S. J. Bennett: Windsorin solmu

 

Sain vuosi sitten ennakkokappaleen S. J. Bennettin dekkarista Windsorin solmu. Pikaisella tutkiskelulla selvisi, että kirjassa rikoksia ratkaisee Englannin kuningatar Elisabet II ja että kyseessä on Hänen majesteettinsa tutkimuksia -sarjan aloitusosa. Kannessa vielä kerrotaan, että ”Miss Marple kohtaa The Crown -sarjan.”

Olen ollut vuosikymmeniä neiti Marplen ystävä ja The Crown on yksi kaikkien aikojen suosikki-tv-sarjoistani, mutta silti (tai juuri siksi?) kirjan idea lähinnä epäilytti. Kuningatar Elisabet tutkimassa murhia? Kaikkea kanssa.

Olen kesän alkuviikkoina yrittänyt vielä vajentaa viimevuotisten lukematta jääneiden dekkareiden pinoja, ja sieltä käteen osui taas Windsorin solmukin. Jostain syystä päätin kuitenkin kokeilla tätäkin, sillä en ainakaan muistanut törmänneeni mihinkään kovin negatiivisiin kommentteihin kirjasta tai sarjasta. Onneksi tartuin! Ihastuin tähän leppeään ja lempeän huumorin sävyttämään dekkariin lopulta ikihyviksi. Jatko-osa ilmestyy suomeksi onneksi aivan tuota pikaa.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 2016 kevääseen, jolloin kuningatar Elisabet täytti 90 vuotta. Miljöönä on lähinnä Windsorin linna, mutta myös Buckinghamin palatsissa ollaan jonkin verran. Windsorin linnassa on pääsiäisen jälkeen järjestetty epämuodollinen illallinen prinssi Charlesin toiveesta, ja kutsuvieraslistalla on muun muassa venäläinen oligarkki Juri Peyrovski kauniine vaimoineen. Illan viihteestä vastaavat Peyrovskin toiveesta nuori venäläistaustainen pianisti Brodsky sekä kaksi balettitanssijatarta. Vieraslistalla ovat lisäksi muun muassa Sir David Attenborough sekä Canterburyn piispa.

Nuori salskea Brodsky on paitsi taitava pianisti myös hurmaava seuramies ja upea tanssija. Sitä ei kiellä edes Elisabet, joka itselleenkin yllätykseksi suostui nuorukaisen kanssa pyörähtelemään tanssilattialle. Aikaisen vetäytymisensä takia kuningatar ei kuitenkaan enää ollut näkemässä tulikuumaa tangoa, johon Brodsky vei miltei kuusikymppisen arkkitehdin. Aamulla Brodsky löytyy linnan pienestä ullakkohuoneesta hirttäytyneenä oman kylpytakkinsa vyöhön jalassaan naisten alushousut.

Tapaus järkyttää myös kuningatarta, joka kokee olevansa vastuussa ihmisistä, jotka majoittuvat hänen kattonsa alla. Kun vielä käy ilmi, ettei nuorukaisella ollut juuri omaisia, tuntee Elisabet syvää myötätuntoa tätä kohtaan. Hyvin nopeasti käy myös ilmi, ettei kyseessä sittenkään ole seksileikkien päättyminen onnettomuuteen, vaan kyseessä on lavastus. Brodsky on tapettu ja aseteltu sitten irvokkaasti näytille. Tilanne on kuumottava. Mitään ei saa tihkua medialle, mutta syyllinen on löydettävä. Voisiko se olla joku linnan omasta väestä?!

Kuningatar Elisabetilla on vuosikymmenten kokemus erilaisten arvoitusten ratkaisemisesta. Hänellä on käytössään uskollisia alaisia, jotka hoitavat käytännön tutkimukset hänen pyynnöstään, ja kun asiat alkavat selvitä, kuningatar ohjailee virallisia tutkimuksia haluamaansa suuntaan. Poliisit ja virkamiehet kuvittelevat itse hoitaneensa hommat, ja kuningatar voi myhäillä ovelasti ja tyytyväisenä taustalla.

Samaa menetelmää Elisabet käyttää tälläkin kertaa. Tutkintaa hoitavat niin MI5 kuin poliisikin, mutta niiden pääteoria liittyy Putiniin, jonka arvellaan olevan murhan takana. Teoria on toki kiinnostava, mutta ei Elisabetin mielestä kuitenkaan oikea. Niinpä hän värvää uuden apulaisyksityissihteerinsä Rozie Oshodin tekemään salaisia tiedusteluja puolestaan. Niin salaisia, että Rozien on salattava ne omalta esimieheltään eli kuningattaren yksityissihteeri Sir Simonilta.

Rozie kuitenkin on sopiva valinta tehtävään, sillä hän on Afganistanin sodan veteraani sekä luonut lyhyen mutta loistavan uran pankkiirina. Rozien lisäksi kuningatar tarvitsee apua vanhalta ystävältään, jo eläköityneeltä poliisilta Billy MacLachlanilta. Kumpikin on ehdottoman uskollinen kuningattarelleen. Rozie on kaikin tavoin ehdottoman virkistävä dekkarihenkilö, ja tykästyin häneen kovasti. Toivottavasti hän jatkaa hänen majesteettinsa palveluksessa.

Juoni on riemastuttavan monimutkainen ja koukeroinen, eivätkä poliisi ja MI5 tahdo millään päästä eteenpäin, ei, vaikka lisää ruumiitakin tulee. Eniten kuitenkin pidin siitä, miten lempeän rakastavasti Bennett kuvaa hänen majesteettiaan ja tämän arkea. Samalla se herätti mielessä kyllä kysymyksiä. Elisabet II on edelleen elossa, mutta hänestä ja hovin muistakin jäsenistä on kirjoitettu fiktiota ja tehty elokuvia sekä tv-sarjoja. En ota kantaa asian moraaliseen puoleen, vaikka sekin on kiinnostava. Mutta mielenkiintoista on, miten etäännyttävää monarkian julkisuus oikein on. Tuntuu, kuin tuntisin Elisabetin ja hänen elämänsä hyvinkin. On muistutettava itseään, että tunne perustuu pelkästään fiktiivisiin tarinoihin.

The Crownin uusia jaksoja joutuu edelleen odottelemaan, mutta Hänen majesteettinsa tutkimuksia -sarjan toinen suomennos Kolme koiraa haudattuna ilmestyy ihan tuota pikaa. Sen kylkeen pitää valmistaa Elisabetin suosikkiaperitiivi:

1 osa Gordon’s Giniä
2 osaa Dubonnet’a
sitruunaviipale
2 palaa jäätä

S. J. Bennett: Windsorin solmu (The Windsor Knot)
Suom. Kaisa Haatanen.
WSOY 2021. 249 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Ennakkokappale.

Eppu Nuotio: Leinikkimekko

 

Eppu Nuotion uuden dekkarisarjan avaavan Leinikkimekon takakannessa luvataan, että Raakel Oksa ratkaisee -sarja sammuttaa janon, jonka Ellen Lähteen tutkimuksia -sarja jätti lukijoihin. Itse määrittelisin tuon janon toiveeksi ja tarpeeksi lukea välillä jotain kevyttä, hyvin kirjoitettua ja leppoisaa, mutta silti mukavasti huomaansa ottavaa. Raskaat ajat erityisesti luovat tarvetta myös hyvälle viihteelle, ja ainakin minulle Nuotion kevytdekkarisarjat ja yksittäiset romanttishenkiset romaanitkin ovat juuri sitä tarjonneet.

Niin tarjosi Leinikkimekkokin. Puuseppäyrittäjä Raakel Oksa on monipuolisine kädentaitoineen ja herkkine vaistoineen oivallinen päähenkilö uudelle sarjalle. Leinikkimekon alussa Raakel saa remontoitavakseen vanhan töölöläisen jugendkerrostalohuoneiston, joka on joskus kuusikymmentäluvulla jaettu kahdeksi asunnoksi mutta jonka uudet omistajat haluavat jälleen yhdistää yhdeksi.

Purettavasta väliseinästä löytyy vanha peltinen keksilaatikko, johon on säilötty kuusikymmenluvun muodin mukainen leinikkikuvioinen kesämekko, paksu ruskea hiuspalmikko ja pala hartsia. Arvoituksellinen kätkö kutkuttaa Raakelin mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Kenen tavarat olivat? Miksi ne on kätketty seinän sisään? Remonttipuuhien, perhe- ja sydämenasioiden seassa Raakel alkaa selvittää, ketkä asunnossa ovat tavaroiden kätkennän aikaan asuneet ja mitä oikein oli tapahtunut.

Romaanin toinen taso kulkee nykyhetken lomassa. Se sijoittuu vuoden 1960 kesään, jolloin nuori ristijärviläinen Hilkka Lampinen saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee Helsinkiin Sibelius-Akatemiaan kesäkurssille. Asunto järjestyy maalle kesäksi muuttaneen tuikean Aune-tädin hulppeasta kerrostaloasunnosta Töölöstä. Hilkan ihanaa vapauden kesää varjostavat kuitenkin ilkeä ja ahdisteleva professori ja vihamielisesti käyttäytyvä naapuri.

Leinikkimekko etenee melko pitkälle niin, että on epävarmaa, onko ylipäätään tapahtunut mitään rikosta ja jos on, mikä se on ollut. Sitkeä Raakel kuitenkin jatkaa menneisyyden kaivelua ja haastattelee ihmisiä, jotka ovat olleet osallisia tapahtumiin tai ainakin aikalaisia. Vähitellen palasista alkaa muodostua kuvio, ja riittävästi asiaa pengottuaan Raakel alkaa päästä totuuden jäljille. Samaan aikaan hänen oman elämänsä perustuksia ravistellaan ankarasti.

Nuotio kirjoittaa tutun tunnistettavalla ja luistavalla tyylillään ja dialogipainotteisesti. Vaikutelma on kepeä, mikä ei ole lainkaan helppo saavutus. Vaikka aikatasoja on kaksi, on juonta helppo seurata. Eikä lopulta haittaa sekään, että ihan kaikkiin kysymyksiini en saanut tyydyttävää vastausta. Pääpaino on muualla kuin varsinaisessa rikosjuonessa.

Nuotion henkilönsä ovat rakastettavia inhimillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Ja kyllä, romaanin ei aina tarvitse olla yli 300-sivuinen ollakseen riittävä! Myös miljööllä on väliä. Helsinki näyttää pääasiassa paremmat kasvonsa lukijalle, ja ei-helsinkiläinenkin nautti (ja kurkki ahkerasti katunäkymiä Googlesta!). Jatkoa odottelemaan vain!

Eppu Nuotio: Leinikkimekko
Raakel Oksa ratkaisee 1
Gummerus 2022. 232 s.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelukappale.

Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan

 

Mainostoimistossa työskentelevä Arttu Lampare on muuttanut väliaikaisesti Helsingistä Tampereelle. Maisemanvaihdos on ollut toivottu monestakin syystä, eikä vähiten niin sanotun Kuusisaaren tapauksen vuoksi. Kuusisaaren tapauksella viitataan rikokseen, jonka ratkaisemisessa Artulla katsottiin olleen ratkaiseva osuus. Media on nostanut hänen nimensä ja kasvonsa esiin jutusta uutisoidessaan, ja samassa yhteydessä on poliisi saanut osakseen ankaraa arvostelua ja pilkkaa.

Julkisuus ei Arttua kiinnosta, oikeastaan päinvastoin. Tampereelle hänet on tuonut mieluinen työtehtävä. Häneltä on tilattu teollisuusneuvos Voitto Vatjalaisen muistelmat. Asunto on järjestynyt vallan oivalliselta paikalta ja edullisin ehdoin. Syltti-kollista huolehtiminen on leppoisaa puuhaa, kun samalla voi ihailla asunnostaan käsin Näsinpuistoa ja Tallipihaa. Artun kämppä siis sijaitsee aivan kansallismaiseman kupeessa, vain pikaisen kävelymatkan päässä Vapriikki-museokeskuksesta.

Kaikki näyttää siis olevan hyvin kesäisen kauniin Tampereen keskustassa, mutta idylli särkyy, kun teollisuusneuvos Vatjalainen eli Artun työnantaja löytyy murhattuna Vapriikista viikinkinäyttelyn kosteiden avajaisten jälkeisenä aamuna.

Poliisi ja erityisesti rikoskomisario Yrjö Hiirelä suhtautuu Arttuun odotetun epäluuloisesti. Häntä varoitellaan toistuvasti sotkeutumasta tutkimuksiin. Arttu ei itsekään ole mitenkään innokas tunkemaan nenäänsä tapaukseen, mutta kun hänen asuntoonsa murtaudutaan ja muistelmateoksen aineistoa pengotaan, tapaus alkaa tuntua henkilökohtaiselta. Lisäksi Arttu tutustuu mukavannäköiseen freelance-toimittaja Paulaan, joka on luonnollisesti kiinnostunut uutisaiheesta.

Tilaisuus tekee murhaajan on tamperelaisen Lasse Honkasen esikoisdekkari ja aloittaa samalla Arttu Lampareen tutkimuksista kertovan sarjan. Teollisuusneuvoksen murhatutkimuksista kehkeytyy lopulta oikein mukavantuntuinen leppoisahko arvoitusdekkari, jossa hienolla miljööllä on keskeinen osuus.

Tamperetta Honkanen kuvaa ehdottoman rakastavasti. Keskeiset tapahtumapaikat ovat tuttuja Tampereella vain vierailuilla käyneellekin, joten muistojaan voi verestää ja uusia tutustumiskohteita listata seuraavia käyntejä varten.

Pidin myös päähenkilöistä eli Artusta, Paulasta ja rikoskomisario Hiirelästä. Mitään kovin syvälle luotaavaa ei henkilökuvaus ole, mutta ei sen tarvitsekaan. Artulla tai Paulalla ei tunnu olevan mitään kovin pirullisia luurankoja kaapeissaan tai synkkiä traumaattisia kokemuksia menneisyydessään, mikä tuntuu välillä oikein virkistävältä.

Poliisitutkimusten yksityiskohdillakaan lukijaa ei kuormiteta, koska päähenkilö on vähän vastentahtoinen amatöörietsivä. Mielelläni kuulen kolmikosta lisää!

Ainoa minua varsinaisesti ärsyttämään jäänyt yksityiskohta oli Artun keksimä uudissana ’ällykkä’, jota hän ryhtyy käyttämään älypuhelimestaan. Sitä sanaa en toivo enää näkeväni tai kuulevani!

Entä mitä siellä Kuusisaaressa oikein tapahtui? Sekin onneksi selvisi.

Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan
Karisto 2021. 304 s.
Äänikirjan lukija Jalmari Savolainen, kesto 9 h 52 min.

Arvostelukappale kustantajalta, äänikirja itse maksettu BookBeat.

Vuoden 2021 aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:

Tuomas Niskakangas: Roihu (Otava)
Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)

Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)

Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)

Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)
Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan (Karisto)

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene

 

Ainakin mielikuvissa joulunpyhinä vietetään tuntikausia tunnelmallisissa olohuoneiden lukunurkkauksissa täysin uppoutuneina joululahjaksi saatuihin romaaneihin. Kynttilät loistavat ja takkatuli räiskyy, ja käden ulottuvilla on avonainen konvehtirasia ja kenties lasillinen täyteläistä punaviiniä. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan!

Juuri tuollaiseen idylliseen lukukohtaukseen sopii kuin valettuna R&R:n eli Sari Rainion ja Juha Rautaheimon muhkea cozy crime -dekkari Vainajat eivät vaikene. Se aloittaa uuden Mortuí non silent -dekkarisarjan, jonka päähenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario Helsingistä. Karila ja Kaario paitsi työskentelevät tiiviisti yhdessä visaisten henkirikosten parissa ovat myös hyviä ystäviä.

Aloitusosassa lukija tapaa Karilan ja Kaarion vuoden 2009 joulukuussa, kun töölöläisen hulppean arvoasunnon omistaja Hannele Laine löytyy kuolleena omasta olohuoneestaan. Ville Karila epäilee oitis rikosta, vaikka tilanne vaikuttaa kovin rauhalliselta. Vainajan on löytänyt tämän vanha leski-isä, joka vaikuttaa hauraalta mutta tyyneltä. Kamppailun merkkejä ei näy, mutta ilmeisesti Hannele Laine on kuristettu omalla kaulaliinallaan. Roskakorista löytyy Tauno Paloa esittävä postikortti, ja pian Karilalle kerrotaan, että varakkaan ja eksentrisen Hannelen elämässä on ollut salaperäinen tumma mies.

Kuka murhasi Hannele Laineen ja miksi? Tätä kysymystä kierrellään ja kaarrellaan miltei tiiliskivikokoluokkaan kuuluvassa romaanissa pitkään ja hartaasti. Joulukuukin ehtii vaihtua kevääksi, ennen kuin rikos on ratkaistu. Kunnon dekkariperinteitä noudattaen vaaditaan toinenkin ruumis, ennen kuin tutkimukset nytkähtävät kunnolla eteenpäin pitkän paikallaan polkemisen jälkeen.

Suosittelen Vainajat eivät vaikene -romaanin säästelyä rauhalliseen hetkeen ja antamaan sille arvoisensa tilan. Itse hieman tärvelin omaa lukunautintoani tarttumalla teokseen kesken syksyn hektisimpien lukuviikkojen. Puolustelen ratkaisuani sillä, että pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen ja halusin siksikin lukea kirjan ja kirjoittaa siitä vielä syyssesongin aikana.

Hidastempoinen, suorastaan viivyttelevä ja yltäkylläisen runsas kerronta vaatii lukijalta kärsivällisyyttä ja kunnon uppoutumista päästäkseen täysin oikeuksiinsa. Rainio ja Rautaheimo vievät cozy crime -tunnelmoinnin niin pitkälle, että omaan makuuni tulos luistelee paikoin jo vaarallisen lähellä pitkäveteisyyden rajan väärää puolta. Siitäkin huolimatta siis, että kyllä minäkin rakastan runsaita kirjallisuus- ja elokuvaviittauksia ja -lainauksia, kauniiden katunäkymien ja asuntojen yksityiskohtia ja tunnelmallisia takkatulikohtauksia.

Tapahtumat sijoittuvat vain runsaan kymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, mutta siitä pitää lukijan useaan otteeseen muistutella itseään. Tunnelma on nimittäin korostetun nostalginen, hohdokkaan menneen maailman tyylinen. Poliisilaitoksellakin on lähinnä leppoisa tunnelma, eikä mistään resurssipulasta tai muista nykyajan ikävistä ilmiöistä juuri muistutella. Tutkintasihteeri Felicia loihtii työpaikallekin lämmintä joulutunnelmaa, käydään yhteisellä kostealla joululounaalla ja lopulta ratkaisun ollessa jo aivan käden ulottuvilla heittäydytään ankaraan tikkakisaan.

Patologian laitoksella tunnelma sen sijaan on jotain ihan muuta. Romaanin alkusivuilla kuvataan ruumiinavaus niin yksityiskohtaisesti ja viivytellen, etten moiseen ole aikoihin törmännyt.

Rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario muodostavat kiinnostavan rungon rakenteilla olevaan dekkarisarjaan. Karila on leppoisa ja luennointiin helposti sortuva poliisimies, jonka hoksottimet toimivat terävästi. Esimies rikosylikomisario Honkaniemi ymmärtää ja tukee alaistaan, joka taas on lähinnä isällinen omille alaisilleen. Karilan kaapeista ei taida kovin kummoisia luurankoja löytyä.

Viola Kaarion kaapit taas tuntuvat suorastaan pursuavan erilaisia luurankoja, joista osaa jo kalistellaan tässä avausosassakin. Erikoisella tavalla näyttävä nainen on oman alansa todellinen osaaja, jota kaikki tuntuvat vähintäänkin arastelevan. Ystäväkseen Viola on hyväksynyt vain Villen, johon hän luottaa lähes täysin eli niin hyvin kuin nyt ylipäätään pystyy kehenkään luottamaan. Ville arvostaa Violan ystävyyttä ja ammattitaitoa kovasti. Vainajat tuntuvat kertovan kaikki salansa Violalle tämän avauspöydällä, ja niistä tiedoista on poliisille korvaamatonta apua.

Itse siis kaipailin hienoista jäntevöittämistä tarinaan. Tunnelmoinnin ja viipyilyn osalta arvioisin, että lopputulos ei olisi heikentynyt, vaikka muutamia kohtauksia, kuten Karilan ja kumppaneiden mateenpyyntiretki, olisi jätetty poiskin. Sen sijaan annan kiitettävät pisteet kiinnostavista henkilöistä. Erittäin mieluusti palaan Karilan ja Kaarion pariin vastakin. Jatko-osalle pitänee varata rauhallista lukuaikaa vuoden 2022 joulun tienoilta.

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene
Kannet Elina Warsta.
Siltala 2021. 477 s.

Arvostelukappale.

Eeva Kiviniemi: Ahne

 

”Oikein lukukelpoista ja vailla suurta raakuutta toimivaa jännitystä”, toteaa Ruumiin kulttuurin (1/2021) kriitikko Pirjo Ylöstalo Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkarista Joki. Kyse on Turkuun sijoittuvasta kevytdekkarista, joka aloitti Kati Berg tutkii -nimisen sarjan. Kirjailijakaksikko kertoi blogissaan etsineensä pitkään mutta turhaan dekkarilleen kustantajaa ja päättäneensä lopulta julkaista sen omakustanteena.

Avausosa Joki ilmestyi siis vuonna 2020, ja nyt Kati Bergin tutkimukset jatkuvat dekkarissa Ahne. Kirjailijakaksikosta on tullut -yksikkö, sillä teos ilmestyi pelkästään Eeva Kiviniemen nimissä. Sen sijaan muutosta ei ole tapahtunut kustantamoasiassa, vaan Ahnekin on omakustanne. Sitä en tiedä, kuinka aktiivisesti Kiviniemi on edes etsinyt kirjoille ulkopuolista kustantajaa. Sen sijaan sen tiedän, että Saga Egmont -kustantamo on tehnyt tai tekemässä kummastakin kirjasta äänikirjaversiota.

Olisin kyllä toivonut, että Kati Berg tutkii -sarjalle olisi jo kustantaja löytynyt. Sekä Joki että Ahne ovat omassa alagenressään oikein hyviä, mutta ainakin Ahneessa olisi ollut vielä lisäpotentiaalia enempäänkin kuin mitä siinä lopulta on. Rivakkaotteinen kustannustoimittaja olisi voinut karsia rönsyjä ja jäntevöittää lopputulosta. Tämä on siis puhdasta mutua, sillä en tiedä, millaisen myllyn läpi kirja on oikeasti kulkenut. Mutta omaan makuuni Ahneessa olisi ollut karsimisen varaa muun kuin varsinaisen dekkarijuonen osalta. Lisäksi Kiviniemi vielä paljastaa Joen juonen ja loppuratkaisun ilman sen kummempia varoituksia! Kirjat siis kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä.

Sarjan nimihenkilö Kati Berg on keski-ikäinen työtön historioitsija, joka ei koskaan saanut valmiiksi väitöskirjaansa kuningatar Kristiinasta, koska hänen kontolleen jäi lasten- ja kodinhoito biologimiehen tehdessä uraa ja tutkimusta pitkillä ulkomaankomennuksilla. Pitkä avioliitto on nyt kriisissä. Työmatkalta palannut aviomies löysi kodistaan tuntemattomat vuokralaiset ja vaimonsa kommuunista istumassa vieraan miehen sylissä.

Kati ei halua muuttaa takaisin kotiin, ja mies murjottaa. Samaan aikaan Kati huomaa pitävänsä yhä enemmän työllisyyskurssilla tapaamastaan Nallesta. Veri alkaa kiertää suonissa aivan kuten joskus ammoin nuoruudessa! Eniten tilanne tuntuu kaivelevan Millaa, Katin ja Pertin aikuista poliisiharjoittelijatytärtä, joka purkaa estoitta tunteitaan aiheuttaen kiusallisia tilanteita ja mielipahaa.

Katin tunne- ja perhekuvioita käsitellään Ahneessa paljon, kuten leppoisan cosy mystery -tyyppisen dekkarin tyyliin kuuluukin. Mutta kyllä siinä tapahtuu myös murha (itse asiassa parikin!) ja koko joukko muita rikoksia, jotka lopulta kietoutuvat siististi yhteen. Kirja alkaakin hyytävällä kohtauksella, jossa kaksi aamulenkkeilijää löytää nuoren naisen kuoliaaksi puukotetun ruumiin Kuuvuoren kuntoportailta.

Milla päätyy harjoittelussaan mukaan Kuuvuoren tapauksen tutkintaan, vaikka hänet sen lisäksi sysätään avustamaan Turkuun liittyvän vakuutuspetossarjan selvittelyssä. Milla osoittautuu jälleen hoksaavaiseksi poliisiksi, mutta Katinkin tutkijantaitoja tarvitaan loppuratkaisuun pääsemiseksi.

Kati törmää kummallisiin arvoesineiden katoamisiin, kun hän aloittaa vapaaehtoistyöt vanhusten palveluasunnoissa. Hukkaavatko huonomuistiset vanhukset itse tavaroitaan, joita hoitohenkilökunta ei ehdi pitää silmällä, vai liittyykö viattomilta vaikuttaviin tapauksiin sittenkin joku ulkopuolinen? Palvelutaloissa kun tuntuu erilaista väkeä lappavan kuin parhaassakin hollituvassa. Tämäkin juonilinjan yhdistyy lopulta Kuuvuoren puukotukseen, jonka ratkaisemiseen antaa korvaamattoman apunsa myös sympaattinen Kullannuppu-suomenhevonen.

Ehdottomia vahvuuksia Ahneessa (ja Joessa) ovat kauniisti kuvatut Turun maisemat, kadut ja rakennukset. Kun paikat ovat edes hitusen tuttuja, pystyy mielikuvissaan liikkumaan henkilöiden kantapäillä keskellä upeaa kaupunkia. Pidän kovasti myös siitä, että dekkarisarjan päähenkilö on mitä epätodennäköisin eli yli viisikymppinen työtön nainen. Ja kuten sanottu, rikosjuonetkin on punottu oikein näppärästi.

Kati on kuten kuka tahansa ihminen, eli hänessä on myös ärsyttäviä piirteitä. Itse väsyin hänen hanakkuuteensa kommentoida kaikissa mahdollisissa yhteyksissä ympäristönäkökulmaa. Onko pakko joka suupalasta kertoa, että se on vegaaninen tai miksi se ei nyt tällä kertaa ole mutta ensi kerralla kyllä taas varmasti?

Tunnustan harpponeeni yli lähes koko luvun, jossa Kati ja muutama muu henkilö piipahti Helsingissä mielenosoituksessa. En siedä tunnetta, että minua aletaan sormi pystyssä opettaa. Sellainen olo tässä kohdassa valitettavasti tuli, ja tähän olisin kustannustoimitusta kaipaillut. (Enkä nyt suinkaan tarkoita, etteivätkö ympäristökysymykset ja ilmastonmuutos olisi kiinnostavia ja tärkeitä aiheita.)

Mutta näistä kitinöistäni huolimatta kokonaisuutena Ahne toimii oikein hyvin. Mielihyvin palaan Katin ja Millan matkassa Turkuun, jos sellainen mahdollisuus tulee.

Eeva Kiviniemi: Ahne
Omakustanne, BoD, 2021. 268 s.

Arvostelukappale.

Juoneen liittyy myös omintakeinen jo aikaa sitten edesmennyt taiteilija Sally Schnitt tai ainakin hänen maalaamansa taulut. Taiteilija on fiktiivinen, mutta hänen tarinansa perustuu osittain taiteilija Meri Genetzin elämään. Tämä on erittäin mielenkiintoista, sillä luettuani Sanna Ryynäsen kirjoittaman Meri Genetz - Levoton sielu -elämäkerran, sain tietää, että olen (erittäin) kaukaista sukua Genetzille!