Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta

 

Yksikseen tuvassaan asusteleva iäkäs Loviisa on juuri laskenut lehmänsä Lemmikin ja Vuokon kevätlaitumelle, kun hän huomaa pihan vanhassa tammessa jotain outoa. ”Tammi suhisee mekaanisella äänellä kuin kanavien väliin nitkahtanut radio.” Rungossa olevasta kolosta kajastaa outoa valoa, ja kun Loviisa työntää päänsä koloon, yksi sienirihmastoista sujahtaa hänen korvaansa.

Kolo on portti maailmankaikkeuteen, ja Loviisa saa sitä kautta viestin, että Maa on saamassa pian vierailijoita. Pitäisi valmistautua! Vanhus kokoaa voimansa ja tekee hankalan bussimatkan Maatuvanlaakson kaupunkikeskukseen Kaunalahteen. On kirjoitettava Nasaan, pääministerille ja Ilmatieteenlaitokselle. ”Dear Nasa, is space problem.”

Loviisa on yhden Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta -nimisen kauhunovellikokoelman tarinan päähenkilö. Kokoelman kauhutarinat on kirjoittanut Hertta Vierula ja kuvittanut Broci. Kustantamon esittelytekstissä kerrotaan, että Vierula kirjoittaa urbaania fantasiaa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kaksi lapsille suunnattua kuvakirjaa, mutta Kuollut tyttö on selvästi varttuneempien lukijoiden teos.

Loviisa on kokoelman ainoa mummoikäinen päähenkilö, muiden tarinoiden keskiössä on lapsia tai nuoria. Ikänsä puolesta Loviisa oli minulle läheisin henkilö, ja koska muistisairauskin koskettaa läheltä, samastuin eniten juuri tarinaan Loviisa ja maailmankaikkeus. On tietysti oma tulkintani, että Loviisan kokemukset voivat johtua myös muistisairaudesta, ja kukin lukee tekstin omasta tulokulmastaan. Mutta minä luin tämän riemastuttavana muistisairaan sisäisen maailman kuvauksena, jossa on mukava Stephen King -tvisti lentävän lautasen odotuksineen.

Novelli päättyy suorastaan karnevalistiseen kohtaukseen:

Navetan ovet aukeavat. Lehmät astuvat ulos yhtä jalkaa. Sokaisevan kirkas valo paistaa Loviisan kasvoihin. Hän istuu Lemmikin selässä kahareisin. Hänellä on yllään vain vanha roosanvärinen alushameensa, hienoin vaate, joka kaapista löytyi. Loviisa on avannut pitkän lettinsä ja hänen harmaa tukkansa kiemurtelee pitkin selkää. Hänen huulensa ovat karpalonpunaiset.
Lehmät astelevat varoen eteenpäin. Ne eivät väisty eivätkä pelkää, ne ovat maailman urheimpia eläimiä. Niistä tulee ensimmäiset lehmät avaruudessa.

Vierulan kieli on värikästä ja väkevää, ja hän on panostanut paljon tekstien tunnelmaan. Osin vastenmieliset yksityiskohdat luovat tarinoihin painostavan ja paikoin aika ahdistavankin yleisvaikutelman. Brocin kuvat tukevat hienosti tekstiä. Kuvia on niukasti, vain yksi kuva tarinaa kohden, mutta ne ovat kaikki koko sivun kokoisia.

Brocin kuvitus kauhunovelliin Rihmasto.

Nuorille suunnatut kirjat saavat aina yläkoulun äidinkielenopettajan minussa hereille. Tämäkin kirja on aivan mainiota materiaalia yläkoulun genrekirjallisuusjaksoon, mutta suosittelen opettajaa huolella lukemaan tekstit ennen kuin niitä opetuksessa käyttää. Tämä kirja ei ihan herkimmille välttämättä sovi ainakaan ihan itsekseen luettuna. Mutta vähän rohkeammille tässä on oivallisia tarinoita nautittavaksi.

Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta
Karisto 2020. 69 s.

Arvostelukappale.

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

”Uhriniituntakainen – paras paikka elää ja kuolla.”
- Uhriniituntakaisen kuntamotto

Oletko koskaan käynyt Uhriniituntakaisessa? Etkö? Kannattaa poiketa, vaikka varovainen sietää olla. Ainakin, jos ei vielä ole aikuinen. Lasten ja nuorten kannattaa hädän hetkellä pyytää apua Uhriniituntakaisen yhtenäiskoulun biologianopettaja Rukoilija-Sirkalta, sillä Rukoilija-Sirkka on asunut Uhriniituntakaisessa koko ikänsä ja todella tuntee paikkakunnan. Hän osaa myös tarvittaessa laittaa kuriin niin hyytävän Ragemutsin kuin koulun ilmastointikanavista hyökkäävät verenhimoiset tontutkin, joita hän pitää visusti silmällä.

Rukoilija-Sirkan tapaa Magdalena Hain kauhunovellikokoelmissa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta ja Kuolleiden kirja – Paluu Uhriniituntakaiseen, joista jälkimmäisen luin hiljattain ja ensimmäisen jo jokin aika sitten. Haiseva käsi oli aikanaan Topelius-palkintoehdokkaana, eikä ollenkaan syyttä, sillä kokoelman novellit ovat kerrassaan mainioita, eivätkä Kuolleiden kirjan novellit jää yhtään heikommiksi, oikeastaan päinvastoin.

Novellit ovat itsenäisiä tekstejä. Yhdistävänä punaisena lankana on tarinoiden miljöö eli salaperäinen ja outo Uhriniituntakainen. Aikuisten silmin paikkakunta on aivan tavallinen suomalainen kunta taajamineen, mutta murrosikäiset ja sitä nuoremmat tietävät, että Uhriniituntakainen on kaikkea muuta kuin tylsä ja turvallinen paikka asua. Ilman Rukoilija-Sirkkaa he olisivat totisesti pulassa!

Rukoilija-Sirkka oikaisi silmälasinsa. Hän vilkaisi matolla hyytelömäisenä hytisevää kirjainkasaa, otti taskustaan huomattavan suurikokoisen tyhjän koirankakkapussin ja kääräisi löyhkäävän kirjainkasan muina naisina siihen. Sitten hän käveli kirjan luo, ropisteli pussin sisällön takaisin kirjan sivuille ja lopuksi sulki kirjan kannet. Varmuuden vuoksi opettaja kääräisi kirjan ympärille kerroksen harmaata ilmastointiteippiä, joka sekin löytyi opettajan ulkoilutakin taskusta.

Olen monesti nuortenkirjoja lukiessani kaivannut myönteistä koulukuvausta. Pääsääntöisestihän koulu kuvataan joko ääritylsäksi pakkopullaksi tai sitten epäinhimilliseksi kidutuspaikaksi, jossa aikuiset ovat järjestään sokeita ja kuuroja kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä en voi kuin hykerrellä mielissäni lukiessani, miten kuivakanoloinen bilsanmaikka pistää asiat järjestykseen ja vie mennessään vaikka Kuolleiden kirjan nahkapiruineen päivineen. Rukoilija-Sirkka on totta vieköön idolini!

Kuten sanottu, Hain novellit ovat mainioita. Ne ovat oikeasti jännittäviä ja vähän pelottavia, eikä kaikissa suinkaan käy hyvin tai ainakaan siten, kuin odottaisi. Tästä pidän! Oivallista on myös pelottavien ja vakaviakin teemoja, kuten kiusaaminen ja kuolema, käsittelevien tarinoiden pirullisen lämmin ja hykerryttävä huumori. Kauhuelementit putkahtavat esiin odottamattomista paikoista ja yllättävinä hetkinä, keskellä nuorten tavallista suomalaista arkea.

Kuolleiden kirjan kohderyhmää ovat tietysti alakoulun yläluokkien ja yläkoulun oppilaiden ikäiset nuoret, mutta hyvin nämä tarinat uppoavat ikääntyneeseenkin (ylitin tämän maagisen rajan kesällä!) lukijaan. Ihan kullanarvoinen vinkki opettajille ja koulukirjastovastaaville: hankkikaa Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja luokan ja koulukirjaston hyllyyn. Saa ostaa myös lapsenlapselle tai kummilapselle lahjaksi, tykkäystakuu!

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen
Karisto 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

P.S. Haisevan käden painos on ilmeisesti loppu. Toivottavasti siitä saadaan pian uusi painos myyntiin.

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia

”… että hiukkanen mielikuvitusta, huumoria ja englantilaisen kirjallisuuden tuntemusta
ovat arvokkaana apuna nykyajan salapoliisille!”

Kirjastoreissulla käteen sattui mielenkiintoinen kirjanen, joka on otsikoitu hauskan vanhahtavasti Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia. Sexton Blaken nimi ei sanonut minulle mitään, mutta päätin ottaa kirjan mukaani kotiin, koska tunnistin sen sijaan sen toimittajan ja kustantamon nimet. Matti Järvinen on tullut tutuksi Suomen dekkariseuran hallituksesta ja seuran muunkin toiminnan yhteydessä. Innokkaana kirjallisuusharrastajana ja piinkovana kirjastoammattilaisena Järvinen on perustanut oman Nysalor-kustannus-nimisen pienkustantamon.

Kadonneen timantin esipuheessa kirjan toimittaja avaa lukijalle yksityisetsivä Sexton Blaken arvoitusta. Blake on jonkinlainen Sherlock Holmesin pikkuserkku, sillä myös hän on Lontoon Baker Streetilla asustava kolme-nelikymppinen poikamies, joka harjoittaa yksityisetsivän ammattia. Blakella ja Holmesilla on paljon yhtäläisyyksiä, mutta aivan identtisiä he eivät ole.

Sexton Blake seikkailee tiettävästi noin 4000 tarinassa. Järvisen mukaan kirjoittajiakin on vuosikymmenten mittaan ollut parisen sataa, eikä kaikkien tekijöiden oikeaa henkilöyttä tiedetä. Tarinat ovat ilmestyneet aikakaus- ja sanomalehdissä ja myös esimerkiksi sarjakuvamuodossa. Ensimmäiset tarinat ilmestyivät vuonna 1893.

Kadonneessa timantissa on yhdeksän rikosnovellia, joista kuusi on aiemmin ilmestynyt suomeksi eri lehdissä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Niiden käännöksen kieliasua Järvinen on jonkin verran parannellut ja modernisoinut. Loput kolme novellia hän on itse suomentanut tätä kokoelmaa varten.

Sexton Blake tutkii niin murhia kuin vähäisempiäkin rikoksia. Kadonnut timantti -kokoelman novelleissa monissa on kyse verrattoman ovelista rikosjuonista, joiden avulla rikolliset yrittävät päästä hyötymään taloudellisesti. Pahaksi onneksi rikollisten kannalta paikalle kuitenkin kutsutaan Sexton Blake, jonka terävältä katseelta ei jää pieninkään vihje huomaamatta (toisin kuin poliisilta) eikä älyltä kieroinkaan juonittelu paljastumatta.

Ainakin tämän kokoelman perusteella Sexton Blake -rikosnovellit ovat mukavan suoraviivaisia ja tiiviitä. Kuvailua tai taustoitusta ei juuri harrasteta, jos se ei ole tarinan kannalta ehdottoman tarpeellista. Dialogia on runsaasti ja se vie tarinaa joutuisasti eteenpäin. Henkilökuvauskaan ei ole kovin syvälle luotaavaa, ja Blake itsekin jää jokseenkin ohueksi. Lukijan oletetaan myös tietävän, kuka ja millainen Sexton Blake on. Rikokset ovat katalia, mutta Blakella on kyllä pieni huumorin pilke silmäkulmassaan ja myös inhimillisyyttä rikoksen tehnyttäkin kohtaan, ainakin joskus.

Novellit sopivat mainiosti pieniksi lukuvälipaloiksi, ja lukija pääsee testaamaan omiakin hoksottimiaan. Itse esimerkiksi hoksasin niminovellin jujun heti alkumetreillä ja tunsin siitä suurta iloa, kun huomasin olleeni oikeassa.

Matti Järvinen (toim.): Kadonnut timantti ja muita Sexton Blaken tutkimuksia
Nysalor-kustannus 2018. 93 s.

Lainattu kirjastosta.

Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot! #nuortenkirjatorstai

Olen kuluneen vuoden mittaan ylistänyt kovasti muutamaa uutuuskirjaa muun muassa sillä perusteella, että ne on kuin luotu koulukäyttöä silmällä pitäen niin, että niiden avulla voi ainakin yrittää houkutella vastahakoisimpia ja heikkolukutaitoisimpia teinejä kirjallisuuden pariin. Nyt tämän joukon jatkoksi sujahtaa uskoakseni monien opettajien kiihkeästi toivoma formaatti eli nuorille suunnattu kotimainen novellikokoelma. Salla Simukan kääntönovellikokoelma Sammuta valot! / Sytytä valot!  saa ainakin omat pedagoginsormeni syyhyämään. Olisipa mahtavaa luettaa näitä novelleja omille oppilailleen ja päästä niistä keskustelemaan nuorten lukijoiden kanssa!

Kirjassa on siis yksien kansien välissä kaksi novellikokoelmaa. Kun kirjan kääntää ympäri, voi lukea kymmenen onnellisesti päättyvää tarinaa, ja jos aloittaakin toisesta päästä, on tunnelma päinvastainen kymmenessä muussa tarinassa. Veikeä ja kivasti toimiva idea kaikin puolin. Osa onnellisista ja synkistä tarinoista liittyy keskenään pareiksi, osa on aivan itsenäisiä, ja sitten on siltä väliltä olevia yhteen jollain tasolla kytkeytyviä pareja.

Novellien lukeminen ei ole aivan ominta aluettani kirjallisuuden kentillä, vaan joudun aina novellikokoelmaan tai -antologiaan tarttuessani terästäytymään: nyt ei kannata ahmia koko sisältöä yhteen menoon vaan on syytä muistaa pysähtyä ja sulatella, antaa jokaiselle tekstille tilaa. Tämän kyseisen kirjan äärellä tein ratkaisun, että luin aina kaksi novellia kerralla peräkkäin siten, että käänsin kirjan yhden tekstin luettuani. Se menetelmä osoittautuikin hyvin toimivaksi, sillä kuten sanottu, osa teksteistä on hyvin selvästi pareja keskenään ja ne nimenomaan kannattaa lukea rinnakkain.

Esimerkiksi kummankin puolen viimeinen novelli on nimeltään Koru, ja niiden alku on pitkän matkaa identtinen. Käännekohdassa tarinat kuitenkin erkanevat ja loppuratkaisu on erilainen, vastakkainen. Seitsemännet novellit (Kengät ja Näytän sinulle, miten lennetään) taas avaavat samaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista.

Simukan tekstit ovat vahvasti kiinni ajassa ja nuorten elämässä. Tarinoissa käsitellään nuorten pelkoja ja toiveita erilaisin kerronnan keinoin. Onko avioero lapsen syytä? Miten kertoa ihastukselleen tunteistaan, kun ei ole aivan varma edes omasta sukupuoli-identiteetistään? Osassa tarinoita maailma on synkän dystooppinen, osassa on kauhuaineksia, mutta mitään väkivallalla mässäilyä ei ole mukana. Kauheudet jäävät monessa kohdassa lukijan itsensä kuviteltaviksi eli tarinat ovat sopivan aukkoisia.

Kaikki novellit ovat napakoita ja sujuvakielisiä. Simukka on myös käyttänyt erilaisia tekniikoita, eli mukana on esimerkiksi proosarunomainen novelli ja yksi kokonaan dialogiksi kirjoitettu tarina. Kuten sanottu, tämä on kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettajan toiveuni, joka on muuttunut todeksi. Kohderyhmää ovat kaikki yläkoululaisista lukioikäisiin ja sitä vanhemmat lukijat. Tähän voivat tarttua ja toivottavasti tarttuvatkin nuoret lukijat myös ilman opettajan houkuttelua. Lämmin kiitos kirjasta ja kuuma suositus!

Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!
Tammi 2018. Yhteensä 143 s.

Arvostelukappale.

P.S: Kirjailijan laatima tehtäväpaketti on vapaasti käytettävissä.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Tulossa:

Essi Ihonen: Ainoa taivas 9.8.2018
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous 16.8.2018

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. (Wikipedia.)

Raapaleen yllä oleva määritelmä on ollut minulle tuttu jo jonkin aikaa, mutta varsinaisesti voin sanoa lukeneeni raapaleita nyt luettuani Anni Nupposen hykerryttävän raapalekokoelman Hirviöasiakaspalvelu. Kokoelma ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on viimeisen päälle hiottu kuosiinsa. Kaikki yhdeksäntoista tekstiä ovat pikkuruisen kirjan sivun mittaisia oivaltavia dialogeja.

Keskustelut on ikään kuin kirjattu muistiin puheluista tai chattikeskusteluista, jotka käydään hirviöasiakaspalvelun asiakaspalvelutyöntekijöiden ja asiakkaiden välillä. Keskustelut ovat aivan kuin mistä tahansa asiakaspalvelusta poimittuja, mutta ne koskevat hirviöasioita, kuten vaikkapa sitä, kun uusi 100 tuuman plasma-tv alkaakin yllättäen valua ektoplasmaa. Syy selviää muutamalla tarkentavalla kysymyksellä ja kysyjä saa tarvitsemansa neuvon. Samaan tyyliin ratkaistaan vaikkapa kiista feenikslinnun omistuskysymyksestä. Sen sijaan ritarin tilaaminen Lohikäärmevuorelle akuuttiin tarpeeseen osoittautuu harmillisen vaikeaksi.

Muutama dialogi käydään myös asiakaspalvelun työntekijöiden kesken lakisääteisillä tauoilla. Asiaan kuuluvasti puidaan yhdessä hankalia asiakastilanteita ja kitkeriä palautteita. Onhan nyt ennustusosastolla oltava tieto, milloin kannattaa soittaa takaisin asiakkaalle. Kimurantteja ovat myös hirviöpulmia ratkovien työntekijöiden kehityskeskustelut.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016. 33 s.

Arvostelukappale.

Raapale on aivan mainio tekstilaji. Se vaikuttaa päältä katsoen helpolta, mutta on helppo kuvitella, ettei hyvän raapaleen kirjoittaminen suju ihan tuosta vain. Tiivis ilmaisu edellyttää joka sanan punnitsemista huolella. Omia taitojaan voi testailla vaikkapa Asiakkalan kirjaston raapalekilpailussa. Hyviksi havaittuja raapaleita taas voi lukea esimerkiksi Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailun tuloksena syntyneestä 100 rikollista raapaletta -antologiasta. Kotimaisen raapaleen merkkiteos on mitä ilmesimmin Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013), joka on luettavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona täällä. 

Jukka Niskanen: … kuin lintu langalla

Kotimaiset dekkarinovellit tuntuvat olevan harvinaista herkkua, sillä vaikka luin miltei täydet kahdeksankymmentä kappaletta vuonna 2016 ilmestyneistä kotimaisista dekkariuutuuksista, vain yksi niistä oli novellikokoelma. Tämä harvinaisuus oli Jukka Niskasen kokoelma … kuin lintu langalla.

En ollut aiemmin Niskasen tuotantoa lukenutkaan, vaikka tuottelias kirjailija on tällä vuosituhannella julkaissut kymmenkunta teosta eri kustantamojen kautta. Mielenkiintoinen nimi kannattaa painaa mieleen, ehdottomasti.

Muhkea, yli kolmesataasivuinen teos on jaettu kolmeen osaan. Niistä keskimmäinen erottuu muista siten, että sen kolme novellia liittyvät yhteen. Tarinat sijoittuvat kronologisesti peräkkäin, mutta näkökulma on jokaisessa eri. Ammatin valinta -novellissa tavataan huumeista eroon päässyt Lissu, jolla on tekemistä ärhäkän luonteensa ja huumeiden käytöstä johtuvan levottomuutensa kanssa. Työ marketin kassalla ei ota onnistuakseen, koska seksikkään provosoivasti pukeutuva ja käyttäytyvä nainen tuntuu kerjäävän vaikeuksia sekä asiakkailta että pomoilta. Ja vaikeuksiin Lissu tosiaan joutuu.

Toisessa novellissa eli Naulakossa Lissu on sivuhenkilönä ja päähenkilö on hänen avomiehensä Riku. Kunnollinen ja pidetty varastomies on korviaan myöden rakastunut tuittuilevaan Lissuun, joka totisesti osaa ottaa miehestä mehut. Lissun mielenterveys kuitenkin horjuu pahasti, ja Riku huomaa pian olevansa korviaan myöden todella pahassa liemessä.

Mustasukkaisuusteema jatkuu vielä kolmannessa tarinassa Lehtijutun ainekset, jossa päähenkilönä on Rikua töissä häiriköivä Tarmio. Naisasioissa auttamattoman onneton mies kadehtii raamikasta alaistaan, jolla tuntuu vientiä riittävän. Turhautuminen purkautuu yllättävänä väkivaltana, mutta kaikki ei mene aivan Tarmion kaavailemalla tavalla.

Tämä kolmen novellin muodostama kokonaisuus on kokoelman ydin, ja viisaasti se onkin sijoitettu kokoelman keskelle. Sekä aloitus- että lopetusosassa on vielä hyviä ja mielenkiintoisia novelleja, kuten veret seisauttava kokoelman toinen novelli Brasserie Aux Trois Maillets. Tarinoissa on rosoa ja rankkuutta. Kaikissa novelleissa ei tule ruumiita, mutta rikosteemaa Niskanen tutkiskelee monelta kantilta. Heikoin lenkki kokonaisuudessa on mielestäni pitkä ja jaaritteleva Komero.

Erityiskiitos pitää vielä antaa Niskasen terävistä ja osuvista työelämäkuvauksista. Miljöinä ovat niin vanhainkoti kuin ammattioppilaitoksen kanslia ja juomapullojen pesula, muutamia mainitakseni, ja kaikki Niskanen saa toimimaan ja vaikuttamaan kiinnostavilta.

Jukka Niskanen: … kuin lintu langalla
Nordbooks 2016. 317 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Heikki Hietala: Viisto valo

”Kansallispukua pitävät kolmenlaiset ihmiset: eläkkeellä olevat opettajat lausuessaan Kalevalaa kesäjuhlilla, tanhuajat ja kolmantena ryhmänä Keskustan puoluekokousedustajat.”

Luen ihan liian vähän novelleja, mutta kun ihan kotiin lähetetään, niin onhan sitten vain tartuttava toimeen. Hyvä niin, sillä Heikki Hietalan novellivalikoima (miten eroaa kokoelmasta, jää epäselväksi) Viisto valo on oivallinen teos ja monilta osin juuri minua miellyttävää luettavaa.

Yhdeksäntoista novellia on jaoteltu kolmeen osioon, mutta on tunnustettava, etten lukiessani enkä jälkikäteenkään osaa kertoa, mihin jaottelu perustuu. Itsenäiset novellit ovat hyvin eri pituisia, niiden tapahtumapaikat ja ajat vaihtelevat Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, sodanaikaiseen Eurooppaan ja jyväskyläläiseen leirintäalueeseen asti.

Novelleja yhdistää kokoelman nimeenkin nostettu viistous. Hietala leikittelee eri genreillä. Mukana on scifinsekaista kauhua ja dekkaria maagisen realismin mausteilla. Novelleihin nämä tvistit sopivat hyvin, koska lyhyessä muodossa niiden yllätysvaikutus toimii mukavasti. Huumoriakaan ei ole unohdettu, kuten juttuni alkuun poimimani sitaatti osoittaa.

Omat suosikkini ovat novellit Tuuli pilleissä sekä niminovelli Viisto valo. Tuuli pilleissä sijoittuu toisen maailmansodan aikaan pieneen brittiläiseen maalaisseurakuntaan. Uusi pappi Stephen Newman saapuu sijoituspaikkaansa polkupyörän selässä pilkkopimeän maaseudun halki keskellä yötä. Tunnelma tihenee jo ensimmäisissä lauseissa, ja kun seurakunnan pimeät salaisuudet alkavat raottua, muuttuu meno goottilaiseksi kauhuksi maalaisromanttisin maustein.

Viisto valo -novellissa olisi aineksia romaaniksikin, mutta kyllä novellin mitta tekee tarinan aukkoisuudelle hyvin oikeutta. Syyllisyyden teema tulee hienosti esille minäkertojan unimaailman kuvauksen kautta, ja varsinainen juoni purkautuu auki pysäyttävästi. Dekkarien maailmaan viime vuosina syvälle sukeltaneena lukijana arvostan tässä tarinassa erityisesti hallittua rakennetta ja rajua huippukohtaa.

Ylipäätään tämän novellikokoelman valossa Hietala on oivallinen tunnelman luoja. Muutamissa novelleissa, kuten Valokuvan paikassa, korostuukin juuri tunnelman tihentäminen ja itse loppuhuipennus jää vajaaksi, jopa pettymykseksi rakennettuihin odotuksiin nähden.

Miljöökuvaus on myös Hietalalla oivallisesti hyppysissä: muutamin tarkoin vedoin viedään lukija milloin minnekin, eikä kirjoittaja sorru maalailuun tai tyhjien adjektiivien viljelyyn. Myös dialogi on napakkaa ja nautinnollista luettavaa.

Kuten tästä kirjoituksestani näkee, novellikokoelmasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen joutunut myös opettelemaan novellien lukemista. En enää erehdy ahmimaan monta peräkkäin, vaan koetan lukea aina novellin kerrallaan ja tekemään jotain muuta välillä. Tekstit tarvitsevat tilaa. Tämä vaatii ponnisteluja lukijalta, joka mieluiten katoaa tiiliskiviromaanin uumeniin.

Viisto valo on ensimmäinen Heikki Hietalalta lukemani teos. Kirjailijan nimi ei kuitenkaan ollut entuudestaan vieras, vaan tiesin, että hän on julkaissut aikaisemmin romaanin Hotelli Tulagi. Se on kiinnostanut, mutta jäänyt vielä toistaiseksi lukematta. Erityisen kiinnostavaksi kirjailijaksi ainakin minun silmissäni Hietalan tekee se, että suomalainen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn lehtori on kirjoittanut teoksensa englanniksi ja julkaissutkin ne ensin ulkomailla.

Miksi Hietala kirjoittaa englanniksi ja millaisia kiemuroita teosten julkaisemisvaiheissa on ollut? Näihin saa vastauksen lukemalla Lukulampun sivuilta, mitä Hietala aiheesta kertoo. Juttu on ilmestynyt vuonna 2014, kaksi vuotta Viiston valon englanninkielisen version julkaisemisen jälkeen, ja Hietala kertoo siinä parhaillaan suomentavansa kokoelman novelleja. Jotain on kuitenkin matkan varrella tapahtunut, koska Viiston valon suomentajaksi on merkitty Jaakko Kankaanpää.

Hietalan ja hänen teostensa tarina nostaa hakematta mieleen ainakin kirjailija Helena Halmeen tarinan. Tapasin Halmeen syksyllä Helsingin kirjamessuilla ja hän kertoi omasta englanniksi kirjoittamastaan ja julkaisemastaan tuotannosta sekä siitä, miten hankalaa on löytää englanniksi kirjoitetuille teoksille suomalaista kustantajaa. Kirjat pitäisi kääntää suomeksi, mutta siihen pitkään ulkomailla asuva kirjailija ei katso itse kykenevänsä.

Heikki Hietala: Viisto valo
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Sitruuna-kustannus 2017. 230 s.

Arvostelukappale.

Esikoiskirjahaaste 2014 suoritettu?

Mainio lukuvuosi 2014 on ihan tunteja vaille valmis. Twitterissä jo ehdin tuulettaa, että olen tänä vuonna ehtinyt lukea peräti 165 teosta, mutta tarkistuslaskennassa huomasin kirjanneeni yhden teoksen kahteen kertaan, joten valitettavasti tulos on ’vain’ 164 kirjaa. Sekin on silti ennätykseni. Määrä ei tosin ole mikään itseisarvo tai tavoite, sen verran luetaan kuin huvittaa! Jos lukumäärä olisi ollut tärkeintä, olisin varmasti jättänyt Paksun heinäkuun viettämättä, se ei nimittäin päätä huimaavia kappalemääriä tuottanut. Lukuelämyksiä tosin kertyi heinäkuultakin kosolti.

Viikonlopun aikana on tarkoitus vetää yhteen viimeinen vuosineljännes ja katsoa koko vuottakin hieman kohokohtia etsiskellen. Tänään kuitenkin kokoan vuoden 2014 aikana lukemani vuonna 2014 ilmestyneet kotimaiset esikoisteokset. Osallistuin nimittäin alkuvuodesta rehvakkaasti Kirjallisena-blogin Minnan heittämään esikoiskirjahaasteeseen. Tavoitteena oli lukea vuoden aikana ainakin kaksitoista uutta esikoiskirjaa. Minna itse oli lukenut vuonna 2013 seitsemäntoista esikoista ja tavoitteli vuoden alussa tälle vuodelle pariakymmentä luettua.

Vuoden alussa kuvittelin, että esikoinen kuukaudessa menisi heittämällä. Mielestäni luen paljon uutta kotimaista ja siis myös esikoisia. Kuulun Pieneen esikoiskirjakerhoon eli PEKKiin, joten kotiin tulee ihan pyytämättä useita kotimaisia esikoisteoksia vuodessa. Myös jotkut kustantajat, kuten Otava, lähettävät kiinnostavimmista uutuuksistaan arvostelukappaleita bloggaajille, myös minulle (kiitos kovasti niistä!). Paikallislehteenkin toivotaan arvioita juuri kotimaisista uutuuksista.

Kaikesta tästä huolimatta huomasin viime viikolla, että joudun huolella seulomaan vuoden luettujen listan sillä silmällä, että vaadittu vähimmäismäärä esikoisia tulee kokoon. Esikoisteoksen määritelmääkin jouduin hieman venyttämään, sillä Mikko Kalajoki on julkaissut nuortenromaanin ennen tätä ’esikoisromaaniaan’.  Tässä listani:

1. Meri Kuusisto: Amerikkalainen (Otava, 2014, a-kpl lehteen & blogiin)
2. Nura Farah: Aavikon tyttäret  (Otava, 2014, a-kpl)
3. Sami Lopakka: Marras (2014, Like, kirjasto)

4. Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014, Atena, ostettu, PEKKin kuukaudenkirja)
5. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014, WSOY, ostettu & a-kpl lehteen)
6. Petri Vartiainen: Isäasentoja (2014, Otava, a-kpl)

7. Anni Kytömäki: Kultarinta (2014, Gummerus, ostettu & a-kpl lehteen & a-kpl kustantajalta)

8. Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta (2014, Gummerus, kirjasto)

9. Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014, Otava, a-kpl)
10. Antti Holma: Järjestäjä (2014, Otava, a-kpl lehteen & blogiin)

11. V. M. Toivonen: Fimbul-talvi (2014, Aurinko-kustannus, a-kpl lehteen)

12. Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (2014, WSOY, a-kpl lehteen)

Vaikka siis jouduin vastoin odotuksiani raapimaan kasaan listaani, se on kuitenkin sisältönsä puolesta aivan huikea! Oikeastaan ainoa pieni pettymys esikoisten joukossa oli trilleri Ahneuden kartta, joka jätti etäisen vaikutelman. Muuten voisin sanoa, että esikoiskirjat ovat tarjonneet vuoden parhaita lukuelämyksiä. Aivan loistavaa! Kiinnostavia esikoisia vuodelta 214 odottelee edelleen pinoissanikin lukemista, muun muassa Henni Kitin Elävän näköiset on tarkoitus lukea ihan pikapuolin.

Kiitos Minnalle oivallisesta haasteesta! Esikoiskirjoja on tosiaan hyvä nostaa esiin julkaisutulvan joukosta. Osallistun mieluusti haasteeseen myös vuonna 2015.

Oikein loistavaa uutta vuotta kaikille lukuihmisille!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kansi Elina Warsta.

- Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti.

- Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.

Menossa oleva kirjakevät tuntuu ainakin kotimaisen kirjallisuuden ystävän näkökulmasta olevan harvinaisen korkeatasoinen. Kirjablogeissa ja muuallakin somessa on kuhinaa herättänyt Anni Kytömäen muhkea esikoisromaani Kultarinta. Se odottelee minulla kesäloman rauhaisia lukuhetkiä. Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander taas antautui varsinaiseen ylistykseen Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys edessä. Majanderin mukaan sen kaltaisia huippuesikoisia ilmestyy ehkä muutama kymmenessä vuodessa. Harvinaisen suopea kritiikki valtalehdessä aiheutti ostoryntäyksen kirjakaupoissa, ja teoksen painos myytiin loppuun. Onnistuin saamaan oman kappaleeni viime hetkellä kirjakaupan hyllystä. Ensimmäisen osan romaanista luettuani voin jo sanoa, ettei Majandet tainnut väärässä olla.

Esikoisteos on myös Sari Pöyliön vallan mainio novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Jo nimi kertoo, mistä on kyse: äitien ja tyttärien kipeänkauniista suhteesta, vihasta ja rakkaudesta. Nimestä myös paljastuu, että kirjailija on käsitellyt tätä klassista aihetta varsin rankalla, mustanpuhuvallakin huumorilla höystettynä. Äidit eivät ole pyhimyksiä, mutta virheettömiä eivät ole sen paremmin tyttäretkään.

Lukumakuani vähänkin tuntevat tietävät, että en ole kovin suuri novellien ystävä. Mitä paksumpi romaani, sen parempi, on ollut jo vuosikymmeniä mottoni. Tietysti sillä edellytyksellä, että kirjan osaset muuten ovat kohdillaan. Pelkkä mitta mitan vuoksi ei minua lämmitä sekään. Olen kyllä tajunnut, että syy novellien vieroksumiseeni on omassa lukutavassani. Koetan lukea novellikokoelmaa kuin romaania eli yhteen menoon, kaikki novellit putkeen. Se ei tee teksteille oikeutta. Novellit on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi yksittäin, vaikka ne kokoelmaan olisikin valittu teemoittain.

Pölynimurikauppiaan kanssa päätin edetä toisin ja annoin itselleni luvan lukea vain yhden novellin päivässä. Rinnalla kulki sitten pari muuta teosta, sillä näin luettuna ohutkin kokoelma kesti viikon ja päivän verran. Olin kuitenkin tyytyväinen. Nyt tekstit pääsivät oikeuksiinsa ja ehdin aina hieman sulatella edellistä ennen seuraavan aloittamista. Tarinat pysyivät irrallaan toisistaan, itsenäisinä.

Harvat äidit ovat Pöyliön novelleissa tavallisia. Aloitusnovellissa Matkalla äidin kanssa äiti sairastaa kummallista aivosairautta, joka saa hänet käyttäytymään arvaamattomasti. Näin ainakin tavallisen kunnolliset tytär ja mies haluavat selittää äidin tilanteen. Äidin ja tyttären suhde on kääntynyt jo varhain ylösalaiseksi: pedantti ja äärimmäisen suunnitelmahakuinen tytär joutuu huolehtimaan impulsiivisesta äidistään. Vähän vastaava asetelma on monimerkityksisesti nimetyssä novellissa Side: kolmen sukupolven naiset matkustavat kesähuvilalle, ja ainoa käytännön asioista ymmärtävä ja huolehtiva on murrosikäinen Maria. Äiti haluaa vain ottaa aurinkoa ja isoäiti asentaa digiboksin. Maria aikuistuu konkreettisesti, mutta kolmikon muista jäsenistä ei oikein aikuisen rooliin ole.

Itse pidin eniten täysin överiksi vedetystä novellista Kellonkissaniitty. Novellin alkutilanteessa Tainan ja Päivin, aikuisten sisarusten, äiti on kuollut. Jo sairaalassa isälle ja Tainalle tulee riitaa siitä, haudataanko äiti isän varaamaan yhteiseen hautapaikkaan vai äidin toiveiden mukaisesti kotipitäjään kissankelloniitylle. Kumpikaan ei anna periksi, ja niin Taina päättää toteuttaa äidin toiveen ilman isän lupaa. Hän varastaa äidin ruumiin sairaalan ruumishuoneelta ja lähtee hurjalle pakomatkalle kohti Pohjanmaata. Raskaana oleva maanpuolustuskurssille osallistunut Päivi rientää sisarensa apuun…

Hauska ja hyvin toimiva idea on myös viimeinen novelli Melkein ihminen, jossa kaikkien muiden novellien äidit ovat koolla omituisessa laitoksessa tekemässä kuolemaa. Kurssinvetäjä kertoo heille terveisiä ja kuulumisia elämäänsä jatkaneilta tyttäriltä.

Pöyliön novellit siis veivät sydämeni kerta kaikkiaan. Löysin monesta tarinasta itseni, kuten ylihuolehtivasta äidistä kertovasta novellista Syvyyteen. Sitäkö minäkin pelkään, että talo tyhjenee liian pian ja on pakko kohdata itsensä? Toivottavasti omat lapseni kuitenkin hieman hellemmin irtautuvat takertuvasta äidistä kuin novellin Silja.

Toivottavasti saamme pian lisää luettavaa Pöyliön kynästä. Minä tietysti toivon romaania, mutta ’tyydyn’ kyllä novelleihin, jos taso pysyy yhtä hyvänä!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena 2014. 166 s.

Ostettu omaksi (PEKKin kuukaudenkirja).

Juhani Karila: Gorilla

Aluksi olin ärsyyntynyt, hieman vihainenkin. Sitten alkoi kyllästyttää. Mutta lopun viimein lähestyessä aloin jo pikkuisen huvittuakin. Pitämisestä tai nautinnosta ei kuitenkaan voi tämänkertaisen lukukokemuksen jälkeen puhua.

Luin siis paljon huomiota ainakin lehtikritiikkien määrällä mitattuna keränneen uutuusnovellikokoelman Gorilla. Napakan takakansitekstin mukaan kyseessä on Juhani Karilan ainoa teos, joten kai kyseessä on sitten myös esikoisteos.

Karilan novelleja ovat viisaammat kuvanneet absurdeiksi ja avantgardistisiksi. Nämä määritelmät on helppoa allekirjoittaa, sillä absurdeja eli järjettömiä ne ovat järjestään. Sivistyssanakirja määrittelee avantgardismin uudenaikaisuutta tai hämmästystä tavoittelevaksi taiteen koulukunnaksi. Tästä määritelmästä ilahduin, sillä se kertoo täsmälleen, miltä minusta monesti Karilan novellien parissa tuntui: minua yritetään hämmästyttää. Hämmästyinkin, ei siinä mitään. Itse kuvailisin novellien menoa lähinnä unenomaiseksi, paikoin painajaismaiseksi. Unissa ja painajaisissa nimittäin voisi käydä vaikka kuten Kaukolle junassa käy novellissa Rakkautta ennen Seinäjokea: edessä istuva kaunis nainen herättää seksuaalisia fantasioita, mutta ne katkeavat alienien hyökkäykseen…

Huomasin jälleen tätä kokoelmaa lukiessani olevani hyvinkin konservatiivinen ja turvallisuushakuinen, sillä haluan kovasti ymmärtää, mitä luen. Novellit on selvästi rakennettu juonellisiksi tarinoiksi, vaikka juonen seuraaminen oli ainakin pääosin minulle joko vaivalloista tai peräti mahdotonta. Pidän maagisesta realismista kovasti, eli siedän mieluusti yllättäviäkin juonenkäänteitä, kunhan ymmärrän ne tarinan sisällä – parhaimmillaan juuri nämä yllätykset ovat tarinan kohokohtia. Mutta Karilan menetelmä on tyystin toisenlainen. Ei taida olla tarkoituskaan ymmärtää, mistä tarinoissa on kyse. Ainakaan kaikkien.

Toisaalta kyllä pidin huumorista, joka vilahteli ainakin siellä täällä. Tosin epäilen, että joku muu lukija löytää enemmänkin tästä huumoria, mutta minun rajoittunutta keski-ikäisen naisihmisen huumorintajuani puhutteli parhaiten Kun kana tappaa -novellin ylivoimainen tappajakana, jota tultiin haastamaan taisteluun pitkienkin matkojen päästä. ”Murhaaminen on hyvin yksinkertaista”, kana sanoo. ”Ihminen on tölkki, jota joku on ravistanut ennen maan päälle asettamista. Ihmiset harhailevat kiihtyneessä tilassa. Minä vain nokkaisen tölkkiin reiän ja veri suihkuaa ulos.”

Kalastusaiheisessa novellissa Kolme uistelijaa Karila käyttää mainiosti hyperbolaa eli liioittelua. Kalastuskilpailussa häviölle jäämässä oleva kaksikko päättää jallittaa Virtasen, järvessä asuvan jättiläiskalan, ja syöttinä käytetään erään talon pihasta varastettua pystykorvaa, siimana köyttä ja koukkuna ankkuria. Huonosti käy kuitenkin. Kalevalan ja Vanhuksen ja meren jättiläiskalat ovat Virtasen rinnalla pikkusinttejä!

Rehellisesti siis sanon, että en pitänyt kirjasta. En ymmärtänyt lukemaani, vaan koin alemmuutta tekstin edessä. Se kai eniten ärsytti. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun, koska halusin nähdä, mitä se pitää sisällään ja onko minusta siihen. Päätöksen toteuttamista auttoi aika lailla, että kirja on vain 140-sivuinen ja hyvin väljästi taitettu. Viikko kuitenkin vierähti, vaikka Karila suosiikin lyhyttä ja ytimekästä ilmaisua lausetasolle asti.

Mietin myös, kenelle voisin kirjaa suositella. Jos Sinä kiinnostuit, voin lahjoittaa oman kappaleeni. Laita vain kommenttilaatikkoon vinkkiä ja osoitteesi sähköpostiini. Laitan kirjan tulemaan ensimmäiselle ilmoittautuneelle!

Muutenkin kaipaisin kommenttejanne. Oletteko lukeneet Gorillan tai vastaavanlaisia tekstejä? Mikä niissä kiehtoo? Miksi ne ovat hyviä? Miksi en ymmärtänyt mitään??

Juhani Karila: Gorilla

Otava 2013. 140 s.

Kirjasfääri-blogin Taikan kanssa julkaisemme juttumme Gorillasta samaan aikaan.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuinka usein kaiken nähneelle ja kokeneelle, hieman jo kyynistyneellekin lukijalle käy niin, että kirjailijan esikoisromaani iskee melkein jalat alta? Aika harvoin. Kuinka todennäköistä on, että saman kirjailijan toinen romaani on vähintäänkin yhtä tajunnanräjäyttävä lukukokemus? Tuskin koskaan. Milloin pitkän, eeppisen proosan vankkumaton kannattaja huokailee ihastuksesta, kun jo lempikirjailijoiden kymppikärkeen lukeutuvalta kirjailijalta ilmestyykin novellikokoelma. Ehkä sentään joskus. Välttyykö lukija silloin pettymykseltä? Ainakin kerran.

Tunnustan. Minä, keski-ikäinen täti-ihminen ja himolukija, olen myyty. Turkka Hautala teki sen taas. Kansalliskirja on aivan mainio novellikokoelma. Ainoa vika on, että siinä ei ole enempää novelleja.

Aika tarkalleen vuosi sitten hehkutin Hautalan toista romaania Paluu täällä. Kurkkaa ihmeessä, jos et ole Paluuta vielä lukenut! Jutun alussa pikkuisen kerrotaan myös esikoisesta nimeltä Salo, joka siis vei pari vuotta sitten jalat alta salolaiselta.

Usein asemansa vakiinnuttaneesta kirjailijasta sanotaan, että hänellä on se kuuluisa hyvä lause. Ainakin oma ääni on tunnistettavissa. Hautalalla alkaa olla aika selkeä oma, tunnistettava tyylinsä, josta en vain voi olla pitämättä. Kansalliskirjassa on monta kohtaa, jotka saivat hykertelemään. Vai mitä sanotte:

Kekäläinen supattaa vaimon korvaan: Kse ny Iina vai Inna vai? 

Ai mitä mä tei tänään? Ai kui? Miks sä just mult kysyt? 

Aina ei vanhakaan mies ole juttutuulella: Täällä on monta tyhjää paikkaa. Toinen ei hämäänny: Minä tarvitte kun yhen, ukkeli vastaa ja istuutuu. Joskus keskustelu viriää nihkeästä alusta huolimatta. Joskus  ei. 

Olisi melkein pitänyt joitakin kohtia alleviivata, mutta ei nyt sentään. Kirjoja pitää käsitellä kunnioittavasti! 

Kansalliskirja on siis novellikokoelma. Jo nimi on kutkuttavan monimerkityksinen. Takakannessa todetaan, että nämä novellit eivät voisi sijoittua muualle kuin Suomeen. Olen samaa mieltä. Hautalalla on tarkka silmä. Hän on totisesti tarkkaillut meitä suomalaisia, erityisesti meitä kaikkein tavallisimpia tallaajia. Hautala maalaa suomalaisuudesta kymmeniä pikakuvia terävästi mutta samalla lempeän ymmärtävästi.

Teoksessa on viitisenkymmentä pienoisnovellia, joista lyhimmät ovat vaivoin sivun mittaisia ja pisimmätkin runsaat kaksi sivua kestäviä. Tiivistäminen on ollut huikeaa, sillä silti jokainen kertoo melkoisia tarinoita, jotkut piirtävät koko elämän kaaren hienosti esiin. Toisissa taas pysähdytään hetkeen. Kielestä jo tuossa aiemmin totesin, että se on omanlaistaan, tyylikästä ja puhuttelevaa. Muutamat novelleista ovat kuin runoja, kuten herkkä Istuit kyselemättä, joka alkaa: ”Kun rakkaus oli siinä vaiheessa että pitkät kävelyt riittivät, poikkesimme tieltä ja kiipesimme kallion päälle.” Jotkut taas ovat pelkkää dialogia, kuten Äijä muuttaa yksi. Rivien välit ovatkin sitten aika täyteen ladattuja!

Ronkaisen mopopoikakokeilu on ironian ja hyperbolan juhlaa. Aion kokeilla, miten yläkoululaisten huumori tämän kestää! Luetutan myös novellin Miks just mult kysyt, jonka loppuvirke keikauttaa hienosti lukijan luoman mielikuvan kertojasta aivan päälaelleen. Mainio pari ovat novellit Hävityn arvokisafinaalin jälkeen ja Voitetun arvokisafinaalin jälkeen. Jääkiekko ei totisesti ole suomalaiselle miehelle leikin asia. Joukossa on muitakin novelleja, jotka liittyvät ainakin löyhästi yhteen. Tarkkaavainen lukija palkitaan.

Onko nyt sitten tosiaan taas vuosi odotettava seuraavaa kirjaa?

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus 2012. 112 s.

Blogeissa on jo paljon kirjoitettu Kansalliskirjasta, mutta en ole uskaltanut vielä kurkistaa niitä. Pitää lähteä tästä kierrokselle!

Katjan perusteellinen esittely täällä, Minnan haltioitunut täällä. Ja tosiaan, kirjalla on omat fb-sivutkin!

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Kaipasin tyttöystävääni kauheasti. Hän oli talvisin täysin apaattinen – apatosaurus, sellainen muinainen brontosauruksen näköinen olento mutta vielä kömpelömpi. Hänelle alkoi kertyä jo kilojakin, kun hän vain makasi sohvalla kaamosmasennuksessa. Hän ei enää puhunut minulle mitään.

Vuosi sitten blogeissa suitsutettiin Miina Supisen Apatosauruksen maa -nimistä novellikokoelmaa. Romaani Liha tottelee kuria oli kuitenkin vielä lukematta (on tosin vieläkin), joten ajattelin odottaa ja katsoa, josko tämäkin riemastuttavan hauskaksi mainittu kokoelma jossakin vaiheessa tulisi vastaan. Morren KKK-haasteeseen laitoinkin sitten molemmat Supisen kirjat, ja novelleista aloitin, koska kokoelma sattui kirjastoreissulla silmään. Mitään varausjonoja siis ei ainakaan enää ole.

Lukaisin kokoelman illassa, ja voin aika hyvin jakaa Zephyrin tunnelmat: ”Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun.”  Marjiksen tunnelmia sen sijaan en voi jakaa, valitettavasti: ” Vähän väliä huomasin, että vaikka kirjassa tapahtui kauheita, minua vain nauratti. Suurimman osan ajasta taisin istua kirja kädessä mielipuolinen virne naamassani.”

Ihan kylmiltäni en kirjaan tarttunut, sillä alkukesästä kuuntelin äänikirja-antologian Nauravia naisia, jossa on mukana muutama Supisen novelli (Timanttinappi ja Miinus 200 astetta). Kyseiset novellit eivät kenties ole kokoelman oivaltavimmat, mutta antavat ihan hyvän kuvan Supisen tyylistä. Supinen kirjoittaa selkeästi, humoristisen ironisesti arkisista asioista, mutta mitään suurta innoittumista en kokenut.

Monet novelleista ovat hyvin lyhyitä, ja aiheet vaihtelevat melkoisesti. Yliponin valtakunnassa kasvatusotteensa menettänyt isä huokailee pienen tyttärensä edesottamuksien takia. Rahat ovat tiukalla, mutta minkäs teet, kun tytär haluaa ihanan muoviponin entisten jatkoksi. Ostettava on, vaikka tietää, että ilo ei ole pitkällinen. Kitkerä – aistimellinen teos taas kertoo museoon palkatusta miehestä, joka joutuu kesähelteellä vahtimaan lasikuutioon sijoitettua muurahaispesää. Homma on tylsin maailmassa. Edes koulussa tai armeijassa ei ollut niin pitkästyttävää. Aika purevasti Supinen kuvailee Kiasman taideteoksia J.

Ihmissuhteista Supisella on myös aika murskaavia huomioita. Suuhygienisti ja taiteilija eivät oikein pääse samalle aaltopituudelle yrityksestä huolimatta.

Monia novelleja lukiessani harmittelin, ettei Supinen kuitenkin irrotellut enempää. Esimerkiksi Elinvoimakakku-novellin koukku menee hukkaan harmillisesti. Sekin harmittaa, että tästä kokoelmasta ei oikein tunnu jäävän mitään mieleen, toisin kuin anni.M:lle. Paitsi ehkä se, että ihmisen nahasta saa erityisen kauniita lampunvarjostimia. Mutta pitänee se Liha tottelee kuria lukea, jospa se puhuttelee paremmin.

Mooses Mentula: Musta timantti

Sitkeästi pidän itseäni romaanitaiteen, mieluiten niiden tiiliskivimäisten romaanien lukijana, mutta lähes aina novelleja luettuani huomaankin kovasti pitäneeni. Näin kävi vain kuukausi sitten Annie Proulx´n novellikokoelman Näin on hyvä kanssa. Tuorein kokemus on myös hyvin positiivinen. Posti toi maanantaina PEKKin tuoreimman kuukauden kirjan, joka tällä kertaa on Mooses Mentulan novellikokoelma Musta timantti. Kerhon sääntöjen mukaan kyseessä on siis kotimainen esikoiskirjailija. Kerhon jäsenkirjeessä kirjailija esittelee lyhyesti itsensä ja mainitsee kirjallisiksi esikuvikseen Timo K. Mukan, Arto Salmisen, Juha Seppälän, Raymond Carverin ja Dan Rhodesin. Olen lukenut näistä vain joskus kauan sitten Mukkaa, mutta esimerkiksi Arto Salmisen tuotanto kiinnostaa mm. Sallan hyvien esittelyjen perusteella. Mielenkiintoista muuten, että mieskirjailijat eivät koskaan mainitse esikuvikseen naiskirjailijoita, vai oletteko joskus nähneet tai kuulleet?

Mentulalla on mielenkiintoinen työ- ja asuinpaikkahistoria. Mies on asunut Kuhmossa, Sodankylässä ja Rovaniemellä, mutta vaikuttaa nykyään Tuusulassa. Hän on toiminut sanomalehti- ja radiotoimittajana ennen kaunokirjallisuuteen siirtymistä. Työkokemusta on kertynyt myös mm. vanhainkodista, ja nyt Mentula on pienen kyläkoulun rehtori. Aika moni näistä aineksista on mukana myös Mustan timantin novelleissa. Monet tarinat etenevät vakaasti kohti loppua, jossa Mentula tekee komeat ilmaveivit ja heittää koko kuvion uusiksi. Näin käy esimerkiksi novellissa Tauti, jossa aviomies yrittää epätoivoisesti keksiä keinon selviytyä klamydiatartunnasta kunnialla. Ei ehkä mitään aivan mullistavaa, mutta ihan hykerryttävää kerrontaa!

Kirjan novellit on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ja viimeisessä on kummassakin vain yksi novelli, jotka liittyvät yllättäen yhteen. Keskimmäisessä osassa on neljätoista novellia eri aiheista. Mentula kuvaa omaa ilmaisuaan toimittajamaisen tiiviiksi, mutta mielestäni tiiviys ei mitenkään erityisesti korostu. Eivät novellit silti mitään laveaa kuvaustakaan sisällä. Monissa on napakkaa ja murteen mukavasti sävyttämää dialogia. Vuoropuhelun kirjoittaminen on taitolaji, ja siinä Mentula mielestäni onnistuu hienosti. Mainio repliikkiesimerkki novellista Pätkätyö kairassa:

Totta se pittää lähtiä harvesterilla pääkonttorille. Pistää puistosta tukkia kravattiherrojen autojen päälle. Jos riinpiissi, niin totta mieki.

Työn loppumiseen suivaantunut metsätyöurakoitsija siinä purkaa mieltään. Meni hetki, että tajusin, mikä se riinpiissi on J.

Mentula kirjoittaa monenlaisista ajan ilmiöistä tavallisen ihmisen näkökulmasta. Hienosti hän tavoittaa niin kemijärveläisen työttömän kuin 12-vuotiaan koulutytönkin sielunmaiseman. Kirjoitusote on tietyllä tavalla kevyt, ja raskaista aiheista huolimatta useista novelleista jää valoisa jälkimaku. Raakki-novellissa 60-vuotias palomies joutuu pois savusukellustehtävistä ja kokee kaiken romahtavan. Mies päättää tehdä kaikesta lopun kertarytinällä. Loppuratkaisu on samalla traaginen ja koominen. Samaa mustaa tragikomiikkaa on Huoltaja-novellin lopussa. Valitettavasti Mentula joutuu tätä uraäitiä karrikoimaan vain hyvin lievästi, jos lainkaan.

Aloitusnovellin päähenkilö on parikymppinen Antti, joka on joutunut elämässään ja ihmissuhteissaan odottamattomaan umpikujaan. Myös toisen novellin päähenkilö on nimeltään Antti, vaikka ei voi olla sama ihminen. Ensimmäinen Antti elää nykyhetkessä, kun toinen on noin kymmenvuotias 70- ja 80-lukujen taitteessa. Novellin ajankuva on muuten kirjoitettu taitavasti. Kolmannen novellin päähenkilö on seitsemänvuotias Sami, mutta ainakin kolmessa kohdassa nimi on muuttunut Antiksi! Huolimattomuutta vai mitä? Onneksi Anteista ei enää sen jälkeen puhuta ennen viimeistä novellia. Lasten kuvaamisessa Mentula onnistuu ylipäätään hyvin. Samin ajattelutapa on valitettavan yleinen: pikkupoika pitää itseään syypäänä vanhempien eroon.

PEKKiä pitää taas kiittää hyvästä kirjavalinnasta. Tätä kirjaa en varmasti olisi muuten ostanut, ja lainaaminenkin olisi saattanut jäädä. Kannet nimittäin eivät ole lainkaan houkuttelevat. Miksi käytetään vauvankakanruskeaa? Piirroskuvat kyllä liittyvät novelleihin, mutta aukeavat vasta, kun kirja on jo luettu. Kaunis kansi ei olisi pahitteeksi kirjalle.

Muuten kokoelmasta jäi positiivinen vaikutelma, ja jään odottelemaan Mentulalta seuraavaksi romaania. Luen kyllä novellitkin, jos niitä tulee.

Mooses Mentula: Musta timantti

WSOY 2011. 162 s.