Materialismin riemuvoitto

Joululahjoja! (Ja puolet lukijoista klikkasi itsensä pois sivulta.)

Joulu on ehkä ollut ohi aikoja sitten, mutta minun mielestäni koska tahansa on oikea hetki elvistellä saamillaan lahjoilla. Ja ehkä joillakin antamillaankin. Materialististahan tämä on, mutta minä sain joitakin niin kivoja juttuja, että haluan sentään vähän päästä leuhkimaan. Ja ne kun kuitenkin vähän liippaavat sitä aihepiiriä, jossa blogissani muutenkin liikuskelen, niin että miksipä ei?

Ensinnäkin sain sukkia. Muiden tekemät sukat on siisti juttu, nytkin on yhdet jalassa.

Molemmilta mummoilta sain yhdet sukat. Ylläolevat raidalliset tunnistin terävillä silmilläni välittömästi Cascaden Heritagesta neulotuiksi. (Täytyy tosiaan olla vähintäänkin nero, että osaa päätellä saaneensa sukat langasta, jota on itse kantanut neulojalle säkkikaupalla.) Tosin tuota viininpunaista raitaa olen vähän miettinyt... se kyllä voisi olla jotain muuta.

Allaolevat sukat, (jalassa nyt), ovat mahdollisesti Novitan 7 veljestä, ainakin paksuudesta päätellen. Mutta en voi mennä vannomaan.

Pikkusiskoltani sain töppöset. Niistä lisää Ravelryssä.

Tykkään väriyhdistelmästä. Niin kuin tykkäsin vastaavantyyppisestä värityksestä pikkusiskon saamissa sukissa. Olen ollut vähän katkera, että minä en saanut nuita(kin). Tuo tummanvihreä pohjaväri on sekin Cascaden Heritagea mutta raitavärit taitavat olla Louhittaren Luolan Väinämöistä väreissä Kahvi ja Oliivi, ainakin näin oletan.

Olen tässä vuosien varrella pistänyt merkille, että toinen mummoistani on kallellaan raitoihin ja toinen palmikoihin. Sinänsä kätevää, eipä tule vahingossa samanlaisia sukkia molemmilta.

Äidiltäni en saanut sukkia enkä lankaa, mutta mahtavan käsitöihin liittyvän lahjan kuitenkin. Sain nimittäin korvakorut, jotka ovat teetetyt ihan minua varten. Äidillä on joku korualaa opiskeleva ystävä, joka taiteili lankakeräkorvikset minulle, pikkusiskolleni vastaavan kerän kaulakoruksi.

Ennen jouluaattoa äiti leveili sillä, että oli ehkä keksinyt minulle ja siskolleni kaikkien aikojen parhaat joululahjat tai ainakin semmoiset, joista itse oli ylpein. Minä odotin lahjan avaamista henki kurkussa peläten, että en pärjäisi asetettujen paineiden alla enkä olisi niin järjettömän innoissani kuin tilanne vaatisi. Mutta itse asiassa yllätyin ja ilahduin lahjasta kyllä kovasti eikä minun tarvinnut ollenkaan esittää tykkääväni näistä.

Olin aiemmin jopa kuvannut äidin tekemän prototyypin tajuamatta, että sillä voisi olla jotain tekemistä lahjojeni kanssa.

Tosin itse asiassa koko lahja meinasi jäädä vahingossa avaamatta. Äiti oli antanut minulle lahjaksi myös erään suolakivilyhdyn, (tai mikä se nyt olikan), ja kun sen jälkeen avasin pienen paketin, josta paljastui tulitikkurasia, ajattelin vain että "heh, tulitikut erillisessä paketissa, hauskaa". Siinä vaiheessa minulle huomauteltiin kauhistuneena, enkö edes aio avata rasiaa. Minua vähän hämmensi tämä omistautunut suhtautuminen tulitikkuihin, mutta avasin rasian ja löysin sieltä pienen pienen lahjapussin, josta lankakeräkorvikset sitten kuoriutuivat.

Tuo oli tietysti vielä pientä. Olisin avannut rasian ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Sen sijaan Lumoavan Langan lahjakortti olisi kadonnut käärepaperien kanssa jätelavoille, ellen olisi käynyt puhelimessa erästä erittäin valaisevaa keskustelua.

No, lahjakortin katoaminen ei toki olisi ollut ihan kamala tragedia, sillä Laura ei ehkä muista minua ja lahjan ostajaa ihan niin huterasti, etteikö olisi tiennyt ja uskonut minulla lahjakorttia olleen. Tai saattaisi tuntua vähän masentavalta, jos työsuhteeni Lumoavaan Lankaan ei olisi tässä vaiheessa enää muistissa.

Mukavia lahjoja olivat myös ompelukirja ja Jolien lahjakortti. Mekkokirjan kaavoista ompelua ei ole vielä aloitettu, (minulla on työhuoneprojekti vähän vaiheessa), mutta lienee sanomattakin selvää, että lahjakortti on tuhlattu melkein samoin tein.

Saatan palata Jolien tilaukseen myöhemmin tarkemminkin, mutta kerron sen verran, että jouluisissa tunnelmissa tulin panostaneeksi punaiseen väriin. Ja tietysti nyt piti sitten hankkia se ripsiväri, jonka toivoin olevan ripsissä pysyvää sorttia. Terre d'Ocin ripsari onkin siltä osin lunastanut lupauksensa ja olen välttänyt pandakarhulta näyttämisen niinä kertoina kun se on ollut käytössä. Mainiota!

Viimeisenä ja ehdottomasti kaikista vähäisimpänä esiteltäköön ex-pomoltani saatu paketti. Sain nimittäin Lauralta joulu- ja läksiäislahjaksi Kehrääjän käsikirjan ja kasan magentoja Väinämöisiä - aika surkea lahja, vai mitä? Voitte vain kuvitella valtavan pettymykseni kun jouduin vastaanottamaan reilun villatakillisen verran lempilankaani värissä, jota olen käynyt säännöllisesti hipeltämässä. Puhumattakaan kehruukirjasta, yöks. Niin kuin minä muka haluaisin ikinä kehrätä...

Tällaista tänä joul... ei kun siis viime jouluna. Tälle vuodelle on siis mukavasti tekemistä näiden parissa. Kyllä kelpaa.

Palelevan sekapossun tunnustukset (kaunisteltuna versiona). Ja haaste!

Miltä minun pääasiallisessa neulomispisteessäni, olohuoneen sohvalla, itseasiassa näyttää? (Sehän se kaikkia kiinnostaa.) Parhaimmillaankin, silloin kun olen ihan juuri siistinyt paikkoja ennen vieraiden tuloa, täällä näyttää siltä kuin pari päivää sitten. Otin kuvia. Kerrottakoon niistä jotain.

Mytty. Välillä palelee, välillä ei. Rocky Coast Cardigan on jäänyt siihen, mihin viimeksi sen päältäni laskin. Eihän sitä voi kauas viedä, kohta kuitenkin palelee taas. Downton Pulloverin keskeneräinen hiha odottelee viimeistä kerrostaan ja päättelyä. Illalla menin nukkumaan juuri kun olisin päässyt loppusuoralle eikä vielä tässä vaiheessa ole tullut uutta intoa tai tilaisuutta tarttua toimeen. Siinä se odottaa. Koska kohta varmaan otan puikot käteeni.

Uusin Daybreak odottelee taustalla, että joku tulisi ja päättelisi langat. Aiemmin se odotteli erään tuolin selkänojalla, mutta pelatessani ystävien kanssa lautapeliä minua alkoi palella ja käytännöllisesti katsoen valmis Daybreak oli sillä hetkellä lähin ja sopivin apu ongelmaan. Kun se myöhemmin valui harteilta ja minä häivyin, se jäi siihen odottelemaan.

Daybreak ei ole jäänyt yksin. Zora on nakattu selkänojalle sen viereen. Miksi kyseinen villatakki ei ollut ratkaisuni paleluun pelatessa? Oliko se liian hidas heittää päälle? Enkö huomannut sitä? Eikö se ollut vielä silloin siinä? Mistä se on tullut? Mihin se on menossa?

Projektipussukassa odottelee Downton Pulloverin ensiksi valmistunut hiha. Alla peitto. Peitto ei koskaan poistu sohvalta. Milloin tahansahan saattaa palella vieläkin enemmän.

Tämän siistimpänä ei sohva pysy. Jos tällaisenakaan. Hyvin usein sohvalla on ainakin yksi kasa täynnä lehtiä, kirjoja, lankoja, kaukosäätimiä... höystettynä ehkä jopa kameralla tai kitaralla. Miten sohva muka voi pysyä tavaravapaana ja salonkikelpoisena? Mahdoton tehtävä.

Haluaisin tietää, miltä muiden neulomis- tai yleensäkin harrastuspisteissä näyttää. En kai minä ole ainut sekapossu? Ainut jolla on joka puolella ripoteltuna huiveja, takkeja ja peittoja siksi että joko palelee, on palellut tai tulee todennäköisesti palelemaan kohta?

Ei ole koskaan tullut mieleeni pistää pystyyn blogihaastetta. Nytpä pistän. Kertokaa miltä siellä teidän nurkassanne oikeasti näyttää. Oletteko pieniä vai suuria sotkupellejä - vai vielä pahempaa, neuroottisia siivousfriikkejä? Vai voiko sitä oikeasti olla muka jotenkin siltä välitä? Jotenkin niin kuin normaali? Tervehenkinen? Tasapainoinen? (En usko.) Onko teillä hienoja järjestelmiä langoille, neuleille ja ohjeille? Tai inspiraatiokollaaseja seinällä?

Haastaisin teidät kaikki tänne harhailleet, mutta silloin kukaan ei kuitenkaan reagoisi mitenkään. Niin että nimeän ja sormella osoittelen sitten muutamia. Tiinanit, Taina, Outi, Adelheid, kottby, Essi. Tunnustakaa! Ja/tai pistäkää eteenpäin.

Sääntöjä en jaksa vääntää. Olkoot ne samantyyppiset kuin yleensäkin näissä haastehommeleissa. Soveltakaa vapaasti. Kukaan ei nirhaa, vaikkette tekisikään niin kuin kait vissiin tavataan. Minä nyt vain olen utelias...

Pientä valmista, suurta suunnitelmissa

Kuukauden vaihtuminen tuli minulle jotenkin yllätyksenä. Ihan tosiaanko on jo lokakuu? Tänään oli niin kaunis päivä, että jotenkin yhdistin sen alkusyksyyn. Mutta kyllä, pimeä tulee jo aika aikaisin. Ja ulkona on jo aika kylmä.

Olen neulonut jaksamiseni mukaan. Melko paljon, mutta en kuitenkaan niin paljon kuin haluaisin. Olisi ihana vain istua sohvalla kuuntelemassa äänikirjaa ja antaa langan soljua puikoilla. Enimmäkseen olen kuitenkin makoillut ja katsellut elokuvia. Pidemmän päälle se on älyttömän tylsää, varsinkaan kun eivät kaikki elokuvat ole kovin kaksisia. Eikä keskittyminen aina riitä.

Kaikki paremmat hetket olen toisaalta kyllä käyttänyt hyväkseni ja neuleet ovat edenneet jonkin verran. Tajusin vain, että tällä hetkellä kaikki keskeneräiset ovat vähän isotöisempiä tapauksia eikä loppu oikein häämötä. Siksi aloitin viikonloppuna jotain pientä. Ja lopetin viikonloppuna jotain pientä. Kuten joku sanoikin, välillä on hyvin terapeuttista saada jotain valmiiksi. Siksi aloitin toisenkin.

Kyseessä on pipo. En neulonut sitä itselleni, mutta kun sain sen valmiiksi, tulin siihen tulokseen, että juuri sellainen minullakin pitäisi olla. Paitsi eri värinen. Olen tykästynyt harmaaseen, mutta pidän siitä enimmäkseen villatakeissa ja muissa vastaavissa, en halua sitä päähäni. Ainakaan nyt. Sen sijaan valitsin arse-värin. (Vaalea beige tai jotain.) Olo on yhtäaikaa pliisu ja radikaali.

Esittelen pipot sitten kun ne ovat molemmat valmiit ja saan niistä kuvat päissään. (Hehheh.) Toivottavasti pian.

Pipoputken lisäksi uutta tällä rintamalla on tapahtunut sen verran, että sain nyt käsiini langat Esteriin. Siihen vaatteeseen siis, jonka päätin tehdä itselleni, vaikka kuinka keskivartalo korostuisi. En ole vielä katunut päätöstäni ja tällä hetkellä koitan lähinnä hillitä itseäni, etten saman tien aloittaisi. Tämänhetkisellä neulomistahdillani projektit eivät etene ihan salanamannopeasti ja juuri nyt en siksi kaipaa enää lisää keskeneräisiä. Sikäli harmi, että pitänee haudata se haave, että lenkkeilisin jo tänä syksynä viljankeltaisessa Esterissä ruskan keskellä. (Ikään kuin muutenkaan olisin jaksanut kauheasti lenkkeillä.)

Kaipa minä sitten jaksan odottaa. Tai siis että pakko kait se on. Onpahan jotain kivaa tiedossa tulevaisuudessa.

Susi lammasten vaatteissa (vartalotyyppi O)

Lauantaina töissä juttelin erään asiakas/kaverin kanssa. (Erot alkavat joissain tapauksissa olla jo aika häilyväisiä.) Suomalaiset neulesuunnittelijat tulivat puheeksi ja vertailimme tunnetuimpien tyylieroja. Sitä kautta pääsimme käsiksi siihen, minkälaiset mallit passaavat meille itsellemme. Kehuimme Mari Muinosen upeita palmikoita, mutta minä sanoin, että niin paljon kuin ihailenkin Marin malleja kuvissa ja niin paljon kuin tykkäänkin palmikoiden neulomisesta, tuskin tulen juuri hänen paitojaan tai takkejaan itselleni tekemään. Marin palmikkokuviot ovat huikeita, kyllä. Mutta tällaista ennestäänkin paksua vartaloa eivät superbulkylangoista neulotut palmikkokuvioiset puserot juuri imartele. Ja se on vain totuus.

Tiedättekö mitä sitten tapahtui? The usual. Vankkumattoman lausunnon annettuani, heitettyäni siihen vielä Esterin esimerkiksi, aloin samantien kapinoida omaa ajatteluani vastaan. Hetkonen. Että minä en siis voi pukeutua nättiin paitaan siksi, että minun pitäisi kaikin keinoin yrittää esittää, että olisin muka jotenkin laihempi kuin minkä kokoinen joka tapauksessa ihan selvästi olen? Että minun pitäisi keskittää kaikki energiani peittääkseni jotain, mikä ei peitettävissä ole sen sijaan, että antaisin sen näkyä, mikä näkyvissä on?

 

On olemassa joitakin ihan loogisia pukeutumissääntöjä. Liian tiukat vaatteet korostavat epämiellyttävällä tavalla isoa kokoa ja niitä kamalia läskimakkaroita, jotka ovat suurempi synti kuin lasten heitteillejättö. (Tein tämän johtopäätöksen sillä perusteella, kummasta puhutaan enemmän.) Ainakin minusta liian tiukat vaatteet myös tuntuvat epämukavilta, niin että jos luopuu niistä, lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

On kuitenkin ihan järjetöntä kulkea ympäriinsä päässään kasa sääntöjä siitä, saako pukeutua A-linjaan, kynähameeseen, kellohelmaiseen, paksuun, pitkään, kapenevaan, levenevään, pilliin tai palloon vai ei. Kyllä SAA! (Mutta ei ole pakko.)

Tärkeintä ei ole se, mitä muotoa vartalonsa ja vaatetuksensa yhtälöllä ilmentää. Sattuuko olemaan X, Y vai O. Tai ehkä Z. Tärkeintä on, mitä sieltä sisältä huokuu. Minä haluaisin, että minun vaatetukseni alta hehkuisi hyvää oloa, sellaista joka on saavutettu sillä, että tekee mitä tykkää ja viihtyy siellä missä on - omissa vaatteissaan.

Niin että ehkä minä voisinkin neuloa itselleni sen Esterin kun kerran olen sitä niin kovasti ihaillut. Se tehdään muutenkin niin paksusta langasta, että tuskin siitä mikään sisätilaneule minulle tulisi. Syksyn ja kevään kävelylenkeillä olisi ihana pukeutua paksuun palmikkounelmaan - ihan sama vaikka se sitten tekisikin minusta yhtä leveän kuin pitkän. Enhän minä esimerkiksi toppatakissakaan ole koskaan Twiggyltä näyttänyt. Enkä näytä ilmankaan. Enkä näytä, vaikka "pukeutuisin vartalotyyppini mukaisesti". Enkä tulisi näyttämään, vaikka laihtuisin tästä viisikymmentä kiloa. Minulla on katsokaas ihan eri vartalo kuin hällä (tai kellään muullakaan). Ja se on ihan ok.

Tunnelmakuvia. Mummola, syksy ja minä.

Otsikoin tämänkertaisen blogipostauksen armollisella kiertoilmauksella. Kun harjoittelee kameran käyttöä ja oikeastaan vasta tutustuu koko laitteeseen, voi tuloksena syntyneitä otoksia kutsua mieluiten vaikka tunnelmakuviksi.

Otin kameran mukaan kun tilaisuuden saatuani lähdin käymään lyhyellä reissulla äidin luona ja mummolassa.

 

Nykyään roudaan mukana myös tyynyn, nyt vihdoin kun olen löytänyt hyvän, jonka uskon myös osaltaan vähentävän migreenejä. Zorasta on tullut luottoneule, en lähde ehkä enää ikinä minnekään ilman sitä.

En tiedä, uskooko tätä kukaan, mutta ihan tässä vielä viimeisen vuodenkin sisään olen pari kertaa mennyt tekemään sellaisen erehdyksen, että olen tietoisesti jättänyt neuleen kotiin kuvitellen, etten tule tarvitsemaan sitä, tai että ainakin selviän, vaikka kaipaisinkin sitä. No, erehdyksistäänhän sitä ihminen oppii ja sitä kautta se itsetuntemus kasvaa. Taitaa olla niin, että tuota virhettä en enää ikinä tee.

Muistin antaa itselleni positiivista palautetta järkevästä päätöksestä niin junassa kuin illalla puoliksi sympaattisen, puoliksi raivostuttavan PS. Rakastan sinua -elokuvan äärellä. 

Mummolassa. Siellä keskityin hengailemaan, neulominen jäi vähemmälle. Mietin vaarin kanssa, miten täyttäisi yhden sähköremontin takia kirjahyllyistä tyhjennetyn seinän. Monta kertaa. Ehkä soittimilla.

Eräästä asiasta olen varsin ylpeä. Olen ohjannut mummin ohuempien sukkalankojen maailmaan. Nykyään hän neuloo 2,5 mm puikoilla, vaikka on varmaan jo vuosikymmeniä käyttänyt 3,5-4 mm sukkapuikkoja. Aluksi ohuemmat puikot kai meinasivatkin tuntua oudoilta, mutta nyt mummilta on tullut sukkia taas sellaista vauhtia, että langan hankkijat (minä ja äiti) eivät tahdo perässä pysyä. 

Mummi ei erityisesti välitä monivärisistä sukkalangoista, sillä hän tykkää itse yhdistellä niitä oman makunsa mukaisesti. Esittelin hänelle toista Daybreakiani ja siinä käytettyä Väinämöistä. Seuraava askel mummin houkuttelemisessa pimeälle puolelle lieneekin käsinvärjätyt langat. Mummi vaikutti lämpenevän idealle, ja voi olla, että seuraavassa lankalähetyksessä mummi saa satsin Louhittaren Luolaa...

Vaikka mummi pitäytyy lähinnä sukkien neulomisessa, löytyi keittiön sohvalta melko uusi Revontuli-huivi. Se oli vasta lahjaksi saatu. Huivi oli niin ihanan värinen ja niin ihanan iso, että olisin voinut napata sen itselleni. Jopa minulla on kuitenkin sen verran moraalista tajua, että pidän vanhuksilta varastamista jokseenkin vääränä, varsinkin tässä tapauksessa kun tiedän huivin olevan tärkeä niin saajalle kuin antajallekin. Pikkusiskoni neuloi Revontulen mummille yllätyksenä kesällä, (siitä on tarkempi tarina Ravelryssä).

Mutta niin. Syksy alkaa olla täällä. (Nämä älykkäät huomiot lienevät selitys sille, miksi kävijämäärät blogissani näyttävät viimeaikoina lisääntyneen.)

Syksy herättää minussa aina haikeita tunteita, nykyään entistäkin enemmän... Olen silti aina pitänyt syksystä. Ehkä syksy on jotenkin voimakkaampaa läsnäoloa minulle. Se on nyt ja tässä ja se muuttuu nopeasti.

Kaikki muuttuu....

Kun vain muistaisi arvostaa kaikkea sellaista, mikä on hienoa, vaikka siihen olisi jo tottunut. Ja kaikkea sellaista, mikä on kaunista.

Äiti <3

Valokuvien ottamisessa on ainakin se hyvä puoli, että asioita tulee katsottua. Ja asioita tulee katsottua silloinkin, kun kamera ei ole siinä paikalla. Niitä katsoo ja miettii, miten tämän kuvaisin, miten painaisin tämän mieleen... mutta miten tallentaa tunnelma? Entä elämä?