Valmis (pää)sytyck

Aika esitellä varsinainen sytyck-projektini. The Sytyck. Se, missä on ihan oikeasti kirjoneuletta, eikä mitään huijaustapaa tehdä kuviota. Se, mikä on muutakin kuin pienen pienet kämmekkäät, joissa kirjoneuleen kanssa ei päästy kunnolla edes vauhtiin. Pitkään pimitetty ja salaisuutena pidetty.

Tässä se on! Kirjoneuletunika!

malli: oma
lanka: Cascade Heritage
puikot: 3,5 mm

Tiukkaa teki, mutta tunika valmistui jouluaatoksi. Tai ehkei aivan jouluaatoksi, vaan jouluaattona, kuitenkin ennen lahjojen avaamista. Muuten ei olisi tullut kiirekään, mutta viimeisen puolentoista kuukauden migreenit ja kivut ja säryt hidastivat tahtia. Ja niistäkin huolimatta kaikki oli ihan hyvällä mallilla, kunnes huomasin, että muuttunut neuletiheys kirjoneuleen jälkeen teki rinnan lisäykset täysin tarpeettomiksi. Jouduin purkamaan, ja tein yläosan uusiksi ilman minkään valtakunnan lisäyksiä. Siltikin jäi löysäksi, grrr.

Saavutin kuitenkin tavoitteeni! Valmista tuli ennen deadlinea. Ja lopputulos kirjoneuleen puolesta vastaa odotuksiani, itse asiassa jopa ylitti ne. Näin tasaisesta jäljestä en edes haaveillut. Ja vielä tasaisemmalta saa varmaan näyttämään sitten höyrytyksen jälkeen. Sitä vain en ole vielä vaivautunut tekemään, kun kuitenkin saa vielä purkaa ja neuloa.

Pikkusisko vaikutti löysyyttä lukuunotamatta tyytyväiseltä. Löysää ja roikkuvaa tunikaa ei tietystikään tule käytettyä, mutta muuten hän kai oli ilahtunut ideasta. (Oletan.)

Neule on tosiaan itseni suunnittelema. Suunnitelmat tosin muuntuivat jonkin verran matkan aikana, mutta se on varmaan normaalia. Alunperin ideani näytti suurin piirtein tältä:

Ihan ok sinänsä, sekin olisi varmaan ollut kiva, mutta köyhyydessäni koitin* optimoida langan kulutuksen. Ja hyvin optimoinkin. Kun vaihdoin suunnitelmat koko helman peittävään kirjoneuleeseen, sain käytettyä koko punaisen langan, jäljelle jäi vain kohtalaisen lyhyt nysä. Tällöin mustaa lankaa puolestaan ei tarvinnut ostaa niin paljon.

Lankaa koko projektiin kului yhteensä vajaa kolme vyyhtiä. Saas nähdä, miten sitten käy kun neulon tunikan yläosan uudestaan, mutta tuskin määrä siitä olennaisesti enenee.

Ensimmäiset kirjoneulekuviosuunnitelmani tein lyijykynällä netissä luomalleni ja sieltä tulostamalleni ruutupaperille. Vaati vähän kokeiluja ja useita versioita, mutta siihen, joka lopulta päätyi kuvioksi, olen itse hyvin tyytyväinen.

Todella tyytyväinen! Oma kehu haisee, joo. Too bad. En aio kuitenkaan tässä tapauksessa vähätellä itseäni ja omia taitojani. Kenties kirjoneulekuvion suunnitteleminen ei vaadi poikkeuksellisen taiteellista silmää, mutta jotain luovuutta kuitenkin. Ja piirtely oli minusta erittäin hauskaa. En ole omasta mielestäni erityisen lahjakas piirtäjä noin muuten, (tosin haluaisin joskus treenata taitojani), mutta tällainen ruutupiirtely sujui minulta yllättävän mukavasti. Saatuani inspiraation muutama tunti hujahti aivan huomaamatta.

Luonnollisesti sain inspiraation joskus iltapuolella, eli kukuin sitten tuon kanssa aika myöhään...

Vaikka perhoskuvio muotoutui lopulliseen muotoonsa jo paperilla, muuta säätöä harjoitin vielä sitten Exelillä. Kun hoksasin Exelin käytössä jutun juonen, sujui sekin aika näppärästi. Isoja kuvioita pystyi muuttamaan kerralla ja oli helppoa kokeilla eri vaihtoehtoja monta kertaa peräkkäin.

Lopputulos tässä.

Voin sanoa, että tämän työn tekeminen on antanut todella paljon. Ensinnäkin löysin pitkästä aikaa sisäisen taiteilijani. Toisekseen huomasin minullakin olevan jonkinlaista pitkäjänteisyyttä.

Omien kirjoneuleiden suunnittelu taitaa olla jopa enempi minun juttuni kuin moni muu mitä olen neulerintamalla tehnyt. Ja vaikka sitä ei voi tietää, olen melko varma, että ilman sytyck-haastetta en olisi vielä pitkään aikaan yrittänytkään kirjoneuleita, vaikka olen jonkin verran senkin perään haikaillutkin.

Kirjoneuleen erittäin antoisa puoli on siinä, että itse suunniteltuun kuvioon voi sisällyttää merkityksellisiä asioita, sellaisia mitä mikään pitsi- tai palmikkokuvio ei (ainakaan minulle juuri nyt) mahdollista. Vaikka en haluakaan kokonaan kertoa, mistä kaikesta tässä kuviossa on kyse, paljastan kuitenkin sen verran, että kuvio viittaa pikkusiskoni ja viime keväänä kuolleen pikkuveljeni erääseen yhteiseen projektiin. Se on siis osittain pikkuveljemme muistolle omistettu. Musta väri on varmaankin helppo tulkita.

Tämän tunikan suunnittelu ja neulominen on ollut minulle varmaankin osaltaan jonkinlaista terapiatyötä. Se on antanut paljon, vaikka on ottanutkin jonkin verran. Ja vaikka pääasiassa mielessä on olleet pikkusisko ja pikkuveli, monta muutakin ajatusta on sen parissa ollut mielessä.


*note to Kimmo: minä en edelleenkään koeta

Väsyneitä pohdintoja ilkeydestä

Tänään minulla on selvä vastarannankiiskipäivä. Olen selannut muutamia blogeja ja lukenut postauksia monestakin eri aiheesta, ja ihan joka ikinen niistä - täysin riippumatta asiasta tai perusteluista - on saanut minussa aikaan voimaakkaan "eipäs todellakaan ole kyllä niin" -reaktion. Mahtaako kyse olla siitä, että kaikilla muilla on vain tosi huonoja mielipiteitä, vai viiraako tänään päässä?

Melkein jokaisen lukemani postauksen jälkeen klikkasin kommenttipainiketta valmiina kirojittamaan purevan älykkäästi siitä miten asiat oikeasti ovat. Yhden kommentin kirjoitin, mutta jätin sitten kuitenkin lähettämättä, koska se näytti itse asiassa aika ilkeältä.

Minua eri teksteissä ärsyttäneitä asioita olivat ainakin yleistäminen ja mustavalkoisuus. Ne nyt sinänsä ovatkin aika ärsyttäviä asioita yleensä, vaikka niihin usein sortuu itsekin niiden helppouden vuoksi. Mutta niiden lisäksi minua ärsytti ihan vain se, että joku kehtasi ylipäänsä kirjoittaa jonkinlaisen mielipiteen jostakin asiasta.

Tämäköhän on se tunne, joka ajaa ihmisiä ilkeilemään toisille keskustelupalstoilla ja blogien kommenttibokseissa? Ei niinkään se, että jokin mielipide ihan oikeasti olisi jollain tavalla loukkaava tai puhtaasti huono, vaan ihan vain se, että niitä mielipiteitä on. Vähän niin kuin se tarkoittaisi sitä, että ihminen silloin luulee itsestään liikoja. Että täytyypä kyllä olla pokkaa, täytyy kyllä olla niin hemmetin itserakas, kun tuolla tavalla tulee muille kertomaan, miten asiat omasta mielestä ovat.

Olen hivenen hämmentynyt tämänaamuisesta asenteesta, jolla tekstejä luen. Kuin piru Raamattua kai? (En ole koskaan ihan ymmärtänyt tuota lausetta. Millä tavalla piru itse asiassa lukee Raamattua? Väittäen vastaan? Tulkiten tahallaan väärin? Nostaen esiin ristiriitaisuuksia? Lukien tahallaan oikein?) Olen hämmentynyt, mutta en äärimmäisen yllättynyt. Näitä päiviähän elämässä tulee vastaan. Joskus vain on ärtynyt, kenties väsymyksen tai nälän takia. Silloin ei pitäisi mennä liikaa mukaan tunteisiinsa, ei ainakaan toimia niiden mukaan suoltaen ilkeyksiä toisia tai itseään kohtaan. Ei pitäisi pitää itseään tai muita erityisen huonoina, vaan pitäisi tajuta, että minun mieleni tai ruumiini ei ole nyt aivan tasapainossa.

Koska jostain syystä kaikkien muiden asiallisestikin perustellut mielipiteet ottavat minua juuri nyt päähän ja saavat minut miettimään hyökkääviä vastaperusteluita, lienee parempi pistää tietokone kiinni ja alkaa tehdä jotain rauhallista ja mukavaa. Voi olla, että neulominenkin on nyt liian vaarallista toimintaa, (yksikin virhe, ja haluan tappaa neuleen), joten on parasta palata Emman ääreen. Ei sillä, Jane Austenin Emmakin on ihan hemmetin ärsyttävä henkilöhahmo, mutta se on sentään fiktiivinen, ja joskus kauan sitten kirjan lukeneena muistan hänenkin saavan jossain vaiheessa nenilleen. Oikein sille!

Lisää Sytyckiä ja pari joululahjapaljastusta

Joulu on ohi, lahjat jaettu eikä mikään ole enää salaista sillä rintamalla. Hyvä. Voin nyt vilautella muitakin Sytyck-töitäni kuin sitä yhtä jo esiteltyä.

Päätimme serkkuni kanssa tänä vuonna antaa toisillemme neuleaiheiset joululahjat. Vähän sellaiseen SNY-tyyliin, vaikkakaan lahjan antaja ei tässä tapauksessa voinut pysyä minkään sortin salaisuutena.

Minun antamani lahja sisälsi luonnollisesti lankaa ja parit puikot, mutta Sytyckin kannalta olennaista on esitellä itse tekemäni lahjan osa. Valitettavasti vain tuli kuvattua ainoastaan toinen tekemästäni kämmekäsparista, mutta jospas Essi joskus ystävällisesti kuvaisi kämmekkäät omaan blogiinsa, josta voisin kuvat kätevästi varastaa. Tai sitten pitää käydä Essin luona kyläilemässä kameran kanssa.

malli: Fingerless Gloves "Musica", Anne Neumann
lanka: Drops Alpaca
puikot: 3 mm

Kuten kuvasta voi huomata, kämmekäs oli kuvanottohetkellä vielä päättelemättäkin. (Ja niin muuten oli vielä 23. joulukuuta melkein siihen asti kun se piti pakata.) Älkää kuitenkaan keskittykö tuijottelemaan viimeistelemättömyyttä, vaan katsokaa aihetta! Eikös olekin hieno? Törmätessäni tähän malliin Ravelryssä tuli Essi kyllä heti mieleen, hän kun on varsin musikaalinen ihminen. Tietystikään kuvassa olevaa f-avainta hän ei joudu niin usein käyttämään, mutta toisessa kämmekkäässä pääosassa on suurelle yleisölle tutumpi g-avain.

Kaikista isoin ja suuritöisin Sytyck-neuleeni on sitten pikkusiskolle joululahjaksi tullut tunika. Koska en ole juuri nyt kotosalla, siitä ei ole tarjota kuvia valmiina, mutta yhdestä lähes valmiista kirjoneulekuviokerrasta on näyttää vilaus.

Kuvassa on siis perhonen ja eräät nimikirjaimet. Suunnittelin kuvion itse, sillä halusin sen olevan jollain tavalla merkityksellinen. Siskolla meni lahjan avaamisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin hän hoksasi, mihin kuvio viittaa, mutta hoksasi kuitenkin.

Muuten tunikasta tuli ihan hyvä, mutta yläosasta tuli aivan liian löysä. Esittelen kuvia siitä sitten myöhemmin, kunhan saan kuvat siirrettyä koneelle kotona. Sovimme pikkusiskon kanssa sitten niin, että minä otan tunikan takaisin hoteisiini ja neulon yläosan uusiksi.

Löysyyden pääasiallinen syy oli se, että kuvioneuleesta tulee minulla reippaasti tiukempaa kuin yksivärisestä, ja koska tunikan yläosa on ihan tavallista yksiväristä sileää neuletta, siinä on huomattavasti alaosaa löysempi neuletiheys. Ajattelin uusintakierroksella neuloa sen millin pienemmällä puikkokoolla. Toivottavasti siitä sitten tulee hyvä. Pitänee tosin tehdä pikkuisen laskelmia etukäteen.

Esittelen myöhemmin vielä pari joululahjaneuletta ja paremmin ainakin tuota suurinta sytyckiäni. Lisäksi pitää vielä näyttää, mitä itse sain Essiltä, mutta sekin vasta kunhan olen saanut sen kuvattua.

Jolukuun kahdeskymmenes, jännitystuskailua

Yllätykset on minulle kova paikka. Niiden järjestäminen siis. Silloin kun on joku hyvä idea tai ajatus, josta tietää saajan oikeasti yllättyvän ja ilahtuvan kovasti, on minun tosi vaikea pitää suutani kiinni h-hetkeen saakka. Tekisi mieli heti soittaa saajalle ja ainakin vihjailla jotenkin mitä tuleman pitää.

Joulu on yllämainitusta syystä aika vaikeaa aikaa. Nyt kihisen muutaman lahjan kanssa ihan tosissani. Oi, että! Ettepä tiedäkään, mitä saatte! Toiset lahjat taas vaivaavat minua. Jos en kihise niiden kanssa itse, ovatko ne sitten epäonnistuneita? Eihän saajakaan voi sitten niistä paljon ilahtua? Onko ne nyt sitten mistään kotoisin, kun ei ole ihan nappiin?

Yksi hyvin läheinen ihminen on minulle ainainen päänvaiva. Hän ei varsinaisesti toivo tai tarvitse mitään. Lähes mahdotonta keksiä lahjaa, josta oikeasti olisi hänelle iloa. Vielä vaikeampaa keksiä sellaista, josta hän suorastaan ilahtuisi ja innostuisi. Jotenkin lannistavaa. Minä niin haluaisin antaa sellaisen vatsanpohjassa perhosia -lahjan, ja paras mihin pystyn, on ihan kiva.

No, ei sille voi mitään, että jotkut eivät ole niin materialistisia tai muutenkaan vaateliaita.

Nyt minulla on ideoituna eräs ihan erityisen mehevä yllätys. Omasta mielestäni siis. Luulisin tuntevani lahjan saajan sen verran hyvin, että jos lahja ei ole mieleinen, niin syön oman hattuni. Mutta pelkän ilahtumisen lisäksi odottelen suorastaan ilon kyyneleitä ja sanattomuutta. Juu, odotukseni ovat ehkä korkealla. Mutta minkäs teet, ei tässä oikein saa luonnettaan muutettua vaikka mitä yrittäisi.

Yksi lahja vaivaa minua nyt pahasti. Se ei ole valmis. Se voisi olla, tai ainakin se voisi valmistua todella nopeasti. Mutta se ei ole niin helppoa. Olen aika vakuuttunut siitä, että mitat on ihan perseelleen, niin että lahja on sitten ihan epäonnistunut pannukakku. En edes saa lohdutettua itseäni sillä ajatuksella, että no, sitten se otetaan takaisin ja tehdään pieleen menneet osat uusiksi. Haluaisin kerralla täydellistä.

Liikaa vaateliaisuutta. Ei kaikki lahjat voi aina osua nappiin. Aina ei vastaanottajan maailma täydellisesti mullistu minun lahjani myötä. Ja kyllähän jo siinä, että olen ajatellut toista, pitäisi olla tarpeeksi ilon aihetta, vaikka mitään täydellistä ja elämänlaatua parantavaa en olisikaan keksinyt. Varsinkin, jos teen lahjan itse. Vaikka lopputulos olisikin sitten aivan vääränlainen, kai sillä jotain arvoa on? Minähän en neulo kenellekään, josta en välitä, ja jos vaivaudun neulomaan, silloin on lahjan saaja melkein aina neuletta tehdessä mielessä.

Nyt menen jatkamaan joulujännitystä, ja yritän saada samalla jotain hyödyllistä aikaiseksi. Olen pyrkinyt stressittömään jouluun, sillä minusta siinä piilee joulun idea, mutta jännäämisestä en vain kykene pääsemään eroon - ja ehkä se sitten lopulta onkin puolet koko ilosta.

Joulukuun yhdeksästoista, vuoden myöhässä

Ensimmäisen joulusalaisuuden paljastamisen aika. Nimittäin sen, josta kerroin viime postauksessani. Tässä siis sormikkaat, jotka aloitin viime vuonna ja joiden valmistuminen erinäisten onnettomuuksien jälkeen hivenen takkusi.

malli: Miss Sophie's Hands (Ravelry), Julia Mueller
lanka: Austermann Step Classic
puikot: 2,25 mm (ennen ensimmäistä päälle istumista),
2,25 mm (ennen toista hajottamista) ja
2 mm (kun ei enää huvittanut ostaa uusia puikkoja rusennettaviksi)

Poikkeuksellisesti lahja on jo lahjottu, vaikka jouluunhan on vielä aikaa. (Ei tosin tarpeeksi, kun miettii mitä kaikkea on vielä tekemättä.) Suurimpana syynä tällaiseen ratkaisuun oli se, että minun teki aika kovasti mieli tietää, olenko onnistunut arpomaan sormien pituudet edes sinne päin. Jos kaikki olisi ollut pielessä, olisin voinut ottaa sormikkaat takaisin hoteisiini ja tehdä sormet uusiksi. Onneksi lahja sattui olemaan vastaanottajan käsiin kutakuinkin sopiva.

Saatetuani tämän neuleen valmiiksi, vannoin pyhästi (ja äänekkäästi), että enpä kyllä enää ikinä ala tehdä toisille ihmisille sormikkaita, en nimittäin kestä sitä stressiä, mikä seuraa koon arpomisesta. Suurin piirtein viiden sekunnin päästä valastani tajusin, että olen itse asiassa lupautunut tekemään eräälle ex-kämppiksistäni sormikkaat ensi kevääksi. Langatkin on jo ostettu. Jouduin siis muuttamaan pyhää valaani hivenen: en enää ikinä tee lahjaksi sormikkaita. Ja ex-kämppis saa luvan tulla sovittelemaan sormikkaita ahkerasti.

(Hmm.. tai kai ne ex-kämppikselle tulevat sormikkaatkin tulevat itse aiassa lahjaksi, kun en peri työstäni maksua. Sanotaan siis, että en tee sormikkaita enää yllätyslahjaksi.)

Noin muuten näitä sormikkaita oli kiva neuloa. Muistaakseni. Tämän vuoden puolellahan en tietty ole tehnyt kuin muutamat sormet. Ja päätellyt hemmetin monta langanpäätä. (Niin joo, siinäpä lisäsyy olla tekemättä ihan hirveän usein sormikkaita.) Kaikki palmikot ja nypyt on tehty vuosi sitten, ja voin oikeastaan sanoa vain, että sikäli kuin muistan, niitä oli ihan kiva tehdä. Tai ainakaan se ei ollut niin perseestä, että olisi jäänyt mieleen.

Lopputulos on minun mielestäni sen verran nätti, että voisin harkita tekeväni samanlaiset vielä jonain päivänä itselleni. Silloin saa onneksi vähemmällä pään vaivalla oikean kokoiset.

Nyt kun voisi ja pitäisi sitten seuraavaksi siirtyä loppujen joululahjojen kimppuun, ei oikein jaksaisi ja huvittaisi. Tosin kello on jo sen verran paljonkin, että ehkä on sallittava itselle ihan vain tyhjäntoimittaminen. Huomenna sitten pingottamaan, neulomaan ja vuorittamaan kaikkea muuta. Kyllä me tontut ollaan kiireisiä.

Joulukuun seitsemästoista, kiirettä korvatunturilla

Joulukuu on jo pitkällä. Ja päivät on aika lyhyitä. Ne on varsinkin lyhyitä, jos yrittää saada jotain nopsaan aikaiseksi.

Minulla ei ole sitä lähes perinteeksi muodostunutta tulipalokiirettä lahjaneuleiden kanssa, mutta ihan täysin rauhallisin mielin ei voi olla. Varsinkaan kun kaivoin kätköistäni esiin erään viime vuonna joululahjaksi aloittamani neuleen, jonka kanssa kävi vähän köpelösti, ja jolle nyt päätin antaa uuden mahdollisuuden. Onnistuin vuosi sitten rikkomaan saman projektin aikana kahdet puikot istumalla niiden päälle. Sitten homma jäi silleen, ja tunsin tietysti epäonnistuneeni täydelliseti. Nyt yllätyin, kun katsoin neuleprojektia ihan purkamismielessä, että ihan hyvältähän se näyttää. Olin vain jotenkin onnistunut syöttämään itselleni tässä vuoden aikana sellaisen valheen, että en ollut osannut tehdä kunnollista neuletta. Ja totuus olikin aivan toinen.

En ole hankkinut neuleeseen tarvittavia 2,25 mm puikkoja. Jatkoin kakkosilla, ja koetan vain pyrkiä samaan käsialaan. Paljoa ei ole jäljellä, mutta koska päädyin tämän projektin pariin eilen, aikaa ei ole ihan kauheasti hukattavana.

Seuraavat 2,25 mm puiset pyöröpuikot hankin ehkä sitten seuraavassa elämässä, kun olen oppinut katsomaan mihin istun. Tai laittamaan tavarat käytön jälkeen jonnekin hyllyyn tai muuhun järkevään paikkaan.

Vaikka neulekiirettä on jonkin verran, pidätän itselleni aikaa myös lukemiseen. Seuraavaksi ajattelin uppoutua kuvissa poseeraavaan kaksiosaiseen kirjaan, jonka ostin kolmella eurolla divarista. Se on Charles Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. En olekaan ennen lukenut Dickensiä, mutta minulla on aika korkeat odotukset. Eikä vähiten teoksen loistavan nimen vuoksi. (Engl. The Posthumous Papers of the Pickwick Club)

Niin, ja haluan levittää sanomaa: käykää ihmiset divareissa! Toisissa niistä on hyvin hyvin edullista, toisissa puolestaan mahtavia myyjiä, joiden kanssa voi jäädä suustaan kiinni tuntikausiksi. Ja joissakin paikoissa molempia.

Tarkkasilmäiset bongasivat kuvista kenties myös lankaa. Ne ovat tällä hetkellä vain kuvausrekvisiittaa, mutta käyn mahdollisimman pian puikkojen kanssa niidenkin kimppuun. Ja arvatkaapa mitä! Sukkapuikkojen!

Joulukuun yhdeksäs, sukat hukassa

Ou nou! Nyt otti ohraleipä. Minulle kävi kalpaten. Hävitin unisukkani. Ja siis muualle kuin omaan kotiini.

Voivoi, minua raukkaa! Ne ovat minun kaikista pehmeimmät ja vähiten kutittavat sukkani! Ne ovat sitä paitsi rahallisesti arvokkaimmatkin. Kaikista kallein sukkalanka, josta olen neulonut. Ja kaikista pisimmät sukat, eli eniten arvokasta lankaa yksissä sukissa, ja eniten arvokasta työaikaani kulutettuna niihin.

Elän yhä toivossa, että saan ihanat sukkani takaisin. Mutta olen silti harmissani. Höh ja pöh. Kovasta käytöstä huolimatta sukat olivat vielä ihan hyvässä kunnossa.

Nyt on sitten hyvä syy alkaa neuloa lisää sukkia. Pehmeitä sukkia.

Joulukuun neljäs, mietteitä

Tänään on ollut ihan mukava päivä, mutta jostain syystä väsyttää tosi paljon. (Todella mystistä, eihän se, että valvoo myöhään ja herää aikaisin voi vaikuttaa asiaan.) Juon pitkästä aikaa kahvia. Eikä edelleenkään ihmetytä, miksi sen jokapäiväinen juominen vain jossain vaiheessa loppui. Sehän maistuu aika pahalta.

Olen koeneulenut erästä neuletta. Ensimmäistä kertaa ikinä. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi, enkä sitä kadu. Tämä on ihan avartavaa. Tässä oppii kunnioittamaan neulemallien suunnittelijoita ja ohjeen kirjoittajia aivan uudella tavalla, ohjeen kirjoittamisessa on epäilemättä paljon hommaa. Myös koeneulomisessa on, mutta ei se silti mitään vastenmielistä puuhaa ole vaan ihan mukavaa. Pitää vain olla tavallista tarkempana neuloessaan ja ohjetta lukiessaan, koska vastaan voi tulla virheitä ja omia aivoja on pakko käyttää. Pitää osata huomata.

Olen ajatellut, että minun ehkä pitäisi kirjoittaa ohje onteloneulehuiviini. Kun kerta sen itse suunnittelin. Voisin siis kokeilla, luontuisiko ohjeen tekeminen minulta. En kylläkään tiedä, kiinnostaisiko ketään neuloa samanlaista, mutta ainahan jotakuta saattaisi. Huolisikohan Ulla ohjeen?

Joulukuun kolmas, valmis sytyck

Vastoin yleisiä odotuksia, olen saanut So You Think You Can Knit -rintamalla lopulta jotain valmista aikaan. Nimittäin vihdoin sen rinkulahuivin, joka on toteutettu onteloneuleena.

Onteloneule toimii tähän asusteeseen kyllä noin miljoona kertaa paremmin kuin kirjoneule. Olen todella tyytyväinen, että luistin suunnitelmistani ja vaihdoin taktiikkaa. Kirjoneuleena huivin saisi aina asetella hyvin tarkkaan, että nurja puoli ei näkyisi. Nyt ei ole mitään väliä, kumpikin puoli käy!

malli: oma
lanka: DROPS Merino Extra Fine
puikot: 4 mm

Olen vihdoin kantapään kautta oppinut, mitä lankoja voin käyttää ja mitä en. Merinovillaa sen olla pitää. Muusta villasta tehtyjen vaatteiden ja asusteiden kanssa tulee vain itku. Ei voi keskittyä siihen, mitä on ulkona tekemässä, jos kaula kutisee ja raapiutuu koko ajan. Hivenen hämmentävästi tämäkin lanka ihan pikkuhiukkasen tuntuu kaulaa vasten karheahkolta, mutta se on niin pientä, että siihen karaistunee.

Onteloneulominen oli tosi mukavaa ja vieläpä aika helppoa. Ehkä välillä saattaa hienoista kyllästymistä aiheuttaa se, että yhden kerroksen neulominen kestää pitempään kuin normaalisti, mutta kun siihen tottuu ja saa rytmin päälle, alkavat kerroksetkin vaihtua loppujen lopuksi aika nopeasti.

Miksi minulla sitten meni tämän neulomiseen niin kauan? Minulla on ollut pari huippusalaista kirjoneuleprojektia etenemässä kulisseissa. En halunnut luovuttaa sen homman kanssa, vaikka ensin onnistuinkin kieroilemaan itseni ulos siitä. Kaiketi minussakin on sitten jonkin verran jotain uhmapäisyyttä ja sitä kuuluisaa suomalaista sisua. Paitsi että ei varmaan olisi, jos kirjoneulominen olisi osoittautunut oikeasti tosi vaikeaksi. Itse asiassa sekin on helppoa!

Rinkulahuivi valikoitui sytyck-projektikseni siksi, että se on periaatteessa monikäyttöinen. Vähän väljempi rinkula olisi epäilemättä vielä monikäyttöisempi kuin tämä minun, mutta itse toisaalta tykkään juuri napakkuudesta, siitä että huivin voi kietoa pään ympäri tasan kahdesti ja väljyyttä jää vain vähän. Huivi on silloin todella lämmin ja pitää aika hyvin tuulta. Onteloneule tietysti vaikuttaa asiaan, kun huivi on sen ansiosta tavallista paksumpi. Joustaa silti yhtä hyvin kuin muutkin neuleet.

Värivalintani onnistui minusta ihan hyvin siinä mielessä, että harmaa tasapainoittaa räikeää pinkkiä mukavasti, mutta pinkki tuo silti pikkuisen väriä elämään. Sitä paitsi, vaikken mikään asiantuntija näissä asioissa olekaan, sanoisin, että huivin värit sopivat omiin väreihini aika hyvin. Jotkut värit saavat ihoni näyttämään harmaalta, keltaiselta tai liian punakalta, tässä tapauksessa niin ei onneksi taida käydä. Sen sijaan ongelmia tuottaa se, että talvitakkini on kirkkaanpunainen, eikä huivi ehkä ihan käy sen kanssa yhteen. Luulisin. Mutta vaikka kävisikin, on talvitakkini kaulus tällaiselle huiville ehkä aika hankala, eli pitänee keksiä sen takin kanssa jokatapauksessa kaulan lämmikkeeksi jokin muu ratkaisu.

Noniin, olen oppinut onteloneulomaan. Ja kirjoneulomaankin, siitä tulee todisteita sitten myöhemmin. Olen ihan ylpeä saavutuksistani, ja vaikka tänään onkin vähän sellainen päivä, jolloin jokaisella hopeareunuksella tuntuu olevan musta pilvensä, saan sentään jotain iloa tästä. Olen oppinut jotain uutta. Vieläpä jotain sellaista, johon en varmaankaan olisi edes törmännyt tai kiinnittänyt huomiota ilman neulomishaastekilpailua. (Onteloneule kuulosti minusta aiemmin ihan vammaselta eikä paljon kiinnostanut ottaa selvää, mistä on itse asiassa kyse.)

Luulen, että jos vain hyvin menee, kaikki kilpailijat ovat tämän haasteen voittajia. Tuntuu kivalta murtautua ulos omalta mukavuusalueeltaan ja nähdä, että pystyy semmoiseenkin, mistä aiemmin ajatteli enintään, että "sitten joskus".

Joulukuun toinen, sukat

Tänään on ollut taas todella kaunis päivä. Eikä enää ole kylmä ollenkaan. Itse asiassa on vähän liiankin lämmin, minulta ehti jo mennä pasmat sekaisin. Eilen käydessäni serkun kanssa kävelyllä olin aivan ylipukeutunut, pakkautunut melkein yhtä moneen kerrokseen vaatetta kuin olin ollut kovemmilla pakkasilla.

Minun mielestäni ulkoilma saisi päättää, minkälainen aikoo olla, ja pysyään päätöksessään jonkin aikaa. Aiheuttaa turhia hankaluuksia tuommoinen.

Vaan olipa kylmä tai vähemmän kylmä, lopun talven suhteen on syytä varautua.

Eilen illalla minä sain valmiiksi sukat. Tällä kertaa sellaiset, joissa pintakuvio muodostuu pääasiassa kierrettyjen silmukoiden avulla. Väri on tuollainen hempeä keltainen. Ihan hauskaa vaihtelua, minun suppeahkoon garderoobiini ei ole aiemmin juuri keltaista eksynyt. Sekin vähä, mitä ennestään on, (muistaakseni ainoastaan baskeri), on aivan eri planeetalta, tyystin toista keltaista.

En kyllä siltikään mitenkään erityisesti innostu tästä väristä. Ihan kiva. Sukissa ok, muuten tuskin pukisin päälleni erityisen innokkaasti.

Näille sukille onkin käyttöä. Omistan lähinnä unisukiksi soveltuvia lörttösukkia ja niin paskusta langasta neulottuja sukkia, että niitä ei huvita yrittää sulloa kenkiin. Ja kyllä ulkona sukat olla pitää. Tälle talvelle olenkin lähinnä nyysinyt avopuolisolle tammikuussa neulomani sukat omaan käyttööni, ja vaikka hän ei niitä kuulemma tarvitsekaan, tuntuu se jokseenkin epäkohteliaalta.

Nyt on sitten onneksi omat.

malli: Jekyll & Hyde (Ravelry), Sarah Wilson
lanka: Handu, bambu/silkkisukkalanka
puikot: 2 mm

Villasukat on kyllä Suomen talvessa aika ehdoton juttu. Ja joillekin ihan ympäri vuoden. Ainakin ex-kämppikseni käyttää villasukkia suurin piirtein kesät talvet. Niin minäkin kyllä öisin tai jos muuten vain varpaita palelee, mutta harvemmin kesäaikaan missään kodin ulkopuolella.

Mikäs siinä, villasukkia käyttäköön kukin milloin tykkää. Ja miten tykkää. Mutta silti minun on erittäin vaikea ymmärtää, miten jotkut pystyvät pitämään jalassaan pelkkää villasukkaa ilman mitään muuta alla. Minä olen aina ihan pienestä pitäen kuvitellut, että villasukka on jotain, mitä puetaan toisen sukan päälle, lisälämmikkeeksi, ei sen tilalle. Joskus yläasteella jostain syystä repäisin, ja pistin kouluun mennessä jalkaan pelkät villasukat. (Joo, 13-vuotiaana olin aika hurja.) Se oli aika kamala päivä. Inhottava, pistelevä, kylmä mutta nihkeä tunne jaloissa koko päivän. Hirveää.

Joskus tässä parin viime vuoden sisään neuloin sukkia jollekulle muulle kuin itselleni. Eräs kaverini tuli käymään, ja pyysin häntä kokeilemaan sukkaa jalkaansa, jotta saisin vähän osviittaa siitä, onko sukasta tulossa oikean kokoinen, kaverilla kun oli jalan koko lähempänä sukan sajaan jalan kokoa kuin minulla. Kaverini sanoi, että voi hän kokeilla, mutta samalla mietti, eikö ole vähän ikävää, että sukka käy jonkun toisen kuin sukan saajan hikisessä jalassa. Hän riisui oman sukkansa ja vetäisi minun tekemäni omaan paljaaseen jalkaansa. Järkytyin.

Myönnetään nyt julkisesti, miten tyhmä ja yksinkertaistava olen taas vaihteeksi ollut. Vain koska minä itse en ole tykännyt pitää villasukkaa paljaassa jalassa, olen kuvitellut, että kukaan muukaan ei niin tee. Juuri tällaista ajattelua minä vierastan ja minua ärsyttää ihmisten "eihän kukaan koskaan" tai "kaikkihan aina" -väitteet, ja sitten minä syyllistyn ihan samaan itse! Ja kun sitä tarkemmin miettii, niin kai sitä sitten vain ajattelee jatkuvasti, se nyt vain on meidän arkiajattelun tapamme. (Siis kaikkien, kukaan ei ole erilainen, koska minä olen sellainen.)

Villasukka paljaassa jalassa ensinnäkin kutittaa. Jos nyt kutittaa on edes oikea sana. Raapii, raastaa ja tikkuilee. Sitä tunnetta ei kestä. Uudet, hienot bambusilkkivillalankasukkani ovat ihanat ja tykkään niistä, mutta nekin raapivat ihoa aivan sietämättömän paljon, ei puhettakaan, etten laittaisi puuvillasukkia alle.

Toinen syy sille, että kukaanhan ei ikinä pidä villasukkaa paljaassa jalassa, on se, että kaikkien jalathan jäävät silloin kylmiksi. Paitsi että niin ei olekaan. Ilmeisesti edustan vähemmistöä. Yöllä peiton alla (merino)villasukka lämmittää tarpeeksi, paitsi jos olen poikkeuksellisen jäässä, mutta päiväsaikaan ilman peiton tuomaa lisälämmitystä jalat jäätyy. En tiedä mistä se sitten johtuu. Kaiken järjen mukaan villa lämmittää enemmän kuin puuvilla. Mutta pelkässä villasukassa minun jalkani ovat jäässä. Kokeiltu on. Monesti kun unisukat unohtuvat aamulla jalkaan huomaan pian jalkojeni olevan jääkalikat, ja korjaan tilanteen joko vaihtamalla sukat puuvillasukkiin tai laittamalla puuvillasukat alle.

Olisi tietysti kiva tietää selitys tälle ilmiölle. Ja sille, miksi asia ei ilmeisesti muilla ole näin. Maailmassa tosiaan on monta ihmeellistä asiaa.

Joulukuun ensimmäinen

Mitä ihmettä? Missä välissä iski joulukuu? Voieivoieivoievoiei..! Katastrofi!

Ei siis sillä. Lahjat on ihan hyvässä vaiheessa. Tai... ainakaan ne eivät ole sen pahemmassa vaiheessa kuin ennenkään tässä vaiheessa vuotta. Mutta minulla ei ole joulukalenteria!

Tässä sen taas näkee, miten käy kun kuuntelee sitä saman talouden niin sanotusti järkevää ja hillittyä asukasta. Olisi pitänyt tehdä niin kuin minä olin jo tekemäisilläni, eli ostaa joulukalenteri silloin lokakuun puolessa välissä kun sellainen ensimmäisen kerran iski silmäään kaupassa. Miten tässä taas kävi näin? Ei ollut ensimmäinen kerta!

No, pakko myöntää, että jos jokin on turhaa roinaa ja roskaa, niin joulukalenteri. Siis periaatteessa. Ei sitä tietysti varsinaisesti tarvitse. Sitä vain... niin, sitä vain kaipaa. Ja toisaalta pitäisi tehdä niin, että ostaisi jonkun nätin ja hyvälaatuisen kalenterin, ja käyttäisi sitä sitten tulevinakin vuosina. Ei mitään suklaakalentereita. Samat suklaat saa ostamalla levyn ja syömällä palan päivässä, roskaa vain tulee vähemmän.

Eikä tämä päivä sentään tämän takia aivan myttyyn mennyt. Avopuolisoa on ehkä syyttäminen siitä, että joulukuun ensimmäinen aamu humahti ohi ilman joulukalenteria, mutta toisaalta eräästä toisesta asiasta ropisee paljon pisteitä.

Olin juuri keittämässä iltapäivän mansikkateetä, kun postiluukusta kuului kolahdus. Jee, sieltä tuli Interweave Knits! Sain aiemmin syksyllä synttärilahjaksi IK:n tilauksen ja nyt tuli sen tilauksen ensimmäinen lehti.

Koska olen tänään ollut ahkera,* voin huoleti ja hyvin omintunnoin käpertyä sohvalle toisen teemukillisen kanssa selaamaan neuleohjeita ja lukemaan artikkeleita. Yhdellä läpisilmäilyllä löytyi jo pari kivaa juttua, ja ylipäänsä äkkiseltään sisältö näyttäisi paremmalta kuin viime numerossa. Aion varmaankin tehdä ainakin yhdet sukat. Ainakin.

Toinen kysymys on tietysti, että milloin...

Jotta kukaan ei jäisi tyystin joulukalenteritta, niin tietäkää, että netistä löytyy Mielensäpahoittajan joulukalenteri. Olen kuunnellut Mielensäpahoittajan tarinointia äänikirjana, ja suosittelen muillekin. Ihanan valloittavia ja ah niin negatiivisia ajatuksia maailman menosta.

Ja vaikken yleensä mainostakaan, niin nyt mainostan. Oma joulukalenterinsa on myös Lumoavassa Langassa, josta löytyy joka päivälle jokin tarjous jouluun asti. Vielä ehtii neuloa pehmoisia joululahjoja. Fiksuimmat meistä aloittaa aaton aattona.



*ahkera siis omasta mielestäni

Nenä jäässä

Lunta ja pakkasta. Paljon pakkasta. Tykkään kyllä - periaatteessa. Ulkona on tosi kaunista, ainakin siihen tiettyyn aikaan, kun siellä on hetken verran valoa. Ja jos pukeutuu tarpeeksi hyvin ja pysyy liikkeessä, ei ulkona pahemmin edes palele.

Valitettavasti minä palelen ihan hirveästi sisällä ja melkein koko ajan. Päivällä se on vähän hankalaa, kun ei voi koko aikaa viettää kääriytyneenä viltteihin. Yöllä se on vähän hankalaa, sillä paksusta täkistä ja pehmoisista unisukista huolimatta olen jäässä ja nukahtaminen sitä myöten vaikeutuu.

Nenä on jäässä koko talven. Saunomalla sen ehkä saa väliaikaisesti lämpimäksi, mutta ei saunassakaan voi koko aikaa olla.

Mistäköhän minulla sitten tuo neulomisinto mahtaakaan tulla? Miksi ihmeessä muka haluaisin itselleni villaisia vaatteita ja asusteita, kun paleleminen on niin nastaa?

Tajusin juuri, että vaikka käytän aika suuren osan ajastani neulomiseen, aika paljon aikaa kuluu myös lukemiseen. Ja tietty äänikirjoihin. Ne onkin siitä käteviä, että niitä voi kuunnella neuloessa tai kävelyllä. (Ja siivotessakin varmaan voisi, jos joskus siivoaisi.) Kun nyt sitten metsästelin lukuvinkkejä kirjallisuutta sivuavista blogeista, tuli mieleeni, että voisin oikeastaan itsekin kirjoitella aika ajoin ylös omia ajatuksiani kirjoista. Toisinaan se toki on vähän turhaa, siis silloin kun minulle iskee vaikkapa Agatha Christie -kausi, tai kun luen uudestaan jotain samoja kirjoja, jotka olen aiemmin jo lukenut. Silloin ei välttämättä ole mitään uutta sanottavaa. Ainakaan aina. Mutta noin muuten, aina silloin kun tulen lukeneeksi jotain, mistä mitään ajatuksia herää.

Ehkäpä tosiaan alan kirjoitella lukemistani kirjoista tänne. Mietteitä talteen. Alan pitää Kirjallisuusblogia! Todistan olevani monitaitoinen ihminen. Osaan neuloa ja lukea. Korkeasti sivistynyt ja taiteellinen yksilö. Sellainen minä olen.

En ostanut mitään

Vai oli eilen Älä osta mitään -päivä. Menipä täysin ohi minulta, taas sen näkee, että en seuraa ollenkaan aikaani tai sitä mitä ympärillä tapahtuu. Sikäli kuin sillä nyt on mitään väliä. Minusta koko päivä on jokseenkin turha. Ja olen ehkä valittanut tästä ennenkin.

Älä osta mitään -päivän ei ole toki tarkoitus vaikuttaa kulutuksen määrään sinä yhtenä tiettynä päivänä. Se on vain tempaus, jonka on tarkoitus herätellä ihmisiä. Minusta se ei herättele. Miten se muka herättelee? Jos normaalisti paljon hummailevat ja jatkuvasti uutta tavaraa haalivat ihmiset ovat yhden päivän ostamatta mitään, mitä he muka huomaavat? Eivät mitään. Ei yhdessä päivässä voi huomata, että vähemmälläkin pärjäisi. Minusta kaikki normaalit ihmiset ovat vähintäänkin muutaman kerran vuodessa joka tapauksessa ostamatta mitään.

Miksi Älä osta mitään -päivä herättelisi ihmisiä ajattelemaan kuluttamistaan yhtään sen enempää kuin ihan vain julkinen keskustelu aiheesta? Ei miksikään. Osaa ihmisistä koko päivä vain ärsyttää, ja vaikka se onkin todella tyhmää, jotkut aivan varmasti menevät shoppailemaan ihan uhallaankin.

Minuun Älä osta mitään -päivä ei vaikuttanut eilen. En ostanut mitään. En ylipäänsäkään ostele mitään joka viikko - ruokaa lukuunottamatta tietysti. Ja jos olisin eilen ostanut vaikkapa lankaa tai mitä muuta nyt vain, saattaisin näin jälkeenpäin hetkellisesti tuntea huonoa omaatuntoa, mutta vain siksi, että minut on jostain syystä poikkeuksellisen helppo suggeroida tuntemaan syyllisyyttä. Se olisi tietysti naurettavaa, koska vaikka minäkin teen typeriä ostoksia toisinaan, ja vaikka varmasti olen pääasiassa itsekäs kuluttaja, en minä toisaalta ostele uutta jatkuvasti ja minä myös mietin aika ajoin, missä ostamani tavarat on tehty sun muuta.

Älä osta mitään -teemalause saa edelleenkin ajattelemaan vain ostamista. Jos jatkuva kulutus on yhteiskuntamme ongelma, eikö tempauksen silloin kannattaisi olla sellainen, joka nimenomaan ohjaa ajatteluamme muualle? Muuhun kuin ostamiseen.

Yhtä typerä on minusta myös autoton päivä. Mitä hyötyä siitäkin taas on? Suurin osa yksityisautoilijoista ei piittaa siitä, ei varsinkaan, jos työmatka jollain muulla keinolla liikkuen on työläämpi ja ikävämpi. Ne, jotka kulkevat julkisilla tai omalla lihasvoimallaan, tekevät sen joka tapauksessa. Paljon hyödyllisempi olisi minusta esimerkiksi kimppakyyti -viikko. Jos edes muutamat yksityisautoilijat vaivautuisivat kokeilemaan kimppakyytejä viikon ajan, saattaisivat jotkut huomata systeemin itselleen toimivaksi ja alkaa organisoida vastaavaa useamminkin.

Autoton päivä ärsyttää minua siksikin, että helppohan se sieltä pääkaupunkiseudulta on huudella, että lopettakaapa se yksityisautoilu. Siellä julkiset liikennevälineet nyt sentään toimivat jotenkuten. Toista on monessa muussa kunnassa, jossa läheskään joka paikkaan ei pääse julkisilla, jossa busseja menee harvoin ja niiden aikataulut heittävät.

Minä kuljen pitkälti bussien kyydillä tällä hetkellä. Ja aina v*tuttaa. Välillä harkitsen paikallisen linja-autolafkan räjäyttämistä, mutta suunnitelma kariutuu yleensä siihen, että minulla on aika rajalliset räjähdysaineiden varastot eikä pomminrakennustietämyksenikään ole järin suuri.

No, paremmin täällä menee kuin entisessä kotikaupungissani. Siellä ei voinut harrastaa mitään iltaisin, koska kuuden jälkeen ei mennyt busseja kaupunkiin eikä tullut sieltä takaisin. En tiedä, miten nykyään, mutta silloin minun nuoruudessani...

Joko on tullut selväksi, että vastustan näitä teemapäiviä? Sitten voinkin pyörtää puheeni ja sanoa, että en itse asiassa suoranaisesti vastusta niitä. Olkoon ja elelköön. En vain näe niillä olevan kovinkaan suurta vaikutusta. Tietysti... niin, tässähän minäkin kyseisten teemapäivien motivoimana pauhaan asioista. Kaipa tämäkin on sitä kaivattua keskustelua.

Ja kuten minulla ja ex-kämppikselläni on tapana päättää kaikki yhteiset keskustelumme: itsehän olen täydellinen.

Valitusvirttä ja ylistyslaulua

Valittaminen ei ole mitenkään kaunista eikä mukavaa luettavaa tai kuultavaa, mutta tällä kertaa taidan silti valittaa. Migreenistä. Migreeni pilaa elämää.

Olen viime aikoina pursunut intoa ja erilaisia ideoita neuleiden suhteen. Ilmeisesti maailmankaikkeus päätti tasapainnoittavaksi tekijäksi lähettää minulle tähän mennessä yli viikon kestäneen migreenikauden, ihan vain jotta en olisi vahingossa liian tuottelias. (Tai hyvällä tuulella.) En tosin ole ollut yhtämittaisen migreenikohtauksen kourissa useaa päivää, olen vain jatkuvassa väsyneessä sumussa, joka puhkeaa kohtaukseksi aina hyvän tilaisuuden tullen - esimerkiksi työpäivän aikana. Edellinen kohtaukseni iski maanantaina, alkoi yltyä iltapäivällä ja illasta iski päälle kuin tonni tiiliä. Eilinen meni siitä toipuessa, tokkurassa ja pääkipuisena. Tänään olen aivan mielettömän väsynyt.

Tänään kävin kuitenkin hakemassa uuden estolääkityksen lääkäriltä. Edelliseni ei toiminut toivottavalla tavalla, toivottavasti tällä kertaa tärppää. Lisäksi sain täsmälääkkeitä.

Kaikesta neuleintoisuudestani huolimatta en ole siis neulonut juurikaan. Mutta eilen aloitin erään koeneuleen, (mikä ei tokkurassa tietysti ollut mikään loistava idea), ja tänään sukat ihanasta Ilun langasta.

Lihasmuisti on jännä. En tarkoita sitä, kuinka motoriikka hioutuu, (se ei nyt sattuneista syistä ole minulla muutenkaan ihan parhaimmillaan, kädet toimii vähän miten sattuu), vaan sitä, miten tietyn liikkeen toistaminen saa muistojen kirjon pintaan. Vähän niin kuin tuoksutkin. Jotain, mitä ei ole ajatellut, jotain vaikeasti kuvailtavaa... tunnelmia, tuntemuksia. Nyt alettuani neulomaan pitkästä aikaa kakkosen puikoilla ja tietyn paksuisella ja tuntuisella langalla aloin yhtäkkiä muistaa ja uudelleen kokea asioita, joista elämäni koostui noin vuosi sitten. Silloin viimeksi oli vastaavaa lankaa vastaavilla puikoilla. Muistan asioita, joita silloin ajattelin ja tein. Miltä silloin tuntui.

Tapahtuuko tätä muille? Tiedän, että aika monelle musiikki aiheuttaa tällaisia muistoja, samoin tuoksut. Mutta kuinka yleistä on, että tekeminen vie mielen takaisin menneisyyteen? Jos niin käy minulle, varmaan sitten muillekin. Luulisin.

Oli miten oli, nyt on aivan ihana neuloa juuri tuota lankaa. Ja juuri 2 mm puikoilla. Ja niin se taisi olla viimeksikin. Taidan rakastaa 2 mm puikkoja ja ohutta lankaa. Ja siis oikeasti Rakastaa, niin ylikäytetty sana kuin tuo joidenkin mielestä ilmeisesti onkin. Mikään muu sana ei nyt riitä.

Pitkäaikaisten vihollisuussuhteiden yllättävä lämpeneminen

Minun toimintaani eivät ohjaa ainoastaan vankat periaatteeni. Välistä nimittäin taivun olosuhteiden pakosta. Harvoin kylläkin, mutta välistä. Jos ympäristölläni on tietyssä hetkessä ja tietyssä paikassa tarjottavinaan vain tiettyjä välineitä päämäärieni saavuttamiseksi, tartun sitten niihin (välistä, sanoinko jo?), vaikkakin pitkin hampain.

Eilen minut valtasi suorastaan pakkomielteen kaltainen palo päästä neulomaan rannustimia. Lankaa oli tarjolla, ohje helposti netissä saatavilla, aikaa periaatteessa mielin määrin, mutta sopivan paksuisia pyöröpuikkoja magic loopia varten ei ollut näkösällä.



Tiedän. Minä vastustan sukkapuikoja. Sydämeni pohjasta. Mutta tällä kertaa taivuin. Nappasin saatavilla olleet 4 mm puiset sukkapuikot ja aloin hommiin. Ajattelin, että kyllä minä tämän kerran kestän.

Ja miten kävi? Minulla on ollut kivaa. Muistan kyllä kerran aiemminkin melkein nauttineeni sukkapuikoilla neulomisesta (nekin olivat muuten puiset), mutta silloinkin tietyt asiat neulejäljessä häiritsivät. Eivät nyt. Neulepinta on kauniin tasaista. Ei mitään hirveitä venyneitä silmukoita puikkojen vaihdoskohdissa. Tosin luulen, että siihen vaikuttaa myös malli ja lanka. Olen silti suorastaan pöyristynyt.

Edelleen sukkapuikot kyllä välillä tökkivät veemäisesti hihaan ja se häiritsee, mutta loppujen lopuksi siitäkin pääsee, kun käärii hihat ylös. (Tosin sitten jos alkaa palella on vain pakko sietää ajoittaista tökkimistä.) Noin muuten sukkapuikkoilu sujuu jo niin hyvin, että minun on mahdollista lukea samaan aikaan ja se on oikeastaan parasta, mitä yleensä voin sukkapuikoilta odottaa.

Sukkapuikot ja minä olemme siis lähentyneet nyt kulunen vuorokauden aikana. Ei voida vielä puhua mistään suuresta rakkaudesta, mutta hienoista ihastumistan on jo ilmassa. Eikä se haittaa. Minä en ole koskaan uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä. Parhaat suhteet kehittyvät pikkuhiljaa. Ehkä meilläkin on vielä mahdollisuuksia.

Etenee, etenee

Uusin Twist Collective on ilmestynyt, jee! Vaikka en olekaan tullut tuolta ikinä ainuttakaan ohjetta ostaneeksi, ei se ole estänyt ihailemista eikä inspiroitumistakaan. Jos minulla olisi rajattomasti rahaa ja aikaa, niin taatusti olisin tuoltakin jo jonkin ohjeen napannut omille puikoilleni. Mutta tuntuu turhalta uhrata viimeiset senttinsä ohjeeseen, jos ei tiedä, minkä vuoden puolella ehtii aloittaa siitä neulomisen. Jono kun on niiiiiiiiin pitkä.

En ole raportoinut vähään aikaan Sytyck-neuleeni etenemisestä. Sille on syynsä, kuten olen kertonut. Eikä se syy ole, hämmentävää kyllä, se etten olisi tehnyt mitään. Olen jopa noussut viikonloppuaamuina tavallista innokkaammin päästäkseni neulomaan. (Jep, ihmeiden aika ei ole ohi.)

Kirjoneule sujuu minulta jo suorastaan hyvin. Ei täydellisesti, mutta olen aika tyytyväinen itseeni. Siitäkin olen kovin yllättynyt. En ole kuitenkaan täyin välttynyt epätoivon hetkiltäkään. Sytyckin kirjoneuleprojektini alkoi hyvin ja nätisti, mutta jostain syystä ihan yhtäkkiä toisen kuviokerran kohdalla kaikki lähti menemään ihan per... huonosti. Oli hankala neuloa, langat oli koko ajan yltiölöysällä ja vaikeasti kädellä, mutta neulejälki oli kireää. Vähänkö alkoi ahdistaa. Jossain vaiheessa olin vetäistä puikot neuleesta ja heittää koko roskan nurkkaan ja muutaman rikkoutuvan tavaran perään ihan mielenilmaukseksi. Järjen ääni kuitenkin onneksi esti tämän.* Kun otin uuden, leppoisamman asenteen, alkoi homma taas yllätyksekseni luistaa.

Sittemmin onkin mennyt ihan hyvin ja mukavasti. Neulonkin nopeammin kuin olisin kuvitellut. Tai sitten vain käytän kaiken muuhun ja tärkeämpään tarkoitetun ajan neulomiseen... Sekin voi olla.

Seuraavaksi pitäisi alkaa taas hyödylliseksi ja keskittyä niihin muihin ja tärkeämpiin tekemisiin. (Tosin onko mikään oikeasti tärkeämpää kuin neulominen?) Lisäksi haluaisin ulkoilla ja sitten pitäisi vielä siivota, koska menin viikonloppuna epähuomiossa kutsumaan pari kaveria kylään täksi illaksi. Täytyy sanoa, että minun ajankäytössäni ja suunnitelmallisuudessani on vielä hiomisen varaa.



*Selvennettäköön, että järjen ääni ei siis kuulunut omasta päästäni, (saatan olla jakautunut persoona kaikin muin puolin, mutta järkeä edustava persoonallisuuspiirre ilmeisesti puuttuu), vaan samalla sohvalla istunut taloutemme miespuolinen jäsen esti minua toteuttamasta tuhoisia suunnitelmiani. Alan ymmärtää, mitä äiti tarkoitti huokaistessaan helpotuksesta aikoinaan kun kuvasin tuoretta poikaystävääni rauhalliseksi ja järkeväksi. Muistan ikuisesti äidin sanat: "Noniin, sehän on hyvä, kun sinä kumminkin olet... miten tämän nyt kauniisti sanoisi... no, sellainen reagoiva."

Ulkoasun kohennusta

No niin, sainpas vihdoin muokkailtua blogia vähän uuteen uskoon. Koitin saada tästä vähän enemmän oman näköiseni. Ja kun blogin nimi ei ollenkaan viittaa sisältöön, ajattelin että kenties voisi yrittää laittaa jotain muita selvästi aihepiiriin viittaavia vihjeitä näkysälle. Onnistuinko?


Vai pitäisikö vielä vähän kuitenkin alleviivata, että olen ihan itse neulonut ja virkannut kuvasta löytyvät vaatteen ja asusteet? Ettei keltään menisi tyystin ohi.

Olisihan se tosi sääli, jos kaikki eivät saisi tietää, miten hyvä neuloja minä omasta mielestäni olen.

Marraskuu ja lunta ja neuleita, joista voi puhua vain kuiskaten

Hupsista, marraskuussa mennään. Eikä minullla ole mitään näytettävää. Mutta pihalla on lunta.

Muuten rakastan joulua ja varsinkin lahjojen suunnittelua, mutta aika harmillista on, että suurinta osaa lahjoista ei voi esitellä täällä. Voi kyllä kertoa, miten hienosti menee tai purnata, jos jokin tökkii, mutta tuntuu tylsältä, kun ei voi sen tarkemmin kertoa, mistä neuleesta on kyse saati esitellä valokuvia. (No, mun kuvat ei tunnetusti kovin kaksisia ole - ja syytän siitä pelkkää kameraa - joten paljosta ei tietysti kukaan jää paitsi, mut kuitenkin...)

Rupesin miettimään muutama päivä sitten, että pikkusiskoni ei ole kommentoinut tähän uuteen blogiini ollenkaan eikä ole keskusteluissakaan sanallakaan maininnut tästä mitään. En kylläkään oleta, että kaikki sukulaiseni ja tuttavani kyttäävät innokkaasti blogipäivityksiäni ja ryntäävät aina uuden postauksen tullen välittömästi kommentoimaan, mutta tuli silti vähän sellainen olo, että kenties pikkusisko ei edes ole pitkiin aikoihin lukenut blogia. Muissa olosuhteissa saattaisin jopa loukkaantua, (tai sitten en), mutta nyt innostuin. Hahaa! Jospa voisinkin esitellä täällä ainakin siskolle tulevaa lahjaa.

Soitin eilen siskolle, ja kysyin, lukeeko hän nykyään minun blogiani. Ja pikkusisko vastasi, että ainiin, empä muuten luekaan. Silloin minä olin jo ilmoittaa, että hyvä, jatka samaa linjaa, mutta tämä hyväkäs ehtikin sanoa: "Hyvä kun muistutit. Mulla ei olekaan paljon mitään kivaa luettavaa netissä." Pahus.

Eli en esittele täällä pikkusiskolle tulevaa neuletta. Valitan. Mutta paljastettakoon sen verran, että lahja on osa SYTYCK-projektiani, eli tulossa on kirjoneuletta. Onneksi joulun jälkeen on vielä muutama päivä aikaa esitellä lopputulos täällä ennen kilpailun loppumista. Ja kaipa voin jotain tietoja etenemisestä ripotella. (Hyvin menee tällä hetkellä.)

Noniin, pikkusisko, nyt sitten sait vihiä siitä, mitä lahjaksesi tulee. Ja oma on vikasi. Näh näh!

Sitten se julkinen SYTYCK-projektini... no, siitä ei ole kuvia ihan puhtaasti laiskuussyistä. En ole jaksanut yrittääkään ottaa niitä. Mutta mitään jänittävää edistystä nyt ei ole tapahtunutkaan. Aika samalta se näyttää kuin aiemminkin, on vain pitemmällä. Vähän sivussa olen sitä tehnyt, kun joululahjat ovat menneet edelle, mutta eiköhän se tässä joskus valmistu. Ihan kiva sitä on ainakin tehdä, ja luulen, että siitä tulee ihan ok. Tosin värit ei oikein minun talvivaatteisiin passaa, mutta en välttämättä sitä itse pidäkään. Minulla on eräs hieno suunnitelma. Se saattaa jopa toimia.

No, eipä mulla muuta. Nämä kuvattomat tekstit on ihan tylsiä, mutta ei voi mitään. Heti kun blogin lukijat keräävät kolehdin ja lähettävät mulle kamerarahat, tulee hommaan varmasti muutosta. Kiitän jo etukäteen!

Kohupaljastuksia!

Olen tässä tovin pohdiskellut, kehtaisinko täällä julkisesti kertoa, mitä olen puuhaillut viime päivinä. En itse pidä asiaa mitenkään nolona, ja lapsellisena pidän sitä vain hitusen, mutta pelkään, että kaikki eivät ymmärtäisi. Nyt kun kuitenkin eräs niin sanoakseni perheen ulkopuolinen henkilö pääsi yllättämään minut tästä toiminnasta, eikä ainakaan räikeästi osoittanut mitään suurta halveksuntaa, rohkenen lopulta tunnustaa asian blogissanikin. Minun on melkeinpä pakko. Asiaan liittyy eräs todella mielenkiintoinen yksityiskohta.

Tai no ehkä asian mielenkiintoisuus avautuu vain kaltaisilleni... höm, mitä sanaa haenkaan... neulehöperöille. Eikä sekään ehkä riitä. Pitää olla fanaattisen kiinnostunut neulomisesta tekniikkana, minkä lisäksi pitää olla kiinnostunut siitä, ketkä kaikki muut tietävät asioista mistään mitään (koska sillähän ON väliä). Ja sitten pitää olla kiinnostunut kirjallisuudesta, piirrossarjoista ja lapsuuden aikaisista asioista - jos ei oman, niin jonkun muun lapsuuden.

Hyvä on. Minä olen siis innostunut katsomaan Muumeja Yle Areenalta. Olisihan minulla muutakin tekemistä ollut, mutta kaikenlaisia tekosyitä hyväksi käyttäen olen kuitenkin panostanut aikani tähän toimeen. (Sitä paitsi yhtä aikaa voi neuloa.) Muumit on ihania! Muumi-animaatiosarja on niin tunnelmallinen ja hauska ja ihanasti piirretty. Miljöö on kaunista.

Koska olen elitisti, olen pitänyt velvollisuutenani aina tilaisudeen tullen valistaa muita siitä, millaisia muumihahmot todellisuudessa, ei siis siinä animaatiosarjassa, ovat. Minä olen sentään lukenut kirjat. Samoin sarjakuvat, molempien Janssonien. (Ja ne vasta ovat hyviä!) Kaikkien muidenkin pitäisi. Paitsi ei ehkä sittenkään kaikkien, koska jonkun täytyy pysyä sivistymättömänä, jotta minulla on joku kohde, jolle prassailla. Pitää olla joku, jolle voin hivenen ylenkatseellisesti sanoa, että se animaatiosarja nyt on vain animaatiosarja, ihan söpö, mutta noh... ei mitään oikeita muumeja.

Totuus kuitenkin on, että se animaatiosarja ihan oikeasti on tosi ihana. Ja suomalaiset äänet ovat tietysti ainoat oikeat. Ruotsalainen Lilla My ainakin on ihan vaisu. Joten nyt olen sitten antaumuksella uppoutunut Muumien maailmaan.

Ja tiedättekö mitä! Muumitkin neuloo! Muistin kyllä entuudestaan, että Pikku Myy seilaa vesillä Muumimamman ompelukorissa, jossa on myös lankakeriä. Samoin muistin, että Muumipeikon, Niiskuneidin ja Vilijaanan ollessa sellissä vanginvartijana toimiva poliisin serkku neuloo jotain pitkää ja vihreää, (eikä tiedä, mitä neuleesta lopulta tulee - tosi hyvä lähtökohta neulomiselle btw). Mutta nyt tulin kiinnittäneeksi huomiota siihen, että sekä Muumimamman että vanginvartijaserkun neulomiset on piirretty tunnontarkasti muistuttamaan oikeaa neulomista. Se on jo poikkeuksellista!

Mutta mitä vielä? Muumimamma ja poliisin serkku eivät suinkaan neulo samalla tavalla! (Sensaatiomaisia uutisia, näen sieluni silmin, miten blogini laaja lukijakunta pyörtyilee riveissä!) Muumimamma, valehtelematta - ja tarkistin tämän - neuloo brittityylillä! Heittämällä! Voitte itse tarkistaa Yle Areenasta: jakso nro 28, Kadonneet lapset, kohta 19:12.

Poliisin serkku puolestaan näyttäisi neulovan mannermaisella tyylillä. Siis sillä tavalla järkevästi. Jakso nro 29, Jälleen yhdessä, 05:42.

Mahtavaa! Kerrankin joku tekee työnsä kunnolla! Ei olla piirretty vain sinne päin, vaan neulominen näyttää neulomiselta. Ja tiedetään, että neuloa voi monella tavalla, (vaikka tietysti vain minun tapani on oikea). Vähän lannistavaa ehkä, että Muumimamma neuloo brittiläisittäin, kun Muumit ovat kuitenkin suomalaisia, eikös vain? Tosin Muumisarjakuvat on muistaakseni julkaistu alunperin englanniksi, joten suotakoon Muumimammalle sitten joitakin erivapauksia. Ja sitä paitsi Muumithan tekevät kaiken omituisesti, niinhän se on.

On muuten äärimmäisen herttaista, miten Niiskuneiti sellistään sanoo poliisin serkulle: "Hei kuule, sinä neulot kauniisti." Ei kukaan ole ikinä minulle sanonut noin! Ehkä sen, että neulon hyvin tai että olen tehnyt kauniita neuleita... mutta itse neulomitapahtumaa ei olla kehuttu. Ehkä se ei sitten ole niin erityisen sulokasta, ei varsinkaan silloin, kun temppuilevat langat tai puikot aiheuttavat ärräpäitä. (Minullako? Ei koskaan!)

Kertokaa nyt joku, että minä en ole ainut, joka on uhrannut monta tuntia piirroshahmojen neuletyylien kyttäämiseen...

Patoutuneita tunteita

Minä vihaan sukkapuikkoja. Vihaan ja halveksin. Ne ovat... ne ovat... en löydä edes sanoja. Ne ovat käsittämättömät.

Hyvä on. En ehkä vihaa. Enkä välttämättä halveksikaan. Mutta kun nyt pitkästä aikaa tartuin sukkapuikkoihin, muistin vain taas kaikki ne lukemattomat pienet asiat, jotka jossain vaiheessa saivat nostatettua suorastaan kaunan kyseisiä välineitä kohtaan.

Ensinnäkin: miksi niiden puikkojen pitää tökkiä joka paikkaan? Miksi niistä yksi menee jatkuvasti hihaan ja siten haittaa neulomista? Toisekseen: miksi aina puikonvaihdoskohtaan jää inhottava löysien silmukoiden muonostama jono? Inhottava, ruma ruma jälki? Vihaan sitä. (Olen kuullut, että pitäisi unohtaa koko puikonvaihtamiskohta eikä yrittääkään kiristää silmukoita siinä, mutta ei se auta.) Kolmanneksi: eihän siinä samperin neulomisessa ehdi päästä vauhtiin! Vähän aikaa neuloo, ja jo pitää vaihtaa puikkoa! Raivostuttavaa.

Onneksi on magic loop. Mutta se ei nyt auta. Jostain mystisestä syystä olen aloittanut erään kauan laatikossa muhineen pikkuneuleen sukkapuikoilla. En viitsi kesken vaihtaa. Näyttäisi hassulta. Mutta miksiköhän olen tehnyt niin? Mitä minun päässäni on mahtanut liikkua? Sekö, että nämä sukkapuikot ovat puiset ja siksi potentiaalisesti ihanat? (Joo, ne olisivat ihanat, jos ne vain eivät tökkisi joka paikkaan, eivät aiheuttaisi rumaa neulejälkeä eivätkä olisi paholaisen keksintö. I hate youuuu!)

Hmm. Ehkä minä vain puran ja alan alusta magic loopilla? Turhaa vaivaa, mutta ehkä se säästää hermojani.

Väliaikatiedottelua

So You Think You Can Knit -projektini etenee ihan kiitettävää vauhtia. En todellakaan ole mikään superneuloja, kuten jotkut, mutta eteenpäin mennään. Tai niin ainakin kovasti yritän ajatella, sillä suoraan sanottuna onteloneule on sen verran hidasta touhua, että neuleeni ei varsinaisesti kasva silmissä.

Kivaa kuitenkin on. Onteloneuleen kanssa saa periaatteessa olla tarkkana, että ei vahingossa tee virheitä, mutta sekään tarkkuus ei lopultakaan ihan kauheasti vaadi. Kunhan nyt vähän keskittyy. Kaaviota ei tarvitse kuitenkaan silmä kovana tuijottaa, (no, itsehän sen teinkin), ja vaikka silmukoita on normaaliin neuleeseen nähden tuplat, ei ole mitenkään äärimmäisen vaikeaa tarkastella edellistä kerrosta ja katsoa missä mennään. Pari kertaa olen saanut olla korjailemassa edellisen kerroksen virheitä, mutta purkaa ei ole kannattanut, kun korjaaminen on vielä seuraavallakin rivillä ihan helppoa.

Kaikista hauskinta tässä onteloneuleessa on tosiaan tuo kaksipuoleisuus. Tai no hei, tosi omaperäisesti ajateltu, miksihän tätä onteloneuletta yleensä sitten tehdään? En ole kenties tänään terävimmilläni ja kaiketi hoen vain itsestäänselvyyksiä ja latteuksia, mutta niin se vain on, tosi upea keksintö tämä neulomistapa. Vitsit, että joku on ollut nero.

Muuta mukavaa onteloneuleessa on sen paksuus ja pehmeys. Vähän ohuemmallakin langalla tulee ihanan lämmittävä rinkulahuivi. Jee! Lisäksi neule on joustavaa. Ei ole pelkoa langanjuoksujen kireyksistä.

Olen silti edelleen sillä kannalla, että jotain varsinaista kirjoneulettakin haasteen parissa aion tehdä. Ja muutama idea onkin. Itse asiassa niitä on vähän liikaa, ja ennen vuoden loppua en todellakaan ehdi toteuttaa kaikkia. Varsinkaan kun melkein kaikki vaatisivat myös hyvän suunnittelytyön. Mutta katsotaan, mitä keritään. Ja saa kait näitä kirjo-, intarsia- ja onteloneuleita jatkaa myöhemminkin. Tosin sen intarsian suhteen minulla ei niitä ideoita niin kauheasti ole. Mutta tällä vauhdilla niitäkin liitelee mieleen ennemmin tai myöhemmin.

ADHD-neuloja tiedottaa: Taas suunnanmuutos!

Eilen, silloin kun minun piti itse asiassa tehdä jotain aivan muuta, innostuin taas kokeilemaan jotain aivan uutta juttua neulomisen saralla. (Tämä haaste kyllä näköjään avaa uusia ulottuvuuksia harrastukseeni.) Satuin bongaamaan Ravelryssä Tuin maininnan double knittingistä, ja koska en tiennyt, mistä oli kyse, piti minun heti tietysti googlettaman. (Hirveästi linkkeja, hah hah!)

Double knitting iski kyllä täysillä! Todella jännittävää. En ole ennen edes unelmoinutkaan voivani neuloa kaksipuolista kuviota. Tekniikka tuntuu suorastaan nerokkaalta, vaikkei se lopultakaan ole erityisen monimutkainen. Ja se jälki! Oli pakko alkaa heti kokeilla, ja siksi sohvallamme vallitsi eilen hetken (*köh köh*) aikamoinen kaaos.

Enhän toki voinut siirtää keskeneräisiä neuleita muualle, koska saatoinhan tarvita niitä hetkenä minä hyvänsä.

Tällä hetkellä minulla on siis samasta itse tekemästäni kaaviosta kaksi neuleta tulilla. Toinen on ympyrähuivi kirjoneuletekniikalla, toinen double knittingillä, jota suomeksi kutsutaan onteloneuleeksi.

Voitteko kuvitella, että olen aina ennen sivuuttanut tuon hienon tekniikan olemassaolon pelkästään sen erittäin epämielenkiintoisen nimen perusteella? Ontelo. Olenko ainut, joka ajattelee nenäonteloa?

Ensimmäisen kokeiluni jälkeen rakastuin onteloneuleeseen niin, että se syrjäytti kyllä kirjoneuleaikeeni mennen tullen. Rinkulahuivin kannalta lienee paljon mukavampaa, kun nurjaa puolta ei olekaan. Lisäksi kuviointi, jossa värit ovat kahdella eri puolella toisiinsa nähden päinvastaiset, tuo hauskaa vaihtelua vaatekappaleen käyttöön. Ja neulomisen kannalta on mukavaa, kun lankajuoksuja ja langankireyttä ei tarvitsekaan murehtia.

Eiköhän tässä käy niin, että lopulta puran sen perintestä kirjoneuletta edustavan version ja keskitän energiani onteloversioon. Ei sillä, kirjoneuleeni kanssa alkoi mennä jo aika hyvin, kiitos saamieni vinkkien ja muutaman omankin oivalluksen. Ja jos (tai siis kun) aikaa riittää, (riittää, riittää!), kehittelen rinkulahuivin jälkeen lisää kirjavia asioita, joita voisin haasteeseeni sisällyttää. Haasteen sisältö kun ilmeisesti saa elää kilpailun aikana.

Tältä ehkä tuntuu valaistuminen

Kiitokseni kanssakilpailijattarelleni Villapallolle siitä, että kirjoneulomiseni lähti vihdoinkin vauhtiin. Hollywood-viikkojen aikana harjoittelin kirjoneuletekniikkaani Dropsin Fabelilla, ja se alkoi toimia ihan kohtalaisesti, vaikkakaan ei mitenkään erityisen sujuvasti, mutta jostain syystä vaahdettuan Dropsin Merino Extra Fine'iin, kakkoslangan jatkuva löystyminen paheni ja alkoi tosissaan häiritä ja hidastaa neulomista.

Tähän mennessä olen käyttänyt lankojen pitelemiseen kahta eri taktiikkaa, joista kumpikaan ei tuntunut mitenkään erityisen hyvältä. Ensinksikin kokeilin lankojen pitämistä vasesmman käden etusormen ja keskisormen päällä.



Niin, tuo tekniikka tuntui aluksi minulle täysin luontevalta. Molempien lankojen etusormella pitäminen on nimittäin aika hankalaa. Langat eivät pysy kovin helposti toisistaan erillään ja se nyt luonnollisesti hidastaa neulomista tavattomasti. Siksi lankojen kulkeminen kahdelta eri sormelta tuntui aluksi helpolta.

Ongelmaksi muodostui se, että kakkoslanka, se joka tuli keskisormen päältä, löystyi aina neuloessa nopeasti. Eturosmelta tulevat lankajuoksut kiristivät kamalasti, kun taas keskisormen päältä tulevat eivät juuri ollenkaan. Aika epätasaista jälkeä siis. Lisäksi langan löstyminen johti aina lopulta siihen, että lanka tippui sormelta, ja se piti aina erikseen noukkia siihen.

Muutama päivä sitten aloin erään toisen neuleeni parissa ihan huvin vuoksi kokeilla brittiläisten tapaa neuloa. Haasteeni ei ole Bollywood, mutta jostain syystä innostuin. Varmaan jokin valtoimenaan vellova sytyck-energia sai minut tylsistymään neuleeni parissa ja pisti kokeilemaan uutta. Olen kuitenkin jo niin pitkään päivitellyt brittiläisten tapaa tehdä tämäkin asia niin perhanan vaikean näköisesti, että pakkohan sitä oli lopulta ihan tosissaan yrittää itsekin.

Kun brittityyli alkoi, jos nyt ei luistaa, niin jollain tasolla onnistua ainakin, tuli mieleeni kokeilla sitä kirjoneleessanikin apuna.

Ei auttanut.

Kyllähän se tavallaan toimi. Vähän hidasta ja tympeää se vain oli. Ja jälleen kerran lanka vain löystyi vaikka mitä tein. Kummallisinta oli, että vaikka kokeilin lopulta niitä halveksimiani kieputetaan-lanka-miljoona-kertaa-kaikkien-sormien-ympäri-tapoja, lanka onnistui sormen päältä löystymään silti. Siis siitä huolimatta, että se kiristi muut sormet niin tiukalle, että verenkierto oli tyssätä kokonaan.

Ilmiselvästi ainut sormeni, joka osaa kontrolloida langan kireyttä oikein, on vasemman käden etusormi. Varmaan treenaamalla oppisi käyttämään muitakin sormia yhtä tehokkaasti, mutta onneksi minun ei ehkä tarvitse treenata. Villapallon käyttämä tekniikka on nimittäin niin hyvä, että se istui minullekin!

Nyt minua ihmetyttääkin, onko tosiaan niin, että kukaan muu koko maailmassa ei tuota tapaa käytä. Sehän on selvästi ainoa oikea! (Käännän tietysti kelkkani taas heti kun onnistun kehittämään jonkin ongelman tämänkin tavan kanssa, mutta ainakin nyt olen tätä mieltä.) Tietenkään tapa ei oikein toimi, jos samalla rivillä täytyy käyttää kolmea lankaa, mutta kukas hullu niin vapaaehtoisesti tekisi muutenkaan? Tai ainakaan en minä.

Pikkuvauvatkin on parempia kuin mä!

On kolme asiaa, joita minä ehkä vihaan: typerä, surkea kamerani, jolla ei tee käytännössä mitään, meidän asunnon kohtalaisen himmeä valaistus (säällä kuin säällä) ja kirjoneulominen.

Kirjoneule on hidasta, tylsää ja vaikeaa. Samperi, kaksi lankaa, mitä ihmettä sillä toisella tekee?! Ei se pysy hyvin mitenkään. Olen yrittänyt pitää kakkoslankaa vasemman käden keskisormen päällä. Muuten toimii, mutta lanka meinaa koko ajan löystyä, niin että lopulta saattaa tipahtaa sormelta. Ihan sama mitä teen. Sen jälkeen olen pitänyt kakkoslankaa oikean käden eturormella. Siinäkin se löystyy. Ensimmäistä kertaa neulomishistoriani aikana joudun kieputtelemaan langan sormen ympäri, tapa jota en ole koskaan ymmärtänyt kun olen nähnyt muiden sitä käyttävän. Ja siltikin lanka löystyy.

Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tällaisen haasteen?

Ja katsokaa nyt tuota valokuvaa! Ihan kamala! Se oli niin pimeä, että jouduin vähän kuvankäsittelemään sitä, jotta siitä erottaisi jotain, mutta ei kovin kauniilta näytä nytkään.

Jos täytyy kaivella jotain positiivisia puolia asioista, niin ainakin sen voin sanoa, että kirjoneuleeni ei ole enää mitenkään erityisen kireää. Olen oppinut hallitsemaan sitä. Joskin se vie aikaa eikä tosiaankaan tapahdu itsestään tai luontevasti. Mutta ei se ole vaikeakaan. Jonkin verran saattaa olla vaikutusta silläkin, että otin neuleeseen kokoa suuremmat puikot kuin langalle on suositeltu. Järkeilin, että rinkulahuivi saa olla neuletiheydeltään kohtalaisen löysää. Se on kirjoneuleen kanssa jo sinänsä aika iso haaste.

Joka tapauksessa alan pikku hiljaa samaistua erääseen pikkupoikaan, jolle muutamia vuosia sitten yritin (en muuten suinkaan omasta halustani) opettaa ihan yksinkertaista ketjusilmukkaa. Homma oli meille molemmille todella turhauttavaa, ja pojan kärsivällisyys herpaantui jostain mystisestä syystä aina juuri tasan sillä hetkellä, kun hän vihdoin oli onnistumassa luomaan ensimmäisen silmukkansa. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, että poika ryömi pöydän alle eikä suostunut tulemaan sieltä pois vaan huuteli vain sieltä katkerana: "Pikkuvauvatkin on parempi kuin mä!"

Alan ehkä saada tästä hommasta päänsärkyä. Johan tässä ollaankin kirjoneuleen puolesta peräti rivillä kolme. Taidan palata rentouttavan tenttiin luvun pariin ja jatkan hampaideni kiristelyä kirjoneuleen parissa joskus vähän myöhemmin.

Puolustuspuhe

No niin, nyt on So you think you can knit -kilpailu käynnistynyt, ja ilmeisesti ensimmäiset ovat jo tarttuneet puikkoihinsa. En minä. Minä olen opiskellut ja harrastanut liikuntaa, joskin kumpaistakin jokseenkin tehottomasti.

Luultavasti pisteeni laskevat päätuomarin ja kanssakilpailijoiden silmissä kohisten, kun näin julkisesti tunnustan priorisoivani muun elämän haasteen edelle. Mutta olen jo miettinyt valmiiksi argumentit, joiden varaan aion rakentaa puolustukseni. Olen nimittäin ensinnäkin sitä mieltä, että neulominen, varsinkin haastava neulominen valtaisan paineen alla, kuten nyt tämä haasteen aikana, vaatii paitsi mielentyyneyttä myös itse asiassa aika hyvää lihaskuntoa. Toisin sanoen haasteen toteuttaminen suorastaan vaatii pohjatyökseen opiskeluasioiden eteenpäin viemisen niin pitkälle kuin on mahdollista järkevässä ajassa. Tällöin neuloessa ahdistus ei vaani koko ajan takaraivossa muistuttelemassa tulevista tenteistä tai muista koitoksista. Voin keskittyä siien mitä teen. Tämän lisäksi on syytä vetreyttää myös lihaksensa liikunnalla ja saunalla, jotta turhaa jännitystä ei pakkautuisi niskaan aiheuttamaan hyvän neulemaratonin katkaisevaa päänsärkyä.

Opiskelun ja liikkumisen lisäksi olen myös syönyt. Tyhjällä vatsalla ei pitkälle potkita, eikä neulominen ole kovin helppoa enää siinä vaiheessa kun kädet alkavat täristä. Ei varsinkaan kirjoneulominen.

Oikeastaan aika pian pitäisi jo mennä nukkumaan. Levänneenä aamulla toki olisinkin vielä huomattavasti paremmassa iskussa neulomistakin ajatellen. Mutta alkaako tämä jo vaikuttaa haasteen välttelemiseltä? Ja eikö sitä paitsi, (voisi joku ärsyttävä tyyppi kysyä), näitä kaikkia asioita olisi voinut hoitaa jo etukäteen, jotta kilpailun starttaushetkellä olisin ollut jo valmiiksi vetreä, levännyt, kylläinen ja tyyni?

En alennu vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin.

Sekavia suunnitelmia

Nyt on sitten haastelangat hankittu. En viitsinyt jättää ihan viime tippaan. Siinä on nimittäin ehkä jo vähän liikaa, että varsinaisen tanssin alkaessa minulta ei löydy lankaa eikä suunnitelmia. Nyt on edes lankaa.

En ole ihan varma, onko vika nyt siinä, että minulla on ideoita liikaa, vai siinä, että niitä on liian vähän. (Vai siinä, että ne ovat liian huonoja.) Kaikenlaista on käynyt mielessä, sukista mekkoon, mutta jostain syystä kirjoneulesukat eivät vain saa minua oikein innostumaan. Kokeilujeni perusteella magic loopilla ei saa aikaan (tai siis minä en saa) kovin nättiä kirjoneuletta, kun kuvio kiristyy reunojen kohdalla liikaa, enkä oikein hingu päästä sukkapuikoilla tekemään.

Mekon kanssa olisi muita ongelmia. Ensinnäkin se Fabel, joka oli lankaehdokkaani. En ole aivan vakuuttunut siitä, etten kutiaisi siitä. Toisekseen se kirjoneule. Juuri kun sain ratkaistua kaikki kavennusasiat sun muut, tulin siihen tulokseen, että en itse asiassa niin kauheasti tykkää siitä, mitä minulla oli mielessäni. Se mitä oikeasti haluaisin tehdä, jos tekisi mekon, sisältäisi kohtalaisen vähän kirjoneuletta, sitä olisi vain mekon helmassa.

Periaatteessa voisin tietysti tehdäkin mekon, jossa on kirjoneuletta vain kohtalaisen vähän. Haasteen vaativuudenhan sai itse määritellä. Mutta olisiko se liian suuri riman alitus? Ja toisaalta, edelleen se Fabel... hmm hmm.

Uusi suunnitelmani on tehdä pyöröhuivi. Tylsä idea? Joo, taitaa olla. Mutta kuvio olisi sentään suunniteltuna. Ja tällä kertaa lankavalinnassa on otettu hipiäni rajoitteet huomioon. Mutta niin... en ole oikein tyytyväinen tähänkään ideaani. Voihan siitä ihan kiva tulla joo, mutta kun minä halusin sen mekon. Tosin olen jo pitkään halunnut rinkulahuivinkin, mutta oikeasti se on ollut haaveissani aina yksivärinen. Nyt siitä tulee valitettavasti harmaa-pinkki. (Toisaalta jos minä tekisin myöhemmin sen yksivärisen. Eihän kaksi rinkulahuivia voi olla liikaa? Tämä on Suomi ja täällä on aina kylmä, kai sitä kaipaa vaihtelua pitkän talven aikana? Vai onko se liioittelua?)

Nyt minua kuitenkin kiinnostaisi tietää, minkälaiseksi voin haasteen omalta osaltani muotoilla. Ilmeisesti voin tehdä useamman työn, mutta pitääkö ne kaikki tietää ja kertoa etukäteen? Vai riittääkö, että kerron, että aion toteuttaa yhden tai useamman neuleen, joissa on kirjoneuletta?

Ei kun ei sittenkään niin

Suunnitelmat uusiksi. Täysin. Ei tästä tule nyt yhtään mitään, eikä kyllä mistään tule mitään muutenkaan, kun keskittymiskykyni on nolla. Mutta ei, ei Dropsin Fabelia, eikä sydänkuviotakaan. Kait. Eikä mitään mitä SYTYCK:iä varten suunnittelin.

Tällä kertaa en syytä ailahtelustani pelkästään päättämättömyyttä ja heikkoa luonnetta. Pitää vedota herkkähipiäisyyteen. Fabelin neulominen on aivan ihanaa ja se lanka on minusta hieno ja käyttäisin sitä jos voisin. Mutta minä kutian. Jos nyt raavintaa ja pistelyä voi kutsua kutittamiseksi.

Tämä kutinataipumukseni harmittaa minua ihan hirveästi. Maailmassa on tosi paljon kauniita ja laadukkaita lankoja, mutta minä voin oikeastaan lopultakin käyttää niistä vain harvoja. Varsinkin, jos ne ovat missään kosketuksissa ihooni.

Periaatteessa olen sitä mieltä, että minun pitäisi vain aloittaa karaistuskampanja ja koittaa totutella karheisiin materiaaleihin. Olenhan onnistunut sitkeästi käyttämään erästä 7 veljeksestä tekemääni baskeriakin, vaikka se aina kutittaa otsaa. Mutta jaksanko yrittää? Se tunne on niin ikävä, että en haluaisi pakottaa itseäni kestämään sitä, jos vain ei tarvitse.

No, vielä on pari päivää aikaa muuttaa suuntaa. Alan kallistua nyt jonkin pehmeän ja ihanan langan kannalle. Ja teen siitä ympyrähuivin. Olen alkanut kaivata sellaista syystuulien nyt riepotellessa. Ja kun räntääkin sataa taivaalta, kaikki lämmin on tervetullutta.

Mutta minkälainen kuvio? Kirjoneuletta, hmm... Täytyy alkaa luonnostella.

Salaman nopeudella

Nyt olisi vaihteeksi olemassa jotain valmistakin. Tai siis melkein.

Aloitin keväällä mustan Aeolianin neulomisen itselleni. Tarkoitus oli saada mahdollisimman pian valmista, sillä minulla oikeastaan oli käyttöä mustille vaatteille ja asusteille. Vaan kävikö taaskaan niin kuin suunnittelin? Tietenkään ei.

Huivi kyllä eteni ihan kiitettävää vauhtia (muistaakseni), mutta juuri päättelykierroksella lanka loppui kesken. Ja siihen sitten jäi. Huivi on odotellut lähes valmiina monta kuukautta sillä aikaa kun olen ajatellut sitä, että pitäisi kenties käydä ostamassa uusi vyyhti lankaa.

Olen oikeastaan aika köyhä, jos siis köyhyys mitataan pankkitilin sisältämän rahamäärän perusteella, (niin, tai vaikka siihen lisättäisiin kaikki lompakosta ja taskuista pursuilevat käteisetkin), ja nykyään myös kasvavassa määrin pihi. Uuden lankavyyhdin ostaminen muutaman metrin takia ei oikein houkutellut. Pohdiskelin asiaa ja mietin, että jos keksin lopulle langalle jotain käyttöä, niin sitten.

Lopulta tilanne ratkesi kun eräältä viisaammalta taholta tuli vihje, että voisin koittaa metsästää puuttuvaa langanpätkää netitse. Sosiaalisista verkostoista. Silloin muistin, että Ravelryssähän on tosiaan vaikka millä mitalla niitä ostetaan/vaihdetaan/varastetaan -ketjuja, ja voisin mennä sinne kokeilemaan onneani. Kirjoitin sinne viestin, jossa itkin puuttuvan Teeteen Elegantin perään ja ei kestänyt kauaakaan kun tarjouksia alkoi sadella.

Puuttuvan lankanöttösen minulle lopulta (ankaran kilpailutuksen jälkeen) lähetti Nunt. Hänellä oli tallessa juuri samaisen huivin, Aeolianin jäännöksiä.

Lanka saapui postitse parissa päivässä. Välittömästi käärin hihani ja aloin hommiin. Tai siis en. Lanka saapui pari viikkoa sitten, ja minä aloin hommiin eilen. Mutta se on minun aika-avaruudessani kylläkin melkein välittömästi. Kumma oikeastaan, että huivi on nyt valmis, eikä jäänyt enää enemmäksi aikaa marinoitumaan laatikon pohjalle.


Tai siis valmis ja valmis. Pingottaa vielä pitäisi. Ja siinä on minulla ongelmia. Pingottaminen ei ole mikään minun vahvuusalueeni. Ei täällä ole oikein mitään järkevää pingotusalustaakaan. Ja monien muiden käyttämää sängyssä runkopatjalla petarin alla pingottamista en oikein uskalla alkaa kokeilla. Jos sänky kostuu tai menee muuten vain pilalle, en kestä sitä syyllisyyttä!

Kaiken kaikkiaan voi taas tiivistää, että itse asetetuissa aikatauluissa pysyminen olisi ollut varsin helppo pysyä, jollen taas olisi tehnyt pikkuasiasta ongelmaa, jota ei jaksa ajatella. Mutta on minulla kuitenkin mustalle huiville käyttöä edelleenkin.

Ensimmäisiä kokeiluja kirjoneuleiden saralla

Ihmeellistä. Olen jotenkin hämmentynyt siitä, kuinka SYTYCK-projektini etenee. Tai siis siitä tarkemmin sanottuna, että se etenee. Olisikohan tällä suorastaan historiallista merkittävyyttä? Taitaa olla elämäni ensimmäinen projekti, jossa olen oikeastaan ihan ajoissa liikkeellä. Enkä ahdistuneena pohtimassa, että pitäisi varmaan pian aloittaa, voihan hitsit, mitähän tässä nyt tekis...

Ensimmäisenä kaivelin esille mielestäni kivan näköisen kirjoneuleohjeen ja aloin testailla, miten homma minulta ylipäänsä ensiyrittämällä sujuu.

Ei ollut kehumista.

Kokeilin Ilona Korhosen ja Jenni Östermanin Neulekirjan Myrtti-lapasohjeella. Lapasmalli on nätti, minun kokeiluni taas... no, sanotaanko että en mitään odottanutkaan. Enkä varmaan aio saattaa tuota kokeiluani koskaan loppuun. Samaiset lapaset ehkä, mutta en nuilla langoilla. Silloin kuin havaitsin juuri sopivan vihreän langan puuttuneen, luovutin jo jollain tasolla.

Kuvasta ei nyt kovin hyvin selvää saa, mutta voin kertoa, että silmukat kiristivät kyllä aivan mahdottomasti. Jälki ei ollut tasaisesta kuullutkaan. Mutta en ollut niin huono kuin olin olettanut!

Ensimmäisen harjotelmaviritelmäni jälkeen lähdin jo suunnittelupuolelle. En ole vielä aivan varma, mitä tarkalleen tulen tekemään, mutta jonkinlaisia suunnitelmia on jo ollut muutamia. Olen siis sitkeästi mallitilkkuillut eteenpäin. Tehnyt ja purkanut. Kokeillut eri puikkokokoja, piirrellyt kuvia, kokeillut erilaisia langanpitelytapoja ja ylipäänsä ottanut vähän tuntumaa.

Lankana mallitilkkuilussani on Dropsin Fabel, joka nyt siis näillä näkymin on tulevan työnikin lanka. Ellen saa päähäni jotain muuta, mikä voi vielä tapahtua.

Vaikken varsinaista työtäni ole vielä saanut lopullisesti päätettyä, tällä hetkellä näyttäisi varmalta, että suunnittelen sen itse. Tai siis huitelen menemään. Ensinnäkään kirjoneule ei nyt muutamien kokeilujeni perusteella itsessään tunnu vielä erityisen kummoiseltakaan haasteelta. Toisekseen en ole löytänyt oikein mitään mieleistäni. En tarvitse lapasia, pipojen suhteen minulla on aivan muita aatoksia, ja mitään paita- tai muita malleja en oikein mieleisiäni löytänyt. Nättejä kylläkin, mutta en oikein mitään, mitä voisin kuvitella itselleni.

Joten haasteen parissa toteutettava työni tulee olemaan paita, tunika tai mekko. Tai tuskin paita. Mutta se voi olla yksi vaihtoehto. Annan nyt rehellisen kuvan itsestäni: olen päättämätön.