Varokaa, sillä on banaani!

Aika mielenkiintoinen tutustuttava tämä banaanilanka. Ihanan rosoinen ja ihmeellisen hohtava. Värin vaihtelu näyttää tässä langassa upealta.

Neuloin mallitilkun 4,5 mm puikoilla, mutta paksummilla olisi varmaan ollut hitusen helpompi. Kymmeneen senttiin silmukoita tuli 12. Mitään ohutta tämä lanka ei ole, eli täytyy sanoa, että minulle sillä ei kovin paljon käyttöä olisi. En mitenkään vastusta paksuja lankoja, mutta en oikeastaan keksi niille hirveästi muuta käyttöä kuin pipot. Pipoja taas tarvitsee aika rajallisen määrän, minkä lisäksi on aika vaikea sanoa, onko banaanilangalla kovinkaan paljon lämmittäviä ominaisuuksia.

Tietysti paksusta langasta voisi tehdä myös neuletakin. Itse vain en viihdy ihan kamalan paksussa, koska valitettavasti kuitenkin isolla möhkäleneuleella on visuaalisesti lihottava vaikutus. Mieluummin muutenkin kerrospukeudun useampaan vähän ohuempaan vaatteeseen kuin yhteen todella paksuun.

 

Niin, jollekulle muulle tämä lanka voisi mennä neuletakkiinkin. Jollekin vähän hoikemmalle. Rosoinen pinta toisi tarpeeksi mielenkiintoa, joten mitään palmikkokuvia ei tarvitsisi. Toisaalta kääntöpuoli on, että välttämättä mikään palmikkokuvio, sikäli kun sellaisen haluaisi, ei passaisikaan tälle langalla. Vaikea sanoa. Lankaa tuli minulle testattavaksi niin pieni nöttönen, että sillä ei oikein voi testata mitään kuvioneuletta. Tuossa mallitilkussa on kaikki mitä minulla on.

Vaikka lanka on jotenkin aivan lumoavaa kiilloltaan ja rosoisuudeltaan ja sitä tekisi mieli neuloa monissa väreissä ihan vain väriterapian vuoksi, on sille vaikea keksiä oikein mitään järkevää käyttökohdetta. Ja ainakin tämän värisenä (ja todennäköisesti kiiltonsa ja pörröisyytensä vuoksi muissakin väreissä) langasta välittyy vähän turhan suuret 80-lukuvibat. Olen melko varma, että tästä langasta tehty väljä paita olisi reilut parikymmentä vuotta sitten ollu aika hitti!

Yksi idea minulle tästä langasta joka tapauksessa tuli. Ei tarvitsisi tehdä mitään ihmeellistäkään, mutta tästä saisi varmasti aika näyttävän kaulakorun. Jos virkkailisi vain ketjusilmukkaa ja sitten aina väliin jotain vähän jännempää, jonkun pikku ympyrän tai jotain... voisi olla hauskaa käyttää sellaista korua!

Yhden illan juttu

Hamppulangasta neulomani tiskirätin kanssa ei kauaa nokka tuhissut. Aloitin sen toissailtana ja se valmistui toissailtana. Kuvaaminen vain on ollut taas vaihteeksi vähän hankalaa. Blogiin kelpuutan nyt sitten tänään otetut pari kuvaa, joissa värit ovat kyllä aika vääristyneet, mutta ei voi mitään.

ohje: Ananas-keittiöliina, Midori

lanka: Lanaknits Allhemp6 DK

puikot: 3mm
langankulutus: 33 g

Meillä on keittiössä käytössä jo ennestään samaa mallia oleva tiskirätti, (keittiöliina kuulostaa kylläkin hienommalta), samasta langastakin. Mutta se on vihreä. Se on palvellut jo pari vuotta ja on edelleen ihan käyttökelpoinen, vaikkei ehkä enää suoranaisesti nätti. Eipä vielä ihan kamalan rumakaan.

Olisin voinut tietysti käyttä tilaisuutta hyväkseni ja tehdä tällä kertaa tiskirätin jollain muulla ohjeella tai peräti omasta päästäni, mutta koska olen tykästynyt Ananas-rätin kuvioon, halusin tehdä samanlaisen. Ohje on hyvä ja helpostiymmärrettävä eikä liinan tekemiseen mene varmasti tuhottoman paljon aikaa vähemmänkään neuloneella ihmisellä. Itse neuloin toissailtana ollessani jo todella väsynyt - siis siinä tilassa kun pitäisi mennä nukkumaan, mutta ei vain vielä malta.

Uuden Mustan testiä varten langasta tehty tuotos pitäisi pestä pari kertaa ja kuvata uudestaan sen jälkeen. Voin tehdä sen, mutta lisäksi voin tehdä vielä jotain parempaa: kuvata jossain vaiheessa meidän vanhan ja pitkään palvelleen tiskirättimme. Tällä hetkellä se on tiskikoneessa odottamassa seuraavaa pesua.

Joidenkin mielestä tiskiliinojen neulominen on turhaa ja typerää, saahan rättejä kaupastakin. Lisäksi osa on sitä mieltä, että kun he kerran vaivalla neulovat jotakin nättiä, sitähän ei sitten käytetä mihinkään pöytien hankaamiseen. Minä kyllä ymmärrän senkin näkemyksen, mutta olen toisaalta itse sitä mieltä, että keittiössä on paljon kivempi käyttää nättejä, itsetehtyjä liinoja kuin jotain kaupasta saatavia parin käyttökerran jälkeen ällön näköisiä ja haisevia rättejä.

Ehkä tämäkin on sitten sitä nyt muodissa olevaa kotoilua. (Koskaan aikaisemminhan ei kukaan ole halunnut tai joutunut tekemään mitään kotitöitä.) Mikäs siinä, voihan se ollakin. Ehkä alankin pitämään itseäni oikeana kotitalousihmeenä.

Lankoihin tutustumista

Ihanaa itselleni -vuosi ei ole alkanut aivan täysin tyylipuhtaasti. Vaikka ensimmäinen valmistunut neuleeni olikin itselleni, oli seuraava heti itse asiassa työpaikalle. (Pitää esitellä se joskus.) No, sitä ei lasketa, sillä pääasiassa olen tehnyt sen viime syksynä, tänä vuonna neuloin vain muutaman viimeisen kerroksen, jotka olivat jääneet tyypillisesti muutamaksi kuukaudeksi odottelemaan.

Olin jotenkin ajatellut sellaista rentoa ja aikataulutonta neulomista. Sellaista missä ei tarvitse ajatella muita kuin itseäni. Jotenkin silti vähän lipsahdin... ilmoittauduin yhden neuleohjeen koeneulojaksi, Uuden Mustan lankatestaajaksi ja vielä Lankahamsterit-tempaukseen. Näiden lisäksi on ne pari aiemmin luvattua tilausneuletta... 

Onneksi se koeneule on jotain sellaista, mikä tulee itselleni ja minkälaisen ihan oikeasti olen halunnut. Eikä kai sillä niin tulipalokiirekään ole, mutta ei sitä ihan viitsi jättää roikkumaankaan hamaan tulevaisuuteen. Eikä Lankahamsterit ole kuin leikkiä, eli itse asiassa ihan sama, vaikka en niin hirveällä vauhdilla neuloisikaan lankavarastoistani. Ja lankatestaajana on loppujen lopuksi kuitenkin pääasiassa hauskaa.

Eilen tuli postissa ensimmäinen viidestä testattavasta langasta. Utunan Nutu-ekosukkalankaa. Sain sen jo kerittyäkin ja sain siinä samalla vähän tuntumaa lankaan. Utunahan on minulle kyllä tuttu lankavalmistaja, vaikka en olekaan vielä neulonut millään Utunan langoilla. Osittain esteenä on ollut hinta, osittain toisaalta myös ehtiminen.

Näin ensialkuun, ennen varsinaista neulomista, voin langasta jo sen verran sanoa, että niin ihanan näköistä kuin se elävän väripintansa ansiosta onkin, ei minun herkkä hipiäni sitä ihan kauhean hyvin kestä. Ja väittäisin kyllä, että ei edes tarvitse olla erityisen herkkä, että tuo lanka raapii ja kutittaa. Mutta sukissahan se ei välttämättä niin paljon haittaa, jos pitää toisia sukkia alla ja jos on jaloista edes vähän karaistuneempi kuin muualta.

 

Tänään sitten postista tuli hamppulankaa. Allhempiä. Ja siitä olen jo aiemmin neulonutkin. Nimittäin tiskirätin. Lankatestissä testaajilta vaaditaan ilmeisesti vähintään mallitilkku, mutta koska muutakin saa halutessaan ja keretessään tehdä, ajattelin tehdä tästäkin tiskirätin minulle jo tutulla ja hyväksihavaitulla Ullasta löytyvällä ohjeella.

Vielä pitäisi tulla nokkos-, bambu- ja banaanilankaa. Kiva, sillä vain bambu on noista kolmesta tutumpi. Kahta muuta kohtaan tunnen suurta uteliaisuutta.

Harmaan vallankumous

Minulla on uusi rakkaus. Ja se on harmaa.

Ei tosin ehkä mikä tahansa harmaa. Kohtalaisen vaalea harmaa. Eikä mihinkään ruskeaan tai vihreään päin taittuva. Sinertävään taittuva jos jonnekin.

Harmaa käy kaiken kanssa. Mutta se ei ole niin kova ja vakava kuin musta. Se on ystävällisempi. Lempeämpi. Siis tämä vaaleanharmaa.

Helmen harmaa.

Keväinen ja talvinen. Ei synkän talven harmaa, vaan aurinkoisen tammikuun. Lumisen, suloisen. Pehmeän, kirkkaan, kiltin ja kotoisan.

En ole ennen huomannut harmaan kauneutta. Vaikka joskus olen yrittänyt, mutta yritin kai väärää harmaata. Sitä likaisen sameaa. Ei, ei sitä minulle.

Tästä tulee jotain ihanaa itselle. Niin kuin tänä vuonna kuuluu. Tämä on pehmeä ja lämmin, sillä tämä on alpakkaa. Toivottavasti se ei kutita. Toivottavasti siitä tulee kaunis. Onneksi väri on kohdallaan. Tämän talven voimaväri.

Sukkakuvia sikana

Saamanne pitää! Siis niitä sukkakuvia. Kun kerran tulin niitä hirveällä vaivalla vihdoin viimein ottaneeksi, päätin julkaista niistä kaikki edes jotakuinkin säälliset kuvat. Onnistuneita otoksia tuli jälleen kerran noin yksi kymmenestä, eli jokaisen kuvan takana voi laskea olleen hirveän määrän työtä ja tuskaa. Varsinkin tuskaa.

ohjerunko: Lifestyle Toe Up Socks, Charisa Martin Cairn
lanka: Handun kashmirsukkalanka
puikot: 2 mm neliskulmaiset sukkapuikot
langankulutus: 96 g

Näistä sukista voi kertoa lähinnä, että ne ovat erittäin yksinkertaiset. Tosin näkeehän sen kuvistakin. Ei mitään kikkailuja eikä hienouksia. Ihan vaan sukat. Ne on tehty kärjestä aloittaen neliskanttisilla sukkapuikoilla ja niissä on tiimalasikantapää.

En erityisesti ihastunut tiimalasikantapäähän. Suoraan sanottuna. Olen kerran ennenkin tehnyt sellaset, ja silloinkin ne tuntuivat vähän hassuilta. Mutta ne sukat eivät tulleet itselleni, joten en ole joutunut sopeutumaan niihin. Tässä tapauksessa minun täytyy.

Sinänsä kantapää kylläkin näyttää oikein sievältä. Minä en jaksa välittää tuosta pikkureiästä tuossa. Ei haittaa mitään. Lisäksi nämä kantapäät oli helppo tehdäkin, tosin niin on ollut toistaiseksi kaikki muutkin kantapäät. (En tajua, miksi kaikkialla aina pelotellaan kantapäiden vaativuudella, huijausta yhtä kaikki.) Ongelma on kantapään istuvuus. Tai siis koko sukan. Kun ennen kantapäätä ei tehdä mitään lisäyksiä, sukasta tulee huonon mallinen.

Aion kuitenkin antaa tälle kantapäälle vielä toisen mahdollisuuden. Olen lueskellut viisaampien ja kokeneempien ajatuksia, ja kuulemma tiimalasikantapäästäkin voi saada kivan kun vain tekee ne normaalit kiilalisäykset. Vaikkei juuri mikään ohje ilmeisesti ikinä kehota siihen. Mutta pitää olla fiksumpi kuin käyttämänsä ohje.

Näissä sukissa on sitten aika huippu neuletiheys! Nimittäin ihan sairaan tiheä. Niillä kahden millin nelisnurkkaisilla puikoilla tosiaan tulee pientä jälkeä. Hauskaa. Kärjessä on 40 silmukkaa ja lisäysten jälkeen jalkapohjassa yhteensä 92.

Muutenkin jälki on kivaa. Ekana tekemässäni sukassa näkyy vielä pienet jäljet puikkojen vaihtumiskohdissa, mutta tokassa ne ovat jo hävinneet. Opin se minäkin jotakin. Tosin en ole ihan varma, miten se tapahtui. Mutta kai sitä vain harjoitus tekee mestarin. (Joo, mä tosiaan kuvittelen olevani sukanneulonnan mestari.)

Valitettavasti nämä sukat tosiaan vetävät makkaralle. Osittain se johtuu tuosta kantapääongelmasta, osittain siitä, että aloitin pohjelisäykset aivan liian varhain. Tai pohje ja pohje. Kun on ihan sikapaksut jalat niin kuin mulla, alkaa leveneminen heti nilkasta, liekö sitä vielä pohkeeksi kutsutaan.

En syytä liian varhaisista lisäyksistä älyäni vaan sitä, että silloin kun tein näitä sukkia, minulla jostain mystisestä syystä oli nilkat ja kädet koko aivan aivan mielettömän turvoksissa. En ole vieläkään saanut selville, miksi niin oli, mutta se oli jotain aivan kamalaa. Nilkkojeni ympärys oli silloin ihan rehellisesti pari sentiä suurempi. Tiesin kyllä, että normaalisti jopa minun nilkkani ovat hitusen sorjemmat, mutta en tajunnut, että ero ihan oikeasti näkyy ja tuntuu niin suuresti, että sukat olisi pitänyt tehdä olennaisesti kapeammiksi.

No, minkäs teet, ja eipä sillä ole niin väliäkään, sillä nämä olivat tarkoitetut lähinnä unisukiksi. Lanka on maailman ihaninta ja pehmeintä (enkä ehkä enää ikinä halua neuloa mistään muusta) ja se on melkein ihan sama, minkälaiset sukat neuloo, kun ne on silti aivan ihanat.

Että silleen. Ihailkaa.

Sukkien kuvaamisen mahdottomuudesta

Minulla on sukat. Siis uudet. Vastatehdyt. Villaa ja kashmiria. Tuliterät. Mutta en saa niitä kuvattua.

Kyse ei ole pelkästään siitä, mistä puolen vuoden ajan valitetaan kaikissa käsityö- ja muotiblogeissa, valon puutteesta. Kyse on myöskin viitseliäisyyden puutteesta. Voisi kuvitella, että on yksinkertaista vetäistä sukat jalkaan ja näpsäistä niistä pari kuvaa. Juu, ei. Pitäisi ensinnäkin laittaa jalkaan jotkut järkevät housut tai sukkahousut, jotka eivät kupruile tai muuten häiritse sukan olemusta. Sitten pitäisi raivata jonnekin joku järkevä kuvaustila. Pitäisi etsiä kamera. Pitäisi pakottaa joku kuvaamaan, tai vääntyillä itse jotenkin. Ottaa kirkasvalolamppu avuksi. Näpsiä sata kuvaa, siirtää ne koneelle, katsoa ne kaikki läpi, todeta ainoastaan kaksi lähes käyttökelpoisiksi ja valita ne. Muokata niitä mahdollisesti. Ladata ne koneelta nettiin.

Kaikki tämä vaiva, jotta voisin esitellä sukat. Sukat, joissa ei ole ainuttakaan palmikko-, pitsi- tai kirjoneulekuviota. Joissa ei ole edes raitoja. Siis sukat. Tuskin kukaan edes on kiinnostunut koko kuvasta.

Onko paljon järkeä?

Olen muuttanut mieltäni

Annan vähän myöten. Toisin kuin olen tullut aiemmin väittäneeksi, onneksi tosin aivan kainosti, en minä vihaakaan sukkapuikkoja. Siis kaikkia. Olen tullut siihen tulokseen, että vihaan vain metallisia ja muovisia (ja vastaavia), pitkiä sukkapuikkoja.

Sen sijaan ainakin nämä testimielessä tilaamani neliskanttiset, vain 12,7 cm pitkät sukkapuikot ovat mitä ihanimmat. Ne eivät töki ympäriinsä. Ja näin toisen sukan yli puoleen väliin päässeenä voin sanoa, että eivät ärsytä millään muullakaan tavalla. Ihana pituus.

Eikä nelisnurkkaisuudestakaan ole mitään pahaa sanottavaa. Olen kuullut, että niillä saa tavallista tasaisempaa jälkeä aikaan. En väitä vastaan. Näillä 2 mm puikoilla tulee ainakin aivan ihastuttavan kaunista ja tasaista pintaa.

Sain joululahjaksi viisitoistasenttisten sukkapuikkojen setin. Pitää pian kokeilla niitäkin. Toiveet ovat korkealla.

Tällä hetkellä minulla on ylläkuvattujen sukkien ohella jotain vähän isompaakin kesken. (Tai no kesken on vaikka mitä, mutta aktiivisesti tekeillä...) Saapa nähdä, kummasta tulee ensin valmista. Minulla on vaikeuksia päättää, mitä milloinkin neulon, kun tekisi mieleni tehdä yhtä aikaa molempia. Pahus.

Ryhdistäytymistä havaittavissa

Olenkohan koskaan ennen neulonut mallitilkkua? En ole muuten aivan varma. Jos olenkin, niin siitä on jo jonkin aikaa.

En ole varsinaisesti pitänyt mallitilkkuja turhina. Päinvastoin, olen suositellut niiden neulomista monille. Olen kertonut, miten mallitilkun tekemällä saa paremman käsityksen tiheydestä kuin pelkästä vyötteestä katsomalla. Olen kehottanut jopa testaamaan, miten mallitilkku käyttäytyy pesussa.

Minun mielestäni mallitilkut ovat erittäin pätevä keino ennakoida. Ja kun kerran olen jo pitkään ollut sitä mieltä, koitti vihdoin aika, jolloin otin itse omasta neuvostani vaarin, ja paitsi tein mallitilkun, myös pingotin sen. Se on erityisen järkevää tässä tapauksessa, kun käytössä on alpakkalanka. Olen havainnut useampien eri alpakkalankojen olevan venymiseen taipuvaisia.

Olen toista kertaa elämässäni lupautunut koeneulojaksi. Koska ohjeessa puhutaan pingottamisesta, tulin siihen tulokseen, että ikäviltä yllätyksiltä vältytään, kun kokeilen pingotusta jo etukäteen ja katson mitä tapahtuu. Sitä paitsi tiheyden selvittäminen on kenties pätevämpää näin.

Pingottaessani näinkin pientä neulepalasta totesin, että kun nuppineuloja on tarpeeksi, voi pingottaminenkin olla melkein siedettävää. Joskin minulle on nyt kerrottu, että olipa nuppineuloja miten paljon tahansa, niitä ei ikinä ole tarpeeksi. Kävin silti ostamassa pari rasiallista lisää. Viimevuotinen taktiikkani noukkia muiden tiputtamia nuppineuloja lattioilta löytäjä saa pitää -periaatteella ei loppujen lopuksi kerrytä varastoa ihan hirvittävää vauhtia. Ei varsinkaan silloin, jos viettää suurimman osan ajataan paikoissa, joissa ei ole muita ihmisiä, joilla on nuppineuloja.

Nuppineulat ovat muuten aika kalliita. Ainakin näiden uusimpieni hinnan perusteella. Laskin, että yhden hinnaksi tulee vajaa viisi senttiä. Markka-aikaan se olisi siis ollut vähän alle 30 penniä. Ja irtokarkkeja sai kymmenellä pennillä.

Pitää pitää arvokkaista nuppineuloistani hyvää huolta.

Sytyck-loppuraportti, värikästä ja välkehtivää

Noniin, aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tiivistelmä So You Think You Can Knit -haasteen kulusta omalta osaltani. Aika moni muu on ollut minua paljon reippaampi ja saanut sen tehtyä jo ajat sitten.

Ilmoittautuessani sytyck-kilpailuun valitsin tanssityylikseni Tangon. Olen hyvin usein hyvin tunnontarkka ohjeen noudattamisen suhteen. Se on alkanut olla aika häiritsevä piirre neulomisessani, usein kun ohjeessa on kuitenkin minusta jotain vähän hassua tai asian voisi tehdä paremminkin. Taitoni ovat sitä paitsi jo siinä pisteessä, että hyvinkin osaan soveltaa, syystä tai toisesta vain se on minusta aina ihan hirveän vaikeaa. Henkisesti. Olen estynyt persoona.

Haasteekseni sain Broadwayn. Toisin sanoen siis väriä ja välkettä. Oli aika alkaa opetella kirjoneuleen tekemistä, (ja muuttaa persoonaani "värikkääksi ja pirteäksi"). Haaste sinänsä oli mitä loistavin. Vaikka olen usein haaveillut kirjoneuleista, kaikki netin pelottavat kirjoneulekeskustelut ovat pitäneet minut kuitenkin etäällä niistä. Sen lisäksi halusin kuitenkin rikkoa vähän tangotaiteilijan rajojani ja kokeilla välillä neuloa jotain vapaamuotoisemmin ilman liiempiä ulkoapäin tulevia ohjeita. Siksipä ensimmäiset kirjoneuleharjoitelmanikin ovat vain kuvioita omasta päästäni.

Eikä muuten tullut nättiä jälkeä. Hollywood-viikkojen tuloksia tässä.

Kuvista ei tietysti välity koko karu totuus. Jälki oli aivan hirveää. Kuprut näkee kuvistakin, mutta livenä olisi kyllä ollut paljon enemmän ihailtavaa. Neulomus oli aivan järjettömän kireää, langanjuoksut tiukkoja kuin mitkä.


Koetin harjoitella myös valmiista ohjeesta, mutta koska totesin, että jälki ei tosiaankaan ole nättiä eikä lopullinen tuotos tule mitenkään olemaan käyttökelpoinen, purin koko viritelmän ja jätin ohjeen odottamaan parempaa tulevaisuutta.

Trust me. Tämäkin näytti livenä kamalammalta. Olisi aiheuttanut oikeille kirjoneulojille pyörtyilyä ja hengenahdistusta.

En oikeastaan edes tiedä, millä selvisin Hollywood-viikoista. Sitkeydellä? Hämmentävästi olen tämän haasteen parissa löytänyt itsestäni piirteen, jota minussa ei yleensä ole - olen yrittänyt luovuttamatta, vaikka mitään toivoa ei näyttänyt olevan.

Hollywood-viikot eivät kuitenkaan menneet täysin hukkaan. Vaikka en ollut varsinaisesti valmis haasteeseen niiden päätyttyä, ja aloitin haasteen jokseenkin v*ttuuntuneissa tunnelmissa, jotain taisi silti jäädä käteen. Pian seurasi suoranainen valaistuminen, ja saatuani vihjeen kanssakilpailijaltani, opin lankojenpitelytavan, joka helpotti suunnattomasti neulomistani. Sen jälkeen kirjoneule alkoi luistaa...

Harmi vain, että pian kaikessa keskittymiskyvyttömyydessäni hoksasin jotain paljon mielenkiintoisempaa: onteloneuleen! Se sitä paitsi sopi minun rinkulahuivisuunnitelmiini huomattavan paljon paremmin kaikin puolin. Näin jälkeenpäinkin olen erittäin tyytyväinen suunnan muutoksesta.


Loppujen lopuksi haaste aiheutti minussa todella valtaisan kirjoneuleinnostuksen. Pääni on ollut ja on edelleen tulvillaan ideoita, joita en todennäköisesti ehdi toteuttaa koko elämäni aikana. Innostus sai aikaan sen, että sytyck-projektejani kertyi sitten kolme. Kaksi kirjoneuletyötä ja yksi onteloneule.

Siinä sivussa vielä koeneuloin Ilona Korhoselle ja Jenni Östermanille yhden pienen kirjoneuletyön, josta on käsittääkseni ohje seuraavassa Taito-lehdessä.

Intarsiaa en ehtinyt kokeilla, vaikka siitäkin haaveilin. Sen sijaan koeneulomuksen kanssa tulin opetelleeksi sitten kirjoneuleen neulomisen nurjallakin puolella. Koeneulomus ei kylläkään sisältänyt sellaista, vaan ohjeena oli neuloa kirjoneuleosio pyörönä, jonka jälkeen se leikattiin auki. Minun leikkaukseni valitettavasti epäonnistui täydellisesti, joten sain erikoisluvan tehdä homman uudestaan tasona ja jatkaa siitä sitten ohjeen mukaisesti.

Ja jälleen kerran opin, että mitään, mitä lukee netissä, ei pidä uskoa! Joka paikassa sanotaan, että kirjoneulominen nurjalla puolella on vaikeaa ellei peräti mahdotonta - ja se on pahimman laatuista huijausta! Ainoa rehellinen minua kohtaan oli Soile, jolta kysyin erään hänen kirjoneuleprojektinsa yhteydessä, eikö kirjoneule nurjalla puolella ole vaikeaa ja hän vastasi, että ei ole.

Haasteen lopputuloksiin olen tyytyväinen. Sain aikaiseksi rinkulahuivin itselleni, kämmekkäät serkulleni ja tunikan pikkusiskolleni. Sekä rinkulahuivi että tunika ovat omaa suunnitteluani, ja rinkulahuivin ohjeen ajattelin kirjoittaa ylös ja tarjota kenties Ullaan.



Koen päihittäneeni itseni monessa mielessä. Olen ollut sitkeä, oppinut kirjoneulomisen ja onteloneulomisen ja lisäksi tehnyt kerrankin jotain ihan omasta päästäni ilman mitään ohjeita. Lisäksi jos vielä sen ohjeen rustaan, voin laskea kokeilleeni siipiäni myös koreografina.

Vaikka parasta onkin itseni voittaminen ja uusien taitojen oppiminen, on haasteesta ollut muutakin iloa. Olen löytänyt kasapäin aivan loistavia blogeja, ja ylipäänsä toisten haastetöiden seuraaminen on ollut hauskaa ja inspiroivaa.

Ihanaa Itselleni 2011!

En ole vielä tehnyt minkäänlaisia lupauksia uudelle vuodelle, mutta yksi ajatus minulla on pyörinyt päässäni. Ei niinkään lupaus kuin teema. Olin ajatellut, että tämän vuoden omistan neulerintamalla mekoille ja tunikoille. Itselleni tietysti. Tietysti ilman mitään paineita ja pakkoa pysyä suunnitelmassani.

Suunnitelmani alkoi horjua hetimiten, siinä mielessä nimittäin, että neuloisin mielelläni myös sukkia. En tiedä, mistä tämä sukkien neulomiseen kohdistuva into on tullut, kun ennen en omannut sellaista juuri ollenkaan. Mistä liekään, en voi omistautua täysin mekoille ja tunikoille, sillä joka tapauksessa minun on pakko neuloa sukkia. Yksinkertaisesti pakko. (Toistaiseksi.)

Tehtyäni vuoden 2010 aikaansaannoksistani postauksen silmäni avautuivat sille, miten paljon neulomisajastani olen itse asiassa käyttänyt muiden hyväksi. En näe siinä sinänsä mitään väärää, enkä tosiaankaan koe, että minua olisi riistetty ja palveluksiani käytetty härskisti hyväksi, en varsinkaan, kun suurin osa neulomastani on tehty lahjaksi eikä suinkaan pyynnöstä. Pisti silti miettimään...

Minulla on itseäni varten jonossa vaikka mitä kivaa. Ollut jo pitkään. Miksi en nyt käyttäisi aikaani niihin?

Niinpä olen nyt mietteissäni tullut siihen tulokseen, että olipa miten hyvänsä, vuosi 2011 on Ihanaa Itselleni -vuosi. Sori vaan, kaverit. Ja sukulaiset. Lukuunottamatta mummilleni jo luvattua paitaa ja ex-kämppikselleni luvattuja sormikkaita, mitään ei tipu. Ei mitään. Kellekään.

Hyvä on, saatan tehdä jotakin jollekin, jos minusta tuntuukin siltä. Kyse ei nyt ole niinkään siitä, että en missään tapauksessa haluaisi tehdä tänä vuonna mitään muille. Kyse on siitä, että haluan tänä vuonna priorisoida edelle minut itseni. Sen tyypin, joka on hankkinut nämä neulomistaidot ja kehittänyt niitä. Haluan korjata itsekin satoa. Ja haluan nimenomaan jotain isompaa. Mekkoja, tunikoita tai neuletakkeja. Ja ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että tarvitsen niitä. Ei millään pahalla syksyllä pyörinyttä kuuden vaatteen haastetta kohtaan, mutta samoissa vaatteissa kulkeminen kuukauden ajan ei ole temppu eikä mikään. Eikä vaikka sitä jatkaisi päivästä toiseen vuosikausia. Siinä ei ole mitään vaikeaa ihmiselle, joka ei omista päälleen mahtuvia vaatteita ihan kauhean paljon enempää.

Minulla on ihan oikeasti ihan liian vähän vaatteita. Ei kylläkään maailman mittakaavassa. Mutta siinä mielessä, että työpäivän aamuna voi tulla paniikki, kun ainoa päällepantava on paitsi jo aika nuhjuinen ehkä muutenkin vähän huono päällä - ei imartele eikä tunnu mukavalle.

Vaatteiden tekeminen itse, varsinkin neulominen, on tietysti aika hidasta touhua, mutta vaatteiden osteleminen jotenkin tympii minua nykyään. Ei vaan kiinnosta. Vaatekaupat on ahdistavia. Huonoa laatua on luvattoman paljon, halvat hinnat pistävät aina vähän miettimään, samat vaatteet löytyvät sitten kaikkien päältä... ja lisäksi joissakin paikoissa soi ihan uskomattoman huono musiikki!

Niin, tänä vuonna haluan kartuttaa vaatevarastoani edes parin tarpeellisen vaatekappaleen verran ja niin että taatusti tiedän, kuka vaatteen on tehnyt ja missä olosuhteissa. Ja toivon mukaan teen sellaista, mikä miellyttää itseäni täydellisesti, ja mitä haluan aina käyttää.

Vuoden 2010 kooste

Olen jälleen kerran päässyt loistamaan terävyydelläni. Nimittäin... keksin tässä pari päivää sitten, että olisi muuten aivan loistava idea tehdä vuoden lopussa tai uuden alussa menneen vuoden käsitöistä ja mahdollisista muista merkittävistä aikaansaannoksista jonkinlainen kooste blogiin. Vasta pyöriteltyäni ajatusta mielessäni jonkin tovin tajusin, että aika moni muu jo itse asiassa menestyksekkäästi noudattaa tätä toimintatyyliä. Idea ei siis ole kovinkaan omaperäinen.

No, onneksi minulla ei ole suurta tarvetta yrittää olla erilainen, ja voin huoletta tehdä kuten muutkin. Onhan se kuitenkin ihan mielenkiintoista katsoa, mitä kaikkea vuoden aikana on tullut tehneeksi - varsinkin kun (ainakin minulle) tehdyt neuleet muistuttavat myös muista eletyistä hetkistä.

Kronologinen esittely voisi olla toimiva, mutta hylkäsin sen liian vaivalloisena. Oli mukavinta vain lätkiä kuvat vierekkäin toisten samantyyppisten kanssa.

Ensinnä esillä on pienehköjä neuleita.

Neljät sukat, yhdet sormikkaat, yhdet kämmekkäät, baskeri, pipo ja rinkulahuivi... joista viimeinen ei tietysti ollut mikään ihan pieni sen enempää kokonsa kuin työmääränsäkään puolesta, mutta menköön nyt näiden mukana kuitenkin.

Niin, kahden ensimmäisen kuvan puolesta itse asiassa mennään kronologisessa järjestyksessä. Vihreät sukat olivat viime vuoden ensimmäinen valmis neuleeni. Ja kun niitä katson ja muistelen niiden neulomista, tuntuu se aika hyvin kaukaiselta. Vuosi on yllättävän pitkä ja yllättävän lyhyt. Aika on hyvin hämärä asia.

Keskikokoiseksi tässä yhteydessä lasken seuraavat kaksi huivia.

Molempia on ollut mukava tehdä. Mutta muistan, että tunnelmani keltaisen mohairhuivin kanssa eivät olleet kovin iloiset, sillä tämä huivi oli ensimmäinen neule, jota aloin tehdä pikkuveljeni kuoleman jälkeen. Toisaalta neule oli minulle suuri apu ja helpotus, tuntui hyvältä kun pystyin taas tekemään jotakin. Huomasin neulomisen melko terapeuttiseksi.

Vuoden 2010 aikana valmistui kaksi vähän isompaakin neuletta. Molemmat ovat tunikoita ja molemmat olivat pikkusiskolleni. No, myöhemmin valmistunut ja sytyck-kilpailutyönäni ollut perhostunika joutuu vielä uusintakierrokselle yläosansa puolesta, mutta periaatteessa se on kuitenkin viime vuonna valmistunut, siitä ei vain heti tullut täydellinen.

Ommeltua ei tullut ihan kauheasti, mutta jonkin verran kuitenkin. Itselleni tein kaksi mekkoa, joista toinen oli kietaisumallinen, ja pikkusiskolleni ompelin yo-juhliin vaatteet, silkkihameen ja -topin. Varsinkin siskon asuun olen tyytyväinen, se onnistui hyvin. Sen sijaan ruskeassa mekossani minua hieman vaivaa yläosan turha löysyys. Olen monta kortaa miettinyt sen uudelleen ompelemista, mutta en ole kuitenkaan viitsinyt alkaa työhön, kun kangas on aika haperoa ja vähän huolestuttaa, miten sen kanssa käy, jos ompeleita purkaa.

No, ehkä jonain päivänä. Kunhan ompelu alkaisi taas innostaa. (Ts. kunpa olisi pian varaa hankkia saumuri.)

Kuvista puuttuu näiden lisäksi eräälle ystävälleni tehdyt kietaisuhuivi ja kauluri. En muistanut kuvata niitä silloin kun ne olivat vielä minun hoteissani, enkä ole katsonut vaivan arvoiseksi yrittää kuvata niitä jälkikäteen, koska aina kun tapaamme huivin ja kaulurin onnellisen(?) omistajan kanssa, on pimeää.

Vuonna 2010 tekemistäni 18 vaatteesta ja asusteesta muille kuin itselleni on mennyt 11. En tiedä, onko se hyvä vai huono lukema. Tavallaan ehkä huono. Niin paljon kuin tykkäänkin tehdä muille, (niille, joista tykkään), olisi ehkä mukavaa saada vaihteeksi valmistettua itselle jotain vähän isompaa. Mielellään useampiakin. Neulominen varsinkin vaatii kuitenkin sen verran paljon aikaa ja vaivaa, että siitä voisi suunnata itseensä vähän enemmänkin.

Ja vielä yksi joululahjaneule

Vielä yksi joululahjaneule on esittelemättä. Eikä siinä paljon esittelemistä ikävä kyllä olekaan. Itse neule on hieno ja onnistunut, olen ihan tyytyväinen siihen, mutta ainuttakaan hyvää kuvaa siitä ei ole. Joulukuun valo, varsinkaan sisätiloissa, ei yksinkertaisesti ole riittävä. Kamerani taas ei ole hyvä juuri missään olosuhteissa. Ja valivalivali...

Heti kun rikastun investoin hyvään kameraan. Voi vielä mennä hetki.

malli: Kernel, Bonnie Sennott
lanka: BC Garn, Jaipur Silk Fino, 90 g
puikot: 3 mm

Vaikka kuvat eivät olekaan hyviä, toivon että niistä saa vähän selvää. Huivi on pitkä ja melko kapea. En pingottanut sitä vaan silitin kevyesti kostean kankaan läpi. Ja vähän vähemmänkin kostea olisi kyllä riittänyt... mutta ei mennyt pilallekaan.

Minun kaikki pingotuskokemukseni ovat toistaiseksi menneet pieleen. Tavalla tai toisella. Pääasiallinen syy lienee kuitenkin se, että pingotusneuloja tarvitsee oikeasti ilmeisesti ihan tuhottomasti. Tai siis nuppineulojahan minä käytän... jotkut hifistelijät ilmeisesti omistavat jotain erityisiä pingotusneuloja.

Ihan oikeasti, kuinka paljon niitä hemmetin neuloja pitäisi olla, että on mitään toivoa siististä pingotusjäljestä? Jos siis ajatellaan vaikka jotain keskikokoista pitsihuivia.

Minun pitsihuivi-innostukseni vähän lopahti tämän pingotusongelmani kanssa. Minulla ei kait ole pingotuskärsivällisyyttäkään. Niin, siinäpä toinen asia, joka kiinnostaa... miten kauan ihmisillä menee aikaa pitsihuivien sun muiden pingotukseen pistämisessä? Minusta tuntuu, että se ottaa ikuisuuden. Kun saa laitettua osan huivista paikoilleen, huomaa että toinen puoli jää kireämmäksi tai löysemmäksi kuin toinen, ja kun sitten yrittää muutella sitä, meneekin kaikki ihan pieleen ja pitää aloittaa kokonaan alusta.

No, se pingotusangsteista. Toivon löytäväni ratkaisuja ongelmiini jonain päivinä. Joka tapauksessa tämä huivi onnistui ja on minun mielestäni hieno. Lisäksi Jaipur Silk Fino on aivan ihanaa neulottavaa. Silkki ylipäänsä on ihana materiaali. Jonain päivänä teen siitä jotain itsellekin. Toistaiseksi olen neulonut ja ommellut siitä vain äidille ja pikkusiskolle.

Vuodenvaihteen kuulumisia ja joululahjaneule (osa 3?)

Hyvää alkanutta vuotta!

En voi väittää, että omani olisi kylläkään alkanut erityisen mukavasti. Eikä vanhakaan päättynyt hilpeissä merkeissä. Vietin vuodenvaihteen omalta osaltani kohtalaisen korkeassa kuumeessa ja järkyttävissä vatsakivuissa enkä säästynyt oksentamiseltakaan. Nyt on onneksi jo vähän parempi olo.

Olen kenties vähän myöhässä joululahjaneuleiden esittelyn kanssa, nyt kun kaiteti pitäisi suunnata katse jo tulevaisuuteen ja uuteen vuoteen, mutta vetoan oksennustautiin ja sitä edeltäneeseen väsymykseen. Tosin eihän se vielä ole edes loppiainen, joten lienee sallittua pysyä vielä joulutunnelmissa ainakin lahjojen esittelyn verran.

Vaikka alunperin muistaakseni meinasin, että tänä vuonna (tai siis viime) en juurikaan neulo joululahjoja, tuli niitä jokunen tehtyä. Yksi niistä oli pipo.

En ole ollut paikalla näkemässä saajan reaktiota, mutta epäilen, että siitä on voinut puuttua ainakin yllättyneisyys. Ellei tietysti saajan muisti ole huono. Hän nimittäin tuossa aiemmin talvella puhui siitä, miten hän ehkä haluaisi uuden pipon, ja minä sanoin, että ehkä teen sellaisen joululahjaksi. Ja mittasin varulta vielä hänen päänsä.

malli: Irish Moss Toque (Ravelry),Alexandra Charlotte Dafoe
lanka: Debbie Bliss Cashmerino, n. 80 g
puikot: 4 mm

Niin, yllättävyys ei ollut keskeisessä osassa tämän lahjan suunnittelussa. Olennaisempaa oli ulkonäkö. Sopivan pipo-ohjeen metsästämiseen meni hetki aikaa, enkä vieläkään ole tietysti varma sen nappiin osumisesta. Toisten makua on aika hankala arvioida. Koetin joka tapauksessa löytää mallin, jossa on jotakin juttua, mutta joka ei kuitenkaan ole aivan yliampuvan huomiota herättävä. Luulen, että ainakin siinä onnistuin.

Lankaa valitessani koitin löytää värin, joka sopisi ruskean kanssa yhteen, sillä muistelen olleen puhetta ruskeasta talvitakista. Ja jälleen kerran en ole aivan varma makuasioista, mutta luulen, että saajasta viininpunainen tai jokin sinne päin on ihan käypä väri.

Niin, ainahan nämä ovat vähän arpapeliä. Pahin oli kuitenkin hatun koon kanssa. Tuollainen neulepipohan toki passaa moneen päähän, ei siinä mitään, mutta tulin kuitenkin lankojen päättelyn jälkeen siihen tulokseen, että ainakaan talvella ei ole mitään iloa hatusta, joka ei pidä tuulta. Senpä takia kävin ostamassa vähän fleeceä ja vuoritin pipon.

Vuorittaminen ilman kaavaa ei ollut ihan helppo nakki. Ainakaan minulle. Tein muutamia laskelmia, mutta kenties liian vähän ennen kuin aloin malttamattomana hommiin ja leikkasin jo ensimmäisen palasen. Siitä tuli liian lyhyt. Olin kyllä ajatellut kääntövaran jättämistä, mutta se jäi sitten siihen. Ajatteluun.

No, onneksi kangasta oli reilusti. Loppujen lopuksi vuoritus kyllä sinänsä onnistui - ei tosin ole kauneinta jälkeä, mitä saattaa kuvitella, mutta onneksi se ei näy. Eniten vain huolestutti, tuliko piposta sittenkään oikean kokoinen.

Minun päässäni pipo oli himpun verran nafti. Muuten hyvä, mutta korvat eivät ihan peittyneet. Toisaalta se tuntui hyvältä merkiltä, sillä pipon nykyisen omistajan pää on omaani jonkin verran pienempi. Ei auttanut sitten kuin odotella ja toivoa parasta. Tosin lahjaa antaessani sanoin, että siinä on sitten joitakin säätömahdollisuuksia.

Jouluaaton jälkeen kuulin onneksi huhua, että pipo olisi sopinut saajansa päähän. Hyvä niin. Vaikka voinkin tehdä vuorituksen uusiksi, on aika paljon kivempaa, kun ei tarvitse.