Kimmo Ohtonen: Tunturikettu. Pohjolan naalin tarina

Kimmo Ohtonen 2023. Otava. 320 s. Kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystäväni suosittelema kirja ylsi vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, joten päätin ottaa sen lukulistalleni. Luen yleensä kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista vähintäänkin muutaman ja tietokirjojenkin puolelta yhden. Lainasin Tunturiketun kirjastosta, mutta kun lähdin junalla käymään Helsingissä, latasinkin äänikirjan ja matka sujui rattoisasti. Matkan jälkeen kuuntelin loput kirjasta työmatkoilla.

Kiva yllätys oli, että kirjailija Kimmo Ohtonen luki kirjan itse. Hänen äänensä sopii erittäin hyvin äänikirjan kuunteluun ja jotenkin äänestä kuulsi myös innostus omaa teosta ja sen teemaa kohtaan, mikä osaltaan ylläpiti mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Minulla on tietokirjojen kanssa aina se ongelma, että alkuun ihastun aiheen käsittelyyn ja siihen, miten paljon opin uutta, mutta vähitellen kyllästyn ja loput kirjoista on monesti pakkopullaa. Ehkä nytkin kävin vähän niin, mutta Ohtosen ääni auttoi keskittymään. En ole paras mahdollinen äänikirjojen kuluttaja.

Naali, napakettu, tunturikettu - rakkaalla lapsella on monta nimeä, paitsi ettei tämä suloinen, vain noin kolmikiloinen koiraeläin ole todellakaan ollut kovin rakas pohjoisen ihmisille. Yksi naalikannan pienenemiseen johtaneista syistä on todellakin se, miten hartaasti ja perusteellisesti pohjoisen asukkaat ovat sitä vainonneet ja hävittäneet vuosikymmenien ja -satojen ajan. Senkin jälkeen, kun naali rauhoitettiin vuonna 1930, sen piilometsästys on jatkunut sitkeästi aina 1990-luvulle saakka.

Ohtonen läpikäy monia syitä sille, miksi tämä arktinen erikoistuja on ajettu Pohjolassa lähes sukupuuttoon. Eläimiä on Ruotsin ja Norjan puolella ollut hieman Suomen Lappia enemmän, mutta kanta on yhteinen, eivätkä eläimet tunne maiden välisiä rajoja. Niinpä suojelutyötä ja tutkimustyötä on tehty pitkälti yhteisin voimin. Ohtonenkin pääsi mukaan näille tutkimusretkille sen jälkeen kun päätti aloittaa kirjoitusurakan naalin epävirallisena elämäkerturina.

Perusteellinen teos avaa naalin ja ihmisen välistä suhdetta useiden vuosisatojen ajalta. Mukaan pääsevät turkiskauppa, porotilalliset, luonnonsuojelijat, metsästäjät, Beringinsalmen ympäristön arktisen alueen napaketut, pohjoisen Skandinavian metsäeläimet, poliittiset päättäjät ja tietysti tutkijat. Kirjailija on tehnyt vaikuttavaa taustatyötä ja romuttaa varmasti monen lukijan ennakko-oletuksia naalin katoamisen syistä. Naalin kohdalla kun kyse ei ole pelkästään ilmastonmuutoksen aiheuttamasta lajikadosta, vaan monisyisestä historiallisesta asenteesta. Ilmastonmuutos on se, joka hankaloittaa naalikannan kasvua nyt, kun Suomen puolella pesiminen on pitkästä aikaa onnistunut.

Huomasin ilokseni, että jotain olin oppinut ja muistanut kesällä lukemastani Metsä meidän jälkeemme -teoksesta. Siinäkin käydään läpi lajeja, jotka ovat kärsineet ihmisen toiminnasta ja ilmastonmuutoksesta. Ja vaikka Ohtonen rajaa omassa teoksessaan lajit arktisiin alueisiin, yhtäläisyyksiä, kuten sopulit ja riekko, löytyi. Tunturiketulla näyttäisi olevan toivoa, näin uskaltaisin ajatella. Kirja on kiehtova, mukaansa tempaiseva, ja kuten jo kerroin, Ohtosen tapa lukea on eläytyvä ja innokas. Teos antaa toivoa ja huokuu lämpöä pientä koiraeläintä kohtaan.

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Eleanor Catton 2023. Englanninkielinen alkuteos Birnam Wood. Suomentanut Tero Valkonen. Siltala 2024. 461 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Uusiseelantilainen Eleanor Catton on minulle ihan uusi kirjailija. En enää muista mistä keksin tämän teoksen, mutta se oli pitkään kirjaston varausjonossa, kunnes sain sen juuri joulun alla. Tällä oli hyvä aloittaa uusi kirjavuosi!

Mira ja Shelley ovat nuoria aktivisteja, jotka pyörittävät Birnamin metsää, sissiviljelijöiden kollektiivia. Tavoitteena on istuttaa juureksia ja vihanneksia tyhjille tonteille, joutomaille ja asuttamattomille pihoille, ja levittää hyvää. Nelisen vuotta pyörinyt kollektiivi on vakiinnuttanut toimintansa, mutta on vielä varsin pienimuotoinen ja tuntematon aktivistiryhmä. Kunnes yhtäkkisen maanvyörymän vuoksi Korowain kansallispuiston laitamilla sijaitseva maatila jää tyhjilleen ja Mira keksii lähteä selvittämään sen soveltuvuutta viljelyyn.

Tilasta, sen syrjäisestä sijainnista ja mahdollisuuksista on kiinnostunut myös droneilla rikastunut miljardööri Robert Lemaine, joka ottaa heti Miran liikkeet valvontaansa ja tarjoaa tälle yhteistyötä. Sopimus toisi kollektiiville ihan uudenlaista laajuutta ja Lemainelle mahdollisuuden toimintansa peittelyyn. Miran ja Robertin sopimus räjäyttää tunnelman Birnamin metsässä; ulkomailta kotiin palannut Tony haaveilee journalistin urasta eikä usko lainkaan Robertin tarkoitusperiä. Onko Tony oikeassa? Onko Mira liian sinisilmäinen ja myymässä arvonsa?

Kollektiivi lähtee Korowaihin joka tapauksessa ja aloittaa viljelystyöt. Pian tilan alkuperäinen omistaja kuolee epäselvissä olosuhteissa ja Miran ja Shelleyn tiivis ystävyys- ja työsuhde saa kolauksen. Robert ottaa huolehtiakseen nuorten pärjäämisestä, kun taas Tony tunkee itsensä kansallispuiston puolelle ja tekee löydön, jonka paljastaminen tekisi hänestä maailmankuulun. Tietääkö tilan omistajapariskuntakaan tarpeeksi miljärdöörin salaisuuksista, ja onko Birnamin metsä loppujen lopuksi Robertin suoja vai uhka?

Birnamin metsä on ihastuttavan monikerroksinen romaani, jossa nuoret aikuiset joutuvat tasapainottelemaan suurten ikäluokkien harrastaman riiston, omien ihanteidensa ja hyvien aikeiden kanssa kapitalististen voimien edelleen hallitessa maailmaa. He joutuvat pohtimaan sitä, myyvätkö he ideologiansa, jos he ottavat rahoitusta vastaan kapitalistilta, ja voisiko Birnamin metsän ihanne laajentua ilman sponsoria. Yhteentörmäyksiä on niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisillakin tasoilla. Kumpi voittaa, oikeamielinen aktivisti, vai rikas voitontavoittelija?

Romaania kuvaillaan takakannessa hyvin henkilövetoiseksi ja siinä on tosiaan panostettu kunkin hahmon luonteenpiirteiden ja taustojen tarkkaan kuvailuun, ja kerrontakin etenee kunkin hahmon näkökulmia vuorotellen. Mira ja Shelley toimivat samojen arvojen puolesta, mutta niin eri tavoin liikkeessä, ettei katkeruudelta ja ehkä kilpailultakaan voida välttyä. Tonyssa kunnianhimo törmää tarpeeseen nöyrtyä ja kuunnella muita. Korowain tilan omistajatkin saavat sivukaupalla tilaa avioliittoineen ja osaamisineen - jos jostakin niin heistä olisi voinut hieman nipistää sivuja pois. Robert Lemainesta on rakennettu ehkä liiankin kylmä ja sosiopaattinen nihilisti, suorastaan stereotyyppinen miljardöörihahmo, mutta asetelma Miran rinnalla toimii hyvin.

Birnamin metsä herättää tietysti aiheellisen huolen siitä, onko hyvillä teoillamme ympäristön eteen mitään väliä, jos maailmaa pyörittää porukka, joka ajattelee vain itseään. Ja tässäkin blogia kirjoittaessani kulutan jonkin maan arvokkaita kaivostuotteita, joten onko omien porkkanoiden kasvattamisessa mitään järkeä, kun asiat laitetaan mittasuhteisiin. Teknologia saa romaanissa melko suurenkin roolin, mikä on nykyaikana hyvä pointti ja painottamisen arvoinen. Arvokas romaani tämä siis on, kun osaa herättää kysymyksiä ja ajatuksia. Ja muutenkin hyvin kirjoitettu, erittäin vetävä, paikoin jännittävä ja tapahtumarikas.

Päättyvä kirjavuosi 2024 ja kevään 2025 helmet

Vuodenvaihteessa on aika katsastaa menneeseen ja käydä läpi lukutilastoja, joissa suurena apuna ovat jälleen Goodreadsin statistiikka sekä Helmet-lukuhaastetta varten laadittu excel-taulukko.

Pääsin tavoitteeseeni eli 70 kirjaan. Tämä tuntuu sopivalta määrältä, sillä missään vaiheessa ei tullut paineita eikä lukemisen kanssa tarvinnut taktikoida. Mukaan mahtuu niin paksuja kuin hyvin ohkaisiakin teoksia. Paksuin oli Anthony Doerrin 554-sivuinen Taivaanrannan taa, joka epäilemättä oli myös yksi vuoden parhaista. Iki-ihana Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu sen sijaan oli lyhyin, 47 sivun mittainen.

Annoin kirjoille Goodreadsissa keskimäärin 4,2 tähteä. Viiden tähden kirjoja on peräti 29 kappaletta ja neljän tähden kirjoja tasan saman verran. Lukuvuosi on siis ollut varsin laadukas. Yhden ja kahden tähden kirjoja tilastoissani ei juurikaan ole, sillä annan itselleni luvan lopettaa lukemisen, jos kirja ei säväytä - en tuhlaa aikaani pakolla lukemiseen, kun maailma on täynnä hyviäkin kirjoja. 

Helmet-haasteen excel-taulukkoa olen täyttänyt koko vuoden haasteen valmistumisen jälkeenkin, sillä sen avulla saa valtavasti tietoa talteen. Sen mukaan olen lukenut vuoden aikana vain kuusi tietokirjaksi luokiteltavaa teosta. Tämä onkin ikuisuushaasteeni ja aion yrittää tulevana vuonna jälleen kerran lukea enemmän tietokirjallisuutta. Teemoista yhteiskunnallisuus nousee eniten esille, kun taas genreistä jännitys on hyvin edustettuna. Draamaa, sotaa, historiaa ja viihdettä olen myös lukenut paljon. 

Suomea edustaa tänä vuonna 36% kirjailijoista. Iso-Britannia, Ruotsi, Yhdysvallat ja Ranska tulevat perässä. Naisten kirjoittamia teoksia olen lukenut jo vuosia enemmän kuin miesten ja niin nytkin: melkein 75% kirjoistani on naisten kirjoittamia. Pidän selkeästikin painetuista kirjoista eniten, sillä olen kuunnellut vain neljää äänikirjaa ja lukenut kännykältä 12 kirjaa. Vain noin puolet kirjoista on lainattu kirjastosta - tämä yllätti minut, sillä tuntuu että ravaan kirjastossa ihan yhtenään. Kuusitoista kirjaa olen ostanut itse ja kolme olen saanut lahjaksi. Luen hyvin tuoretta kirjallisuutta, sillä vain kolme teosta on julkaistu ennen 2010-lukua. Hauska yksityiskohta on se, että Helmetin haastekohdista "Kirjassa valehdellaan" on sopinut peräti 52 kirjaan!

Ja nyt kirjat, joita haluan erityisesti kehua: 

Yhteiskunnallisesti merkittäviä romaaneja oli siis monta, kuten ajatuksia ja sympatiaa herättävä, älykäs Juli Zehin Yli-ihmisiä. Niin ikään saksalaisen Fatma Aydemirin rohkea Jinnit ansaitsisi huomattavasti enemmän huomiota kuin mitä se on saanut. Terhi Törmälehdon He ovat suolaa ja valoa, Abdulrazak Gurnahin Loppuelämät, Sara Al Husainin Huono tyttö sekä Susan Abulhawan Jeninin aamut opettivat minulle paljon tästä maailmasta.

Tarinnankerronnan huippua edustaa jo alussa mainitsemani Taivaanrannan taa, joka yhdisti uskomattomalla tavalla Antiikin taruja, rakkautta kieleen ja ajankohtaista huolta. Vetävimmät perheromaanit olivat koskettavat Brit Bennettin Äidit ja Ann Napolitanon Kaunokaisia. Suoloisin hyvän mielen romaani kieltä rakastaville oli Pip Williamsin Kadonneiden sanojen kirja. Ehdottomasti surullisin oli ranskalaisen Maylis de Kerengalin upea Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Kotimaisten parhaimmistoa olivat Iida Turpeisen Elolliset ja Helmi Kekkosen Liv!. Parhaat dekkarit kuuluivat Elly Griffithsin tuotantoon!

Mitä odotan tulevalta vuodelta?

Sain joululahjaksi Marjane Satrapin kokoaman teoksen Nainen, elämä, vapaus. Toinen lahjakirja on Nathan Hillin Wellness. Ostin perheenjäsenelle joululahjaksi Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä, Anni Kytömäen Mirabiliksen sekä Pirkko Saision Sulikon, jotka saan varmasti itsekin lukea alkuvuodesta. Näiden viiden kanssa siis ainakin menee aikaa, mutta kirjaston kirjojakin on.

Lainakirjoista odotan eniten Kimmo Ohtosen Tunturikettua ja Eleanor Cattonin Birnamin metsää. Jonossa minulla on odottamassa tänä vuonna julkaistuja, mm. Arkkitehtuurimme vuosituhannet, Irene Zidanin Isäni appelsiininkukkien maasta, Johannes Anyurun Ixelles, Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu, Hanna-Riikka Kuisman Korvaushoito, Miranda Julyn Nelinkontin sekä Sanna Nyqvistin Rannalla: miten kirjailijat löysivät meren. Vuonna 2025 ilmestyvistä kirjoista olen jo etukäteen varannut itselleni Patricia G. Bertenyin dekkarin Rikoksista pahin, Emily St. John Mandelin Rauhallisuuden meren sekä Ann Patchettin Kerro siitä kesästä.

Kirjarikasta alkavaa vuotta 2025!

David Nicholls: Melkein perillä

David Nicholls 2024. Englanninkielinen alkuteos You Are Here. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2024. 391 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sinä päivänä -romaanista kuuluisuuteen noussut Nicholls osaa todellakin kirjoittaa hyvän mielen bestsellereitä ihmissuhteista, pareista ja perheistä. Imaisin tuoreen Melkein perillä -romaanin yhdessä vuorokaudessa ja sain näin vuositavoitteeni, 70 kirjaa, valmiiksi juuri ennen kuin vuosi vaihtuu. Muistan pitäneeni kovasti myös romaanista Yhtä matkaa, vaikka se ei ihan näin hyvä ollutkaan.

Uutuusromaanista tekee kiehtovan ensinnäkin se, että siinä patikoidaan pohjoisen Englannin halki Irlanninmereltä Yorkin lähelle vastakkaiselle rannikolle. Reitistä kiinnostuneille: se löytyy Alfred Wainwrightin vaellusreitin nimellä ja on kokonaisuudessaan kolmesataa kilometriä pitkä, Järviseudulta nummien ja Penniinien kautta merelle. Minulla on ollut jo pitkään intohimona toteuttaa jotain tuollaista itsekin.

Itse tarina ei sinänsä ole mitenkään kekseliäs, vaan ennemminkin ennalta-arvattava, mutta se lienee osa tällaisten hyvän olon kirjojen viehätystä. Lukija saa tasan sitä mitä haluaa. 38-vuotias Marnie viettää ihan liian paljon aikaa itsekseen. Hän tekee töitä kotona eikä ole avioeron ja koronan jälkeen saanut itseään liikkeelle ja ihmisten pariin enää kovin hyvin. Hänen ystävänsä houkuttelee hänet mukaan kolmen päivän vaellukselle ja yllätyksekseen Marnie suostuu lähtemään. Matkalle kutsutaan myös Michael, 42-vuotias maantiedon opettaja, jolle kävely on verissä ja maisemat tuttuja. Michaelkin on eron ja onnettomuuden jälkeen vältellyt ihmisiä vapaa-ajallaan. Ystävän tarkoituksena on alun perin yhyttää Marnie ja toinen, vähemmän ulkoilua harrastava Conrad, toistensa pariin, mutta kuten arvata saattaa, epätodennäköidempi pari löytääkin toisensa.

Patikointi pitenee kolmesta päivästä viikoksi, jonka aikana Marnie ja Michael kohtaavat epävakaan kevätsään, polun haastavimmat osuudet sekä omat haamunsa. He onnistuvat vähitellen pääsemään lähemmäksi omia pelkojaan ja etenkin tapaa puhua suoraan ilman vitsejä tai komiikkaa. Se on ollut pitkään varsinkin Marnien keino selvitä sosiaalisista tilanteista. Matkaan mahtuu vetovoiman ja lämminhenkisyyden lisäksi tietysti myös salaisuuksia, pettymyksiä, nuhjuisia majapaikkoja ja liikaa olutta.

Tässä David Nicholls onkin taitavimmillaan: sen kuvauksessa, millä eri keinoin ihmiset luovivat toistensa parissa, millaisia suojakeinoja käytetään, millainen kuva annetaan itsestä ja mitä sanoja valitaan. Nichollsin teksti on myös hyvin hauskaa, jopa niin että hörähdin muutaman kerran ääneen. Molemmat päähenkilöt ovat älykkäitä kielen käyttäjiä, mutta onneksi alun jatkuva sanailu vaihtuu välillä rauhalliseen yhteiseloon, muuten kamaa olisi liikaa. 

Kirjan kansikuva ei ihan anna oikeutta ihastuvalle pariskunnalle, jotka näkevät patikoidessa toisensa märkinä, mutaisina, hikisinä ja jalkaterät rakoilla. Annoin Goodreadsissa tälle täydet viisi tähteä, sillä lajityypissään tämä on ihan täydellinen, vaikka muuten kaunokirjallisuuden kentällä ei niin hyvin pärjäisikään.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

Solvej Balle 2020. Tanskankielinen alkuteos Om Unregning af Rumfang, I. Suomentanut Sanna Manninen. Kosmos 2024. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter on työmatkalla Pariisissa, kun hän huomaa hotellin aamiaistilanteen toistuvan samanlaisena kuin edellisenä päivänä. Marraskuun kahdeksastoista päivä näyttää toistuvan. Hämillään hän palaa kotiin puolisonsa Thomasin luokse aikaisemmin kuin oli sovittu ja yrittää selittää kokemansa. Kun Tara herää seuraavana aamuna Thomasin vierestä, on edelleen marraskuun 18. päivä ja Thomas on entistä enemmän ihmeissään siitä, missä välissä Tara tuli kotiin.

Tätä kestää hetken. Leijailen aamun sumussa, panen merkille ympäröivän huoneen, tunnen Thomasin joka liikkuu unissaan tai heräämäisillään, ojentuvan käteni, aamuvalon, huonekalut, portaisiin vievän oven, ja vähä vähältä yksityiskohdat alkavat erottua, muisti alkaa toimia, ja muistan mitä on tapahtunut, että aika on mennyt rikki mutta päivät kuluvat. Viisi päivää, kuusi tai seitsemän, kahdeksan, kymmenen tai kaksitoista, ja ymmärrän, että aamuuni on taas tullut reikä ja että alkamassa on jälleen yksi marraskuun kahdeksastoista. 

Tara selittää tilanteen miehelleen kahtenakymmenenä seitsemänä päivänä, joka kerran alusta, sillä päivä on Thomasille aina sama. Vain Tara näyttää muistavan jokaisen päivän, hänen hiuksensa kasvavat ja hänen aikansa kulkee eteenpäin, muiden ei. Vuorokausi toistuu aina samanlaisena säätiloja, talon ääniä, linnunlauluja ja kaupan asiakkaita myöten. Eräänä aamuna Tara päättää muuttaa vierashuoneeseen, sillä hän ei jaksa enää selittää ja kertoa, pariskunnan yhteisistä päivästä ei synny minkäänlaista apua tai ulospääsyä tilanteeseen. Tara sinnittelee vuoden. Hänen päiviään rytmittää Thomasin liikkeet talossa, valon kulku ulkona ja uuden huomisen odotus. Jaksaako hän pitää toivoa yllä? Keksiikö hän raon, ulottuvuuden, jossa aika naksahtaisi uudelleen paikalleen?

Tanskalaisen Solvej Ballen nerokas luomus jatko-osineen on noussut Tanskassa kulttimaineeseen ja se on palkittu Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnolla 2022. Ihan minun lempikirjoihini se ei noussut kuitenkaan, vaikka oli ihan kiva lukea jotain hyvin erilaista vaihteeksi. Pieneen romaaniin mahtuu paljon toistoa - mikä tietysti sopii aiheeseen - mutta minusta se oli vähän puuduttavaa. Loppu veti paremmin, kun oikeasti toivoin Taran löytävän ratkaisun rikkinäiseen aikaan. 

Romaanin tunnelma on intensiivisyydestä ja yksityiskohtaisuudesta huolimatta seesteinen ja pohtiva. Oikeastaan aika hyvä sellaiselle, joka kaipaa pysähtymistä ja hiljentymistä. Pidin siitä, että vaikka tarinassa aika sinänsä on pääosassa, se ei sijoitu selkeästi mihinkään tunnistettavaan vuoteen tai vuosikymmeneen ja on siksi hyvin ajaton, jopa harras. Välillä Taran mieli ajautuu klaustrofobiaan ja lukijaan tarttuu epämukavuus. Yritin miettiä, voisiko tarinasta löytää jotain vertauskuvallista - ehkä jotain parisuhteeseen tai yleismaailmallisemmin uskaltamiseen liittyvää - mutta en ihan yltänyt sellaiselle tasolle. Ehkä joku muu on lukijana taitavampi. 

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

Lilja Sigurðardóttir 2020. Islanninkielinen alkuteos Blóðrauður Sjór. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. Pokkarissa 261 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Siitä onkin jo puolitoista vuotta, kun olen lukenut Áróran tutkimusten ensimmäisen osan Jääkylmä aurinko. Islantilaisen sarjan pariin oli kiva palata, kun kaipasin joulunpyhien aikaan jotain tuttua ja helppoa luettavaa. Kirjan ostin jo lokakuussa Helsingin kirjamessuilta.

Kakkososassa ei paneuduta Áróran islantilais-englantilaiseen menneisyyteen enää kovinkaan paljon, muutamina viittauksina ainoastaan, mutta toki hänen elämäänsä leimaa edelleen siskon katoaminen Islannissa. Siinä onkin syy, miksi nainen näyttää vähitellen jäävän Islantiin. Onko poliisitutkija Daníel toinen syy - se selviää vasta ihan teoksen loppumetreillä. Kovasti heidän välillään kuitenkin kipinöi tälläkin kertaa.

Rikos, jota Daníel päätyy selvittämään, on Gudrun-nimisen naisen katoaminen ja lunnasvaatimukset. Tämän puoliso, liikemies Flos on järkytyksestä suunniltaan. Vaikka lunnaat viittaavat siihen, että kaappauksen motiivi olisi raha, jokin Gudrunin tilisiirroissa ja Flosin omistaman yrityksen tilitiedoissa viittaa siihen, että kyseessä voisi ollakin jotain muuta. Onko motiivina kosto vai onko taustalla peräti venäläinen mafia? Áróra on tutkimuksissa mukana, sillä Flosin yrityksellä on kytkös Áróran toimeksiantajaan. Hänen avullaan Daníel onnistuu pitämään tutkimukset salassa, sillä kaappaajat eivät saa tietää, että mukana on poliisi.

Venäläiskytkökset ja mahdollinen rahanpesuoperaatio olisivat varsin mielenkiintoinen ja vaikuttava motiivi rikoksille, mutta jostain syystä en syttynyt sille tutkintalinjalle lainkaan, vaikka raha-asioiden penkominen on Áróran osaamista parhaillaan. Ehkä syynä oli se, että kirjailija pitää päähenkilönsä hyvin likellä toisaalta Flosia ja tämän perhettä, toisaalta omia ihmissuhdekiemuroitaan. Erilaisten nais- ja rakkauskuvioiden vuoksi en siis tainnut ottaa kovin todesta sitä vaihtoehtoa, että kidnappaus olisi ammattilaismafian suorittama.

Oli tai ei, Áróralla on edelleen myös henkilökohtaisen elämänsä tutkimukset kesken, sillä hänen siskoaan ei ole vieläkään löytynyt. Saako hän Daníelilta kaipaamaansa apua, vai vastaako mies hänen kaipuuseensa muilla tavoin? Daníelin työkaveri Helena osoittautuu mukavan raikkaaksi hahmoksi, jonka elämäntavat vievät hänet pelottavan lähelle Flosin ja Gudrunin salaisuuksia. Kirjoitin avausosasta, että olisin odottanut kirjailijan hyödyntävän Islantia kiehtovana miljöönä paremmin tai enemmän, eikä hän valitettavasti tee sitä tässä toisessakaan osassa. Tarina olisi voinut sijoittua mihin tahansa. Peruskiva dekkari, joka ei säväyttänyt kovin paljon, mutta joka imaisi mukanaan varsinkin lopussa oikein hyvin.

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

Patrik Svensson 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Den lodande människan: Havet, djupet ja nyfikenheten. Essäer. Suomentanut Anu Holma. Tammi 2023. Pokkarissa 256 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Pokkarialesta löytyi kirja kirjailijalta, jonka teos Ankeriaan testamentti hurmasi monet lukijat muutama vuosi sitten. Siispä ajattelin, että luen mielelläni samatunnelmaista tekstiä lisääkin. Ja miten houkutteleva sen kansikin on! Meren kutsu on kokoelma tarinoita tai esseitä, kuten ruotsinkielisessä alkuteoksessa niitä luonnehditaan. Niiden teemana on nimen mukaisesti meri, mutta yhtä lailla myös ihmisen taipumus uteliaisuuteen, tiedonjanoon ja haluun löytää uutta.

Tämäkin teos on oikein mukavaa luettavaa. Meren kutsu ei ole tietokirja siinä mielessä, että siitä oppisi varsinaisesti uusia asioita, vaan se on ennemminkin ajatuksia ja tunteita herättelevä katsaus ihmisiin lajina meren äärellä. Osa Svenssonin kirjoittamista seikoista on osalle lukijoista varmasti hyvinkin tuttuja, kuten karttojen syntyminen tai suurten nisäkkäiden lajikato. Ajankohtaiseksi Svenssonin teoksen tekeekin juuri tuo ympäristönäkökulma: mitä kaikkea ihmisen tarve löytää ja valloittaa onkaan aiheuttanut planeetallemme. Miksi esimerkiksi valaita on pyydetty ennen kuin on edes tiedetty, miten niitä voisi hyödyntää?

Teos on ympäristönäkökulmasta huolimatta pääasiassa historiallinen katsaus merillä navigoimiseen, meren kanssa elämiseen, sen hyödyntämiseen ja sen kartoittamiseen. Svensson on löytänyt mielenkiintoisia tarinoita historiallisista ihmisistä, joista historiankirjat eivät juurikaan kerro, mutta joilla on ollut - tai olisi voinut olla - valtava merkitys merenkulun ja meribiologian historiassa. Kuten malaijilainen orja eurooppalaisen maailmanympärimatkaajan mukana tai skotlantilainen leipuri, joka teki merkittäviä luonnonhistoriallisia löytöjä, mutta ei halunnut mainetta ja kunniaa itselleen. Mieleenpainuva oli myös meren äärelle asettunut itsellinen nainen, joka kirjoitti 1950-luvun alussa maailman hurmanneen teoksen Meren ihmeet, joka yhdisti tietoa ja kaunokirjallisuutta silloin uudella tavalla. Svenssonin valitsemissa tarinoissa ei ole pääasiassa pelkästään meri (tutkimuskohteena, rakkautena, kulkuväylänä tai ruokapöytänä), vaan sen parissa elävät ihmiset unelmineen, haasteineen, rakkauksineen ja kohtaloineen. 

Ihminen on siis utelias eläin ja miten valtavasti ihmiset ovat tehneetkään töitä muun muassa meren syvyyksien mittaamisen, navigoinnin, karttojen laatimisen tai lajilöytöjen eteen. Ja silti Svensson muistuttaa moneen otteeseen, miten paljon valtamerissä on edelleen alueita ja kohtia, joista emme vielä tiedä mitään. Uusia lajeja saattaa löytyä milloin tahansa - tai toivottavasti löytyy ennen kuin aiheutamme niille sukupuuton. Meri on myös inspiroinut ihmisiä taiteen pariin, mutta sitä varten ovat eri teokset. Meren kutsussa pääpaino on tieteen tekemisessä.