Tekstiä ruudulle. Edes joskus ja edes suurin piirtein luettavaa.

Viime aikoina minua on vaivannut keskiasteinen kirjoitustukos. Jostain syystä juttua ei vain tunnu irtoavan, ei blogiin eikä muuallekaan. Vähän nolona joudun kertomaan, että neuleohjeideni puhtaaksikirjoituskin on takunnut. Siis se osa, jonka ei pitäisi enää olla edes minkään sortin luovaa työtä. 

En itse usko, että kyse on mistään salaperäisestä inspiraation puutteesta. Inspiraatio ei ole mikään taivaasta tippuva mystinen henki ja hurmos, joka vain valtaa ihmisen ja saa tekemään asioita. Toki joskus tulee yllättäen ja pyytämättä hyvin inspiroitunut olo, mutta ainakaan minun tapauksessani se ei automaattisesti tarkoita, että saisin jotakin lopulta aikaiseksi. (Itse asiassa varmaan suurin osa niistä ideoista, joista olen innostunut, on jäänyt kokonaan toteuttamatta.) Inspiraatio tuntuu oikeastaan useimmiten seuraavan sitä, että päättää alkaa tehdä jotain. Ei joka kerta kun hommiin ryhtyy, eikä aina yhtä nopeasti, mutta yleensä ennemmin tai myöhemmin - jos niin haluaa.

Kun nyt asiaa mietin, uskon että kirjoitustukokseni taustalla on ainakin kolme syytä. Ensinnäkin nykyiset aikatauluni ja ajankäyttökykyjeni taso, toiseksi kummalliset ja selittämättömät pelot (esimerkiksi riittämättömyyden tunne) ja kolmanneksi itseään ruokkimaan alkanut saamattomuuden kierre. Tai koska saamattomuutta on vaikea kuvitella kierteenä, niin vaikkapa saamattomuuden valuma.

Eipä sillä. Eihän minun ole pakko kirjoittaa blogia. Periaatteessa ei ole pakko kirjoitta neuleohjeitakaan, vaikkakin olisi ehkä vähän tylyä jättää luvattu ohje kokonaan julkaisematta. (Tämä julkaisun viivästyminenhän on pelkästään tosi kunniakasta.) Ja jos tälle tielle lähdetään, niin mitäpä sitä on elämässä pakko... sen kuin makaa sängyllä ja katsoo mitä siitä tapahtuu.

Pakko ei siis ole. Mutta kyllä minä haluaisin. Nyt pitäisi vain kaivella jostain ne keinot, joilla kirjoituskanavat avataan. Blogin suhteen voisivat auttaa ehkä seuraavat säännöt, jotka ystävällisesti jaan täällä muiden laiskamatojen luettavaksi:

Bloggauksen alkeet - näin saat aikaiseksi postauksen (siis ehkä)

1) Heti kun tulee mieleen aihe, josta haluaisi blogata, pitää kirjoittaa se johonkin ylös. (Johonkin järkevään paikkaan, ei ehkä esim. kuitin taakse, jonka kohta heittää roskiin.) Näin voisi tehdä esimerkiksi aina kun saa uuden neuleen valmiiksi.

2) Kannattaa päättää etukäteen, milloin aikoo kirjoittaa blogitekstin. Tai jos ei etukäteen, niin aika ajoin on vain päätettävä että nyt p*rkele!

3) On syytä laskea odotuksia. Joka kerta ei kuitenkaan tule pelkästään loistavaa tekstiä, turha sitä on odotella. Harva edes lukee blogeja siksi että uskoo kokevansa vain mahtavia kirjallisia elämyksiä. Ei kannata jättää postausta kirjoittamatta vain siksi, että ei usko siitä tulevan kovin ihmeellistä. Tekstin laadulla alkaa olla väliä ehkä siinä vaiheessa kun jokin asia ottaa aivoon niin pahasti, että kirosanoilta on vaikea ymmärtää itse sisältöä.

4) Kuvia voisi joskus ottaa. Mutta kun kuitenkaan ikinä ei ehdi tai muista tai jaksa, niin blogiin voi kirjoittaa siitä huolimatta, jos niin haluaa tehdä. Kaikki eivät ehkä jaksa lukea kuvattomia postauksia, mutta haitanneeko tuo? Ei tämä mikään Instagram ole. (Vai mitä ne on ne kaiken maailman kuvapalvelut? Minä olen tippunut jo kehityksen kelkasta ja mummoilen menemään vanhanaikaisine asenteineni.)

5) Jos pää on täynnä ylivertaisen hienoja ajatuksia, jotka ehdottomasti pitäisi jakaa kaikelle kansalle, mutta jotka jostain käsittämättömästä syystä eivät vain jäsenny järkeviksi lauseiksi ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, voi ajatuksiaan luonnostella mind mapille, ranskalaisille viivoille tai mikä nyt tuntuu omimmalta.

Muita ideoita?

Näillä voisi ainakin lähteä liikkeelle. Pino neuleita odottelee pingotusta, kuvaamista ja bloggaamista. Ajatuksia ja mielipiteitähän minulla myös riittää. Toteutukseen asti saaminen on nyt se haaste. Ja ehkä haasteeseen voisi koittaa olla suhtautumatta lopullisena esteenä...

Kuinka saada lankaa ilmaiseksi*

Törmäsin tässä vähän aikaa sitten aika ihastuttavaan pantaohjeeseen. Jonkin sortin pantaa olen haikaillut jo pidempään, joten ohjejahan oli pakko ostaa saman tien sen kummemmin miettimättä. Olen korvistani palelevaa (ja kipeytyvää!) sorttia, mutta pipon laittaminen päähän ei houkuttele tai edes muistu mieleen silloin kun ulos lähtiessä ottaa takinkin vain varulta mukaan.

Ostettuani ohjeen ja ollessani jo kaikin puolin valmis aloittamaan tajusin yhtäkkiä, että minulla ei itse asiassa ole varastoissani juurikaan sopivan paksuista lankaa. En ole koskaan tullut hamstranneeksi juuri fingeriniä paksumpaa tavaraa, ilmeisesti sillä ajatuksella että paksummista langoista ei koskaan tiedä paljonko niitä tarvitsee, tai sitten siksi, että jostain syystä sukkalangat puhuttelevat minua enemmän. En tiedä.

Onnistuin lopulta kaivelemaan esiin edellisen villatakin jämät. Kävihän se nyt paksuuden puolesta, mutta väri häiritsee. Kun en mä haluu mitään vihreetä... Pistin puikoille kuitenkin ja neuloin menemään. Että jos nyt ensi hätään.

Eilen keksin kuitenkin oivan ratkaisun, jonka avulla vältin paitsi kaupungille raahautumisen myös rahan tuhlaamisen lankavyyhtiin. Pistin viestiä serkulleni ja ehdotin että tulisin piipahtamaan. Muutaman tunnin ajan istuin kyläilemässä, kuuntelin kiltisti serkun tylsiä juttuja, myötäilin hänen mielipiteitään ja kehuin hänen älyään, kauneuttaan ja havaintokykyään. Jossain vaiheessa kesken erään iän ikuisen ihmissuhdejutun kiemuroita päätin ajan olevan kypsä.

"...niinpä minä sitten sanoin sille, että..."

"Hei muuten, anteeksi kun keskeytän, sori, mutta tuli tässä ihan vaan yhtäkkiä mieleen, että ei sinulla sattuisi olemaan mitään suunnilleen Cascade-vahvuista lankaa ylimääräisenä.. jotain jämiä.. sata grammaa, vajaa sata, jotain semmoista..?"

"Jaa, no tuota... voin mä kai katsoa..."

"No vilkaisepa. Tai siis ei toki minun takia tarvitse, mutta jos siitä nyt ei ole vaivaa, tuli vaan tosiaan mieleen tässä, että jos sulla sattuu olemaan ylimääräistä... mitäs siinä laatikossa on?"

"No ois mulla tätä Cascadea tässä, jota jäi villatakista yli, mutta..."

"Aaa, sehän ois passeli! Siis tietenkin jos siis et tarvii sitä itse. Toki en halua mitenkään riistää tai mitään... näytäpä sitä vähän!"

"Niin, oishan sitä parisataa grammaa, olin ajatellut ehkä jotain pipoa ja lapasia, mutta kaipa..."

"Oo, onpa hienoa, kiitos! Joo, ei siitä paristasadasta grammasta tosiaan riitä oikein mihinkään, voin kyllä tosiaan ottaa tämän yhden niin sulla ei pyöri siellä turhana, jos sulla ei kerta ole niille mitään kummempaa ideaa."

"Niin, joo, no eihän mulla toki just nyt..."

"Mutta en siis toki halua mitenkään viedä, mutta ihan jos sulla kerta on näin ylimääräisenä, viehän ne tilaa siellä laatikossa toki, että ihan mielelläni autan kyllä."

"Niin, joo, no jos..."

"Mutta joo, pitääkin tästä alkaa mennä, olipa mukava nähdä! Ja et varmaan halua tästä mitään rahaa, vai mitä? Näin kavereiden kesken. Voidaan joskus jotain vaihtokauppaa vaikka ehkä, joo, tai katotaan nyt miten... mutta minäpä lähden, moikka!

"No heippa..."



*Tarina ja erityisesti vuoropuhelu on ehkä hitusen liioiteltu.** En voi välttämättä suositella kokeilemaan, varsinkaan sellaisten kavereiden kanssa, joita haluaa jatkossakin nähdä.

**Siitä kohtaa nimittäin, että en oikeasti sentään jaksanut kuunnella niitä serkun juttuja, kunhan päästelin sopivin välein jotain myötäileviä "ahaa" ja "niinpä" -tyyppisiä kommentteja.