keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Joulu ja jouluneule

Joulu on takanapäin. Nyt joulukuussa blogini on ollut hyvin hiljainen. Eilen aloin lueskella muiden blogeja ja hämmennyin siitä miten moni oli toivotellut blogissaan hyvä joulut. En minä vain mitään sellaista tehnyt. Tuli jotenkin huono omatunto.

Toivottavasti kuitenkin mahdollisimman monilla on ollut mahdollisimman hyvä joulu. Minulla oli ihan hyvä. Tosin jotta en aivan venyttäisi totuutta, täytyy myöntää, että ne joulun aikana potemani migreenikohtaukset vähän latistivat tunnelmaani. Mutta muuten. Oli ihana nähdä ihmisiä, saunoa, jutella paljon, katsoa yhdessä ohjelmia ja ylipäänsä jakaa hetkiä.



Aaton aattona aloitin uuden neuleen. Taas. Tosin ei minulla ole niin montaa neuletta kesken kuin voisi kuvitella. Aika monta työtä on vain viimeistelemättä, blogissa esittelemisestä puhumattakaan. Mutta kyllä ne siitä vielä. 

Tämä uusin neuleeni on huivi. Taas. Tänä vuonna olen ilmeisesti innostunut niistä. Olen neulonut jo kolme pitsihuivia. Tai viisi, jos Eiku ja Anjeli lasketaan. Lisäksi olen neulonut Stripe Study Shawlin, ja se edustaa juuri sitä lajia, josta nyt olen erityisen innoissani. Kaksiväriset huivit. Tai ainakin vähintään kaksiväriset.

Aloitin siis Stephen Westin Daybreakin keltaisesta Cascaden Heritagesta ja syksyisen värisestä Noro Kureyon Sockista. Olen lämmennyt Norolle todella hitaasti. Olen ollut sitä mieltä, että yhteen kerään on tungettu aina vähän liian monta väriä. Mutta enää se ei häiritse minua niin paljon. Olen hoksannut, missä värikkyydestä voi olla jopa iloa. Ja kun syksyllä neuleretriitissä näin Sadun upean Daybreakin, jäi jotakin muhimaan aivojeni syövereihn.


Nyt sitä siis mennään. Tämä on ollut oikea rentoutumisneule, varsinkin aivan alkuun. Tuntui nin kivalta aloittaa jotakin juuri joulun tietämissä, jotain josta ei tarvinnut ottaa mitään paineita ja jota tein ihan vain neulomisen vuoksi. Kun huivi alkoi kunnolla edetä, vauhti vähän laantui sillä lopputulos alkoi kiinnostaa aiempaa enemmän. Olen neuloessa vähän väliä pysähdellyt katsomaan, miten kivasti raidat värittyvät.

Tietysti myös migreeni on aiheuttanut taukoja neulomiseen.

Onneksi nyt tärkeintä on kuitenkin se, että tätä saa tehdä kaikessa rauhassa. Kaikki on niin kuin pitääkin. Ja uskon, että tästä tulee vielä hieno.


sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Lisää Limasta

Öhöm, öhöm... Blogi ei ole ihan pysynyt neulomusten tahdissa. Vuoden pimein aika ei tunnu vaikuttavan neulomisenergiaani samalla tavalla kuin kaikkeen muuhun energiaani, melkein jopa päin vastoin. Sanainen arkku ei juuri aukea, korkeintaan raoittuu aina välillä, niin että hiljaista on, hiljaista on.

Silloin joskus sata vuotta sitten eli edellisessä postauksessa mainitsin joulukeräyksestä, johon neuloin Vappu-lapaset. Koska keräykseen kaivattiin jonkinlaista settiä, lapaset eivät lähteneet luotani yksin vaan ottivat erään huivin kaverikseen.


malli: Anjeli, Angelika Luidl 
ohje ladattavissa ilmaiseksi Ravelryssä
lanka: Drops Lima, väri 3145
menekki: 250 g
puikot: 6 mm (kulmikkaat)

Tämä malli oli mukava ja melko nopsa neuloa. Omasta mielestäni siitä tuli ihan nätti ja uskoisin mallin olevan aika hyvä kaulahuiviksi, mutta sen verran näyttävä, että sitä voi käyttää ihan hartiahuivina asustautumismielessä.


Tämä neule oli ensikosketukseni Limaan. (Lapsettaako? Sanonko jotain hersyvän hauskaa?) Olen ehkä jopa yllättynyt siitä, miten mukava tätä lankaa oli neuloa ja positiivinen käsitys langasta vain vahvistui Vappu-lapasten aikana. Nyt puikoilla on Hannah Fettigin Rocky Coast Cardigan edelleen samasta langasta, väri tosin vaihtui. Mukavasti sujuu vieläkin. Ei edes kyllästytä, hämmästyttävää kyllä.

Jatkan neulomista.

perjantai 2. joulukuuta 2011

No onkos tullut vappu nyt joulun keskelle

Blogi on saanut viettää tovin verran rahtusen hiljaisempaa aikaa. No, hiljentyminenhän tekee ihan hyvää aina silloin tällöin. Tässä tapauksessa se on vain lisännyt intoa.

Sitä voisi kuvitella, että neulomisinto alkaisi jossain vaiheessa hiipua. Ainakin eräs vähän vanhempi nainen, jonka kanssa juttelin tällä viikolla, sanoi että hänen neulomisistaan oli joku hänen miehelleen kommentoinut, että anna neuloa vain, kyllä se siitä loppuu. Tapauksesta on kuulemma jo viitisenkymmentä vuotta, mutta neulominen ei ole osoittanut loppumisen merkkejä. (Minä olin salaa vähän vahingoniloinen, piste neulomiselle, nolla skeptikolle.)


Minulla on koko ajan entistä enemmän ideoita ja suunnitelmia. Ohjeita alkaa olla jonossa enemmän kuin ehdin ehkä ikinä tehdä. Vaikka en sentään joka hetki halua olla neulomassa, neulon tai ainakin ajattelen neulomista hyvin suuren osan päivästä. Eikä minua edes itseäni huolestuta.

Valmistuneita neuleita on vielä blogissa esittelemättä. Pitäisi pingottaa yksi huivi ja yhdistellä villatakin kappaleet toisiinsa. Päätellä parit langat. Ottaa kuvia. Juu juu, heti kun kerkiän.

Jotain voin joka tapauksessa esitellä. Neuloin Vaaka ry:n joulukeräykseen huivin ja lapaset. Lapaset ovat ensimmäinen neuleeni Suvi Simolan ja Mari Muinosen ihanasta Kaikki lähti lapasesta -kirjasta. 


ohje: Suvi Simolan Vappu, Kaikki lähti lapasesta
lanka: Drops Lima, väri 3145
puikot: 4,5 mm
langan menekki: 67 g
fiilis: tosi kiva

Nämä lapaset olivat nopsat ja mielenkiintoiset neuloa. Tykkäsin siitä, että jotakin tapahtui melkein koko ajan, mutta ei mitään niin työlästä tai hankalaa, etteikö olisi voinut samalla ajatella jotain muutakin. Ohjekin oli minusta melko helposti seurattava.


En ole tainnut neuloa näitä ennen kuin yhdet tai kahdet lapaset. Nämä ovat kyllä ehdottomasti mukavammat kuin aiemmin neulomani, sillä nämä ovat napakat ja pysyvät varmasti hyvin kädessä. Varren palmikot estävät lapasta valumasta ja ovat sitä paitsi kivan näköiset.


Lapaset ovat oikeastaan niin mukavat, että voisin vaikka jonain päivänä neuloa samanlaiset itsellenikin. Ehkä tosin jostain eri väristä. Tuollainen haalea vaaleanpunainen ei ole oikein koskaan ollut minun värini, mutta näin joulukeräykseen neuloessa ajattelin irrotella. Minusta väri on kuitenkin sinänsä ihan nätti ja on kiva neuloa välillä vähän muitakin kuin niitä omia värejä. Ja minusta kun kaikki värit voivat olla ihan hienoja, ainakin jos ne yhdistää oikein. En oikeastaan ihan ymmärrä ihmisiä, joilla on todella totalitaarinen värimaailmankatsomus. Ymmärrän sen, että itselle valitsee vain tiettyjä värejä ja sävyjä, sillä kellekään nyt vain ei kaikki sävyt passaa täydellisesti. Lisäksi joissakin väreissä tuntee olonsa kotoisammaksi, kauniimmaksi tai itsevarmemmaksi kuin toisissa. Mutta että jotkin värit olisivat vain absoluuttisesti paskoja, olivatpa ne kenen tahansa päällä tai missä tahansa ympäristössä, sitä minun on jotenkin todella vaikea tajuta. Enkä kyllä oikeasti edes yritä ymmärtää.


Noniin, johan tässä on koneella istuttu näpyttelemässä. Voisin jatkaa taas eräiden sukkien parissa. So long ja silleen.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Pienen pientä

En ole tähän mennessä pahemmin neulonut minkäänlaisia vauva-asioita. Oikeastaan vain yhden villapuseron. Sen takia pieni vauvaneule on oikeastaan aika hämmentävä kokemus.


Nämä sukat valmistuivat hetkessä. Tuntuu aivan huijaamiselta. Mutta ei, ne ovat ihan käyttökelpoiset ja hyödylliset. Lämmittävät pieniä varpaita.

Tavallaan luulisi, että olisi virkistävää saada välillä jotakin aikaiseksi nopeasti. Jostain syystä homma ei nyt toiminutkaan niin. Jäi vähän semmoinen "tässäkö tämä nyt oli" -olo. Yleensä suurin tyydytys valmistuneissa neuleissa on se, että tuntee tosiaan tehneensä jotakin sen eteen, mitä lopulta saavutti. Tässä tapauksessa tuntuu siltä, että vain tekaisi jotakin. 

Minun pitäisi ehkä koitaa arvostaa tällaisia pieniäkin lopputuloksia enemmän. Pieniä saavutuksia. Koska nämäkin sukat ovat oikeasti jotakin, mitä vielä vähän aikaa sitten ei ollut olemassakaan ja nyt on. Ja niitä voi käyttää.


ohje: Vauvan sukka, Kerttu Latvala
lanka: Novita Luxus Alpaca
puikot: 2,25 mm
langan menekki: 27 g

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Lisää marraskuun värejä

Joskus muulla ei ole juuri väliä kuin kauniilla väreillä.


Tai erilaisilla pinnoilla. Kuohkeilla, rouheilla, pörröisillä, sileillä, epätasaisilla...


Visuaaliset elementit. Joskus ne vain merkitsevät paljon. 


Joskus ajatukset ja tunnelmat tarttuvat niihin ja ne ilmaisevat itselle kaiken, mitä ilmaistavissa on.

Neuloskelen mallitilkkua. Taas on uusi neule suunnitteilla. Väriä ei ole vielä valittu, mallitilkku on tekeillä vanhan kerän jämistä. Alan tosin kallistua jo eräälle kannalle - muutamien konservatiivisista mielipiteistä huolimatta. Minä en ilmeisesti vain osaa omaksua tiettyjä kulttuurisidonnaisia sukupuolivärinäkökulmia, koska ne minusta ovat yksinkertaisesti irrationaalisia, mielivaltaisia ja perustelemattomia. Sori. Enkä minä edes omasta mielestäni yritä olla mitenkään coolin rebel, sukupuolineutraali tai mitään muutakaan... minä en vain ihan oikeasti ymmärrä. (Eikä minua edes hävetä olla ymmärtämättä asioita, joille ei ole mitään perusteluita.)

Miksi muuten kysyä ikinä värivalinta-apua sellaisilta ihmisiltä, jotka ei tunne tyyppejä, joille neule on tulossa? Tai jos joka tapauksessa itsellä on joku mielipide, eikä kuitenkaan oikeasti ole ihan kauhean avoin muiden ajatuksille?

No, onhan se tietysti mukava joskus kuulla muitakin kuin omia näkemyksiä, vaikka ne ei sitten itselle oikeita ratkaisuja olisikaan. Mutta jännä silti. Miksi kysyä, jos kuitenkaan ei loppupeleissä välitä siitä vastauksesta?

lauantai 5. marraskuuta 2011

Kyllä ne vaan etenee

Pimeää, pimeää, pimeää... en haluaisi toistaa itseäni, mutta kun minulla on jäänyt levy päälle. Pahasti. Turha minun silti on sanojani kuluttaa, ajatukseni on jo sanoiksi puettu ja tehty se paljon paremmin kuin mihin minä tällä hetkellä pystyisin. Tuntuu kieltämättä aivan siltä kuin hukkuisin harmauteen.

Vaikka valittaminen onkin lempiharrastukseni, tulin tänne itse asiassa ihan vain leuhottamaan jakamaan ajatuksiani aikaansaannoksistani. Minusta kylläkin tuntuu siltä, että en jaksa tehdä yhtään mitään, mutta jotenkin ovelasti neuleet aina etenevät vähän kerrallaan.

Eilen kävi kylässä eräs henkilö, joka oli sitä mieltä, että polvisukkien tekeminen pienillä puikoilla on kärsivällisyyttä koetteleva projekti. En kyllä ymmärrä, mitä hän oikein mahtoi tarkoittaa.


Minussa on ehkä jotain vikana, mutta en minä näe tässä mitään outoa. Polvisukat sileänä neuleena kakkosen puikolla? Mikäpä ettei! 

Minulla, jolla kyllä menee hermo aina johonkin asiaan noin joka toinen minuutti, on hämmästyttävän rajaton kärsivällisyys mitä tulee tasaiseen, loppumattomaan tikuttamiseen.


Yksi sukka onkin jo valmiina. Toista aloittelin eilen. Ja siis toisen sukan syndrooma... mikä se on? Toinen sukka sujuu yleensä vain sutjakammin, kun ei tarvitse missään vaiheessa miettiä enää mitään. Tai ainakaan melkein mitään. Katsoo vain toisesta sukasta, miten hommat on tehty. Tai muistiinpanoista, jos olisi a) tehnyt sellaisia vielä alun jälkeen, b) olisi kirjoittanut ne kaikki samalle paperille ja c) muistaisi mistä ne löytyvät. (Järjestälmällisyys ei ole neulomiseni a ja o, vaikka aina uuden projektin aloittaessani hyväuskoisesti kuvittelenkin sen tästä eteenpäin olevan.)


Nämä polvisukat ovat muuten herättäneet monenlaisia reaktioita. Laura vain totesi, että ai, sä teetkin niistä polvisukat, kun huomasi, että sukat olivat kasvaneet pituutta. Eräs kaveri taas tuhahti, että "jo oli aikakin", kun kerroin neulovani elämäni ensimmäisiä polvareita. (Hei, mä olen sentään tehnyt ylipäänsä ekat sukkani jotain kolme vuotta sitten!) Ja sitten on vielä tämä epäilevää kantaa edustava koulukunta, joka ilmeisesti ei jaa käsitystäni mukavasta pikku välipalaneuleesta.

Ensimmäiseen valmistuneeseen polvisuukkaani olen tyytyväinen. Ainakin nyt se tuntuu jalassa hyvältä ja mukavan napakalta, mutta ei turhan kireältä kuitenkaan. Jahka toinenkin sukka valmistuu, pääsee Dropsin Fabel testiin. Toivon hartaasti, että Fabel säilyttää napakkuutensa käytössä. Neulomisen puolesta lanka kyllä on ollut erittäin mukavaa ja tästä väristäkin tykkään, vaikka violetti on minulle jotenkin arka aihe.


Sukkien lisäksi aktiivisena puikoilla on tällä hetkellä Zora, jota teen sitäkin Dropsin langasta, Alpacasta tosin. Zoran suhteen olen vähän stressannut, sillä käytyäni Tuulian paitakurssin, minusta on tullut todella epäileväinen alhaalta ylöspäin neulottavien takkien ja paitojen suhteen. Mistä voi tietää, sopivatko ne? Vartalo-osa Zorasta on kyllä jo valmis ja vaikuttaa ihan asialliselta, mutta silti välillä vähän mietityttää, miltä lopputulos mahtaa näyttää. Kiitti vaan Tuulia, olet pilannut minut monilta paitaohjeilta!

Nyt voisin jatkaa lauantai-illan viettoa neuleen parissa, ainakin siis jos osaan päättää, mitä neuletta neuloisin. Ja ehkä pitäisi keittää kupillinen, (ellei kannullinen), teetä ja koittaa selättää marraskuun päällekäyvä synkeys. Antaa tulla, olen aseistautunut puikoilla.

torstai 3. marraskuuta 2011

Vaateteollisuudesta sananen

Tulin ihan vain laittamaan linkin tekstiin, joka kaikkien pitäisi minusta lukea. Vihreät Vaatteet -blogi tuo esiin tärkeitä asioita, ja minun mielestäni blogilla saisi olla huomattavasti enemmän lukijoita kuin sillä on.

Minä en edes ala avautua tästä asiasta enempää, koska sinänsä minulla ei ole mitään mullistavaa sanottavaa, lähinnä vaan alkaa savu nousta korvista, jos pääsen vauhtiin. Tavallaan en edes tietäisi, mistä aloittaa, kun kuviossa on melkein kaikki kohdat pielessä.

Sekin on ihan perseestä, (anteeksi kielen käyttöni, mutta tämän enempää en pysty itseäni hillitsemään), että meidän kuluttajien pitäisi keskittää kaikki energiamme vaatteiden taustojen selvitystyöhön, jos haluaisimme toimia eettisesti tai edes turvallisesti. Ja toisaalta sitten taas kaikkia se ei kiinnostakaan. Pääasiassa syy siihen on varmaan tietämättömyys ja tietysti se, että asiaa ei ihan ymmärrettävästi haluta ajatella.

Tavallaan jokaisen pitäisi ottaa vastuuta asiasta, mutta kyllä vaatevalmistajien pitäisi se suurin vastuu kantaa.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Marraskuun värit

Tänään posti toi minulle jotain kivaa. Ullan kansikuvaäänestyksen voittaminen sinänsä tuntui mukavalta, mutta ensihämmästyksestä selvittyäni minulle valkeni, että se tarkoitti myös sitä, että minut palkitaan. Vihreästä Vyyhdistä otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että saisin valita heidän valikoimansa tuotteita viidenkymmenen euron edestä. Valinta ei ollutkaan ihan helppo, mutta lopulta valitsin muutaman kerän tummanpunaista sukkalankaa. Ajattelin, että niistä tulee ehkä villatakki.

Värivalintani ovat selvästi juuri nyt muutoksen pyörteissä. Minulla on ollut vahva vihreän, keltaisen ja oranssin kausi, ja niitä värejä katselen sillä silmällä toki edelleenkin, mutta punaisen ja ruskean sävyt ovat alkaneet tehdä itselleen tilaa ja tönivät etenkin vihreää nyt vähän syrjemmälle. 


Vastikään valmistui keltainen huivi Handun merinosukkalangasta. Siitä tuli kaunis. Yksinkertainen pitsikuvio toimii.


ohje: Seiren, Hiroko Fukatsu
lanka: Handu Merinosukkalanka, Totinen aplari
menekki: 200 g
puikot: 3,75 mm
fiilis: tykkään, käytän


Viime aikoina neulomisen väriterapeuttinen merkitys on alkanut korostua. Neulominen sopii minulle hyvin monesta syystä, niin mekaaninen tekeminen kuin luova pähkäilykin ovat tarpeellisia mielenterveydelleni, mutta väreistä nauttiminen on alkanut tuntua viime päivinä melkeinpä tärkeimmältä syyltä neuloa. Ehkäpä syksyn etenemisellä on asiaan vaikutusta. Alkaa olla jo niin pimeää... Ja minä tarvitsen paljon valoa.


Minä olen vähän niin kuin useimmat kasvit, joiden kasvattamisen kanssa olen epäonnistunut. En menesty hämärässä.


Tavallaan haaveilen jo lumesta. Tulisi vähäsen valoisampaa. Toisaalta nyt on jo aivan tarpeeksi kylmä.

Mutta kyllä talvessakin on puolensa. Onhan siinä tunnelmaa. Ja tärkeintä on aina nauttia siitä mitä on. 

Silti minä juuri nyt melkein itken valon perään. 


Voisipa valoa vaikka laittaa piikillä suoraan suoneen. Jos voisi, minusta tulisi narkkari. Saman tien.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Rakas Hulda

Rakas Hulda(n takki)!

Kun näin sinut ensimmäisen kerran, tiesin heti, että meidät on luotu ystäviksi. Ensi tapaamisemme oli sellainen kuin odotinkin. Aika kului kuin siivillä meidän tutustuessa toisiimme. Tuntui heti kuin olisimme tunteneet aina, toisaalta jonkinlainen ystävyyden ensihuuma tempaisi mukaansa.


Ystävyytemme alku oli mukava, kotoisa ja kitkaton, sinun kanssasi oli niin helppo olla. Olin varma, että tästä tulee jotain suurta ja mahtavaa.

Sitten koitti väärinkäsitysten aika. Minusta tuntui, että jotakin meni pieleen. Et ollutkaan aivan sellainen kuin olin odottanut, enkä tiennyt, oliko vika sinussa vai minussa. Tavallaan tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Tiesin, että minun pitäisi antaa sinulle vielä mahdollisuus, antaa sinun olla sitä, mitä todella olet. Mutta minä en pystynyt siihen.

Olin kärsimätön, olin pettynyt. Siirsin sinut elämästäni syrjään enkä halunnut ottaa enää yhteyttä. Tai halusin, mutta välttelin yhteydenottoa kuitenkin. Tunsin että tapaaminen vaatisi tällä kertaa minulta enemmän energiaa, enemmän pitkäjännitteisyyttä ja halua todella kohdata sinut sellaisena kuin olet. En ollut kuitenkaan vielä valmis.

Useita kuukausia on kulunut. Syvällä sisimmässäni olen koko ajan kaivannut sinua. Olen kaivannut sitä lämpöä, jota toit elämääni. Uskoin kuitenkin, että meillä olisi toisillemme paljon annettavaa. Lopulta tunsin, että minun oli otettava seuraava askel. Tapasimme taas ja tällä kertaa puhuimme asiat selviksi. Väärinkäsitys on väliltämme korjattu. 


Nyt tiedän, missä vika oli. Odotin sinun olevan jotain sellaista, mitä et koskaan ollut väittänyt olevasi. Toisaalta eräästä toisesta asiasta minä vedin johtopäätökseni aivan liian aikaisin, etkä sinä korjannut käsitystäni. Olemme molemmat pyytäneet ja antaneet anteeksi.


Tästä lähtien haluan pitää sinut aina elämässäni. Olkaamme lähellä toisiamme niin hyvässä kuin pahassakin ja täydentäkäämme toisiamme. Tämä ystävyys on liian kaunis heitettäväksi hukkaan.




keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Jotain aivan muuta


Minä en ole koskaan ollut kovin askarteluun taipuvainen. En mielestäni ole erityisen hyvä eikä kiinnostusta opetteluun ole juuri ollut. Silloin tällöin teen jotain kortteja jonkun juhlapäivänä, mutta vain harvoin olen siitäkään erityisesti nauttinut. 

Moni vähemmän käsitöitä harrastava saattaa kuvitella, että yhdessä tai parissa käsityönlajissa kunnostautunut ihminen osaa ja opettelee mielellään vähän kaikkea. Se voi epäilemättä pitää paikkansa jonkun kohdalla, mutta ei minun. Minä olen vähintäänkin nihkeä, mitä tulee yleiseen askarteluun, ja vain yksittäistapauksissa innostun.

Vähän aikaa sitten jostain takavasemmalta sellainen innostus sitten iski. Ja ei, vieläkään ei värkkäillä kortteja, eikä tätä ehkä varsinaiseksi askarteluksi kai lasketakaan. Mutta minä innostuin tekemään korun!


Tämä voi ihmetyttää jotakuta minut tuntevaa, sillä en ole erityisesti myöskään mikään koruihminen. Minulla on muutamia koruja, joista tykkään ja joita käytän aina muistaessani, mutta siinä se. Miksi siis askarrella koruja, jos ei erityisesti välitä askartelusta eikä koruista?

No, siinä missä kaikki tiet vievät Roomaan, tuntuvat kaikki minun väkertelyni liittyvän ainakin tänä syksynä enemmän tai vähemmän neulomiseen. Tämä tässä on kuulkaa kerroslaskuri!


Ihaileeko joku omaperäisen nerokasta ideaani? Ei kannata! Tämä nyt ei suoranaisesti ole minun päästäni lähtöisin. Ideaan, mikäli sen nyt edes oikein ymmärsin, törmäsin helmipuikko.fi-sivuilla. Olisin heti saman tien tilannut itselleni sieltä korun, jos ne olisivat olleet vähääkään enemmän minun tyylisiäni ja pikkuisen löysempiä. Korut on kyllä nättejä, ja niitä on monta erilaista, mutta minä en vain osaa niidentyyppisiä käyttää. Puuhelmet ovat paljon enemmän minun juttuni.

Kävin sitten viikonloppuna Tiimarissa ja ostin itselleni lycralankaa ja puuhelmiä. Eilen illalla alkoi väkertely. Eikä siinä nyt niin kovin kauan mennyt. Vähän epämääräinen tästä tuli tietyssä mielessä, ei mikään täydellinen, mutta tämä nyt on prototyyppi. Pitää ensin tehdä jotain, että tietää, miten se olisi kannattanut tehdä. Ja tuli tästä nätti. Minä olen tyytyväinen.


Käyttöäkin on jo eilen testattu. Sama ongelmahan tässä on kuin kaikissa muissakin kerrostenlaskentatyyleissä: pitäisi itse muistaa aina kerroksen jälkeen siirtää merkkiä. Jos sen vaikka joskus oppisi, voisi näistä eri kerroslaskentasysteemeistä olla jotain hyötyäkin. Mutta oikealla tiellä ollaan.

No? Tuliko edes hieno? Itse olen tyytyväinen ja tykkään väriyhdistelmästä, (joka tosin ei kuvissa täysin oikeana toistu), ihan sama loppujen lopuksi, mitä mieltä muut ovat. Ja kyllä, aion käyttää tätä ihan vain korunakin.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Charlotta toinen

Ulla 3/2011 on ilmestynyt ja toista kertaa Ullan sivuilta löytyy minunkin neuleohjeeni. Tällä kertaa se päätyi peräti kansikuvaneuleeksi, ja se tuntuu tosi kivalta, koska kait se tarkoittaa sitä, että sukistani tykätään.


Kyllä se vain tuntuu oudolta nähdä oman kätensä jälki jossain muuallakin kuin täällä blogissa. Vielä jännemmältä varmaan tuntuu nähdä toisten toteutuksia omasta ohjeesta. Toivottavasti sekin tapahtuu pian!


Tässä on nyt esillä muutamia lisäkuviakin sukista, sellaisia joita en Ullaan lähettänyt. Tykkään useista kuvista, mutta en viitsinyt neuleohjetta aivan täysin niillä täyttää.








Kiitokset kuvista tosiaan ihanille ystävilleni, jotka lainasivat kuvaukselliset sääret, kameran ja valokuvausosaamista.

Uudessa Ullassa on ihan tosi monta ohjetta minun makuuni. Omaan jonooni menevät ainakin Hanna-Kaisa Hämäläisen Penni, Johanna Kosken Jytky (hyvä nimi), Sadun Annikin palmikkopipo ja Reeta Korhosen Eiku. Luultavasti vielä muitakin, molemmat rannustimet ovat tosi somat. Nyt kun saisi vielä sitä aikaa kaiken neulomiseen.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Myssyli

Aikaisemmin vilautin kuvan sukista, joista kirjoitin ohjeen, jonka toivon kelpaavan seuraavaan Ullaan. Vähän sukkien jälkeen valmistui toinenkin omaa suunnittelua oleva neuleeni, myssy samalla palmikkokuviolla. Se ei valitettavasti enää ehtinyt tähän syksyn Ullaan, mutta ajattelin tarjota sitä sitten seuraavaan. 


Vaikka myssy valmistui sukkien jälkeen, se on itse asiassa aloitettu paljon aikaisemmin. Suunnitelmat eivät vain menneet silloin aivan putkeen ja ensimmäinen kokeiluni oli rehellisesti sanoen täydellinen pannukakku. No, vahingoista viisastuu, eikä sitä ensimmäistä versiota voi pitää epäonnistumisena siinä mielessä, että se loppujen lopuksi poiki ne sukat. Totesin, että kuvio toimii epäilemättä sukissa paremmin kuin pipossa.

Nyt olen sitä mieltä, että kuvio loppujen lopuksi toimii kuitenkin myös päähineessä. Tarvitsi vain ratkaista pari pientä pulmaa ja muuttaa vähän alkuperäisiä aikomuksia. Ja ihan hyvä tästä tuli.


Koska aion myssyn ohjetta vasta sitten ensi vuoden puolella ilmestyvään Ullaan, on nyt mukavasti aikaa koeneulomiselle. Ravelryn kautta löysin kaksi ihanaa neulojaa, jotka ystävällisesti lupautuivat testaamaan ohjettani. Lisäksi yksi niistä takiaismaisista ex-kämppiksistäni, joista ei vain pääse eroon, tuli viime viikonloppuna käymään kylässä (yllätyksenä ja pyytämättä tietysti), ja innostui loppujen lopuksi hänkin testineulojan toimesta. Hän onkin ehkä sinä mielessä hyvä testiyleisö, että ahkeraksi neulojaksi hän on neulonut melko vähän ohjeista.


Myssy on tehty Handun BFL-villalangasta. Kyseessä on minun ihka ensimmäinen bfl-kokemukseni, ja täytyy sanoa, että olen hyvin vaikuttunut. Lanka on aivan mielettömän pehmeää, ja mikä vielä parempaa, ei kutita. Vihdoinkin minulla on myssy, joka ei tunnu otsaa vasten ahdistavalta. Ehkä tämä tosiaan on Best Fiber for Life. Tosin en halua allekirjoittaa mitään vielä.

Lankaa päähineeseen meni vähän vajaa 100 g. En ole punninnut, mutta kovin paljon ei yhdestä vyyhdistä jäänyt. Koska minulla on samaa lankaa kuitenkin toinenkin vyyhti, ajattelin tehdä myssylle kaulurin kaveriksi. Olen varsinainen kaulasta palelija, ja olen tullut siihen tulokseen, että jos haluaa pysyä jotakuinkin lämpimänä talvella, on parasta pistää päälle sekä kauluri että kaulahuivi.

No, neulomaan nyt kun on into päällä.

torstai 6. lokakuuta 2011

Vihdoinkin!

Kukaan ei varmaan ole missään vaiheessa huomannut, että eräs asia on pänninyt minua aina väliin. Viittaan nyt, niin kuin ette tosiaan voineet mistään arvata, minun kameraani. Kuten tiedätte, minulla ei ole tapana valittaa ollenkaan. Mistään. Ikinä. Senpä vuoksi, aivan ymmärrettävästi kun kerta olen aina niellyt kaikki katkerat tunteeni ja kohdentanut katseeni pilvien hopeareunuksiin, (miksi ne muuten on aina vain hopeaa, miksei ikinä voi saada kultaa?), ette kenties ole voineet tuntea minua kohtaan sitä empatiaa, jonka ehdottomasti olisin ansainnut.

 
Minun kamerani on surkea. Tai no. Pokkariksi ihan jees. Onhan se näppärän kokoinen. Ja saa sillä välillä ihan hyviä kuvia, jos on tarpeeksi valoisaa, kohteen värit ovat juuri oikeat, tuulee sopivasta suunnasta, kuvaa täsmälleen oikeasta kulmasta ja pitää oikean jalan pottuvarvasta vasemman jalan pikkuvarpaan päällä jos sattuu olemaan tiistai. Niin. Että tietyin ehdoin saattaa onnistaa. 

Mutta enhän minä valita. 


Olen joka tapauksessa toivonut järjestelmäkameraa nyt jo lähestulkoon vuosikymmenen ajan. Aluksi kyllä haaveilin filmijärkkäristä, mutta kun pikkuhiljaa pääsimme dinosaurusajalta nykyaikaan, aloin hahmottaa digikuvaamisen edut. 

Katseltuani kateellisena sivusta, kuinka kaikki ympärilläni ovat yksi kerrallaan hankkineet hienoja kameroita, ehdin jo melkein luopua toivosta, että itse ehtisin päästä käsiksi järkkäriin ennen eläkepäiviäni. Ihmeiden aika ei ole kuitenkaan ohi. Nyt minäkin ihan oikeasti omistan uutuuttaan kimaltavan järjstelmäkameran. Muahahahaa!


Kieltämättä valokuvaaminen tuntuu nyt huomattavasti mielekkäämmältä kuin ennen. Nyt motivoi jo muukin kuin pelkkä puolivalmiiden sukkien kuvaaminen. Ainut, mitä tässä enää voisi toivoa, on aikaa opetella oikeasti käyttämään kameraa. Vähäsen olen toki järkkäriini tutustunut, sen verran että ei ole ihan pakko käyttää automaattia, mutta silti vielä ollaan kaukana kameran todellisesta hallitsemisesta. Kaiken, minkä opin joskus silloin ehkä, ööh, kahdeksan vuotta sitten valokuvauskurssilla, olen jo unohtanut. Mutta hiljaa hyvä tulee. Pitää perehtyä kuvaamiseen vähän kerrallaan, sen minkä tässä ehtii.


ohje: Cable net, Ariel Barton 
koko: 37
puikot: 2 mm
lanka: Handu Merinosukkalanka
menekki: 78 g
valmistuneet: 2009 joulukuussa


Nämä sukat on muuten neulottu joskus kauan sitten kun en ollut vielä ihan totaalisen hurahtanut sukkiin - liekö oli peräti sitä aikaa, kun vasta opettelin sietämistä. Näiden neulominen olikin itse asiassa aikamoinen koetinkivi. Tuota pikkupalmikkoa sai väkertää kohtalaisen keskittyneesti. Yhden elämäni suurimmista helpotuksen tunteista olen kokenut näiden sukkien valmistuttua. 

Että en tiedä, viiraako päässä, mutta tänään kun pitkästä aikaa näin sukat livenä, aloin tuntea jonkin sortin kaipuuta niiden neulomista kohtaan. Masokismia?

Ylläolevasta kuvasta muuten huomaa, että en ollut vielä oppinut erästä hyvää kikkaa silmukoiden poimimiseen kantalapun reunasta. Nykyään osaan tehdä tuon siistimmin, vaikka ei tuokaan pahalta näytä.


Noniin, kuka arvaa, mitkä kuvat on otettu milläkin kameralla? Molemmissa kuvaustilanteissa valaistus on ollut suurin piirtein samanlainen. Oikein vastanneet saavat ihailua ja suitsutusta.