Iain Banks: Crow Roadin käsikirjoitus

Kesäkuussa mediassa kerrottiin tieteiskirjailija Iain M. Banksin kuolemasta. Herran nimi ei sanonut minulle mitään, enkä ollut tainnut nähdä vilaustakaan hänen teoksistaan. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että kyseessä on skottikirjailija Iain Banks, jonka kirja Crow Roadin käsikirjoitus on odottanut hyllyssäni hetkeä, jolloin olisin unohtanut murha-aseen. Olen kirjoittanut kannen sisäpuolelle, että olen ostanut teoksen itselleni 10.10.2000, joten aika kauan meni. Muistan nimittäin, että katsoimme televisiosta romaaniin perustuvan samannimisen sarjan joskus 90-luvun lopulla. Sarja oli hyvä, ja siksi kai olin sitten kirjankin päättänyt ostaa unohdusta odottamaan.

Muistikuvani sarjasta siis on hyvin dekkarimainen, ja dekkaria oletin ryhtyväni lukemaan kirjan avatessani. Dekkariksi määritteleminen ei kuitenkaan tee tälle romaanille oikeutta (niin dekkari-ihminen kuin olenkin). Kirjassa tosin ratkotaan mahdollista tai oletettua murhaakin, mutta se on vain yksi juonne hienossa sukuromaanissa.

Minäkertoja on parikymppinen Prentice McHoan, joka opiskelee Glasgow´ssa historiaa ja etsii paikkaansa perheessä ja maailmassa. Prentice on perheen keskimmäinen poika ja tuntee aina jääneensä isoveli Lewisin varjoon. Poikien isä kuuluu lasitehtailijasukuun, joka asuu pienessä skotlantilaiskylässä. Toisen sukuhaaran omistuksessa on vanha linna, josta on kunnostettu asunto. Prenticen isä Kenneth ei ole halunnut lasitehtailijaksi, vaan on ryhtynyt ensin opettajaksi ja sitten lastenkirjailijaksi. Isän veli Rory on luonut kyseenalaisen uran matkakirjailijana.

Banks on rikkonut tarinan kronologian, ja lukijan on poimittava vihjeitä tapahtumia yhdistävistä seikoista pitkin matkaa. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta ei sitä ole. Päinvastoin oikeastaan, menetelmä saa mielenkiinnon pysymään yllä. Henkilöitä on paljon, onhan klaaneissa väkeä, joten tarkkaavaisuutta vaaditaan. Oikeastaan tekisi mieli piirtää jonkinlainen sukupuu henkilöistä, lähes kaikki kun ovat jotenkin samaa sukua.

Kirjan alkuasetelmassa Prentice on käymässä kotona, koska isoäiti Margot on kuollut pudottuaan tikkailta kasvihuoneen läpi. Dramatiikkaa ei puutu hautajaisistakaan, sillä isoäitiä tuhkattaessa sattuu onnettomuus. Saattaa nyt kuulostaa farssimaiselta kohellukselta, mutta sellaista meno ei kuitenkaan ole. Pikemminkin huumorissa on aina mukana surumielinen vivahdus. Muistotilaisuudessa Prentice rakastuu tulisesti silmittömän kauniiseen Verityyn, josta tulee hänelle pakkomielle pitkäksi aikaa. Koko suku on kokoontunut hautajaisiin kadonnutta Rorya lukuun ottamatta. Rory oli kadonnut jäljettömiin lainattuaan ystävänsä moottoripyörää vuosia sitten.

Rory oli Prenticelle tärkeä ja rakas. Yllättäen Prentice saa käsiinsä Roryn entiselle naisystävälleen jättämät kryptiset muistiinpanot ja sekalaiset paperit. Pitkällisten vaiheiden jälkeen selviää, onko Rory kadonnut tahallaan vai kuollut.

Mutta kuten sanottu, tämä selvittely on vain yksi kirjan juonteista. Yhtä keskeisessä osassa ovat Prenticen sydämenasiat ja välit isän kanssa. Ne ovat menneet kertakaikkiseen umpisolmuun uskonasioiden takia. Lisäksi erittäin tärkeitä ovat myös viskinjuonti ja krapulasta toipuminen sekä skotlantilaisen maiseman upea karuus. Minua kiehtoi erityisesti kirjan tapahtuma-ajan eli 1990-luvun taitteen ajankuva (kirja on ilmestynyt vuonna 1992). Tietokoneet ovat juuri läpimurtonsa kynnyksellä, ja edistyneimmät, ei kuitenkaan esimerkiksi Prentice, käyttävät jopa sähköpostia. Vain joitakin vuosia aiemmin tehdyt tiedostot ovat jo täysin unohtunutta formaattia, ja apua tarvitaan valtameren takaakin. Kännyköistä ei vielä edes haaveilla, vaan puhelut soitetaan perinteisesti lankaverkon välityksellä. Yllättävän nostalgista! Aikaa on silti kulunut vain 25 vuotta.

Nyt kirjan luettuani mieluusti katsoisin tv-sarjan uudelleen. Jotenkin tuntuu, että siinä murhajuonta on korostettu muun kustannuksella, tai sitten olen katsonut jonkinlaisten dekkarilasien läpi.

Muistin muuten oikein sen murha-aseen, mutta murhan uhrista tai tekijästä minulla ei ollut aavistustakaan!

Iain Banksilla ja Iain M.Banksilla on melkoinen tuotanto, josta vain pieni osa on ainakin toistaiseksi suomennettu. Onkohan joku lukenut kummankin herran tuotantoa? Luen joskus scifiäkin, vaikka se ei mitenkään hirmuisesti kiehdo. Kannattaako vaikkapa tuota Kulttuuri-sarjaa kokeilla?

Suomentaja Anu Partaselle pitää nostaa hattua. Kirjassa lienee ollut muutamakin käännöspähkinä. Esimerkiksi jo kirjan nimi on ongelmallinen. Tarinassa selitetään, että englannin kielessä on sanonta ’mennä variksen tietä’, joka tarkoittaa, että joku kuolee. Suomessa vastaavaa kielikuvaa ei ole. Prentice löytää Roryn muistiinpanot juuri Crow Roadilla sijaitsevasta asunnosta…

Iain Banks: Crow Roadin käsikirjoitus (The Crow Road)

Suom. Anu Partanen. Loki-kirjat 1998 (1992). 392 s.

Ostettu omaan hyllyyn.

Jonathan Carroll: Naurujen maa

”Kirjan lukeminen on ainakin minulle kuin matka jonkun toisen maailmaan. Jos kirja on hyvä, oloni on hyvä ja samalla olen innokas näkemään, mitä tapahtuu ja mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Kehnon kirjan lukeminen on kuin ajaisi New Jerseyn Secaucuksen halki. Siellä haisee ja koko ajan toivoisi, että olisi jossain muualla, mutta koska on lähtenyt matkalle, kiertää ikkunat kiinni ja hengittää suun kautta kunnes on päässyt ulos kaupungista.”

Törmäsin ensimmäisiä kertoja Jonathan Carrollin nimeen – missäpä muualla kuin kirjablogeissa. Useampikin bloggaaja on maininnut hänet lempikirjailijoittensa listoilla. Lopullisesti mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun joku tai jotkut vertasivat Pasi I. Jääskeläisen tuotantoa Carrollin teksteihin. Jääskeläinen on omia suosikkejani, joten olisi mukava testata, pitääkö väite miesten teosten samanhenkisyydestä paikkansa. Pitäähän se, myönnetään.

Kyselin sitten hieman, mistä Carrollin tekstistä kannattaisi aloittaa. Hieman yllätyin huomattuani, että hänen tuotannostaan on ainakin toistaiseksi suomennettu vain kaksi, nyt lukemani esikoisromaani vuodelta 1980 eli Naurujen maa ja vuonna 2002 ilmestynyt Valkoiset omenat. Molemmat löytyivät pääkirjaston hyllystä, mutta sain neuvon, että kannattaa aloittaa mieluummin Naurujen maasta. Noudatin ohjetta nöyrästi.

Carroll on syntynyt vuonna 1949 Yhdysvalloissa. Valmistuttuaan hän muutti vaimoineen Itävaltaan Wieniin ja alkoi opettaa kirjallisuutta kansainvälisessä koulussa. Itävallassa mies asuu edelleenkin. Hänen kirjailijasivuiltaan löytyy teosluettelo, jossa mainitaan kaikkiaan seitsemäntoista kirjaa. Samoilta sivuilta löysin myös tiedon, että uusin romaani ilmestyy tänä syksynä Puolassa ja ensi vuonna Yhdysvalloissa. Carrollin tyyliä kuvataan fantasiaksi ja maagiseksi realismiksi.

Esikoisromaani Naurujen maa on maagista realismia edustava teos. Se on myös hyvin kirjallinen romaani. Pidän molemmista, joten olin oikein tyytyväinen lukemaani. Harmillisesti lukeminen pitkittyi, sillä tämäkin kirja sopisi parhaiten tiiviiseen tahtiin luettavaksi. Toisaalta ei pienestä sulattelustakaan haittaa ollut.

Naurujen maan minäkertoja on turhautunut englanninopettaja Thomas Abbey. Hän on koko elämänsä ajan jäänyt kuuluisan filmitähti-isänsä varjoon. Opetettuaan neljännen lukuvuotensa kirjallisuutta connecticutilaisessa koulussa Thomas päättää irtisanoutua ja ryhtyä kirjoittamaan kauan ihailemansa lastenkirjailija Marshall Francen elämäkertaa. Mukaansa hän saa Saxonyn, nuoren naisen, jolla on sama intohimo Francen tuotantoon. Francen kirjat ovat lumoavia kokemuksia, joista ei tunnu saavansa tarpeekseen. Sekä Thomas että Saxony ovat lapsina uponneet niihin täydellisesti.

Marshall France on elänyt eristyksissä pikkuruisessa Galenin kaupungissa. Hänen kuolemansa jälkeen kirjallista perintöä on vaalinut tarkoin tytär Anne. Thomas ja Saxony koettavat selvittää Francen vaiheita ennen Galeniin lähtöä, mutta tulokset ovat kummallisen ristiriitaisia. Anne Francen myötäsukaisuus näyttää olevan ainoa keino saada kirjan ainekset kokoon. Valitettavasti aiemmin samaa koettaneilla ei näytä olleen juurikaan onnea matkassaan. Francen kustantamosta ei anneta juurikaan rohkaisua.

Thomas ja Saxony kuitenkin matkustavat syrjäiseen Galeniin ja asettuvat vanhan rouvan vuokralaisiksi. Kaupunkilaiset suhtautuvat heihin kohteliaan torjuvasti. Anne France kuitenkin suostuu siihen, että Thomas Saxonyn avustamana kirjoittaa näytteeksi aloitusluvun kirjaan. Sen jälkeen päätettäisiin, saako Thomas luvan jatkaa vai ei. Saxonyn ja Thomasin kiihkeä rakkaussuhde hieman latistuu uudessa asunnossa, jossa omistajan bullterrieri haluaa jakaa vuoteen pariskunnan kanssa. Kaupungissa on kummallisen paljon juuri tämän rodun koiria…

Vähitellen kaupungin elämä alkaa avautua sekä Thomasille, Saxonylle että lukijalle yhä enemmän kummallisena. Sitten eräänä päivänä Thomas saapuu yksin asunnolleen, jossa vuokraemännän koira on päiväunillaan. Tapahtuu jotakin, joka suistaa koko tarinan aivan uuteen suuntaan. Sen jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään uskomattomalla tavalla aivan viimeiseen loppulauseeseen saakka! Todella taitavasti rakennettu tarina.

Minua kirjassa kiehtoi juonen loistavan rakentelun ohella se, miten Carroll jatkuvasti muistuttaa kirjoittamisen ja lukemisen ”vaarallisuudesta”. Thomas haluaa selvittää juurta jaksain, mistä hänen ihailemansa kirjailijan ideat on ammennettu, eikä selvitetty lopputulos läheskään aina miellytä häntä. Samalla hän alkaa itse kirjoittaa kuin riivattu. On hänen tosin pakkokin…

Jonathan Carroll: Naurujen maa (The Land of Laughs)

Ilm. vuonna 1980, suom. 2005. Suomentanut Laura Lahdensuu. Loki-Kirjat. 279 s.

Lainattu kirjastosta.

Ainoat Carrollin romaanisuomennokset ovat siis Loki-Kirjat-nimisen kustantamon julkaisemia. Wikipedian mukaan kustantamo on lopettanut toimintansa vuonna 2007. Olisi siis aika jonkin toisen kustantamon ottaa miehen tuotanto huomiinsa, sillä jo tämän yhden teoksen perusteella vaikuttaa todella kiinnostavalta.