Vaatimattomasti...

Olen tässä pohdiskellut. Mikä olisi ylivertaisen upea, lyömätön ja joka hermoon iskevä täydellinen huivimalli Louhittaren Luolan bfl-silkistä kehräämälleni langalle? Tuntuu höpsöltä pantata lankaa laatikossa, mutta en ole myöskään halunnut tehdä kohtalokasta virhettä ja valita väärää mallia.

Vaikeuksia valinnan kanssa ovat aiheuttaneet niin minun nirsouteni kuin pelkoni siitä, että lanka loppuu kesken. Pelko ei kuitenkaan ole hyvä lähtökohta, (toisin kuin nirsous), joten ehkä asiaa pitäisi lähestyä aivan toisesta suunnasta. 

Ehkä pitäisi tehdä jotain aivan totaalisen yksinkertaista? Perus pitkula kaulahuivi? Langan väri ja silkin siihen tuoma kiilto tekevät jo niin paljon, että tarvitseeko välttämättä muuta? Uskoisin asusteesta tulevan kauniin. 

Silti vähän jännittää. Tämähän on minun ensimmäinen ihan itse kehräämäni lanka. Siitä pitäisi tehdä upea muistomerkki, jotain mitä säilytän kalleimpana aarteenani ja joka pistetään lopulta mukanani arkkuun - tai vaihtoehtoisesti säilytetään kuolemani jälkeen perintökalleutena, jota jälkipolvet vaalivat ja ihailevat ja josta kerrotaan tarinoita. 

Olenkohan ladannut liikaa odotuksia tälle huiville..?

Joulukalenterista ja mysteerisukkalanka Väinämöisestä

Hui, apua! Huomennahan on jo joulukuu! Tiedättekö, minua jännittää nyt ihan sikana. Mysteerisukkaankin on tullut viimehetken muutoksia ja sydän kurkussa mietin, ehdinkö vielä testailla, tuliko siitä nyt ihan toimiva.

Onneksi nyt ihan alkuun kalenterisuunnitelmissani on jotain muuta. Kivaa sekin. Olen aika otettu siitä, mitä sain blogiini esiteltäväksi... huomenna näette!

Sitä ennen nyt tänään kerronkin vähän enemmän mysteerisukkalanka Väinämöisestä. Olin ajatellut sisällyttää tarkemmat tiedot ja omat kokemukseni tästä langasta itse joulukalenteriin, mutta koska siitä on jo tullut kysymyksiä, lienee ihan tarpeellista kirjoittaa jotain jo nyt.

Louhittaren Luolan Väinämöinen on käsinvärjättyä sukkalankaa, jonka koostumus on 75% villaa ja 25% polyamidia. 100 gramassa on noin 400 metriä lankaa ja puikkosuositus on 2-3 mm. Väinämöistä on myynnissä ymmärtääkseni jo aika monilla jälleenmyyjillä, muiden muassa ainakin Lumoavassa Langassa, jossa itse olen töissä, sekä ihanassa Titityyssä, jossa voin kertoa saaneeni loistavaa asiakaspalvelua niin verkkokaupassa kuin varsinaisella putiikillakin asioidessani.

Charlotta-sukat luumusta Väinämöisestä

Väinämöisen suurin viehätys on minusta sen värivalikoimassa - joka muuten laajeni entisestään ihan tässä vastikään. Tunnustaudun muutenkin monien käsinvärjättyjen lankojen faniksi, ja minusta on mainiota, että Suomesta löytyy useampikin lahjakas värjäri, joista kaikilla tuntuu olevan oma tyylinsä.

Louhitaren Luolan värjäyksissä minua viehättävät langat, jotka ovat periaatteessa yksivärisiä, tai ainakin lähes yksiärisiä, mutta joissa on elävä pinta ja monia sävyjä erotettavissa. Olen neulonut Väinämöisestä tähän mennessä kahdet sukat ja yhen huivin yhdessä toisen langan kanssa. Koska toiset neulomistani sukista menivät Lumoavaan Lankaan näytekappaleiksi, minulla ei ole sukkien kestävyydestä aivan tarkkaa käsitystä. Uskon, että lanka on kestävää, sillä sukkalankana sitä myydään ja mukana on kuitenkin se neljäsosa vahviketta. Mutta koska omakohtaista kokemusta ei ole (vielä) tarpeeksi, kysynkin nyt muilta Väinämöisestä sukkia neuloneilta käyttökokemusta. Kertokaahan, miten Väinämöinen on teidän sukissanne kestänyt.

Stalagmite-sukat turkoosista Väinämöisestä.

Jakakaahan siis tosiaan käyttökokemuksianne kommenttiboksiin, jotta lankaa tuntemattomammat saisivat tietää siitä vähän lisää. Ja jos teillä on blogeissanne kuvia valmiista Väinämöis-neuleistanne, pistäkään linkkiä. (Tai osoitetta, kommenteissa ei taida voida varsinaisesti linkata?) Joka tapauksessa kaikki kommentit, tiedot ja blogilinkkaukset aiheesta ovat lämpimästi tervetulleita!

Toinen Daybreak-huivini, tummansininen lanka Väinämöistä värissä muste.

Mysteerisukathan saa tottakai neuloa ihan siitä langasta mistä huvittaa. Jos esimerkiksi budjetti ei juuri nyt riitä, tai jos omista varastoista löytyy valmiiksi sopivat langat. Mutta Väinämöisen neulominen on niin mukavaa, että voin kyllä sen puolesta suositella sitä ihan tosissani. Itse asiassa sain tässä aika vasta suostuteltua myös 7 veljekseen tottuneen mummini ensin muuten vain näiden ohuempien sukkalankojen pariin ja sitten sen onnistuttua kokeilemaan nimenomaan Väinämöistä. Juuri eilen äitini soitteli minulle mummin asialla ja kyseli löytyisikö Lumoavasta Langasta jotain tietyn värisiä Väinämöisiä, eli ilmeisesti lanka on ollut mieleen.

Mutta se Väinämöisestä minun osaltani, jatkakaahan joku muu juttua. Ja kyselläkin saa, jos on vielä jotain kysyttävää.

Nyt minulla olisi sitten vielä yksi hauska uutinen. Tanssivat Puikot -blogin PäiviH otti minuun yhteyttä pari päivää sitten ja kysyi, olisiko minulle ok, että hän "vähän kopioisi" joulukalenteri-ideaani ja pitäisi omassa blogissaan omanlaisensa kalenterin. No, voiko joulukalentereita sitten olla liikaa?

(Olen paremminkin tosi tyytyväinen ja vähän otettukin siitä, että minun projektini saa jonkun muunkin innostumaan vastaavaan. Enkä minä voi muutenkaan mitenkään väittää omistavani tätä ideaa, mutta hyvin huomaavaista Päiviltä silti kysyä.)

Eli vierailkaahan joulukuun ajan Tanssivissa Puikoissakin! Jos blogi ei ole ennestään tuttu, niin suosittelen sitä kyllä muutenkin - sieltä jos jostain löytyy jatkuvasti aivan uskomattoman upeasti toteutettuja sukkia! Ja paljon muutakin.

Marraskuu on kaunis!

Tänä vuonna, marraskuussa, olen törmännyt aivan uuteen sosiaaliseen ilmiöön. En tiedä, olenko aiemmin kulkenut aivan silmät suljettuina, vai onko ilmiö tänä vuonna voimakkaampi, mutta en tosiaan muista aiemmin kiinnittäneeni huomiota asiaan. Marraskuumarinaan.

Tämä vuodenaika on kieltämättä kolea ja karu. On yhä kylmempää ja päivät vain lyhenevät. Mutta minulle on tullut silti täydellisenä yllätyksenä, miten laajalti marraskuuta parjataan. Joka toinen blogipostaus on omistettu marraskuulle: joko sille, miten kamala se on, tai sille, miten tänä vuonna päätetään suhtautua siihen toisin, olla antamatta sen pilata koko elämää ja kaikkea.

Minä olen hämmentynyt. Marraskuun pimeys vaikuttaa minunkin mielialaani ja joka vuosi yllättää, miten voimakkaasti se vaikuttaa jaksamiseeni. Nyt on mennyt monta päivää niin väsyneenä, että kokemusta on vaikea edes sanoin kuvata. Mutta vihaanko marraskuuta? Ei, en. Koska marraskuu on kaunis.

Marraskuussa valoa on vähän, mutta jos sattuu olemaan kirkkaana päivänä ulkona, saa ihailla valoa, jota muulloin ei vain näe. Niin kaunista valoa, yhtä aikaa kirkasta ja hämyisää. Valoa joka hiipuuessaan värittää ympäristön aivan erilailla kuin muulloin.

Ja entäs sitten ne harmaat päivät? Ne saattavat tietysti tuntua raskailta, kun sisällä ei koko päivänä näe mitään, jos ei pidä sähkövaloja päällä. Mutta jos silloin lähtee ulos, saa ihailla luonnon karua kauneutta ja upeaa usvaista hämäryyttä. Harmaa ilma taittaa kaikki värit niin, että koko ympäristön värimaailma sointuu yhteen.

Harmaana marraskuun päivänä voi olla haastavaa saada hyviä kuvia. Ehkä idea lähteä kuvaamaan pipoa ja tuubihuivia ei ollut siinä mielessä hyvä. Kuitenkin tuntui, että harmaan taivaan ja järven tuijottelu latasivat henkisiä paristoja. Ja vaikka kuvista ei tullut teräviä, on niissä minusta tunnelmaa. Jotain utuista ja etäistä.

Halusin esitellä täällä haitarihuivini, joka on ollut valmiina jo pitkään. Hyvin, hyvin pitkään. Ja uuden piponi. (Nyt minulla on aktiivikäytössä kaksi pipoa, ja sekin tuntuu paljolta.) Kun katsoin kuvia koneen näytöltä, tajusin, että niissä esitellään ennen kaikkea marraskuuta.

Haitarihuivi
ohje: oma (175 s pyörönä, vuorotellen 8 krs nurjaa ja 8 krs oikeaa)
lanka: Rowan Lima
puikot: 5,5 mm
fiilis: mitä parhain neule, kun pää ja kaula tarvitsevat lisälämmikettä
 

Pipo
ohje: Vappu, Suvi Simola, kirjasta Kaikki lähti lapasesta
lanka: Drops Nepal
puikot: 4,5 mm ja 5,5 mm
lopputulos: kaunis malli, sopiva marraskuuhun

Mutta tunnen marraskuussa olevani yksin. Ainoa, joka myös nauttii. Missä olette te muut, jotka rakastatte myös tätä aikaa ja ihailette koleaa, karua kauneutta? Miksi kaunista olisi vain silmiinpistävä ja kirkas, itsestäänselvä ja elinvoimainen? Paljous ja yltäkylläisyys? Ihailen hiipuvaa, sitkeää, viimeisillä rippeillä jaksavaa marraskuuta. Vaikka se viekin minusta mehut.

Kaikki kuvat ystäväni Hetan ottamia.

Tunne itsesi

Minä olen maailmankaikkeuden tylsin ihminen. Mutta siinä asiassa ihan sinut itseni kanssa.

Kysyttävää? Juu, on se taas Daybreak.

Nautiskelen täällä syksyn väreistä aivan antaumuksella. Kuvat eivät kyllä (taas vaihteeksi) tee aivan oikeutta Hopeasäikeen ja Handun huikeille värjäyksille, mutta sehän on onneksi pois vain kaikilta muilta, ei minulta. (Itsekeskeinen, minäkö?) 

Nämä langat ovat jo pitkään odotelleet lankalaatikossa toivoen pääsevänsä viettämään yhteistä elämää huivina. Minulla oli alunperin eräs aivan muu malli katseltuna, mutta jotenkin se on koko ajan vähän tökkinyt ja en sitten ole saanut sitä aloitettua. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kun ei kerran tunnu siltä, niin sitten ei tunnu siltä. Daybreak tuntuu. 

Tutun mallin neulominen voi olla tylsää tai terapeuttista. Se riippuu varmasti mallista ja vähän muistakin fiiliksistä. Yleensä kun jokin vain "tuntuu siltä", siis vetää puoleensa ilman sen kummempaa syytä, on tekeminen terapeuttista. Niin nytkin. Minulla ei riitä energia mihinkään kovin vaativaan juuri nyt. Eikä varsinkaan mihinkään sellaiseen, missä en ole varma lopputuloksesta ja pysähtelen koko ajan miettimään, tuleekohan tästä nyt sellainen kuin haluan ja tuleekohan tätä käytettyä. (Minä en halua kaappeihini roinaa, jolle ei ole käyttöä!)

Olen ehkä tosiaan tylsä, mutta mielenrauha on sentään taattu kun en yritä väkisellä muuta. Itsensä tunteminen on aika hyvä lähtökohta vähän kaikelle.

Sitruunaisen raikas hattarahuivi

Muutaman viimeisimmän blogipostaukseni jälkeen olen saanut paljon ihanaa palautetta, ja voin sanoa, että se on lämmittänyt mieltäni ihan mielettömän paljon. Vaikka joinakin aikoina päivitän blogiani laiskanlaisesti - ja välillä tämä palveleekin lähinnä paikkana, johon talletan vain käsityömuistot - on nyt viimeaikoina blogi ollut suorastaan henkireikä. Ennen kaikkea migreenin takia on elämä ollut nyt hyvin kuluttavaa, ja on mukava, että on olemassa edes yksi asia, johon jaksan ja kykenen kutakuinkin panostamaan.

Tänään tulin esittelemään pitsihuivin. En tosin varsinaisesti ole mikään pitsihuivityyppi. Neuloisin niitä kyllä mielelläni, mutta pingottaminen on sanonko mistä, enkä ole ihan varma siitäkään, osaanko käyttää henkäyksen keveitä pitsihuntuja. Välillä tuntuu, että minulle huivin pitää olla suurin piirtein viltti tai puolijoukkueteltta, että viihdyn...

 

En silti voinut tällä kertaa vastustaa kiusausta. Perustelin kaiken itselleni. Koska onhan kesätkin. Ja lämpimämmät syysilmat. Siksi kevyt pitsihuivi on ihan järkevä ratkaisu, ihan käyttökelpoinen ja fiksu idea. Hyvä asuste.

 

Tässä se on. Sitruunaisen raikas mutta vaahtokarkin pehmoinen.

malli: Rose Lace Stole, Susanna IC, Interweave Knits
lanka: Malabrigo Lace, (Cadmium)
puikot: 4 mm
langan kulutus: 100 g
(Ravelryssä)

 Tulihan siitä kyllä nätti. Toivottavasti osaan tosiaan käyttääkin.

Niitä on toinenkin!

Syksyisen sävyinen Daybreakini ei ole jäänyt ainoakseni. Huivi raitoineen (koosta puhumattakaan) tuntui niin omaltani, että tein keväällä toisenkin. Siitä tuli jokunen kuva blogiin jo aiemminkin, mutta sellaista isoa esittelykuvaa en saanut sillä kerralla typerän tuulen takia otettua. Nyt se tulee!

malli: Daybreak, Stephen West

lanka: Louhittaren Luola Väinämöinen (muste) ja Noro Kureoyn Sock (S240)

puikot: 3,5 mm

langan kulutus: aikalailla 200 g Väinämöistä ja 100 g Kureyoun Sockia

(Ravelryssä)

Aiemmassa huivissa päävärinä ollut lanka oli merninovilla-polyamidia, tässä villa-polyamidia, ja tavallaan tässä huivissa käytetyt langat sopivatkin paremmin keskenään yhteen. Ei sillä, ihan yhtä käytettäviä molemmat huivit ovat, siinä mielessä asialla ei ole mitään väliä. Neuloessa lankojen välillä ei vain tuntunut yhtä isoa eroa kuin edellisessä huivissa ja sanoisin ehkä, että tätä oli oikeastaan jopa mukavampi tehdä.

Lopputuloksen kannalta suurin ero itse värivalintojen lisäksi lienee siinä, että Cascaden Heritage on täysin yksivärinen kun taas Louhittaren Luolan Väinämöisen väri on ihastuttavan elävä. Huiviin Väinämöisen väritys on minun mielestäni täydellinen. 

Tästä tuli yhtä ihana kääriytymishuivi kuin ensimmäisestäkin. Suurin ongelma on ollut valita kumpaa milloinkin käyttää. Tai no... ehkä se ei varsinaisesti ole ongelma. Enpähän näytä joka päivä samalta.

Kääriytymishuivini Daybreak

Seuraava kuvasarja uunista ulos! 

Eikä tämä neule ole ollutkaan valmiina kuin vasta jotain, hetkonen, reilut puolisen vuotta. Mutta itse asiassa nyt ei olekaan kyse minun saamattomuudestani, niin kuin te peijakkaat siellä tietysti kuvittelette, vaan ihan vaan siitä, että olen ollut niin älyttömän ovela, että olen odottanut huiville parempaa kuvausympäristöä. Sen sijaan, että olisin kuvannut tämän talven kalseudessa, pääseekin se nyt loistamaan hiipuvan kesän kirkkaan hämyisessä valossa. Suunniteltu juttu.

Saanen siis esitellä: Daybreak alkavan syksyn väreissä!

malli: Daybreak, Stephen West

lanka: Cascade Heritage, 5645, (tuo keltainen) ja Noro Kureyon Sock, S255 (raitaväri)

puikot: 3,75 mm

langan kulutus: Heritagea vajaat 200 g, Kureyonia n. 100 g.

(Ravelryssä)

Tämä huivi on jotain aivan muuta kuin ne viime postauksessa esitellyt Bexit. Miksikö? Siksi, että tässä ei väännetä pientä palmikkoa, ei näperretä, ei testata muistia tai tarkkaavaisuutta. Tässä koetellaan vain kestävyyttä. Suosittelen valitsemaan juuri sen väriset langat, joita oikeasti rakastaa. Niitä on parempi jaksaa tuijotella, koska muuta tekemistä ei juuri sitten olekaan.

Älkää käsittäkö väärin. Saattaa kuulostaa siltä, että olen tässä esittämässä vastakkainasettelua, jossa Bex vie pisteet kotiin. Ei toki, ei sinne päinkään! Erilaisia neuleita nämä ovat, melkein kuin yö ja päivä, mutta minä rakastin kyllä molempia. 

Yksi neulomisen suhteen onnekkaimpia ominaisuuksiani lienee, että värimakuni on melko laaja, ja ihan tosissani nautin ajastani hyvin monien eri värien äärellä. Sen puolesta nautiskelin tätä tehdessäni, vaikka kummempaa puuhaa ei tässä juuri ollutkaan. Ja ilmeisesti minulta löytyy sitä kestävyyttäkin. Viimeiset rivit ovat toooooodella piiiiitkiä, mutta kyllä ne menee, jos istuu luennoilla, lukee kirjaa (jos löytää ergonomisen asennon) tai keksii jotakin muuta viihdykettä. Kaverit on yleensä hyvää viihdettä.

Niin, huivihan tietysti veikin minulta extra-aikaa, sillä tein tähän reilusti ohjeistettua enemmän raitoja. Mitäpä minä Noron jämillä? Pistetään kaikki likoon vaan. Sitä paitsi minä rakastan isoja kääriytymishuiveja. Mitä iloa on muka jostain sellaisesta pienestä huivin retaleesta, jonka hartioille heittäessään saa vain kalpean aavistuksen siitä, miltä lämpö voisi tuntua?

Tätä huivia olen sitten käyttänytkin paljon. En ehkä ihan niin hirveästi viimeisen parin kuukauden aikana tosin, hirmu hämmentävää. Mutta talvella ja keväällä Daybreakini sai olla palveluksessa alati. Kaikista kätevintä huivin kanssa oli kuljettaminen. Ulkona se oli tietysti kaulassa, alla vielä kauluri, (minähän en aio palella), ja kun sisälle pääsi, sen saattoi tarpeen vaatiessa - eli aina - heittää hartioille. Ei tarvinnut tunkea laukkuun, vaihteli vain aluetta, jossa sitä piti.

 

Neuleprosessin kulku ja tuntuma eivät ole enää ehkä ihan niin elävästi mielessäni kuin joskus silloin tammikuussa kun huivi puikoiltani lähti. Erään asian kuitenkin muistan. Niin ihanan pehmeää kuin tuo Cascaden Heritage olikin, Noron rouheus tuntui puikoilla paljon paremmalta. Sillä oli luonnetta Heritagen ollessa jotenkin vähän vetelää neulottavaa. Sen takia aina keltaisten raitojen aikana odotin kärsimättömänä, että pääsisin karheampaan Noroon käsiksi. Sääli sinänsä, että ne viimeiset ja pisimmät kerrokset piti sitten tehdä sillä fletkumatolangalla. Tosin toisaalta siinä määrässä silmukoita lankaan ehti taas aika hyvin tottua.

Ja juu, taisin taas lipsahtaa vähän raaemman vastakkainasettelun malliin. Ei, ei, ei, Heritage on ihanaa, se on niin miellyttävän tuntuista, että jopa minä voin pitää sitä kaulalla pinnistelemättä ja ponnistelematta. Jostain syystä vain tuon rouheamman langan neulominen tuntui niin paljon mahtavammalta.

En koskaan tullut pingottaneeksi huivia. Olisihan siitä saanut siistimmän, aivan varmasti. Ehkä isommankin. Mutta luuleeko joku, että se minun käytössäni olisi sellaisena näin kauan pysynyt? Ihan oikeasti? Olen enimmäkseen kyllä sievästi viikannut huivin laittaessani kaappiin, mutta viikkasi tai ei, kaapissa on aika vähän tilaa, ja pieneksi mytyksi se lopulta sinne kuitenkin päätyy.

Eipä se minulle ole niin justiinsa.

Tykkään niin tästä.

Pitkästä aikaa pitsilankaa

Kappas vain, keltainen on ilmeisesti aika tunteita herättävä väri, kun kommenttiboksini on suorastaan kuhissut edellisen postaukseni jäljiltä. Tai sitten kaikki vain halusivat käydä valittamassa kun tulin tartuttaneeksi ysäripoppia muidenkin päähän. Ihan vahingossa tartutin...

Jatkan vielä keltaisella. Aloitin nimittäin eilen pitsihuivin neulomisen. Ja ihan pitsilangasta, mitä ei pahemmin ole tapahtunut. Muistaakseni itse asiassa vain kaksi kertaa. Ja sekin lukema koskee siis nimenomaan sitä aloittamista, vain yhden pitsilankaneuleen olen valmiiksi asti saattanut enkä sitäkään ole blogissa kunnolla esitellyt. Mutta syytän siitä kyllä ihan muita kuin itseäni. Kerron siitä ehkä joskus. 

Toisen aloitetun pitsilangan kanssa kävi jotenkin köpelösti. En enää tarkkaan muista miksi tai miten, mutta sotkuun se meni enkä ole saanut sitä selvitettyä. Jossain pussissa se on nyt hautumassa. Kiinnostukseni lopahti.

Nyt kyseessä on Malabrigon Lace, jota tuli meidän kaupalle tällä viikolla. Olen itse kuullut tai lukenut nimen varmasti monissakin yhteyksissä, mutta en ole ennen lankaan tutustunut. Vyyhdillä se oli niin ihanaa, että minun oli pakko heti päästä siihen käsiksi. Enkä ole pettynyt. Ainakaan neulomisen tai neulepinnan suhteen. Mutta purkaminen oli vähän perseestä. En suosittele tätä lankaa purkamiseen. Vaikkei tämä nyt sentään mitään mohairia ole.

Hmm... toisaalta nyt kun asiaa pohdin, onko jotenkin kieroutunutta miettiä langan purkamisominaisuuksia sitä valitessa? Ihan varsinaisestihan sitä ei yleensä tähtää purkamiseen uusien neuleiden kanssa. Tuntuu ainakin ajatuksena yhtä typerältä kuin krapulahakuinen juominen. Toisaalta pakko myös hyväksyä tietyt elämän tosiasiat...

Hyvä yritys

Sen yhden kerran kun olisi aikaa, valoa ja kuvaaja, on ulkona sitten sellainen tuuli, että kuvaamisesta ei kuitenkaan tule yhtään mitään. Hemmetti, Oulu!

Enpä siis saanut Daybreakeistäni mitään hienoja kokonaiskuvia. Tai siis luovutinkin jo tämän yhden kohdalla, toista huivia en jaksanut kaivaa edes laukusta, kun totesin, että eiköhän nämä kuvaussessiot sitten taas jäteteä johonkin toiseen kertaan. 

Pari miltei julkaisukelpoista kuvaa sentään saatiin. Tai jos ei olekaan julkaisukelpoisia, niin lätkäisen ne silti tänne, onpahan jotakin. Näistä ainakin näkee, miten minulla on Daybreakiäni tapana käyttää.

Isot huivit on parhaita. Ne lämmittävät. Tällainen huivi on hyvä kääriä kaulalle ulkona ja sisällä heittää harteille, jos ekstralämmitys on tarpeen, (ja useinhan se on).

Luultavasti yritän vielä joskus kuvata tämän huivin uudestaan, siis niin että saan sen levitettyä kunnolla esiin ilman että tuuli lepatuttaa sitä ihan minne sattuu. En kuitenkaan lupaa mitään supernopeaa toimintaa.

malli: Daybreak, Stephen West

lanka: Louhittaren Luolan Väinämöinen, väri muste ja Noron Kureyon Sock (väritieto hukassa)

menekki: Väinämöistä vajaa kaksi vyyhtiä (n. 200g), Noroa yksi kerä (100g)

puikot: 3,5 mm

Joulu ja jouluneule

Joulu on takanapäin. Nyt joulukuussa blogini on ollut hyvin hiljainen. Eilen aloin lueskella muiden blogeja ja hämmennyin siitä miten moni oli toivotellut blogissaan hyvä joulut. En minä vain mitään sellaista tehnyt. Tuli jotenkin huono omatunto.

Toivottavasti kuitenkin mahdollisimman monilla on ollut mahdollisimman hyvä joulu. Minulla oli ihan hyvä. Tosin jotta en aivan venyttäisi totuutta, täytyy myöntää, että ne joulun aikana potemani migreenikohtaukset vähän latistivat tunnelmaani. Mutta muuten. Oli ihana nähdä ihmisiä, saunoa, jutella paljon, katsoa yhdessä ohjelmia ja ylipäänsä jakaa hetkiä.

Aaton aattona aloitin uuden neuleen. Taas. Tosin ei minulla ole niin montaa neuletta kesken kuin voisi kuvitella. Aika monta työtä on vain viimeistelemättä, blogissa esittelemisestä puhumattakaan. Mutta kyllä ne siitä vielä. 

Tämä uusin neuleeni on huivi. Taas. Tänä vuonna olen ilmeisesti innostunut niistä. Olen neulonut jo kolme pitsihuivia. Tai viisi, jos Eiku ja Anjeli lasketaan. Lisäksi olen neulonut Stripe Study Shawlin, ja se edustaa juuri sitä lajia, josta nyt olen erityisen innoissani. Kaksiväriset huivit. Tai ainakin vähintään kaksiväriset.

Aloitin siis Stephen Westin Daybreakin keltaisesta Cascaden Heritagesta ja syksyisen värisestä Noro Kureyon Sockista. Olen lämmennyt Norolle todella hitaasti. Olen ollut sitä mieltä, että yhteen kerään on tungettu aina vähän liian monta väriä. Mutta enää se ei häiritse minua niin paljon. Olen hoksannut, missä värikkyydestä voi olla jopa iloa. Ja kun syksyllä neuleretriitissä näin Sadun upean Daybreakin, jäi jotakin muhimaan aivojeni syövereihn.

Nyt sitä siis mennään. Tämä on ollut oikea rentoutumisneule, varsinkin aivan alkuun. Tuntui nin kivalta aloittaa jotakin juuri joulun tietämissä, jotain josta ei tarvinnut ottaa mitään paineita ja jota tein ihan vain neulomisen vuoksi. Kun huivi alkoi kunnolla edetä, vauhti vähän laantui sillä lopputulos alkoi kiinnostaa aiempaa enemmän. Olen neuloessa vähän väliä pysähdellyt katsomaan, miten kivasti raidat värittyvät.

Tietysti myös migreeni on aiheuttanut taukoja neulomiseen.

Onneksi nyt tärkeintä on kuitenkin se, että tätä saa tehdä kaikessa rauhassa. Kaikki on niin kuin pitääkin. Ja uskon, että tästä tulee vielä hieno.

Lisää Limasta

Öhöm, öhöm... Blogi ei ole ihan pysynyt neulomusten tahdissa. Vuoden pimein aika ei tunnu vaikuttavan neulomisenergiaani samalla tavalla kuin kaikkeen muuhun energiaani, melkein jopa päin vastoin. Sanainen arkku ei juuri aukea, korkeintaan raoittuu aina välillä, niin että hiljaista on, hiljaista on.

Silloin joskus sata vuotta sitten eli edellisessä postauksessa mainitsin joulukeräyksestä, johon neuloin Vappu-lapaset. Koska keräykseen kaivattiin jonkinlaista settiä, lapaset eivät lähteneet luotani yksin vaan ottivat erään huivin kaverikseen.

malli: Anjeli, Angelika Luidl 

ohje ladattavissa ilmaiseksi Ravelryssä

lanka: Drops Lima, väri 3145

menekki: 250 g

puikot: 6 mm (kulmikkaat)

Tämä malli oli mukava ja melko nopsa neuloa. Omasta mielestäni siitä tuli ihan nätti ja uskoisin mallin olevan aika hyvä kaulahuiviksi, mutta sen verran näyttävä, että sitä voi käyttää ihan hartiahuivina asustautumismielessä.

Tämä neule oli ensikosketukseni Limaan. (Lapsettaako? Sanonko jotain hersyvän hauskaa?) Olen ehkä jopa yllättynyt siitä, miten mukava tätä lankaa oli neuloa ja positiivinen käsitys langasta vain vahvistui Vappu-lapasten aikana. Nyt puikoilla on Hannah Fettigin Rocky Coast Cardigan edelleen samasta langasta, väri tosin vaihtui. Mukavasti sujuu vieläkin. Ei edes kyllästytä, hämmästyttävää kyllä.

Jatkan neulomista.

Stripe Study Shawl

Leuhkin jo pingotuksella, mutta lankojen päättely jäi taas vähän viime tippaan. Siis noin minuuttia vaille siihen, kun oli viimeinen hyvä tilaisuus kuvata huivi. Mutta minä toiminkin tehokkaimmin viime tipan paineessa. (Tai en välttämättä tehokkaimmin, mutta yleensäkään.)

Näin valmiissa huivissa tykkään kyllä väriyhdistelmästä yhä edelleen, mutta olen alkanut ihmetellä, minkä vaatteiden kanssa voin muka käyttää tätä. Minkä vaan tietysti joo, ei kukaan estä, eikä tyylirikoksista Suomessa pidätetä, mutta omaa silmääni viehättävät asuyhdistelmät ovat ehkä vähän vähissä.

Täytyy vissiin neuloa ja ommella vain enemmän. Niin että niitä tämän kanssa yhdistelykelpoisia vaatteita sitten olisi.

Kuvaajana toiminut pikkusiskoni vaatimalla vaati, että ylläoleva kuva julkaistaan blogissa. Koska  kuva on valitettavasti yksi niistä harvoista, joissa huivi minun mielestäni näkyy kohtalaisen kunnolla eikä sumeasti, suostun pyyntöön - vaikken tosin suoranaisesti usko, että pikkusiskon toive perustui varsinaisesti kuvan terävyyteen.

malli: Stripe Study Shawl, Veera Välimäki

lanka: Ilun Handun merinosukkalanka, värit Totinen prinsessapinkki ja Totinen vaski

kulutus: prinsessapinkki 93 g ja vaski 89 g

puikot: 4 mm KnitPron pyöröpuikot

fiilis: neulomisen suhteen mainio, käytön suhteen juuri nyt vähän epävarma

Salaman nopeudella

Nyt olisi vaihteeksi olemassa jotain valmistakin. Tai siis melkein.

Aloitin keväällä mustan Aeolianin neulomisen itselleni. Tarkoitus oli saada mahdollisimman pian valmista, sillä minulla oikeastaan oli käyttöä mustille vaatteille ja asusteille. Vaan kävikö taaskaan niin kuin suunnittelin? Tietenkään ei.

Huivi kyllä eteni ihan kiitettävää vauhtia (muistaakseni), mutta juuri päättelykierroksella lanka loppui kesken. Ja siihen sitten jäi. Huivi on odotellut lähes valmiina monta kuukautta sillä aikaa kun olen ajatellut sitä, että pitäisi kenties käydä ostamassa uusi vyyhti lankaa.

Olen oikeastaan aika köyhä, jos siis köyhyys mitataan pankkitilin sisältämän rahamäärän perusteella, (niin, tai vaikka siihen lisättäisiin kaikki lompakosta ja taskuista pursuilevat käteisetkin), ja nykyään myös kasvavassa määrin pihi. Uuden lankavyyhdin ostaminen muutaman metrin takia ei oikein houkutellut. Pohdiskelin asiaa ja mietin, että jos keksin lopulle langalle jotain käyttöä, niin sitten.

Lopulta tilanne ratkesi kun eräältä viisaammalta taholta tuli vihje, että voisin koittaa metsästää puuttuvaa langanpätkää netitse. Sosiaalisista verkostoista. Silloin muistin, että Ravelryssähän on tosiaan vaikka millä mitalla niitä ostetaan/vaihdetaan/varastetaan -ketjuja, ja voisin mennä sinne kokeilemaan onneani. Kirjoitin sinne viestin, jossa itkin puuttuvan Teeteen Elegantin perään ja ei kestänyt kauaakaan kun tarjouksia alkoi sadella.

Puuttuvan lankanöttösen minulle lopulta (ankaran kilpailutuksen jälkeen) lähetti Nunt. Hänellä oli tallessa juuri samaisen huivin, Aeolianin jäännöksiä.

Lanka saapui postitse parissa päivässä. Välittömästi käärin hihani ja aloin hommiin. Tai siis en. Lanka saapui pari viikkoa sitten, ja minä aloin hommiin eilen. Mutta se on minun aika-avaruudessani kylläkin melkein välittömästi. Kumma oikeastaan, että huivi on nyt valmis, eikä jäänyt enää enemmäksi aikaa marinoitumaan laatikon pohjalle.


Tai siis valmis ja valmis. Pingottaa vielä pitäisi. Ja siinä on minulla ongelmia. Pingottaminen ei ole mikään minun vahvuusalueeni. Ei täällä ole oikein mitään järkevää pingotusalustaakaan. Ja monien muiden käyttämää sängyssä runkopatjalla petarin alla pingottamista en oikein uskalla alkaa kokeilla. Jos sänky kostuu tai menee muuten vain pilalle, en kestä sitä syyllisyyttä!

Kaiken kaikkiaan voi taas tiivistää, että itse asetetuissa aikatauluissa pysyminen olisi ollut varsin helppo pysyä, jollen taas olisi tehnyt pikkuasiasta ongelmaa, jota ei jaksa ajatella. Mutta on minulla kuitenkin mustalle huiville käyttöä edelleenkin.