Kohupaljastuksia!

Olen tässä tovin pohdiskellut, kehtaisinko täällä julkisesti kertoa, mitä olen puuhaillut viime päivinä. En itse pidä asiaa mitenkään nolona, ja lapsellisena pidän sitä vain hitusen, mutta pelkään, että kaikki eivät ymmärtäisi. Nyt kun kuitenkin eräs niin sanoakseni perheen ulkopuolinen henkilö pääsi yllättämään minut tästä toiminnasta, eikä ainakaan räikeästi osoittanut mitään suurta halveksuntaa, rohkenen lopulta tunnustaa asian blogissanikin. Minun on melkeinpä pakko. Asiaan liittyy eräs todella mielenkiintoinen yksityiskohta.

Tai no ehkä asian mielenkiintoisuus avautuu vain kaltaisilleni... höm, mitä sanaa haenkaan... neulehöperöille. Eikä sekään ehkä riitä. Pitää olla fanaattisen kiinnostunut neulomisesta tekniikkana, minkä lisäksi pitää olla kiinnostunut siitä, ketkä kaikki muut tietävät asioista mistään mitään (koska sillähän ON väliä). Ja sitten pitää olla kiinnostunut kirjallisuudesta, piirrossarjoista ja lapsuuden aikaisista asioista - jos ei oman, niin jonkun muun lapsuuden.

Hyvä on. Minä olen siis innostunut katsomaan Muumeja Yle Areenalta. Olisihan minulla muutakin tekemistä ollut, mutta kaikenlaisia tekosyitä hyväksi käyttäen olen kuitenkin panostanut aikani tähän toimeen. (Sitä paitsi yhtä aikaa voi neuloa.) Muumit on ihania! Muumi-animaatiosarja on niin tunnelmallinen ja hauska ja ihanasti piirretty. Miljöö on kaunista.

Koska olen elitisti, olen pitänyt velvollisuutenani aina tilaisudeen tullen valistaa muita siitä, millaisia muumihahmot todellisuudessa, ei siis siinä animaatiosarjassa, ovat. Minä olen sentään lukenut kirjat. Samoin sarjakuvat, molempien Janssonien. (Ja ne vasta ovat hyviä!) Kaikkien muidenkin pitäisi. Paitsi ei ehkä sittenkään kaikkien, koska jonkun täytyy pysyä sivistymättömänä, jotta minulla on joku kohde, jolle prassailla. Pitää olla joku, jolle voin hivenen ylenkatseellisesti sanoa, että se animaatiosarja nyt on vain animaatiosarja, ihan söpö, mutta noh... ei mitään oikeita muumeja.

Totuus kuitenkin on, että se animaatiosarja ihan oikeasti on tosi ihana. Ja suomalaiset äänet ovat tietysti ainoat oikeat. Ruotsalainen Lilla My ainakin on ihan vaisu. Joten nyt olen sitten antaumuksella uppoutunut Muumien maailmaan.

Ja tiedättekö mitä! Muumitkin neuloo! Muistin kyllä entuudestaan, että Pikku Myy seilaa vesillä Muumimamman ompelukorissa, jossa on myös lankakeriä. Samoin muistin, että Muumipeikon, Niiskuneidin ja Vilijaanan ollessa sellissä vanginvartijana toimiva poliisin serkku neuloo jotain pitkää ja vihreää, (eikä tiedä, mitä neuleesta lopulta tulee - tosi hyvä lähtökohta neulomiselle btw). Mutta nyt tulin kiinnittäneeksi huomiota siihen, että sekä Muumimamman että vanginvartijaserkun neulomiset on piirretty tunnontarkasti muistuttamaan oikeaa neulomista. Se on jo poikkeuksellista!

Mutta mitä vielä? Muumimamma ja poliisin serkku eivät suinkaan neulo samalla tavalla! (Sensaatiomaisia uutisia, näen sieluni silmin, miten blogini laaja lukijakunta pyörtyilee riveissä!) Muumimamma, valehtelematta - ja tarkistin tämän - neuloo brittityylillä! Heittämällä! Voitte itse tarkistaa Yle Areenasta: jakso nro 28, Kadonneet lapset, kohta 19:12.

Poliisin serkku puolestaan näyttäisi neulovan mannermaisella tyylillä. Siis sillä tavalla järkevästi. Jakso nro 29, Jälleen yhdessä, 05:42.

Mahtavaa! Kerrankin joku tekee työnsä kunnolla! Ei olla piirretty vain sinne päin, vaan neulominen näyttää neulomiselta. Ja tiedetään, että neuloa voi monella tavalla, (vaikka tietysti vain minun tapani on oikea). Vähän lannistavaa ehkä, että Muumimamma neuloo brittiläisittäin, kun Muumit ovat kuitenkin suomalaisia, eikös vain? Tosin Muumisarjakuvat on muistaakseni julkaistu alunperin englanniksi, joten suotakoon Muumimammalle sitten joitakin erivapauksia. Ja sitä paitsi Muumithan tekevät kaiken omituisesti, niinhän se on.

On muuten äärimmäisen herttaista, miten Niiskuneiti sellistään sanoo poliisin serkulle: "Hei kuule, sinä neulot kauniisti." Ei kukaan ole ikinä minulle sanonut noin! Ehkä sen, että neulon hyvin tai että olen tehnyt kauniita neuleita... mutta itse neulomitapahtumaa ei olla kehuttu. Ehkä se ei sitten ole niin erityisen sulokasta, ei varsinkaan silloin, kun temppuilevat langat tai puikot aiheuttavat ärräpäitä. (Minullako? Ei koskaan!)

Kertokaa nyt joku, että minä en ole ainut, joka on uhrannut monta tuntia piirroshahmojen neuletyylien kyttäämiseen...

Patoutuneita tunteita

Minä vihaan sukkapuikkoja. Vihaan ja halveksin. Ne ovat... ne ovat... en löydä edes sanoja. Ne ovat käsittämättömät.

Hyvä on. En ehkä vihaa. Enkä välttämättä halveksikaan. Mutta kun nyt pitkästä aikaa tartuin sukkapuikkoihin, muistin vain taas kaikki ne lukemattomat pienet asiat, jotka jossain vaiheessa saivat nostatettua suorastaan kaunan kyseisiä välineitä kohtaan.

Ensinnäkin: miksi niiden puikkojen pitää tökkiä joka paikkaan? Miksi niistä yksi menee jatkuvasti hihaan ja siten haittaa neulomista? Toisekseen: miksi aina puikonvaihdoskohtaan jää inhottava löysien silmukoiden muonostama jono? Inhottava, ruma ruma jälki? Vihaan sitä. (Olen kuullut, että pitäisi unohtaa koko puikonvaihtamiskohta eikä yrittääkään kiristää silmukoita siinä, mutta ei se auta.) Kolmanneksi: eihän siinä samperin neulomisessa ehdi päästä vauhtiin! Vähän aikaa neuloo, ja jo pitää vaihtaa puikkoa! Raivostuttavaa.

Onneksi on magic loop. Mutta se ei nyt auta. Jostain mystisestä syystä olen aloittanut erään kauan laatikossa muhineen pikkuneuleen sukkapuikoilla. En viitsi kesken vaihtaa. Näyttäisi hassulta. Mutta miksiköhän olen tehnyt niin? Mitä minun päässäni on mahtanut liikkua? Sekö, että nämä sukkapuikot ovat puiset ja siksi potentiaalisesti ihanat? (Joo, ne olisivat ihanat, jos ne vain eivät tökkisi joka paikkaan, eivät aiheuttaisi rumaa neulejälkeä eivätkä olisi paholaisen keksintö. I hate youuuu!)

Hmm. Ehkä minä vain puran ja alan alusta magic loopilla? Turhaa vaivaa, mutta ehkä se säästää hermojani.

Väliaikatiedottelua

So You Think You Can Knit -projektini etenee ihan kiitettävää vauhtia. En todellakaan ole mikään superneuloja, kuten jotkut, mutta eteenpäin mennään. Tai niin ainakin kovasti yritän ajatella, sillä suoraan sanottuna onteloneule on sen verran hidasta touhua, että neuleeni ei varsinaisesti kasva silmissä.

Kivaa kuitenkin on. Onteloneuleen kanssa saa periaatteessa olla tarkkana, että ei vahingossa tee virheitä, mutta sekään tarkkuus ei lopultakaan ihan kauheasti vaadi. Kunhan nyt vähän keskittyy. Kaaviota ei tarvitse kuitenkaan silmä kovana tuijottaa, (no, itsehän sen teinkin), ja vaikka silmukoita on normaaliin neuleeseen nähden tuplat, ei ole mitenkään äärimmäisen vaikeaa tarkastella edellistä kerrosta ja katsoa missä mennään. Pari kertaa olen saanut olla korjailemassa edellisen kerroksen virheitä, mutta purkaa ei ole kannattanut, kun korjaaminen on vielä seuraavallakin rivillä ihan helppoa.

Kaikista hauskinta tässä onteloneuleessa on tosiaan tuo kaksipuoleisuus. Tai no hei, tosi omaperäisesti ajateltu, miksihän tätä onteloneuletta yleensä sitten tehdään? En ole kenties tänään terävimmilläni ja kaiketi hoen vain itsestäänselvyyksiä ja latteuksia, mutta niin se vain on, tosi upea keksintö tämä neulomistapa. Vitsit, että joku on ollut nero.

Muuta mukavaa onteloneuleessa on sen paksuus ja pehmeys. Vähän ohuemmallakin langalla tulee ihanan lämmittävä rinkulahuivi. Jee! Lisäksi neule on joustavaa. Ei ole pelkoa langanjuoksujen kireyksistä.

Olen silti edelleen sillä kannalla, että jotain varsinaista kirjoneulettakin haasteen parissa aion tehdä. Ja muutama idea onkin. Itse asiassa niitä on vähän liikaa, ja ennen vuoden loppua en todellakaan ehdi toteuttaa kaikkia. Varsinkaan kun melkein kaikki vaatisivat myös hyvän suunnittelytyön. Mutta katsotaan, mitä keritään. Ja saa kait näitä kirjo-, intarsia- ja onteloneuleita jatkaa myöhemminkin. Tosin sen intarsian suhteen minulla ei niitä ideoita niin kauheasti ole. Mutta tällä vauhdilla niitäkin liitelee mieleen ennemmin tai myöhemmin.

ADHD-neuloja tiedottaa: Taas suunnanmuutos!

Eilen, silloin kun minun piti itse asiassa tehdä jotain aivan muuta, innostuin taas kokeilemaan jotain aivan uutta juttua neulomisen saralla. (Tämä haaste kyllä näköjään avaa uusia ulottuvuuksia harrastukseeni.) Satuin bongaamaan Ravelryssä Tuin maininnan double knittingistä, ja koska en tiennyt, mistä oli kyse, piti minun heti tietysti googlettaman. (Hirveästi linkkeja, hah hah!)

Double knitting iski kyllä täysillä! Todella jännittävää. En ole ennen edes unelmoinutkaan voivani neuloa kaksipuolista kuviota. Tekniikka tuntuu suorastaan nerokkaalta, vaikkei se lopultakaan ole erityisen monimutkainen. Ja se jälki! Oli pakko alkaa heti kokeilla, ja siksi sohvallamme vallitsi eilen hetken (*köh köh*) aikamoinen kaaos.

Enhän toki voinut siirtää keskeneräisiä neuleita muualle, koska saatoinhan tarvita niitä hetkenä minä hyvänsä.

Tällä hetkellä minulla on siis samasta itse tekemästäni kaaviosta kaksi neuleta tulilla. Toinen on ympyrähuivi kirjoneuletekniikalla, toinen double knittingillä, jota suomeksi kutsutaan onteloneuleeksi.

Voitteko kuvitella, että olen aina ennen sivuuttanut tuon hienon tekniikan olemassaolon pelkästään sen erittäin epämielenkiintoisen nimen perusteella? Ontelo. Olenko ainut, joka ajattelee nenäonteloa?

Ensimmäisen kokeiluni jälkeen rakastuin onteloneuleeseen niin, että se syrjäytti kyllä kirjoneuleaikeeni mennen tullen. Rinkulahuivin kannalta lienee paljon mukavampaa, kun nurjaa puolta ei olekaan. Lisäksi kuviointi, jossa värit ovat kahdella eri puolella toisiinsa nähden päinvastaiset, tuo hauskaa vaihtelua vaatekappaleen käyttöön. Ja neulomisen kannalta on mukavaa, kun lankajuoksuja ja langankireyttä ei tarvitsekaan murehtia.

Eiköhän tässä käy niin, että lopulta puran sen perintestä kirjoneuletta edustavan version ja keskitän energiani onteloversioon. Ei sillä, kirjoneuleeni kanssa alkoi mennä jo aika hyvin, kiitos saamieni vinkkien ja muutaman omankin oivalluksen. Ja jos (tai siis kun) aikaa riittää, (riittää, riittää!), kehittelen rinkulahuivin jälkeen lisää kirjavia asioita, joita voisin haasteeseeni sisällyttää. Haasteen sisältö kun ilmeisesti saa elää kilpailun aikana.

Tältä ehkä tuntuu valaistuminen

Kiitokseni kanssakilpailijattarelleni Villapallolle siitä, että kirjoneulomiseni lähti vihdoinkin vauhtiin. Hollywood-viikkojen aikana harjoittelin kirjoneuletekniikkaani Dropsin Fabelilla, ja se alkoi toimia ihan kohtalaisesti, vaikkakaan ei mitenkään erityisen sujuvasti, mutta jostain syystä vaahdettuan Dropsin Merino Extra Fine'iin, kakkoslangan jatkuva löystyminen paheni ja alkoi tosissaan häiritä ja hidastaa neulomista.

Tähän mennessä olen käyttänyt lankojen pitelemiseen kahta eri taktiikkaa, joista kumpikaan ei tuntunut mitenkään erityisen hyvältä. Ensinksikin kokeilin lankojen pitämistä vasesmman käden etusormen ja keskisormen päällä.



Niin, tuo tekniikka tuntui aluksi minulle täysin luontevalta. Molempien lankojen etusormella pitäminen on nimittäin aika hankalaa. Langat eivät pysy kovin helposti toisistaan erillään ja se nyt luonnollisesti hidastaa neulomista tavattomasti. Siksi lankojen kulkeminen kahdelta eri sormelta tuntui aluksi helpolta.

Ongelmaksi muodostui se, että kakkoslanka, se joka tuli keskisormen päältä, löystyi aina neuloessa nopeasti. Eturosmelta tulevat lankajuoksut kiristivät kamalasti, kun taas keskisormen päältä tulevat eivät juuri ollenkaan. Aika epätasaista jälkeä siis. Lisäksi langan löstyminen johti aina lopulta siihen, että lanka tippui sormelta, ja se piti aina erikseen noukkia siihen.

Muutama päivä sitten aloin erään toisen neuleeni parissa ihan huvin vuoksi kokeilla brittiläisten tapaa neuloa. Haasteeni ei ole Bollywood, mutta jostain syystä innostuin. Varmaan jokin valtoimenaan vellova sytyck-energia sai minut tylsistymään neuleeni parissa ja pisti kokeilemaan uutta. Olen kuitenkin jo niin pitkään päivitellyt brittiläisten tapaa tehdä tämäkin asia niin perhanan vaikean näköisesti, että pakkohan sitä oli lopulta ihan tosissaan yrittää itsekin.

Kun brittityyli alkoi, jos nyt ei luistaa, niin jollain tasolla onnistua ainakin, tuli mieleeni kokeilla sitä kirjoneleessanikin apuna.

Ei auttanut.

Kyllähän se tavallaan toimi. Vähän hidasta ja tympeää se vain oli. Ja jälleen kerran lanka vain löystyi vaikka mitä tein. Kummallisinta oli, että vaikka kokeilin lopulta niitä halveksimiani kieputetaan-lanka-miljoona-kertaa-kaikkien-sormien-ympäri-tapoja, lanka onnistui sormen päältä löystymään silti. Siis siitä huolimatta, että se kiristi muut sormet niin tiukalle, että verenkierto oli tyssätä kokonaan.

Ilmiselvästi ainut sormeni, joka osaa kontrolloida langan kireyttä oikein, on vasemman käden etusormi. Varmaan treenaamalla oppisi käyttämään muitakin sormia yhtä tehokkaasti, mutta onneksi minun ei ehkä tarvitse treenata. Villapallon käyttämä tekniikka on nimittäin niin hyvä, että se istui minullekin!

Nyt minua ihmetyttääkin, onko tosiaan niin, että kukaan muu koko maailmassa ei tuota tapaa käytä. Sehän on selvästi ainoa oikea! (Käännän tietysti kelkkani taas heti kun onnistun kehittämään jonkin ongelman tämänkin tavan kanssa, mutta ainakin nyt olen tätä mieltä.) Tietenkään tapa ei oikein toimi, jos samalla rivillä täytyy käyttää kolmea lankaa, mutta kukas hullu niin vapaaehtoisesti tekisi muutenkaan? Tai ainakaan en minä.

Pikkuvauvatkin on parempia kuin mä!

On kolme asiaa, joita minä ehkä vihaan: typerä, surkea kamerani, jolla ei tee käytännössä mitään, meidän asunnon kohtalaisen himmeä valaistus (säällä kuin säällä) ja kirjoneulominen.

Kirjoneule on hidasta, tylsää ja vaikeaa. Samperi, kaksi lankaa, mitä ihmettä sillä toisella tekee?! Ei se pysy hyvin mitenkään. Olen yrittänyt pitää kakkoslankaa vasemman käden keskisormen päällä. Muuten toimii, mutta lanka meinaa koko ajan löystyä, niin että lopulta saattaa tipahtaa sormelta. Ihan sama mitä teen. Sen jälkeen olen pitänyt kakkoslankaa oikean käden eturormella. Siinäkin se löystyy. Ensimmäistä kertaa neulomishistoriani aikana joudun kieputtelemaan langan sormen ympäri, tapa jota en ole koskaan ymmärtänyt kun olen nähnyt muiden sitä käyttävän. Ja siltikin lanka löystyy.

Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tällaisen haasteen?

Ja katsokaa nyt tuota valokuvaa! Ihan kamala! Se oli niin pimeä, että jouduin vähän kuvankäsittelemään sitä, jotta siitä erottaisi jotain, mutta ei kovin kauniilta näytä nytkään.

Jos täytyy kaivella jotain positiivisia puolia asioista, niin ainakin sen voin sanoa, että kirjoneuleeni ei ole enää mitenkään erityisen kireää. Olen oppinut hallitsemaan sitä. Joskin se vie aikaa eikä tosiaankaan tapahdu itsestään tai luontevasti. Mutta ei se ole vaikeakaan. Jonkin verran saattaa olla vaikutusta silläkin, että otin neuleeseen kokoa suuremmat puikot kuin langalle on suositeltu. Järkeilin, että rinkulahuivi saa olla neuletiheydeltään kohtalaisen löysää. Se on kirjoneuleen kanssa jo sinänsä aika iso haaste.

Joka tapauksessa alan pikku hiljaa samaistua erääseen pikkupoikaan, jolle muutamia vuosia sitten yritin (en muuten suinkaan omasta halustani) opettaa ihan yksinkertaista ketjusilmukkaa. Homma oli meille molemmille todella turhauttavaa, ja pojan kärsivällisyys herpaantui jostain mystisestä syystä aina juuri tasan sillä hetkellä, kun hän vihdoin oli onnistumassa luomaan ensimmäisen silmukkansa. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, että poika ryömi pöydän alle eikä suostunut tulemaan sieltä pois vaan huuteli vain sieltä katkerana: "Pikkuvauvatkin on parempi kuin mä!"

Alan ehkä saada tästä hommasta päänsärkyä. Johan tässä ollaankin kirjoneuleen puolesta peräti rivillä kolme. Taidan palata rentouttavan tenttiin luvun pariin ja jatkan hampaideni kiristelyä kirjoneuleen parissa joskus vähän myöhemmin.

Puolustuspuhe

No niin, nyt on So you think you can knit -kilpailu käynnistynyt, ja ilmeisesti ensimmäiset ovat jo tarttuneet puikkoihinsa. En minä. Minä olen opiskellut ja harrastanut liikuntaa, joskin kumpaistakin jokseenkin tehottomasti.

Luultavasti pisteeni laskevat päätuomarin ja kanssakilpailijoiden silmissä kohisten, kun näin julkisesti tunnustan priorisoivani muun elämän haasteen edelle. Mutta olen jo miettinyt valmiiksi argumentit, joiden varaan aion rakentaa puolustukseni. Olen nimittäin ensinnäkin sitä mieltä, että neulominen, varsinkin haastava neulominen valtaisan paineen alla, kuten nyt tämä haasteen aikana, vaatii paitsi mielentyyneyttä myös itse asiassa aika hyvää lihaskuntoa. Toisin sanoen haasteen toteuttaminen suorastaan vaatii pohjatyökseen opiskeluasioiden eteenpäin viemisen niin pitkälle kuin on mahdollista järkevässä ajassa. Tällöin neuloessa ahdistus ei vaani koko ajan takaraivossa muistuttelemassa tulevista tenteistä tai muista koitoksista. Voin keskittyä siien mitä teen. Tämän lisäksi on syytä vetreyttää myös lihaksensa liikunnalla ja saunalla, jotta turhaa jännitystä ei pakkautuisi niskaan aiheuttamaan hyvän neulemaratonin katkaisevaa päänsärkyä.

Opiskelun ja liikkumisen lisäksi olen myös syönyt. Tyhjällä vatsalla ei pitkälle potkita, eikä neulominen ole kovin helppoa enää siinä vaiheessa kun kädet alkavat täristä. Ei varsinkaan kirjoneulominen.

Oikeastaan aika pian pitäisi jo mennä nukkumaan. Levänneenä aamulla toki olisinkin vielä huomattavasti paremmassa iskussa neulomistakin ajatellen. Mutta alkaako tämä jo vaikuttaa haasteen välttelemiseltä? Ja eikö sitä paitsi, (voisi joku ärsyttävä tyyppi kysyä), näitä kaikkia asioita olisi voinut hoitaa jo etukäteen, jotta kilpailun starttaushetkellä olisin ollut jo valmiiksi vetreä, levännyt, kylläinen ja tyyni?

En alennu vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin.

Sekavia suunnitelmia

Nyt on sitten haastelangat hankittu. En viitsinyt jättää ihan viime tippaan. Siinä on nimittäin ehkä jo vähän liikaa, että varsinaisen tanssin alkaessa minulta ei löydy lankaa eikä suunnitelmia. Nyt on edes lankaa.

En ole ihan varma, onko vika nyt siinä, että minulla on ideoita liikaa, vai siinä, että niitä on liian vähän. (Vai siinä, että ne ovat liian huonoja.) Kaikenlaista on käynyt mielessä, sukista mekkoon, mutta jostain syystä kirjoneulesukat eivät vain saa minua oikein innostumaan. Kokeilujeni perusteella magic loopilla ei saa aikaan (tai siis minä en saa) kovin nättiä kirjoneuletta, kun kuvio kiristyy reunojen kohdalla liikaa, enkä oikein hingu päästä sukkapuikoilla tekemään.

Mekon kanssa olisi muita ongelmia. Ensinnäkin se Fabel, joka oli lankaehdokkaani. En ole aivan vakuuttunut siitä, etten kutiaisi siitä. Toisekseen se kirjoneule. Juuri kun sain ratkaistua kaikki kavennusasiat sun muut, tulin siihen tulokseen, että en itse asiassa niin kauheasti tykkää siitä, mitä minulla oli mielessäni. Se mitä oikeasti haluaisin tehdä, jos tekisi mekon, sisältäisi kohtalaisen vähän kirjoneuletta, sitä olisi vain mekon helmassa.

Periaatteessa voisin tietysti tehdäkin mekon, jossa on kirjoneuletta vain kohtalaisen vähän. Haasteen vaativuudenhan sai itse määritellä. Mutta olisiko se liian suuri riman alitus? Ja toisaalta, edelleen se Fabel... hmm hmm.

Uusi suunnitelmani on tehdä pyöröhuivi. Tylsä idea? Joo, taitaa olla. Mutta kuvio olisi sentään suunniteltuna. Ja tällä kertaa lankavalinnassa on otettu hipiäni rajoitteet huomioon. Mutta niin... en ole oikein tyytyväinen tähänkään ideaani. Voihan siitä ihan kiva tulla joo, mutta kun minä halusin sen mekon. Tosin olen jo pitkään halunnut rinkulahuivinkin, mutta oikeasti se on ollut haaveissani aina yksivärinen. Nyt siitä tulee valitettavasti harmaa-pinkki. (Toisaalta jos minä tekisin myöhemmin sen yksivärisen. Eihän kaksi rinkulahuivia voi olla liikaa? Tämä on Suomi ja täällä on aina kylmä, kai sitä kaipaa vaihtelua pitkän talven aikana? Vai onko se liioittelua?)

Nyt minua kuitenkin kiinnostaisi tietää, minkälaiseksi voin haasteen omalta osaltani muotoilla. Ilmeisesti voin tehdä useamman työn, mutta pitääkö ne kaikki tietää ja kertoa etukäteen? Vai riittääkö, että kerron, että aion toteuttaa yhden tai useamman neuleen, joissa on kirjoneuletta?

Ei kun ei sittenkään niin

Suunnitelmat uusiksi. Täysin. Ei tästä tule nyt yhtään mitään, eikä kyllä mistään tule mitään muutenkaan, kun keskittymiskykyni on nolla. Mutta ei, ei Dropsin Fabelia, eikä sydänkuviotakaan. Kait. Eikä mitään mitä SYTYCK:iä varten suunnittelin.

Tällä kertaa en syytä ailahtelustani pelkästään päättämättömyyttä ja heikkoa luonnetta. Pitää vedota herkkähipiäisyyteen. Fabelin neulominen on aivan ihanaa ja se lanka on minusta hieno ja käyttäisin sitä jos voisin. Mutta minä kutian. Jos nyt raavintaa ja pistelyä voi kutsua kutittamiseksi.

Tämä kutinataipumukseni harmittaa minua ihan hirveästi. Maailmassa on tosi paljon kauniita ja laadukkaita lankoja, mutta minä voin oikeastaan lopultakin käyttää niistä vain harvoja. Varsinkin, jos ne ovat missään kosketuksissa ihooni.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että minun pitäisi vain aloittaa karaistuskampanja ja koittaa totutella karheisiin materiaaleihin. Olenhan onnistunut sitkeästi käyttämään erästä 7 veljeksestä tekemääni baskeriakin, vaikka se aina kutittaa otsaa. Mutta jaksanko yrittää? Se tunne on niin ikävä, että en haluaisi pakottaa itseäni kestämään sitä, jos vain ei tarvitse.

No, vielä on pari päivää aikaa muuttaa suuntaa. Alan kallistua nyt jonkin pehmeän ja ihanan langan kannalle. Ja teen siitä ympyrähuivin. Olen alkanut kaivata sellaista syystuulien nyt riepotellessa. Ja kun räntääkin sataa taivaalta, kaikki lämmin on tervetullutta.

Mutta minkälainen kuvio? Kirjoneuletta, hmm... Täytyy alkaa luonnostella.

Salaman nopeudella

Nyt olisi vaihteeksi olemassa jotain valmistakin. Tai siis melkein.

Aloitin keväällä mustan Aeolianin neulomisen itselleni. Tarkoitus oli saada mahdollisimman pian valmista, sillä minulla oikeastaan oli käyttöä mustille vaatteille ja asusteille. Vaan kävikö taaskaan niin kuin suunnittelin? Tietenkään ei.

Huivi kyllä eteni ihan kiitettävää vauhtia (muistaakseni), mutta juuri päättelykierroksella lanka loppui kesken. Ja siihen sitten jäi. Huivi on odotellut lähes valmiina monta kuukautta sillä aikaa kun olen ajatellut sitä, että pitäisi kenties käydä ostamassa uusi vyyhti lankaa.

Olen oikeastaan aika köyhä, jos siis köyhyys mitataan pankkitilin sisältämän rahamäärän perusteella, (niin, tai vaikka siihen lisättäisiin kaikki lompakosta ja taskuista pursuilevat käteisetkin), ja nykyään myös kasvavassa määrin pihi. Uuden lankavyyhdin ostaminen muutaman metrin takia ei oikein houkutellut. Pohdiskelin asiaa ja mietin, että jos keksin lopulle langalle jotain käyttöä, niin sitten.

Lopulta tilanne ratkesi kun eräältä viisaammalta taholta tuli vihje, että voisin koittaa metsästää puuttuvaa langanpätkää netitse. Sosiaalisista verkostoista. Silloin muistin, että Ravelryssähän on tosiaan vaikka millä mitalla niitä ostetaan/vaihdetaan/varastetaan -ketjuja, ja voisin mennä sinne kokeilemaan onneani. Kirjoitin sinne viestin, jossa itkin puuttuvan Teeteen Elegantin perään ja ei kestänyt kauaakaan kun tarjouksia alkoi sadella.

Puuttuvan lankanöttösen minulle lopulta (ankaran kilpailutuksen jälkeen) lähetti Nunt. Hänellä oli tallessa juuri samaisen huivin, Aeolianin jäännöksiä.

Lanka saapui postitse parissa päivässä. Välittömästi käärin hihani ja aloin hommiin. Tai siis en. Lanka saapui pari viikkoa sitten, ja minä aloin hommiin eilen. Mutta se on minun aika-avaruudessani kylläkin melkein välittömästi. Kumma oikeastaan, että huivi on nyt valmis, eikä jäänyt enää enemmäksi aikaa marinoitumaan laatikon pohjalle.


Tai siis valmis ja valmis. Pingottaa vielä pitäisi. Ja siinä on minulla ongelmia. Pingottaminen ei ole mikään minun vahvuusalueeni. Ei täällä ole oikein mitään järkevää pingotusalustaakaan. Ja monien muiden käyttämää sängyssä runkopatjalla petarin alla pingottamista en oikein uskalla alkaa kokeilla. Jos sänky kostuu tai menee muuten vain pilalle, en kestä sitä syyllisyyttä!

Kaiken kaikkiaan voi taas tiivistää, että itse asetetuissa aikatauluissa pysyminen olisi ollut varsin helppo pysyä, jollen taas olisi tehnyt pikkuasiasta ongelmaa, jota ei jaksa ajatella. Mutta on minulla kuitenkin mustalle huiville käyttöä edelleenkin.

Ensimmäisiä kokeiluja kirjoneuleiden saralla

Ihmeellistä. Olen jotenkin hämmentynyt siitä, kuinka SYTYCK-projektini etenee. Tai siis siitä tarkemmin sanottuna, että se etenee. Olisikohan tällä suorastaan historiallista merkittävyyttä? Taitaa olla elämäni ensimmäinen projekti, jossa olen oikeastaan ihan ajoissa liikkeellä. Enkä ahdistuneena pohtimassa, että pitäisi varmaan pian aloittaa, voihan hitsit, mitähän tässä nyt tekis...

Ensimmäisenä kaivelin esille mielestäni kivan näköisen kirjoneuleohjeen ja aloin testailla, miten homma minulta ylipäänsä ensiyrittämällä sujuu.

Ei ollut kehumista.

Kokeilin Ilona Korhosen ja Jenni Östermanin Neulekirjan Myrtti-lapasohjeella. Lapasmalli on nätti, minun kokeiluni taas... no, sanotaanko että en mitään odottanutkaan. Enkä varmaan aio saattaa tuota kokeiluani koskaan loppuun. Samaiset lapaset ehkä, mutta en nuilla langoilla. Silloin kuin havaitsin juuri sopivan vihreän langan puuttuneen, luovutin jo jollain tasolla.

Kuvasta ei nyt kovin hyvin selvää saa, mutta voin kertoa, että silmukat kiristivät kyllä aivan mahdottomasti. Jälki ei ollut tasaisesta kuullutkaan. Mutta en ollut niin huono kuin olin olettanut!

Ensimmäisen harjotelmaviritelmäni jälkeen lähdin jo suunnittelupuolelle. En ole vielä aivan varma, mitä tarkalleen tulen tekemään, mutta jonkinlaisia suunnitelmia on jo ollut muutamia. Olen siis sitkeästi mallitilkkuillut eteenpäin. Tehnyt ja purkanut. Kokeillut eri puikkokokoja, piirrellyt kuvia, kokeillut erilaisia langanpitelytapoja ja ylipäänsä ottanut vähän tuntumaa.

Lankana mallitilkkuilussani on Dropsin Fabel, joka nyt siis näillä näkymin on tulevan työnikin lanka. Ellen saa päähäni jotain muuta, mikä voi vielä tapahtua.

Vaikken varsinaista työtäni ole vielä saanut lopullisesti päätettyä, tällä hetkellä näyttäisi varmalta, että suunnittelen sen itse. Tai siis huitelen menemään. Ensinnäkään kirjoneule ei nyt muutamien kokeilujeni perusteella itsessään tunnu vielä erityisen kummoiseltakaan haasteelta. Toisekseen en ole löytänyt oikein mitään mieleistäni. En tarvitse lapasia, pipojen suhteen minulla on aivan muita aatoksia, ja mitään paita- tai muita malleja en oikein mieleisiäni löytänyt. Nättejä kylläkin, mutta en oikein mitään, mitä voisin kuvitella itselleni.

Joten haasteen parissa toteutettava työni tulee olemaan paita, tunika tai mekko. Tai tuskin paita. Mutta se voi olla yksi vaihtoehto. Annan nyt rehellisen kuvan itsestäni: olen päättämätön.