttää useita pipoja vaihdellen, vaan vakiinnun helposti yhteen ja samaan. Juu, olen siis tylsä.

Pipo on pääasia oli tietysti tarkoitus joka tapauksessa jossain vaiheessa hankkia käsiini selattavaksi, mutta vasta bongattuani Käsillään -blogista Tainan neuloman upean Annan hoksasin, että kirjaan kannattaa ihan oikeasti pian tutustua. Käännyin kirjaston puoleen, hain kirjan lainaan ja nyt olen loppujen lopuksi ihastellut mallia jos toistakin ihan oikeasti sillä silmällä.

Melkein kaikki malleista kelpaisivat minun päähäni. Ongelmaksi alkaa muodostua, mikä päähineistä olisi paras. Mitenkäpä nimittäin seepra raidoistaan pääsisi - tuskin kannattaa odottaa, että kovin nopeasti oppisin käyttämään useita pipoja.

Olen onnistunut rajaamaan ehdottomimmat lempparini kolmeen: Annaan, Almaan ja Fölisiin. (Fölikseen?)

Hanna-Kaisa Hämäläisen suunnitteleman Annan etu on onteloneuleella aikaansaatu kaksipuolisuus. Yhtenä päivänä voisi käyttää yhtä väritystä, toisena päinvastaista. Onteloneuleen huono puoli taas on sen hitaus tai ainakin hitauden tunne. Ei sillä, tuskin pipon tekemiseen nyt kauaa menisi silläkään tekniikalla. Ja tulos palkitsisi. Niin oli Kirahvintäplähuivinikin kanssa. (Ohje löytyy blogin sivupalkin kuvasta klikkaamalla.) Kyllä se kaksipuolisuus vaan minuun vetoaa.

No entäs Kristel Nybergin Alma sitten? Ihanat, pienet palmikot vetoavat kyllä myös johonkin syvempään tässä tytössä. Jälleen lopputulos yksistään voisi motivoida mallin toteuttamiseen, mutta kun pikkupalmikoiden neulominen on vieläpä ihan mielettömän koukuttavaa touhua.

Sitten vielä se Kristel Nybergin Fölis. Tästä tulee niin mieleen pohjoisuus, lumi ja ulkoilu, lumityöt, aurinkoinen pakkaspäivä ja ulkoa sisälle kaakaolle siirtyminen. Kävisiköhän minulle tällainen päähine?

Vaikkei kävisikään, niin Fölis päässäni haluaisin mennä mummolan pihalle, käydä ehkä kävelyllä ja palata sisälle kahville.

Joulusalaisuuksia

"Kyllä sä olet niin jouluhuppana. Ihan höperönä nuihin jouluhommiin." Ai mitä, ai minä vai? Joulun odottaminenhan on ihan normaalia! Kaikkea sitä taas täällä saakin kuulla väitettävän. Ja ihan vain siksi, että vähän esittelin ideaani eilisen mallitilkkuilun taustalta.

Juu, jotain jouluun liittyvää on kehitteillä. Siksi tämä salakähmäisyys. Paljastan kuitenkin sen verran, että kyseessä ei ole joululahja. Toistaiseksi tänä vuonna ei ole puikoilla ainuttakaan sellaista - tiedoksi vain kaikille mahdollisesti jotain omatuotantoista odotteleville.

Yksi asia johti jo toiseen ja mallitilkun jälkeen puikoille hyppäsi toinen testikappale. Kuvasin tänne sen vähemmän salaisen puolen. Miksikö? No minusta on hauskaa ikuistaa eri vaiheita projektin etenmisestä. Minkä lisäksi minun mielestäni joulusalaisuuksia ei sovi puuhata kuitenkaan liian salassa. Mistäs nimittäin siinä tapauksessa revitään se pienoinen jännitys, jota ehdottomasti pitää olla ilmassa näin joulun alla?

Ainiin, nyt on vielä marraskuun alku. Oliko yleisesti hyväksyttyä käyttää tästä ajasta ilmaisua "joulun alla"? 

Hmm. Pitääkö tässä sitten kuitenkin myöntää olevansa jouluhuppana? Voin tulla puolitiehen vastaan ja todeta, että näin neulojana jouluun alkaa usein valmistautua keskimääräistä aikaisemmin. Jotkut neulojat valmistautuvat koko vuoden. (Ne on ne, jotka ovat niin anteliaita kuin nerokkaitakin, hahmottavat työmäärän ja tajuavat aloittaa ajoissa.)

Joulupuuhastelu ja -suunnittelu on kivaa. Yleensä omat puuhailuni ovat liittyneet pääaiassa lahjoihin ja vähäsen ruokiin, mutta nyt keksin tavan tehdä perusjoulunodottelutunnelmoinnistani ehkä vähän konkreettisempaa ja organisoidumpaa. (Kuulostaa sairaalta.) Olenpas vain aika innoissani..! Ja valotan asiaa vielä täälläkin, hitusen kerrallaan. Nyt on pakko pistää hymiö. :)

Ideanpoikanen

Pah. Keskellä päivää ei valo riitä. On tämä kyllä taas hanurista ja ihan ihme touhua. Ihan turhaan äänestin kunnallisvaaleissa, mitään muutosta ei tähänkään asiaan ole taas tullut. Joka vuosi sama juttu. Mitä ne poliitikot oikein hommaa, jos ei edes päivänvalosta osata talvisin pitää kiinni?

Kuvia koitin ottaa. Toisaalta eipä niin väliä, vaikkei minun taidoillani enää tässä valaistuksessa kuvatessa pärjää. Ei ollut kummoinen kuvauskohdekaan. Mallitilkku se on. Onko hieno?

Sain erään idean. En ihan tiedä, mitä siitä tulee, voinko toteuttaa sitä semmoisena kuin haluaisin tai jaksanko loppujen lopuksi edes. Haluaisin kyllä, se olisi nimittäin hauskaa. Ja jos siihen ryhdyn, lähtee kaikki tästä mallitilkusta.

Kaivoin kätköistäni parit Väinämöisen jämät. Eipä olisi tullut mieleeni näitä värejä yhdistää, jos olisin mallaillut johonkin varsinaiseen neuleeseen enkä vain tempaissut mallitilkkua varten sitä mitä käteen sattui. Tämä yhdistelmä ei ole sitä perinteistä minua. Eikä näissä ehkä kirjoneuleeseen olekaan tarpeeksi kontrastia. Tai riippuu mitä hakee. Eihän se kuvioiden erottuminen aina välttämättä ole se päätarkoitus. Tässä tapauksessa nimittäin tykkään siitä, miten värit tavallaan vähän häivyttyvät toisiinsa. (Eivät tosin todellisuudessa ihan niin paljon kuin kuvassa, koska todellisuus ei ole yhtä sumea.) Yllätyin itsekin, miten paljon oikeastaan väriyhdistelmästä pidän. Ei se varmaan mallitilkkua pidemmälle nyt pääse, ainakaan tässä projektissa, mutta en sitten tiedä jos vaikka joskus... johonkin villatakkiin ehkä? (Samperin Väinämöiset! Mulla on jo muutenkin ihan liian pitkä lista siitä, mitä kaikkia värejä haluan. Ei tässä enää uusia ideoita tarvita!)

Nyt minä jatkan pähkäilyä ja testailua. Saapa nähdä...

Raakasuklaata HaLon ohjeella

Yleisön pyynöstä - koska yleisöksihän siis lasketaan yksi henkilö - päätin nyt hypätä käsityörintamalta kokkauspuolelle ja tulla raportoimaan viimeisimmän raakasuklaakokeiluni tuloksista. Makua on tietysti vähän vaikea jakaa näin blogitse, mutta koitan vaikuttaa mielikuvituksiinne taitavalla sanamaalailulla. Mää kun oon niin lahjakas kirjoittaja...

Olen valmistanut raakasuklaata pari kertaa aiemminkin. Ehkä jopa kolmesti. Ja maku on ollut... no, ihan kohtalainen. Suklaat ovat menneet alas, mutta mitään ihmeellistä kokemuksessa ei ole ollut. Olen vähän hämmästellen lukenut raakaruokablogien hehkutuksia itsetehdystä suklaasta ja miettinyt, enkö minä sitten vain osaa. Ja viimeistään messuilla osoittautui, että en tosiaan, sillä parempaakin raakasuklaata tästä maailmasta löytyy.

En muista, millä ohjeilla olen aiemmat raakasuklaani tehnyt, mutta tällä kertaa käännyin HaLosta löytyvän reseptin puoleen. Se oli ihan loogista, sillä messuilla maistamani suklaat olivat HaLon kirjottajan Hannamarin valmistamia. Harmillista (mutta ymmärrettävää) kyllä, Hannamari ei paljasta kaikkia kikkojaan reseptissään, ja ehkäpä osin siksi minun suklaastani ei tullut ihan niin ihmeellistä. Jotain tekemistä asian kanssa saattaa tosin olla silläkin, että minulla homma lähti taas vaihteeksi vähän sooloiluksi. Desilitran mitta ei tunnu pysyvän minun kädessäni, vaikka aloittaisin kuinka tarkkana. Kuin porkkana.

Tai ehkä vika ei ollut pelkästään minun ja desilitramitan välisissä ongelmissa. Alun alkaen asiat lähtivät vähän väärään suuntaan siinä vaiheessa kun huomasin, että minulla ei ollut kaakaovoita tarpeeksi. Koitin kompensoida vähän lisäämällä kookosrasvaa, mutta vesihauteessa sulatettu rasvamassa jäi silti vähäisemmäksi kuin ohjeessa. Niinpä totesin, että hittojako siitä mittaamisesta sitten enää tässä vaiheessa, pistetään mitä pistetään. Ja kaikki kaakaojauheet, tocotrienolsit, hunajat sun muut on lätkitty menemään täysin satunnaisina annoksina.

Niin, se tocotrienols-jauhe. Se on ihan uusi tuttavuus. Mietin ensin, että viitsiikö tässä nyt lähteä taas jotain uusia ihmeaineksia ostamaan, mutta muistin sitten synttärilahjaksi saamani Kuudes Maku -kaupan lahjakortin. Niinpä kävin vähän ostoksilla ja täytyy sanoa, että ostos osoittautui ihan järkeväksi - tai niin järkeväksi kuin mikään jossain suklaan tekemisessä voi olla. Sillä toco-aineella raakasuklaasta tosiaan tulee vähän kermaisempaa, ikään kuin vähän maitosuklaisempaa. Ja kaipa se makuunkin jollain tavalla vaikutti. Sitä vain en ymmärrä, kun jostain luin, että monet ihastuvat tocotrienolsin makuun niin, että alkuun syövät sitä vaikka lusikalla suoraan paketista. Wtf? Minäkin maistelin ja hyi että! Tai no okei, ei se nyt suorastaan pahaa ollut, mutta maistui kummalliselta ja häiritsevän riisimäiseltä. (Sekin on ehkä ymmärrettävää, koska riisistä se tocotrienols ilmeisesti saadaan.) Mutta suklaassa se toimi. Ja jälkikäteen mietin, että olisin voinut sotkea sitä suklaamassaan vähän enemmänkin kuin sen muistaakseni kolme ruokalusikallista, jotka lätkin menemään.

Tocon lisäksi uutta minun suklaassani oli minttu. Ostin Lifesta Japol-merkkistä piparminttuöljyä. Eteeristä öljyä siis, sellaista joka sopii myös sisäisesti käyttäväksi. Tämän kanssa minulla ei ollut hajuakaan, paljonko kannattaisi kaataa joukkoon ja päädyin sitten kahdeksaan tippaan. Maistelin massaa ja vaikutti lupaavalta niin että jätin määrän siihen. Se oli ehkä ihan sopivasti, ei vielä tullut liian minttuista.

Kun suklaat olivat valmiit söin niitä yhdessä kylässä olevan äitini kanssa. Äiti tuntui tykkäävän, ja niin kyllä minäkin, mutta eihän näistä nyt ihan niin hyviä tullut kuin Pirtelöbaarista ostamani. Ei hassumpia kuitenkaan.

Erästä asiaa tässä raakasuklaahypessä ihmettelen. Onnistuessaan tuo suklaa on epäilemättä varsin hyvää, mutta miten voi olla mahdollista vetää sitä kaksin käsin? Äidin kanssa molemmat pystymme syömään sitä pari kolme palaa kerrallaan, sen jälkeen alkaa tulla paha olo. Kyse on kuitenkin sen verran tuhdista tavarasta olipa makeutusta kuinka paljon tai vähän tahansa, että pari palaa todellakin on ihan riittävästi. Ja silti kuitenkin on ihmisiä, jotka kertovat blogeissaan vetävänsä tuollaisen satsin raakasuklaata vaikka kerralla ja tekevänsä sitä viikottain (tai ilmeisesti jopa useamminkin). Todella hämmentävää. Ilmeisesti ihmisten kehot tosiaan ovat hyvin erilaisia. Mikä addiktoi yhtä, tulee toisella ulos korvista parin palan jälkeen.

Sinänsä hyvä, että raakasuklaa ei ole saanut minua tyystin koukkuunsa. Siinäpä vasta nimittäin on kallis herkku. En ole alkanut laskea, paljonko tummoinen suklaasatsi on tullut maksamaan, mutta väitän kuitenkin että paljon. Tietenkään mitään aineksia ei käytetä kerralla paketillista, mutta hintaa tulee silti. Ehkäpä siis pidän raakasuklaakokkailut jatkossakin muutamien kuukausien välisinä.

Jatkopohdintaa, surullinen takaisku ja uuden alkua

Edellisen postaukseni jälkeen olen todellakin tajunnut, miten valtava merkitys valokuvalla on ja miten helppo sillä on vääristää todellisuutta. Sain nimittäin palautetta, että minun neulomismestani ovat varsin siistit - ja tämä herätti minussa kovasti hilpeyttä. Tottakai kuvissa oli lähestulkoon siistiä, kun olin juuri siivonnut. Niinhän minä kerroin, esittelin sohvan siisteimmillään. Että sen parempaan ei täällä päästä. Paitsi ehkä jos siivoan ja puunaan joka paikan ja sitten häivyn heti maisemista.

Valokuvat ovat siitäkin hauskoja, että ihan vain kuvakulmillakin saa aikaan paljon. Uskon että pahimmankin rojukasan saa oikealla kulmavalinnalla (ja varmaan asetuksilla ja objektiiveilla, jos sattuu olemaan taitavampi kuvaaja) näyttämään hienolta ja vetoavalta.

Tämä kuva ei ole ehkä osoitus siitä. Mutta silti, ei se karuinta todellisuutta paljasta.

Kuten tästä toissapäivänä otetusta kuvasta voi päätellä, rojukasa on alkanut jo koota itseään. Olen aika varma, että osa tavaroista huutelee huoneen eri puolelle kavereilleen toisille tavaroille "tulkaa tänne, täällä on bileet". Koska miten muuten uutta tavaraa on ilmestynyt aina aina sillä välin kun hetkeksi keskitän huomioni muihin asioihin ja vaikkapa neulon?

Viime kerralla taisin mainita, että yleensä roinakasaan kuuluu lehtiä ja kaukosäätimiä. No, nyt ne ovat taas pesiytyneet sohvalle. Ottaneet mukavan asennon ja päättäneet tulleensa jäädäkseen. Näköjään lankavyyhtikin on tullut muuten vain hengailemaan. Se on Wollmeise, toista kättä taas. Ja ihan uutta värimaailmaltaan, aikaisempani ovat olleet vihreää ja keltaista. On tämä Himbreerekin aivan ihana.

Täällä on sattunut eräs traaginen tapahtuma. Istuskellessani itsekin sohvalla villasukat jalassani, tunsin yhtäkkiä, miten varpailla kaikki ei ollut kohdallaan. Kun päätin vähän silmäillä asiaa, sain kauhukseni huomata, että mummilta saamaani sukkaan oli tullut kärkeen reikä!

Tämä reikä on minulle täydellinen mysteeri. En löydä mistän yhtään langanpäätä, en varsinkaan kahta, niin että ilmeisesti lanka ei ole mistään kohtaa hiutunut poikki. Mutta mitä sitten on tapahtunut? Miten kärki on lähtenyt purkautumaan? En tajua.

Haluaisin kovasti sukat pian takaisin käyttöön, mutta en ole mikään korjaamisen ylin ystävä. Parhaillaan odottelemassa on eräät housutkin, joita on ollut tarkoitukseni paikkailla saadakseni ne takaisin kotikäyttöön. Ihanat löhöpöksyt. Mutta ei niille ole mitään tapahtunut.

Tajusin tässä, että on kieltämättä mielenkiintoista, että koska osaan neuloa ja ommella, aina joskus minulta pyydetään palvelusta ja toivotaan, että voisin korjata joitakin vaatteita. Kannatan kyllä sydämellisesti vanhan kunnostamista ja korjaamista, mieluummin niin kuin että heitetään enimmäkseen hyvää tavaraa roskiin. Mutta miksi minun kuvitellaan olevan kiinnostunut juuri siitä hommasta? Vai onko kyse vain siitä, että minun oletetaan osaavan? Koska en menisi sillä osaamisellakaan niin kehumaan. En minä ole koskaan sanonut harrastavani parsimista ja paikkaamista. Eivät ne ole mitään, mitä teen usein saati vapaaehtoisesti. Väittäisin, että minun taitoni korjaamisen saralla ovat suunnilleen samaa tasoa kuin kaikilla muillakin. Ja kärsimättömyys ja kiinnostuksen puute näkyvät yleensä lopputuloksessa.

Mutta niin. Miksi tällä kertaa kuvasin sekaista sohvaa? Olenko kenties jotenkin ihastunut tuohon kuvauskohteeseen? No en varsinaisesti. Kaivoin kameran esille, jotta saisin todistusaineistoa siitä, että olen nyt aloittanut Esterin neulomisen. Niin, sen paksun palmikkopuseron, joka tuskin tulee imartelemaan vartaloani siinä mielessä kuin asia yleensä ymmärretään.

Ohjeessa neulominen aloitetaan hihasta, joten niin aloitin minäkin. Ja tämä on itse asiassa aika hauska tapa. Sitä vain on tottunut tekemään vartalo-osan aina ensin, mutta miksi loppujen lopuksi tarvitsisi? Sitä on minusta muutenkin kivempi tehdä kuin hihoja (yleensä ainakin), niin että hauskaa säästää se viimeiseksi.

Saapas nähdä, mitä tästä tulee. Lankaa kuluu vauhdikkaammin kuin mihin olen tottunut. Ja oikeastaan neulekin etenee nopeammin kuin yleensä. Hämmentävää tämä paksun langan neulominen. Mutta ihan mukavaa. Näin vaihteeksi.