Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä

 

”Walter on jälkimaineeltaan Suomen rikkain väliinputoaja.”

 

Olen ollut jo vuosia innokas suomalaisten taitelijoiden elämäkertojen lukija (innostuksen merkittävänä sysäyksenä pidän edelleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa), mutta muiden elämänalojen merkittävien henkilöiden elämäkertoihin en ole kovinkaan innokkaasti tullut tarttuneeksi.

Viime syksynä (2.9.2023) kuitenkin luin Helsingin Sanomista kiinnostavan arvion juuri ilmestyneestä Walter Ahlströmin elämäkerrasta. Kriitikko Sini Kuvaja toteaa kirjan kirjoittaneen Sakari Siltalan tavoin, että aikanaan Suomen suurimman yrityksen johtaja ja Suomen rikkain mies on nykyään lähes tuntematon nimi suurelle yleisölle. Tunnustan tässä, että kuuluin tuolloin todellakin tuohon suureen yleisöön, sillä en muistanut Walter Ahlströmistä koskaan kuulleenikaan. Ahlström teollisuusyrityksen nimessä ja erilaisten tuotteiden yhteydessä oli tietysti tuttu.

Helsingin Sanomien tietokirja-arvioiden tapaan Kuvaja on kirjoittanut lähinnä laajan referaatin arvioitavana olevan elämäkertateoksen mielenkiintoisimmista kohdista, joten jos aikoo tarttua Sakari Siltalan teokseen Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä eikä vielä tiedä sen kohdehenkilön monivaiheisen elämän merkittävimpiä käänteitä, kannattaa jättää arvion lukeminen myöhemmäksi. Elämäkerta on nimittäin jokseenkin koukuttavaa luettavaa.

Onnekas sattuma johti siihen, että sain hankittua kirjan itselleni vielä samana syksynä vain pelkkien postikulujen hinnalla (OAJ:n jäsenlahja <3 ). Massiivinen opus (569 sivua!) siirtyi hyllyyni odottelemaan parempia lukuaikoja.

Ahlströmien nimi oli kuitenkin jäänyt jotenkin alitajuntaani, sillä kun mieheni toivoi muutaman päivän kesäretkeä, minulla oli jo alustava suunnitelma valmiina. Haluaisin mennä Noormarkkuun tutustumaan Ahlströmin ruukkialueeseen, joka nettisivujensa perusteella vaikutti kauniilta ja kiinnostavalta kohteelta. Meillä on molemmilla henkilökohtainen kytkös pienimuotoiseen sahateollisuuteen, joten matkasuunnitelma rakentui lopulta sen ympärille, miten olisi mahdollista osallistua ruukkialueella sijaitsevan Makkarakosken sahamuseon opastetulle kierrokselle.

Makkarakosken saha.

Kun liput opastukselle sekä majoitus ruukkialueen hotellissa oli hankittuina, olikin aika tarttua järkälemäiseen elämäkertaan. Päätin, että kirjan on oltava luettuna ennen lomamatkaa. Päätös oli lopulta erinomainen. Koska aikataulu oli hieman tiukka, otin avuksi äänikirjan. Sen lukee mainiosti näyttelijä Jarkko Pajunen. Kuuntelin kirjaa aina sopivien askareiden parissa ja katsoin kuvat painetusta versiosta. Välillä myös luin joitakin osuuksia. Hyvin toimi.

Ahlströmin yritysryppään perustaja oli Walter Ahlströmin isä Antti Ahlström, joka sai alkupääoman liiketoiminnalleen avioitumalla itseään toistakymmentä vuotta vanhemman varakkaan talollisen lesken kanssa. Walter Ahlströmin äiti Eva Ahlström oli Antti Ahlströmin toinen vaimo. Walter oli vasta 21-vuotias, kun voimakkaasti yhtiötä laajentunut Antti-isä yllättäen menehtyi. Walterin äiti Eva Ahlström johti yritystä kymmenisen vuotta, kunnes oli Walterin vanhimpana poikana aika astua johtoon. Oli hylättävä haaveet insinöörin ja pianistin urista.

Isotalo.

Antti Ahlström osti Noormarkun ruukin vuonna 1870, samana vuonna, jona hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Perhe asettui ruukin alueelle. Isotalo eli Antti ja Eva Ahlströmin koti sekä yhtiön pääkonttorina toiminut rakennus valmistui vuonna 1882 (suunnittelija Evert Lagerspetz). Rakennus on edelleen hyväkuntoisen näköisenä ja kauniin puutarhan ympäröimänä ruukkialueen keskellä, lähellä ruukin tuotantolaitoksia eli koskesta voimansa ottaneita pajaa ja sahaa.

Havulinna ja puistoa.

Havulinna-huvilan Walter ja hänen Lilli-vaimonsa rakennuttivat itselleen hieman syrjemmäs mutta kuitenkin niin, että sen ikkunoista ja terasseilta lienee hyvä näkymä ruukkialueelle ja muun muassa Isotaloon. Havulinna on ymmärtääkseni nykyään yksityiskäytössä, mutta sen upeaan puutarhaan tai oikeammin puistoon järjestetään opastettuja kiertokävelyjä. Havulinna valmistui vuonna 1901, ja sen suunnitteli Gustaf Adolf Lindberg. Elämäkerran mukaan Walter oli innokas mikromanageeraaja ja puuttui monenlaiseen yksityiskohtaan myös kotitalonsa suunnittelussa ja toteutuksessa.

Koska Walter Ahlström oli todella merkittävän monialayrityksen itsevaltainen johtaja usean vuosikymmenen ajan, kertoo Korkea peli paitsi Walter Ahlströmin ja hänen läheistensä elämänvaiheista myös paljon A. Ahlström Oy:n vaiheista. Lisäksi mukana kulkevat niin poliittinen kuin kulttuurihistoria lukuisine käänteineen. Kuten Siltalakin muistuttaa, Walter Ahlström johtaessa yhtiötä koettiin Suomessa sortovuosia, suurlakko, ensimmäinen maailmansota, kansalaissota, itsenäistyminen ja maailmanlaajuinen lama pörssiromahduksineen.

Kaiken tämän keskellä ja tuoksinassa Walter Ahlström tiimeineen laajensi, kehitti, osti ja myi kiivaaseen tahtiin. Ei siis ihme, että elämäkerta on sivumäärältään muhkea. Välillä ihmiset, vuosiluvut, osakekurssit, poliittiset käänteet ja paikkakunnat alkavat vilistä tarkkaavaisenkin lukijan silmissä ja korvissa. Jo Ahlströmien perheet olivat monijäsenisiä, ja koska kyseessä oli pitkälti perheyritys, vaikkakin jättimäinen sellainen, nimiä ja sukulaisuussuhteita tosiaan riittää. Painetun kirjan sisäkansien Ahlströmien sukupuut ja yritykseen kuuluvien laitosten sijainnin osoittava kartta olivat oivaksi avuksi.

Tietysti pohjatiedot ovat tällaisten teosten parissa eduksi. Itselläni Suomen historian tärkeimmät käänteet ovat kohtalaisesti hallussa, mutta taloushistoria ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostavaa. Nyt sain sitä melkoisen rautaisannoksen!

Loppuyhteenvetoni menee jotakuinkin niin, että Walter Ahlström todellakin pelasi korkeaa peliä eli otti moneen otteeseen aivan järjettömän kovia ja mielettömän suuria taloudellisia riskejä. Tarvittiin tietysti taitoa ja hyvää luottoa, mutta myös kosolti onnea. Riskit eivät koskaan realisoituneet täydessä mitassa. Niin kuitenkin olisi moneen otteeseen voinut käydä.

Pääkonttori puistoineen.

Jonkinlainen riski oli uuden, hulppean ja verrattoman pompöösin Pääkonttorin (suunnittelija Emil Fabritius) rakennuttaminen yhtiölle Noormarkun ruukkialueen sydämeen. Rakennustyöt alkoivat keväällä 1914. Kustannuksissa ei nuukailtu, vaan monumentaalista ja huippunykyaikaista tavoiteltiin avoimesti. Kellariin tuli jopa kylpylaitos kaakeloituine uima-altaineen. Sitä punaiset käyttivät vuonna 1918 julkeasti käymälänään.

Pääkonttori joen toiselta puolelta kuvattuna.

En tietenkään hyväksy toisten omaisuuden turmelemista saati muita rikoksia, mutta jotenkin myös ymmärrän, miksi Pääkonttorin röyhkeä mahtipontisuus sai aikaan ylilyöviä reaktioita. Pääkonttori on edelleen paikoillaan ja käytössä hienon puiston keskellä. Suuriksi kasvaneet puut armollisesti pehmentävät omituista vaikutelmaa, jonka ympäristöönsä (minun mielestäni) täysin sopimaton mammutti ruukkimaisemassa luo.

Villa Maireaa sisäpihan puolelta. 
Huvilassa ei saa kuvata, mutta ulkona saa, myös sisäpihalla.
Kuvassa olohuoneen avattava maisemaseinä,
joka on osoittautunut hyvin epäkäytännölliseksi.
Oppaan mukaan perhe on avannut seinän alle viisi kertaa.

Tässä on tunnustettava sellainenkin ammottava aukko sivistyksessäni, että en tiennyt Maire Gullichsenin olleen Walter Ahlströmin tytär. Tähän Siltala siis viittaa tuolla alkuun lainaamallani lausahduksella. Aika moni, minäkin, tunnistaa Antti Ahlströmin nimen ja tietää Maire Gullichsenin. Mutta yhteys näiden kahden välillä oli minulle uutta. Olin jo vuosia haaveillut käynnistä maailmankuulussa Alvar ja Aino Aallon suunnittelemassa Villa Maireassa, ja kun minulle nyt sitten viimein valkeni, että kyseinen rakennus on Ahlströmin Noormarkun ruukkialueella, varasin meille samoin tein opastetun kierroksen myös Villa Maireassa. Kyllä kannatti!

Villa Mairean pihasauna ja kaistale uima-allasta
sekä tärkeä mänty, jonka takia
rakennuksen paikkaa kuulemma siirrettiin.

Paikan päällä oli vielä pieni yllätys, miten lähellä Havulinnaa Villa Mairea sijaitsee. Perhe on todella halunnut pysyä tiiviinä yhteisönä. Korkeassa pelissä kerrotaan melko paljonkin Maire-tyttären ja isän kompleksisesta suhteesta. Samoin ruoditaan vaiheet, joiden kautta yhtiöön palkattiin Harry Gullichsen ja miten hänestä tuli ensin (vähän jopa skandaalinkäryisesti) Walter Ahlströmin vävy ja sitten suuryhtiön pääjohtaja. Hänen kauttaan yhtiön johdossa ei kuitenkaan käsitellä eikä käydä yhtiön myöhempiä, yhä monipolvisemmiksi muuttuvia vaiheita läpi.

Niihin tutustuimme tarkemmin käydessämme melko lähellä Noormarkkua sijaitsevassa Kauttuan ruukinpuistossa. Antti Ahlström päätti ostaa Kauttuan ruukin keväällä 1873. Alueella on nyt Euran kaupungin ylläpitämä pieni museo (joka sijaitsee vaatimattomasti alueen etäisessä nurkassa Vierailukeskuksessa). Siellä voi katsella kaupungin tuottaman lyhytelokuvan vuodelta 2006, jossa kerrotaan ruukin vaiheita. Antti Ahlströmin kerrotaan sen mukaan empineen ruukin ostoa, mutta yön yli nukuttuaan hän tuli toisiin ajatuksiin katsellessaan ruukinkartanon kaunista puistoa, josta Evakin varmasti pitäisi.

Kauttuan ruukinkartanon kellotorni.

Elokuva päättyy siis vuoteen 2006, ja siinä todetaan muutosvauhdin vain kiihtyneen sen hetkisiin aikoihin tultaessa. Vähänpä aavistivat, miten paljon muutoksia vielä olisi tulossa! Viimeisten kahden vuodenkin aikana on Kauttuan teollisuuslaitoksia myyty ja ostettu, lakkautettu ja pilkottu. Mutta edelleen siellä alhaalla kosken rannassa jokin teollisuuslaitos oli toiminnassa.

Terassitalon toisiksi ylin kerros toimii
museo- ja näyttelytilana. 
Kannattaa käydä kurkkaamassa!

Mielenkiintoisin kohde Kauttuan ruukilla on Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Terassitalo, jonka Gullichsenit tilasivat arkkitehdeilta. Ideana oli luoda uudenlaista huokeaa mutta viihtyisää asumista työntekijöille ja aloittaa sarjatuotanto. Valitettavasti Terassitalo on jäänyt uniikiksi, eli suuret suunnitelmat valuivat hiekkaan. Elokuvassa Maire Gullichsen toteaa kustannuksia kauhistelevalle Alvar Aallolle, että yhtiöllä on kyllä rahaa. (Elokuva on siis osittain näytelty dokumentti.) Terassitalo valmistui vuonna 1938 eli vuotta ennen Villa Maireaa.

Terassitalo alhaalta kuvattuna.
Kontrasti perinteisiin asuntoihin melkoinen.

Sakari Siltala sanoo Korkean pelin alkusanoissa tiedostavansa, että elämäkerturi helposti lumoutuu kohteestaan. Hän on kuitenkin omien sanojensa mukaan pyrkinyt kuvaamaan Walter Ahlströmiä monipuolisesti ja avoimin mielin sekä jättämään varsinaisten johtopäätösten tekemisen lukijalle. Mielestäni hän on onnistunut vähintäänkin hyvin. Walter Ahlströmin julkisuuskuva on ollut piinkova liikemies, jolla oli avoimen radikaalejakin oikeistomielipiteitä. Lisäksi hän oli hyvin mieltynyt luksukseen eikä säästellyt, kun tuli aika rakennuttaa vaikka oma salonkivaunu tai ties monesko huvijahti.

Tämän julkisuuskuvan takaa raottuu kuitenkin muutakin. Walter oli tunteikas, intohimoinen, ailahteleva ja herkkänahkainen mies. Kovat oikeistolaiset kannat voi ymmärtää, kun ottaa huomioon, että hän itse hädin tuskin selvisi murhayrityksestä ja että hänen veljensä ammuttiin mielivaltaisesti kansalaissodan melskeissä.

On latteaa sanoa, ettei raha tee onnelliseksi. Ei se tunnu tehneen Ahlströmejakaan onnellisiksi, vaikka perhe oli ainakin aikanaan Suomen rikkaimpia ellei peräti rikkain. Kaikki kolme yhtiön miespääjohtajaa menehtyivät varhain. Walterin terveys horjui erilaisista hoitojaksoista huolimatta pitkään. Syitä voi elämäkerrasta poimia useita. Perhepiirissä tapahtui avioeroja ja lasten kuolemia sekä välillä ankaria repiviä riitoja omaisuudesta.

Mutta kyllä rahasta varmasti oli paitsi helpotusta monessa tilanteessa myös suoranaista iloa. Ahlströmit osasivat järjestää hulppeita juhlia ja tehdä hienoja matkoja. Elämästä myös nautittiin. Eikä ainakaan Noormarkussa ollut pulaa kauneudesta.

Lähes kaikki Ahlströmit harjoittivat avokätisesti hyväntekeväisyyttä ja mesenointia, niin Walterkin. Hän myös perusti vuonna 1926 Walter Ahlströmin säätiön, jonka tarkoituksena on tukea nuorten diplomi-insinöörien jatkokoulutusta. Korkea peli on tämän säätiön tilaama elämäkerta, ja sen sivuilla on hieno kirjatraileri, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa.

Sakari Siltala: Korkea peli – Teollisuustitaani Walter Ahlströmin elämä
Siltala 2023. 569 s.
Äänikirjan lukija Jarkko Pajunen.

Korkea peli on käännetty ruotsiksi ja englanniksi.

Painettu kirja saatu lahjaksi, kuunteluaikapalvelu maksettu itse. Myös jutussa kuvattu matka täysin omakustanteinen.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta

 

Lukupiirini edellisessä tapaamisessa ehdotettiin ja sovittiin, että täksi kerraksi (27.3.2024) luettaisiin mitä tahansa, mikä sopisi kategoriaan ’Suomen presidentit ja heidän puolisonsa’. Kirja saisi olla presidentistä tai hänen puolisostaan kertova tietoteos tai romaani, tai se voisi olla presidentin tai hänen puolisonsa kirjoittama teos.

Idea oli ja on minusta edelleenkin loistava, koska se on tänä keväänä hyvin ajankohtainen ja koska se tarjoaa melkoisen kirjon teoksia valittavaksi. Ihan varmasti olisi paljon keskusteltavaa! Harmikseni en tänään pääse paikalle kuulemaan ja näkemään, mitä muut ovat aiheeseen liittyen lukeneet. Lukupiirissämme on sen verran kertynyttä elämänkokemusta, että senkin puolesta luvassa olisi ollut kiinnostava ilta. Menetän hyvän keskustelun, mikä harmittaa todella!

Koska en pääse osallistumaan lukupiiritapaamiseemme, kirjoitan ajatukseni lukemastani kirjasta tänne blogiin kaikkien ja toivottavasti myös muiden lukupiiriläistemme luettavaksi.

En tarvinnut juurikaan harkinta-aikaa päättääkseni, mitä lukisin. Hyllyssäni on jo useamman vuoden odottanut lukuvuoroaan Anne Mattssonin elämäkerta Tellervo Koivistosta eli Tellervo Koivisto – elämäkerta, kuten teoksen nimi virallisesti kuuluu. Olen sen jossain vaiheessa hankkinut omaan hyllyyni, koska Tellervo Koivisto on mielestäni mielenkiintoinen henkilö ja mielikuvani hänestä olivat ja ovat edelleen pääosin positiiviset.

Kirja on julkaistu vuonna 2017, jolloin Tellervo Koivisto oli 88-vuotias. Koivisto kertoo myös tässä kirjassa, miten keskikoulussa uskontoa opettanut pastori Jokinen ja käyttäytyi vähintäänkin kyseenalaisesti koulun tyttöoppilaita kohtaan piiskaamalla näitä takapuolelle kahdenkeskisissä rangaistussessioissa. Myös Tellervo Koivisto joutui tämän pastorin uhriksi. Asiaa ei tuolloin mitenkään käsitelty, ja pastori sai jatkaa toimintaansa pitkään. Lopulta hänet ohjattiin 1950-luvun puolivälissä vähin äänin eläkkeelle.

Vuonna 1998 Lauri Jokisesta päätettiin maalauttaa seurakunnassa muotokuva. Tieto tästä projektista nosti menneisyyden ikävät asiat Koivistossa pintaan, ja seurasi pitkä ja vaikea terapiajakso. Samalla asia tuli myös Koiviston ansiosta julkisuuteen.

Ennen kirjan kirjoittamista ja julkaisua Koivisto oli myös avoimesti puhunut julkisuudessa masennuksesta, johon hän sairastui vuosituhannen vaihteen tuntumassa.

Itselläni oli jonkinlaisia hämäriä muistikuvia näiden asioiden käsittelystä mediassa, mutta omassa elämässäni on niihin aikoihin ollut niin paljon kaikenlaista muuta, että ole niihin paljoakaan kiinnittänyt huomiota. Mattssonin kirjassa ne käsitellään varsin perusteellisesti.

Minulla oli siis painettu kirja hyllyssäni, mutta päätin kuitenkin kuunnella sen äänikirjana. Päätös olikin hyvä, sillä äänikirjan jaksoin kuunnella kokonaan, mutta epäilen, että pelkkä painettu kirja olisi joutunut ainakin paikoitellen kursorisen luennan uhriksi. Pitkät ja yksityiskohtaiset selostukset Tellervo Koiviston moninaisista tehtävistä erilaisissa yhdistyksissä sekä kansanedustajan ja kaupunginvaltuutetun työstä eivät olleet kovin kiinnostavia.

Mutta painetussa kirjassa on runsaasti valokuvia, joista taas äänikirjan kuuntelija jää paitsi. Niinpä kuuntelin kirjaa työmatkoillani ja aina välillä selasin kuuntelemani osuuden kirjasta ja katsoin siihen liittyvät kuvat.

Mattsson kertoo teoksen alkusanoissa Koiviston tokaisseen, ettei koko kirjaa olisi edes suunnitteilla ilman hänen avioliittoaan Mauno Koiviston kanssa. Tämä lienee totta, mutta ei se silti tarkoita sitä, että Tellervo Koivisto olisi merkityksellinen henkilö vain tunnetun poliittisen toimijan puolisona. Siitäkin huolimatta, että kirjan mielenkiintoisimmat jaksot ovat Koivistojen seurustelun ja avioliiton alkuaikojen sekä presidenttikausien ajan kuvaukset.

Erityisesti presidentin puolisona Tellervo Koivisto oli aktiivinen ja itsenäinen, jopa itsepäinen, toimija. Edeltäjä Sylvi Kekkonen oli kuollut jo vuonna 1974, joten tasavalta oli ollut ilman presidentin puolisoa kahdeksisen vuotta. Koivisto sai siis rakentaa oman roolinsa melko vapaasti, mikä oli sekä etu että haitta. Jonkinlainen mentori olisi ainakin alkuvaiheessa ollut mieluinen etu. Media oli kimpussa haukan ja pe**kärpäsen lailla, mikä nyt vähän hämmästyttää mutta vain todistaa, että osattiin sitä ennenkin.

Monet kirjaa varten haastatellut henkilöt ovat todenneet, että Tellervo Koivisto on terävä-älyinen ja sanavalmis keskustelija. Hän on toisaalta vähän jäyhää ja mieluusti kynttilänsä vakan alla pitävää tyyppiä, mutta hänellä on loistava huumorintaju, joka vilahtelee odottamattomissa tilanteissa. Hän osaa nauraa itselleen ja nähdä myöhemmin koomiset puolet monissa tapahtumahetkellä hankalissa tilanteissa. Tämä välittyy mukavasti elämäkertateoksessakin, joka on osin rakennettu Tellervo Koiviston muistelujen ja kertomusten varaan. Koivisto itse muistuttaa, että heidän lähipiirinsä on aina osannut myös juhlia riehakkaasti.

Mietin kirjaa kuunnellessani moneen otteeseen, että ei varmaankaan ole mikään ihan helppo tehtävä kirjoittaa elämäkertateosta elossa olevasta henkilöstä. Mattsson ja Koivisto eivät ymmärtääkseni tunteneet toisiaan ennen kirjaprojektin aloittamista, mutta ilmeisesti yhteistyö sujui luontevasti. Luottamusta on ollut puolin ja toisin, se on selvää.

Kirjoittajan ote on lämpimän kunnioittava. Mitään raflaavia paljastuksia teoksesta ei minun mielestäni löydy, ja nuo alussa mainitsemani asiatkin olivat siis olleet julkisuudessa jo hyvän aikaa ennen kirjan ilmestymistä. Varmasti on jouduttu keskittymään, että katse pysyy tiukasti kohteessa, eli pitämään mielessä, kenestä teosta kirjoitetaan. Mauno Koiviston vaikutus Tellervo Koiviston elämään ja uraan on kuitenkin ollut kiistatta niin merkittävää, että häntä ei ole ollut kovin helppoa pitää taustalla.

Rajaamista on tehty selvästi niinkin, että Koivistojen Assi-tytär kyllä mainitaan monessakin kohdassa ja kerrotaan Koivistojen tiiviistä perheyhteydestä (ja kerrotaan avoimesti sekin, miksi perheeseen ei syntynyt enempää lapsia). Sen sijaan vävyt eli Assi Koiviston aviomiehet mainitaan vain ohimennen. Ainakin omissa muistikuvissani 1980-luvulta myös ensimmäinen vävy Jari Komulainen oli usein median hampaissa, eikä aina ihan syyttä. Omassa piirissäni epiteetti Uppsalan ekonomi sai tuolloin tietyn vähemmän kunnioittavan lisävärityksen. Mutta tähän liittyvästä ei siis tässä kirjassa mainita mitään.

Koivistot ovat omien isovanhempieni ikäluokkaa, joten oli ihan mielenkiintoista seurata kronologisesti etenevää elämäntarinaa, jonka loppupuolelta itsekin jo muisti tapahtumia. Moni asia muistui omaankin mieleen, kun se nousi esiin Koiviston elämän näkökulmasta. Olin jo viittä vaille täysi-ikäinen, kun Kekkosen aika Suomessa päättyi. En kuitenkaan vielä päässyt äänestämään ensimmäisissä Kekkosen jälkeisissä vaaleissa. Mielestä oli myös jo pyyhkiytynyt seuraavien vaalien kummallisuus, eli ne olivat jonkinlainen risteytys suorasta kansanvaalista ja valitsijamiesvaalista. Kovin heikko oli silloin luotto, että kansa ihan oikeasti osaisi valita itselleen presidentin. Muistaakseni Mauno Koivisto oli vähän närkästynyt, ettei mennyt suoraan toiselle kaudelle kansan äänillä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
Siltala 2017. 424 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Painettu kirja ostettu, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Mutta kuolema onkin vastustaja vailla vertaa. Vastustaja, joka lopulta voittaa aina.

Guillaume Musso on jo runsaat kymmenen vuotta ollut yksi Ranskan suosituimpia kirjailijoita, mutta en ollut kuullutkaan hänestä tai hänen teoksistaan ennen Helsingin Sanomien juttua pari viikkoa sitten (24.9.2023), jossa Mussoa haastateltiin, koska lopultakin hänen tuotantoaan julkaistaan myös suomeksi. Siltala on nyt siis julkaissut Anna Nurmisen kääntämän teoksen Tyttö ja yö, joka ilmestyi alun perin vuonna 2018.

Musso (s. 1974) on kotoisin Ranskan Antibesista, mutta lukuisat hänen teoksensa sijoittuvat Yhdysvaltoihin tai Pariisiin. Tyttö ja yö -romaanin tapahtumapaikka on kuitenkin Côte d’Azur ja Antibesin kaupunki, kirjailijan lapsuuden maisema. Musso kertoo hurahtaneensa romaanien lukemiseen noin kymmenvuotiaana ja viettäneensä sen jälkeen suuren osan vapaa-ajastaan kirjastossa, jossa hänen äitinsä työskenteli kirjastonhoitajana. 

Ensimmäisen kaunokirjallisen tekstinsä Musso kirjoitti koulussa äidinkielen opettajan järjestämään novellikilpailuun. Yllätyksekseen hän voitti. Kokemus oli avaava, mutta silti Musso päätyi opiskelemaan taloustieteitä ja työskentelemään vuosia opettajana. Esikoisromaani Skidamarink ilmestyi vuonna 2001.

Toinen romaani Et après, englanniksi Afterwards…, joka ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, oli läpimurto. Tähän mennessä Musso on julkaissut parisen kymmentä teosta, joita on myyty yhteensä yli 12 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli neljällekymmenelle kielelle. Kirjoista on tehty elokuva- ja tv-sarjasovituksia, niin myös Tytöstä ja yöstä nimellä The Reunion, jota voi Suomessa katsoa ainakin Cmorelta tällä hetkellä (lokakuussa 2023).

Helsingin Sanomien jutun otsikossa Musso runnotaan vähän harhaanjohtavasti dekkarikirjailijaksi. Toimittaja Pihla Hintikka kirjoittaa kuitenkin itse jutussa:
”Hänen romaaninsa yhdistelevät trilleriä, dekkaria, romantiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita. Mukana on joskus myös ripaus yliluonnollista.” Kirjailijan omien nettisivujen perusteella tämä onkin oikeampi luonnehdinta. Musson teokset ovat viihdyttäviä ja elokuvamaisia lukijan mukaansa tempaavia tarinoita. Ne ovat myös yksittäisiä itsenäisiä romaaneja.

Tyttö ja yö vaikuttaa siis hyvin tyypilliseltä Musson romaanilta, joten suomennosten aloittaminen siitä vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta. Tarinaa kerrotaan niin nykyhetkessä eli vuonna 2017 kuin menneisyydessä, vuonna 1992, kun päähenkilöt olivat nuoria lukiolaisia. Mukana on kammottavia rikoksia, polttavaa intohimoa, odottamattomia juonenkäänteitä ja kutkuttavaa arvoituksellisuutta. Romaani totta vieköön pitää otteessaan tiukasti! Minulle se toi mieleen pikemminkin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin kuin Twin Peaks -tv-sarjan, vaikka tiettyjä samankaltaisia väristyksiä kieltämättä tunsinkin.

Muutaman vähän turhan prologin (kirjassa on myös lukuisia epilogeja!) jälkeen tarina käynnistyy vangitsevasti. Yhdysvalloissa asuva menestyskirjailija Thomas Degalais on saanut viestin lukioaikaiselta parhaalta ystävältään Maximelta. Heidän yhteisen koulunsa Saint-Exupéryn lukio on saanut miljoonien rahoituksen uuden liikuntapalatsin rakentamiseen, joten 25 vuotta sitten rakennettu halli on nyt akuutin purku-uhan alla.

Uutinen ei voisi huonompi olla, sillä vuonna 1992 rakennuksen seinään muurattiin Thomasin ja Maximen murhaaman miehen ruumis. Nyt heidän visusti varjelemansa salaisuus on paljastumassa koko maailmalle. Ennen sitä lukiolla vietettäisiin kuitenkin entisten oppilaiden luokkakokoukset.

Miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Entä onko mitään tehtävissä katastrofin estämiseksi? Ketkä kaikki tietävät miesten salaisuuden? Kuka lähettää heille uhkausviestejä? Ja ennen kaikkea, onko vuoden 1992 joululomalla lukion asuntolasta jäljettömiin kadonnut lumoava Vinca Rockwell sittenkin vielä elossa? Jos on, missä hän on ja miksi hän piileskelee? Mitä Vincalle oikeasti tapahtui?

Tarinaa kuljetetaan siis piinaavasti kahdessa aikatasossa, ja kummassakin tapahtumat seuraavat toisiaan vääjäämättä pitäen niin tarinan henkilöt kuin lukijankin tiukasti pihdeissään. En kuitenkaan luonnehtisi Tyttöä ja yötä varsinaisesti dekkariksi, vaikka siinä tapahtuu ja selvitelläänkin rikoksia. Se on ennemminkin, kuten Musso itsekin teoksiaan luonnehtii, jonkinlainen hybridi monesta eri genrestä.

Yliluonnollista elementtiä tässä ei ole, eikä varsinaisia kauhuaineksiakaan, mutta tunnelma on ajoittain varsin piinaava. Rikoksia ei selvittele poliisi kuin korkeintaan jossakin taustalla, vaan Thomas ja hänen koulutoverinsa toimittaja Stéphane Pianelli, ensimmäinen estääkseen oman tuhonsa, jälkimmäinen saadakseen elämänsä skuupin. Kehen voi luottaa? Keneen turvautua, kun kaikki tuntuu ympärillä muuttuvan uhkaavaksi?

Mielikuvituksellinen juonirakennelma on koukuttava, vaikka se kieltämättä paikoitellen huojuu uhkaavasti. Musso kuvaa henkilöitään hienosti, ja esimerkiksi Thomasista on miltei pakko pitää, vaikka hän siis jo alussa paljastuu murhaajaksi. Hän kuitenkin perin inhimillinen murhaaja.

Olin murhaaja mutta silti nälissäni. Keitin itselleni kahvia ja söin köyhän ritarin.

Kirjallisuuden ystävää hellitään yltäkylläisillä kirjallisuusviitteillä, onhan Thomas kirjailija ja suorastaan palvoo kirjallisuutta ja kirjoja.  

Heti kun olin kirjojen ympäröimänä ja opiskelumaisessa ympäristössä, oloni rauhoittui. Tunsin ahdistukseni hellittävän. Tämä oli yhtä tehokasta kuin rauhoittavat mutta huomattavasti vaikeampaa kantaa mukana.

 

Guillaume Musso: Tyttö ja yö (La Jeune Fille et la Nuit)
Suomentanut Anna Nurminen.
Siltala, 2023. 357 s.

Arvostelukappale.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

 

Jos olet katsonut televisiosarjaa Murha paratiisissa, olet todennäköisesti (ehkä tietämättäsi, kuten minä) nähnyt myös käsikirjoittaja Robert Thorogoodin kirjoittamia jaksoja. Thorogood opiskeli aikoinaan historiaa Cambridgen yliopistossa, mutta oli jo opiskeluaikoinaan innokkaasti mukana teatteriharrastuksessa.

Leppoisa poliisisarja Murha paratiisissa oli Thorogoodin läpimurto käsikirjoittajana, ja hän on kirjoittanut moneen tuotantokauteen useita jaksoja. Sarjan ideahan on, että Saint Marien fiktiivisellä brittiläiseen imperiumiin kuuluvalla saarella Karibialla työskentelee Lontoosta tullut komisario. Kyseisen komisarion näyttelijä vaihtuu muutamien kausien välein, ja yhteistä heissä on älykkyys ja päättelykyky sekä kömpelyys ihmissuhteissa. Maisemat ovat komeat, kuten arvata saattaa.

Sarjan kaava on selkeä, eli ihan kättelyssä esitellään parilla vedolla jokin brittiporukka, joka syystä tai toisesta on saarella, ja sitten joku heistä murhataan hyvinkin mielikuvituksellisella tavalla. Verta tai väkivaltaa ei näytetä kuin aivan minimaalisesti, aina ei sitäkään. Poliisit tutkivat saariolosuhteet huomioon ottaen ihan pätevästi, mutta lopulta komisario hoksaa ovelan juonen, kutsuu kaikki osalliset koolle ja kertoo ratkaisun. Loppu on suoraan kopioitu itse Hercule Poirotilta, mikä lienee lähinnä kunnianosoitus Agatha Christielle.

Murha paratiisissa on etenemässä ensi vuonna 12. kaudelle, ja se on yksi Britannian katsotuimmista tv-sarjoista. Thorogood on julkaissut neljä sarjaan liittyvää jännityskirjaa, eräänlaisia spin off -tyyppisiä teoksia.

Kokonaan uusi aluevaltaus Thorogoodille on uusi cozy mystery -tyyppinen dekkarisarja Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club), jonka samanniminen aloitusosa julkaistiin tänä vuonna suomeksi. Alkukielellä sarjan aloitusosa julkaistiin vuonna 2021 ja sai ylitsevuotavan suopean vastaanoton brittilukijoiden keskuudessa. Kakkososaa odotetaan ilmestyväksi ensi vuonna.

Marlowin idyllinen pikkukaupunki Thamesjoen varrella on ihan oikeasti olemassa. Sinne Thorogood on sijoittanut leppeän murhasarjansa, jonka päähenkilö on Judith Potts, 77-vuotias ristisanatehtäviä laativa yksineläjä. Judithin iso talo sijaitsee mukavasti joenrannalla, joten uintiharrastus ei vaadi liiallisia ponnistuksia. Erään iltauintiretken aikana hän kuulee naapuritontilta laukauksen sekä ääniä, joiden perusteella hän on vakuuttunut, että hänen naapurinsa on murhattu.

Kun lopulta poliisikin saadaan uskomaan asia (ruumiin löydyttyä), Judith on tyytymätön asian etenemiseen. Onnettomuusteoriaan tuskaisen pitkään uskonut ja Judithiin ystävällisen alentuvasti suhtautunut rikosylikonstaapeli Tanika Malik alkaa johtaa murhatutkintaa Judithin mielestä tehottomasti. On mitä ilmeisimmin selvitettävä murha, tai kuten pian käy ilmi, murhat, itse!

Yksin Judithin ei tarvitse rikoksen parissa askarrella, vaan hän saa pian avukseen kirkkoherran vaimona potentiaalinsa hukkaan heittävän Becks Starlingin sekä koiria työkseen ulkoiluttavan Suzie Harrisin.

Thamesjoen murhat edustaa hyvin kirjoitettua leppoisaa ja viihdyttävää brittidekkaria, jolla on pitkät perinteet. Ne perinteet Thorogood mitä ilmeisimmin tuntee ja niitä kunnioittaa. Murhajuonen ratkaisukin tuntuu kovin tutunoloiselta, ja muistelisin itsensä Christienkin sitä ainakin yhdessä kirjassaan käyttäneen. Mutta se ei haittaa mitään, oikeastaan päinvastoin. Paljon tärkeämpää on tutustua niin amatöörikolmikkoon kuin rikosylikonstaapeli Malikiinkin, sillä arvelenpa heidän kaikkien tulevan vielä hyvinkin tutuiksi sarjan jatkuessa. Mieluusti palaan uudelleen Marlowiin, murhista huolimatta, tai niiden takia!

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala, 2022. 335 sivua.
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jos tykkäsit Thamesjoen murhista, suosittelen kurkkaamaan myös:

S. J. Bennett: Windsorin solmu & Kolme koiraa haudattuna
Richard Osman: Torstain murhakerho & Mies joka kuoli kahdesti

Kaari Utrio: Vaskilintu

 

Tänään 28.7.2022 kirjailija Kaari Utrio täyttää 80 vuotta. Lämpimät onnittelut Somerniemelle!

Kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi kirjablogeissa on luettu Kaari Utrion tuotantoa. Mukana olevista blogeista löytyy tietoa Kirjasähkökäyrä-blogista. Kiitos Kirjasähkökäyrään tästä ideasta! Oli mukava osallistua.

Kaari Utrion tuotanto on minulle tuttua ja se on ollut tärkeä osa lukijuuttani vuosikymmenten mittaan. Olen innokas historiallisten romaanien lukija, ja Utrion tuotannolla on ollut oma osuutensa tämän rakkaussuhteen kehittymisessä. Olen jo aikaisemmin julkaissut täällä blogissani jutun, jossa lyhyesti esittelen kirjailijaa ja hänen mittavaa uraansa. Samassa yhteydessä esittelen myös hänen kahdeksan viimeistä romaaniaan, jotka muodostavat niin sanotun epookkikomediasarjan. Teokset ovat itsenäisiä romaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat 1830-luvun esiteolliseen Suomeen.

Juttuni on kirjoitettu alun perin kymmenen vuotta sitten eli 15.3.2012, mutta päivitin sitä 16.8.2019. Silloin Salon Seudun Sanomiin antamassaan haastattelussa Kaari Utrio kertoi lopettavansa kaunokirjallisen uransa juuri ilmestyneeseen Hupsu rakkaus -romaaniin. Kerron blogijutussani myös traagisista olosuhteista, joissa ryhdyin Hupsua rakkautta lukemaan ja kirjoittamaan siitä arviota lehteen eli Salon Seudun Sanomiin:

”Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.”

Vaikka olemme vuosikymmenet eläneet vain viidenkymmenen kilometrin etäisyydellä toisistamme, olen tavannut Kaari Utrion ja hänen puolisonsa vain kerran, vuonna 2003, kun Somerniemellä järjestettiin Helvi Hämäläinen -seminaari. Utrio ja Linnilä olivat luonnollisesti mukana järjestelyissä ja paikalla hienossa seminaarissa koko päivän. Itse olin tekemässä juttukeikkaa lehdelle, joten tapasin pariskunnan pikaisesti muun tohinan ohella.

Tapahtuma mainitaan ohimennen myös Anna-Liisa Haavikon kirjoittamassa elämäkerrassa Kaari, jonka luin tämän heinäkuisen blogihaasteen innoittamana. Suosittelen pieteetillä laadittua elämäkertaa lämpimästi, sillä se avaa hienosti rakastetun kirjailijan pitkää ja monipuolista uraa. Teoksen ilmestymisen aikoihin iltapäivälehdissä yritettiin nostaa kohua Utrion 1970-luvun alun avioerosta, jossa pariskunnan yhteiset lapset jäivät upseeri-isälle. Utrio kertoo elämäkerrassa edelleen katuvansa sitä, että suhde poikiin jäi etäiseksi.

Tapaus kuvaa jokseenkin huvittavasti kaavaa, jolla Utrion elämää on lehdissä vuosikymmenten mittaan riepoteltu. Tästä Haavikko kertoo monia esimerkkejä kirjassa. Jälleen kerran mietin, miten suhteellista julkisuus sitten kuitenkin on. En ainakaan saanut millään kaivettuani muististani juuri ainoatakaan kohua aiheuttanutta episodia, joista kirjassa kerrotaan. Iltapäivälehtijulkisuus ei tarkoita, että oikeasti kaikki tietäisivät asian. Varmasti siltä silti kohun keskelle joutuneesta tuntuu, koska hänelle tärkeät ihmiset ja tahot tietävät.

Haavikko rytmittää Kaarissa kiinnostavasti teosten kirjoittamisen ja niiden vastaanoton Utrion muun kunnioitettavan aktiivisen elämän ja arjen kanssa. Riemastuttava on kuvaus 1970-luvulla Somerniemelle rakentuneesta omavaraistaloudesta, jossa eläimiä vilisi ja kasvimaiden kitkeminen oli kokopäivätyötä. Kun se vaihe päättyi, pariskunta perusti edelleen toimivan kustantamoyrityksen, jossa on työskennellyt jo kolme sukupolvea. Samaan aikaan päärakennus laajeni lisäsiivillä ja sen sisustusta suunniteltiin isäntäparin makujen riemukkaaksi kompromissiksi. Kirjoille rakennettiin jopa oma torni!

Luulin tuntevani Kaari Utrion kirjailijanuran vaiheet kohtalaisen hyvin, mutta Haavikon teoksen parissa opin paljon uutta. Kirja on myös mainio kurkistus viime vuosikymmenien kulttuurielämään ja se nostaa esiin, miten Helsinki-keskeistä ajattelu on ollut ja on edelleen. Kyllä täällä kehäteiden ulkopuolellakin on elämää (eikä ole pakko olla kasvimaata)!

Haavikon elämäkerta oli vähän vaarallistakin luettavaa, sillä huomasin moneen kertaan ajattelevani jonkin teoksen synnyn ja vastaanoton äärellä, että se olisi luettava joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Alkuvuosikymmenten tuotannosta olen aikoinani lukenut useimmat, mutta juuri sanottavasti niistä en tietenkään enää neljäkymmentä vuotta myöhemmin muista. 1980-luvun teoksista olen lukenut vain muutamia, ja sitten olen palannut Utrion tuotannon pariin epookkikomedioiden myötä. Paljon olisi kiinnostavaa lukemista vielä jäljellä!

Haastekirjakseni valikoitui sitten muhkea Vaskilintu, joka on ilmestynyt vuonna 1992 eli sekin viettää merkkivuottaan saavuttaessaan kolmenkymmenen vuoden iän. Muistiinpanoni paljastavat, että olen kirjan lukenut vuonna 1993, mutta ei sen enempää. Harmi, että tämä blogiharrastus on niin tuore!

Kirja on järkälemäinen, painetussa versiossa on 753 sivua ja äänikirjan kesto on 24 tuntia ja 25 minuuttia. Lisäksi teos avaa kolmiosaisen sarjan, jonka toinen osa Tuulihaukka ilmestyi vuonna 1995 ja kolmas osa Yksisarvinen vuonna 2000. Näitä sarjan jälkimmäisiä osia en ole lukenut, mutta en pidä ajatusta niihin tarttumisesta mitenkään mahdottomana.

Vaskilintu ja sitä seuranneet kaksi muuta 1000-luvulle sijoittuvaa romaania olivat jälleen uuden kirjallisen kauden edustajia Kaari Utrion tuotannossa. Haavikon mukaan Utrio oli hahmotellut Vaskilinnun ideaa jo vuosia, mutta aina tuntui, että mittavalle projektille ei ollut aikaa. Se jäisi kenties kokonaan toteutumatta. Takana oli kiireisiä vuosia, joiden mittaan oli kirjoitettu ja julkaistu niin kauno- kuin tietokirjallisuutta muun toimeliaisuuden ohella. Sitten eräissä kustantamon juhlissa Utrio tapasi kirjailija Jeffrey Archerin, jolle hän tuli kertoneeksi haaveestaan. Brittikirjailija rohkaisi kollegaansa toteuttamaan unelmiaan. Elämä on liian lyhyt jahkailuun.

Vuonna 1020 syntyy Turun Koroisissa Aurajoen suulla Arantilan talon isäntä Ari Kaukajalalle pieni esikoistytär, jolle annetaan nimeksi Terhen. Isäntä ei piittaa sen paremmin talostaan, vaimostaan kuin tyttärestäänkään, joten kaunista miniäänsä vieroksuva vanha emäntä lähettää lapsen miniän kotiin Hämeeseen toivoen, ettei tätä enää koskaan nähtäisi Arantilassa. Nimi Terhen tarkoittaa usvaa. Lieneekö nimi enne, sillä Terhenillä on äidinpuoleisen suvun peruna taito pysäyttää veri ja nostattaa sankka sumu. Tietäjäeno opettaa Terhenin jo pienenä tyttönä matkustamaan manalaan ja olemaan yhteydessä omien vainajiensa kanssa. Kun tietäjä saa surmansa, hän neuvoo Terhentä vielä vuosia manalasta käsin.

Isäntä Ari Kaukajalan saatua surmansa Terhen lähetetään ohi kulkevan saattueen mukana takaisin kotiin Arantilaan. Niin Terhen tutustuu uplantilaiseen laamannin poikaan Eirik Väkevään, joka jo viisitoistavuotiaana on vaikuttava näky. Valtavan vahvan ruumiin huipulla komeilevat mitä rumimmat kasvot, joita kehystää tulipunainen hiuskuontalo. Eirikiä kutsutaan suorasukaisesti Pölhö-Eirikiksi, sillä hän on selvästi hidasjärkinen, mutta mahdottoman kiltti ja rauhallinen. Eirik ottaa pienen Terhenin suojiinsa tämän kotimatkalla.

Terhenin ja Eirikin kohtalot kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti. Vaikka he vaiheikkaiden elämiensä mittaan välillä joutuvat toisistaan eroon pitkiksikin ajoiksi, aina kohtalo heittää heidät uudelleen yhteen. Suhde muuttaa muotoaan vuosikymmenten kuluessa, mutta aina se on yhtä tiivis.

Utrio on kertonut idean Vaskilintuun syntyneen, kun hän luki Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisaasta, joka naitti lähipiiriään aktiivisesti naapurivaltakuntien silmäätekevien kanssa laajentaen näin omaa valtapiiriään. Kiperien vaiheiden jälkeen Terhen ja Eirik päätyvät Jaroslavin hoviin, mutta siinä vaiheessa Arantilan tyttärestä on tullut Ruotsin kuningas Olavi Sylikuninkaan tytär Thorgerd. Elämä kuljettaa kaksikkoa yhä edemmäs Pohjolasta, ja Terhen päätyy keikaroivan hovimies Leon Skleroksen aviopuolisoksi Bysanttiin.

Bysantissa hovijuonittelujen keskellä Theodora Hyberborea -nimeä kantava Terhen synnyttää kaksi poikaa ja tutustuu muihinkin varjageihin kuin Eirikiin. Jälleen kohtalo oikkuilee, ja Theodoran matka jatkuu Unkarin kautta Ranskaan ja Englantiin asti. Lumoavan kaunis, älykäs ja määrätietoinen nainen pysyy pinnalla historian kuohuissa ja onnistuu keräämään itselleen loistavan suhdeverkoston ja merkittäviä omaisuuksia, vaikka ainakin jälkimmäisillä on taipumusta myös nopeasti huveta taivaan tuuliin erilaisten ja usein hengenvaarallisten melskeiden tuoksinassa.

Vaskilintu otettiin suopeasti vastaan kriitikoidenkin piireissä. Helsingin Sanomissa kriitikko Pekka Tarkka piti Vaskilintua Utrion kunnianhimoisimpana teoksena ja vertasi sitä väitöskirjaan. Haavikko toteaakin, että Vaskilintu osuu saumaan, jossa lopulta alettiin antaa arvoa myös viihteelliselle historialliselle romaanille. Tarkan kommenttiin väitöskirjasta voi siinä mielessä huoleti yhtyä, että historioitsija Utrio on tehnyt valtavan taustatyön kootessaan koko Euroopan halki kulkevan päähenkilön tarinan ainekset.

Yli 1250 sivua luettavaa!

Tarkistettavia yksityiskohtia on ollut varmasti lukemattomia. Paikoin pikkutarkat miljöö- ja esinekulttuurin kuvaukset ovat lähellä uuvuttaa lukijan, samoin esimerkiksi eri sukujen sisäisten politikointien ja valtakamppailujen selostukset ovat turhankin pitkälle taaksepäin ja sivuille katsovia. Euroopan olot olivat 1000-luvun alussa verrattoman sekavat, joten on tietysti tarpeenkin taustoittaa tilannetta lukijalle, mutta joitakin kohtia varmasti nykykustannustoimittaja olisi karsituttanut. Kiitosta on annettava hyvästä henkilöluettelosta ja lopun hallitsijoiden sukutauluista, joista voi tarkistaa tilanteen, jos epäilee pudonneensa veneestä.

Haavikko toteaa myös, että Utrio on ennen kaikkea toiminnan ja olosuhteiden kuvaaja. Tähän on helppo yhtyä, sillä vaikka Terheniin ehtii paksun romaanin sivuja käännellessään tutustua, häntä ei kuitenkaan oikein opi tuntemaan. Jotkut naisen oikut ja päätökset tuntuvat tulevan kuin tyhjästä ja vaikuttavat ällistyttävän epäjohdonmukaisilta, mutta tarina ainakin etenee. Psykologista syvyyttä ei siis ole oikein edes päähenkilöissä. Sellaista kaipaavalle Vaskilintu ei ehkä olekaan paras lukuvalinta, mutta värikkäästä ja mielenkiintoisesta sekä faktapohjaisesta historiakuvauksesta, jännittävistä juonenkäänteistä ja erotiikkaa tihkuvista tuokioista aina sopivin välein pitäville se on täsmäteos.

Aiempina vuosikymmeninä Utriota moitittiin ja vähäteltiin rouvaspornon kirjoittamisesta, koska hänen romaaneissaan myös naiset ovat aktiivisia seksuaalisia toimijoita, jotka myös määrätietoisesti tavoittelevat eroottista nautintoa. Kirjailija on onneksi antanut koirien haukkua ja jatkanut päättäväisesti omalla linjallaan.

Vaskilinnussa ei sivumäärään nähden ole mitenkään runsaasti sänkykamarikohtauksia, mutta on kuitenkin. Ne on kirjoitettu taiten, sopivan mielikuvitusta kihelmöittäviksi mutta kuitenkin hyvin siveiksi. Vain yhdessä kohtauksessa nykylukija kurtistaa paheksuvasti kulmiaan. Raiskausta on vaikea pitää kovin eroottisena kokemuksena, ja kummastuttaakin, miksi Utrio on päätynyt kuvaamaan naisen nauttimaan väkivaltaisesta seksistä (kun ainakaan minun tulkintani mukaan kyse ei ollut mistään yhdessä sovitusta SM-sessiosta). Epäilenpä, että tätä kohtausta mietittäisiin nyt uudelleen, mikäli käsikirjoitus olisi työn alla.

Jos Vaskilintu ilmestyisi nyt uutena teoksena, se luokiteltaisiin paitsi historialliseksi (viihde)romaaniksi myös spefiksi eli spekulatiiviseksi fiktioksi tai ihan vain suorasukaisesti fantasiaromaaniksi. Niin paljon mukana on kuitenkin yliluonnollista fantasia-ainesta Terhenin erityiskykyjen ansiosta. Useita kertoja hän pelastaa joko omansa tai läheistensä hengen käyttämällä verenseisautus- tai usvannostatustaitoaan, alkuun tahtomattaan mutta myöhemmin myös tietoisesti. Vähän siis hymyilyttääkin, kun ajattelee, miten kiivaasti monet lukijat vannovat realismin nimeen ja vieroksuvat fantasiaa. Etteivät vain olisi kuitenkin spefiä joskus huomaamattaan lukeneet?

Kaari Utrion elämäntyö on uskomattoman monipuolinen ja runsas, ja kuten vaikkapa nyt Vaskilintu todistaa, se on edelleen aivan täysin pätevää luettavaa. Lukijana ei voi kuin lausua kunnioittavat kiitoksensa kaikesta, mitä kirjailija on käsistään meille nautittavaksi laskenut. Kirjoja ei ilmeisesti ole enää tulossa, mutta vireä kirjailija kirjoittaa ahkerasti Facebook-sivuilleen kirjojensa henkilöistä ja aikakausista. Kannattaa seurata ja osallistua keskusteluun. Vielä kerran lämpimät syntymäpäiväonnittelut Somerniemelle!

Kaari Utrio: Vaskilintu
Tammi 1992. 753 s.
Alkuperäisen kannen suunnittelu Ulla Vuorinen. Kuva F. W. Burtonin maalaus The Meeting on the Turret Stairs.
Uuden painoksen kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Kirjasto.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä.
Siltala 2021. 509 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Kirjasto.

Antti Leikas: Tonttu - Valot sammuvat

 

James Bondin ja muiden supersankareiden tehtävä on yleensä pelastaa maailma. Kirjailija Antti Leikkaan tehtävä on pelastaa universumi. Siitä on nimittäin kysymys Antti Leikkaan romaanissa Tonttu – Valot sammuvat.

Nimitin Leikkaan edellistä teosta Tonttu – Matka pimeyteen tonttutrilleriksi, jossa on mukana myös scifi-aineksia. Tonttu – Valot sammuvat on tukevaa tonttuscifiä fantasiamausteilla.

On kulunut vuosia kirjailija Antti Leikkaan, tonttu Koposen ja kumppaneiden edellisestä seikkailusta. Tontuista ei ole kuulunut mitään pitkiin aikoihin. Leikas yrittää kirjoittaa uutta romaania, mutta työ ei ota sujuakseen. Edes runojen kirjoittaminen ei onnistu. Työhuoneen sohvasta muodostuu hänen tärkein työvälineensä, sillä kun on mukava ottaa päivätorkut. Miksi tontut ovat kääntäneet hänelle selkänsä, kun avulle olisi kipeästi tarvetta?

Samaan aikaan universumin rakenne on järkkymässä. Muutos on pantu jo merkille Gran Sasson tutkimuskeskuksessa ja Cernissä. Hiukkastutkijat ovat ymmällään. Ongelmia on havaittu myös tonttujen keskuudessa. Ilmeisesti yksi neljästä tuhannesta tontusta on kadonnut. Kuka ja miksi, se pitää selvittää. Sekä fyysikko Simo Aholahti että tonttu Koponen muistavat kirjailija Antti Leikkaan ja päättävät kääntyä hänen puoleensa.

Niinpä kirjailija Leikas huomaa taas olevansa matkalla kohti Keski-Eurooppaa. Vaimo ei ole kirjailijan yllättävästä matkasta iloinen, sillä juhannukseen on vain pari päivää ja juhannuspäivänä kirjailijan on syytä olla paikalla kuuntelemassa pariskunnan lasten kuoroesitystä. Aikaa universumin pelastamiseen on todellakin niukalti!

Universumi on siis hajoamassa. Miten se voidaan pelastaa? Suunnitelman punomiseen tarvitaan maailman johtavien fyysikoiden, kirjailija Antti Leikkaan ja tonttujen saumatonta yhteistyötä. Lennokas suunnitelma syntyykin kuin ihmeen kaupalla, ja koska vaihtoehdot ovat vähissä, se päätetään saman tien myös toteuttaa. Päätöksellä on ainakin Leikkaan kannalta yllättäviä seurauksia, sillä hän pääsee muun muassa vielä kerran keskustelemaan edesmenneen isänsä kanssa.

Romaanihenkilö kirjailija Antti Leikas ei ole fyysikko eikä edes paljoa enää muista kouluaikojen matematiikan tai fysiikan oppituntien sisällöstä (ja kouluaikojen laiskottelu alkaa häntä totisesti kaduttaa!). Lukijankaan ei tarvitse olla sen paremmin perillä tieteestä, vaikka tarina pursuaa kvanttifysiikan ja vastaavan korkealentoisen tieteen sanastoa ja teorioita.

Ei lopulta haittaa mitään, että paljon pyyhkii yli hilseen eikä todellakaan tiedä, mikä lopulta on kirjailijan luomaa fantasiaa ja mikä tiedettä. Siinä oikeastaan onkin kirjan hulvaton juju. Tosin epäilen, että fysiikkaa minua paremmin ymmärtäville kirjasta aukeaa vielä tasoja, jotka jäävät minulta tavoittamatta. Hyväksyn sen mutinoitta.

Tonttu – Valot sammuvat on siis itsenäistä jatkoa Leikkaan edelliselle romaanille Tonttu – Matka pimeyteen. Itsenäisyys on tällä kertaa ihan todellista, eli ei haittaa oikeastaan mitenkään, vaikka ei olisi aiempaa osaa lukenut ennen tähän kakkososaan tarttumista. Ykkösosan voi mainiosti lukea myös tämän jälkeen. Suosittelen kumpaakin lämpimästi!

Antti Leikas: Tonttu – Valot sammuvat
Siltala 2022. 367 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Painettu kirja saatu kustantajalta, äänikirja itse maksetusta kuunteluaikapalvelusta.

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene

 

Ainakin mielikuvissa joulunpyhinä vietetään tuntikausia tunnelmallisissa olohuoneiden lukunurkkauksissa täysin uppoutuneina joululahjaksi saatuihin romaaneihin. Kynttilät loistavat ja takkatuli räiskyy, ja käden ulottuvilla on avonainen konvehtirasia ja kenties lasillinen täyteläistä punaviiniä. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan!

Juuri tuollaiseen idylliseen lukukohtaukseen sopii kuin valettuna R&R:n eli Sari Rainion ja Juha Rautaheimon muhkea cozy crime -dekkari Vainajat eivät vaikene. Se aloittaa uuden Mortuí non silent -dekkarisarjan, jonka päähenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario Helsingistä. Karila ja Kaario paitsi työskentelevät tiiviisti yhdessä visaisten henkirikosten parissa ovat myös hyviä ystäviä.

Aloitusosassa lukija tapaa Karilan ja Kaarion vuoden 2009 joulukuussa, kun töölöläisen hulppean arvoasunnon omistaja Hannele Laine löytyy kuolleena omasta olohuoneestaan. Ville Karila epäilee oitis rikosta, vaikka tilanne vaikuttaa kovin rauhalliselta. Vainajan on löytänyt tämän vanha leski-isä, joka vaikuttaa hauraalta mutta tyyneltä. Kamppailun merkkejä ei näy, mutta ilmeisesti Hannele Laine on kuristettu omalla kaulaliinallaan. Roskakorista löytyy Tauno Paloa esittävä postikortti, ja pian Karilalle kerrotaan, että varakkaan ja eksentrisen Hannelen elämässä on ollut salaperäinen tumma mies.

Kuka murhasi Hannele Laineen ja miksi? Tätä kysymystä kierrellään ja kaarrellaan miltei tiiliskivikokoluokkaan kuuluvassa romaanissa pitkään ja hartaasti. Joulukuukin ehtii vaihtua kevääksi, ennen kuin rikos on ratkaistu. Kunnon dekkariperinteitä noudattaen vaaditaan toinenkin ruumis, ennen kuin tutkimukset nytkähtävät kunnolla eteenpäin pitkän paikallaan polkemisen jälkeen.

Suosittelen Vainajat eivät vaikene -romaanin säästelyä rauhalliseen hetkeen ja antamaan sille arvoisensa tilan. Itse hieman tärvelin omaa lukunautintoani tarttumalla teokseen kesken syksyn hektisimpien lukuviikkojen. Puolustelen ratkaisuani sillä, että pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen ja halusin siksikin lukea kirjan ja kirjoittaa siitä vielä syyssesongin aikana.

Hidastempoinen, suorastaan viivyttelevä ja yltäkylläisen runsas kerronta vaatii lukijalta kärsivällisyyttä ja kunnon uppoutumista päästäkseen täysin oikeuksiinsa. Rainio ja Rautaheimo vievät cozy crime -tunnelmoinnin niin pitkälle, että omaan makuuni tulos luistelee paikoin jo vaarallisen lähellä pitkäveteisyyden rajan väärää puolta. Siitäkin huolimatta siis, että kyllä minäkin rakastan runsaita kirjallisuus- ja elokuvaviittauksia ja -lainauksia, kauniiden katunäkymien ja asuntojen yksityiskohtia ja tunnelmallisia takkatulikohtauksia.

Tapahtumat sijoittuvat vain runsaan kymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, mutta siitä pitää lukijan useaan otteeseen muistutella itseään. Tunnelma on nimittäin korostetun nostalginen, hohdokkaan menneen maailman tyylinen. Poliisilaitoksellakin on lähinnä leppoisa tunnelma, eikä mistään resurssipulasta tai muista nykyajan ikävistä ilmiöistä juuri muistutella. Tutkintasihteeri Felicia loihtii työpaikallekin lämmintä joulutunnelmaa, käydään yhteisellä kostealla joululounaalla ja lopulta ratkaisun ollessa jo aivan käden ulottuvilla heittäydytään ankaraan tikkakisaan.

Patologian laitoksella tunnelma sen sijaan on jotain ihan muuta. Romaanin alkusivuilla kuvataan ruumiinavaus niin yksityiskohtaisesti ja viivytellen, etten moiseen ole aikoihin törmännyt.

Rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario muodostavat kiinnostavan rungon rakenteilla olevaan dekkarisarjaan. Karila on leppoisa ja luennointiin helposti sortuva poliisimies, jonka hoksottimet toimivat terävästi. Esimies rikosylikomisario Honkaniemi ymmärtää ja tukee alaistaan, joka taas on lähinnä isällinen omille alaisilleen. Karilan kaapeista ei taida kovin kummoisia luurankoja löytyä.

Viola Kaarion kaapit taas tuntuvat suorastaan pursuavan erilaisia luurankoja, joista osaa jo kalistellaan tässä avausosassakin. Erikoisella tavalla näyttävä nainen on oman alansa todellinen osaaja, jota kaikki tuntuvat vähintäänkin arastelevan. Ystäväkseen Viola on hyväksynyt vain Villen, johon hän luottaa lähes täysin eli niin hyvin kuin nyt ylipäätään pystyy kehenkään luottamaan. Ville arvostaa Violan ystävyyttä ja ammattitaitoa kovasti. Vainajat tuntuvat kertovan kaikki salansa Violalle tämän avauspöydällä, ja niistä tiedoista on poliisille korvaamatonta apua.

Itse siis kaipailin hienoista jäntevöittämistä tarinaan. Tunnelmoinnin ja viipyilyn osalta arvioisin, että lopputulos ei olisi heikentynyt, vaikka muutamia kohtauksia, kuten Karilan ja kumppaneiden mateenpyyntiretki, olisi jätetty poiskin. Sen sijaan annan kiitettävät pisteet kiinnostavista henkilöistä. Erittäin mieluusti palaan Karilan ja Kaarion pariin vastakin. Jatko-osalle pitänee varata rauhallista lukuaikaa vuoden 2022 joulun tienoilta.

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene
Kannet Elina Warsta.
Siltala 2021. 477 s.

Arvostelukappale.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius

 

Kaikki mahdollinen, mitä on voinut edes kuvitella haluavansa tietää Aino Sibeliuksesta, hänen elämästään ja läheisistään. Niin voisi kuvailla Riitta Konttisen elämäkertateosta, joka on nimetty ytimekkäästi kohteensa mukaan Aino Sibelius. Konttinen todella tyhjentää aiheestaan kaiken mahdollisen. Ainakaan minulle ei enää jäänyt mitään kysyttävää mielen pohjalle kaihertamaan tämän muhkean teoksen luettuani.

Paljon jo ainakin kuvittelin tietäväni ennestäänkin. Olen joskus muinaisessa nuoruudessani lukenut Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin (ja sen voisin kyllä lukea uudelleenkin) sekä Juhanin Ahon Yksin-pienoisromaanin (tai Yksinin, kuten sitä Konttisen mukaan lähipiirissä taivutettiin!), käynyt katsomassa Timo Koivusalon elokuvan Sibelius, vieraillut useampaan kertaan Ainolassa, lukenut Sibelius-aiheisia kirjoja ja käynyt tutustumassa museoiden näyttelyihin (joista ehkä lopulta mielenkiintoisin oli Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttely vuonna 2015). Ja ennen kaikkea, olen lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, jonka toisessa osassa Lapsenpiika Ida on nuorten Sibeliusten perheessä palveluksessa.

Kiinnostuin Konttisen teoksesta jo sen ilmestymisvaiheessa vuonna 2019, varasin sen kirjastosta ja sainkin melko tuoreeltaan lainaan. Mutta tunnustettava on, että en ehtinyt kuukauden laina-aikana edes avata massiivista kirjaa ja jouduin nolona palauttamaan sen lukemattomana. Niinpä ilahduin kovasti, kun vuonna 2020 ammattijärjestömme OAJ antoi jäsenilleen kesälahjaksi kirjan vain nimellisiä postikuluja vastaan. Konttisen Aino Sibelius oli onnekseni valittavien kirjojen joukossa, joten päätös oli helppo.

Lopullinen sysäys viimeinkin tarttua tähän massiiviseen teokseen (kirja painaa yli 1200 grammaa!) tuli, kun luin Hanna-Reetta Schreckin teoksen Säkenöivät ja oikukkaat, jonka kuuden esitellyn Suomen kultakaudella vaikuttaneen kiinnostavan naisen joukkoon Schreck on valinnut myös Aino Järnefeltin eli Aino Sibeliuksen. Hieman kummastelin valintaa, sillä Schreck ei voinut omassa kirjassaan kuin hieman raapaista Aino Sibeliuksen elämäntyön pintaa. Mutta toki Aino Sibelius on vaikuttava nainen, yksi vaikuttavimmista, joten sen puoleen en valintaa hämmästele. Mutta Schreckin raapaisu siis toimi oivallisena sysäyksenä. Kaivoin Konttisen teoksen esille kaapin uumenista ja luin sen parissa päivässä miltei ahmimalla.

Miltei 450-sivuisessa käsittelyosuudessa Konttinen todella ruotii kaiken mahdollisen Aino Sibeliuksen elämästä. Perusteellisuus on pääasiassa lukijalle iloksi, vaikka joissain kohdissa olikin hieman toisteisuutta. Kirjassa on myös runsas kuvitus, niin maalauksia kuin valokuviakin eri lähteistä. Kuvat on valittu huolella, ja ne tukevat tekstiä hyvin. Teos on myös laadukas ja kaunis esine, jonka mielelläni pidän hyllyssäni.

Järnefeltin perheen värikkäät vaiheet ovat verrattoman mielenkiintoisia, ja Konttinen kertookin paljon Ainon vanhemmista ja sisaruksista. Perhe oli myös hyvin kiinteä ja sen jäsenet keskenään läheisiä, joten ratkaisu on senkin puoleen hyvin perusteltu. Samoin Aino ja Jean Sibeliuksen lasten vaiheet kerrotaan tarkasti. Sama kiinteä yhteys jatkui Sibeliusten perhe-elämässä. Aino Sibelius piti tiiviisti yhteyttä lapsiinsa ja heidän lapsiinsa aina kuolemaansa saakka.

Konttisen ansiosta Aino Sibeliuksen merkitys Jean Sibeliuksen sävellystyön merkittävänä mahdollistajana ja tukijana nousee esille ehkä uudellakin tavalla. Konttinen ei myöskään arkaile paljastaa myyttiseen asemaan nostetun säveltäjän henkilöstä puolia, joista tämä itse ei välttämättä olisi kovin ylpeä. Jean Sibelius tosin ei koskaan kieltänyt vaimonsa arvoa työlleen ja elämälleen, päinvastoin.

Itselleni mielenkiintoisimpia yksityiskohtia olivat Järnefeltin suvun linkit Lohjalle. Sekä Aino Sibeliuksen äiti Elisabeth Järnefelt että hänen kirjailijaveljensä Arvid Järnefelt ostivat Vieremä- ja Rantala-nimiset tilat Virkkalasta voidakseen toteuttaa käytännössä tolstoilaista vakaumustaan. Talot eivät enää ole olemassa, mutta niiden lähellä sijaitsee Arvid Järnefeltille pystytetty muistomerkki. Lähellä toimii myös Vieremän päiväkoti, joka on mahdollisesti nimetty Elisabeth Järnefeltin omistaman talon mukaan. Tästä minulla ei ole varmaa tietoa.

Arvid Järnefeltin muistomerkki.

Myös Sibeliukset vierailivat ja oleskelivat useaan otteeseen Virkkalassa sukulaisten luona, Aino ja lapset varsinkin, mutta myös Jean. Puutarhanhoito oli Aino Sibeliukselle paitsi perheen ruokkimisen kannalta tärkeä myös todellinen intohimo, jonka hän jakoi äitinsä ja monen ystävänsä kanssa. Konttinen katsoo, että puutarha oli Ainolle myös tärkeä itseilmaisun muoto.

Aino Sibelius eli hyvin vanhaksi (1871–1969), joten hänen elämäkertansa kattaa myös hurjan määrän Suomen historiaa. Hänen aikuiselämäänsä mahtuivat niin sortovuodet, kaksi maailmansotaa, Suomen itsenäistyminen, kansalaissota ja monet muut merkittävät ajanjaksot ja tapahtumat. Henkilökohtaiseen elämään mahtui ylä- ja alamäkiä, iloa ja surua, menestystä ja menetyksiä. Konttisen kuvaama Aino Sibelius oli ulkoisesti hento ja hauraskin, mutta henkisesti hän oli sitkeä ja vahva, sukurasitteena saamastaan masennustaipumuksestaan huolimatta.

Huomasin uppoutuvani Aino Sibeliukseen kuin hyvään romaaniin, niin vetävästi ja sujuvasti Konttinen kirjoittaa ja niin kiinnostava hänen aiheensa jälleen kerran on. Järvenpään taiteilijayhteisö alkaa myös tuntua kovin tutulta, kuin ystävien joukolta.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius
Siltala 2019. 462 s.

Lahja.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen

 

”Koulussa pitäisi opettaa saamelaiskulttuurista ja saamelaisten historiasta paljon enemmän kuin nykyisin tapahtuu.” Lainaus ei ole sanatarkka, enkä muista myöskään, kuka näin kirjoitti saamelaisten kansallispäivänä 6.2.2021 Twitterissä. Seuraan siellä useitakin aktiivisia saamelaistwiittaajia ja olen ollut tyrmistynyt, miten jyrkkiä ja vihamielisiä mielipiteitä ihmisillä on saamelaisista, heidän kulttuuristaan ja oikeuksistaan.

Havahduin kuitenkin tuohon opetusvaateeseen. Tuttua huttuahan on, että kun milloin mikäkin ongelma yhteiskunnassa pullahtaa julkiseen keskusteluun, vaaditaan aihetta lisättäväksi perusopetuksen opetussuunnitelmaan eli kansanomaisesti sitä pitäisi opettaa koulussa ja mielellään vielä omana oppiaineenaan. Siihen sitten keskustelu yleensä tyssääkin.

Mutta tästä saamelaisuusasiasta olen samaa mieltä vaatijan kanssa. Totta vieköön Suomessakin asuvista ja elävistä saamelaisista pitäisi jokaisen suomalaisen tietää kosolti enemmän kuin on asian laita. Olen ollut poissa aktiiviopetustehtävistä jo kahdeksan vuotta, joten ihan ajantasaista tietoa minulla ei opetuksen sisällöistä ole. Kun viimeksi opetin yläkoulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta, saamelaiset tulivat esille yhdeksännellä luokalla jaksossa, jossa käsitellään suomen kielen etä- ja lähisukukieliä ja niitä puhuvia kansoja. Ei muuten.

Historian puolella en muista saamelaisista olleen puhetta sen paremmin yläkoulun kuin lukionkaan puolella. Aktiiviurastani historian opettajana on tosin kulunut jo pian parikymmentä vuotta.

Kun muistelen 1980-luvulle sijoittuvia opettajaopintojani, en niistäkään saa mieleeni mitään saamelaiskulttuuriin viittaavaa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Olen nimittäin osallistunut syventävissä opinnoissani lapin kielen historiaa käsittelevään kurssiin, jossa keskityttiin kielen kehityksen nyansseihin äänne- ja muototasolla ja oheistehtävänä suomennettiin sanaston avulla saamenkielisiä kansansatuja. Eipä siitä mainittavaa iloa ollut peruskoulun oppitunneilla… Vinkiksi siis kaikille opettajien täydennyskoulutuksia suunnitteleville, että tarvetta olisi! Omat nykytietoni aiheesta pohjautuvat lähinnä lukemaani kaunokirjallisuuteen.

 

Yllä olevat mietteet putkahtivat päähäni, kun luin dekkaria! Törmäsin jossakin nettikeskustelussa kirjaan, johon olin aiemminkin kiinnittänyt huomiota mutta sitten taas unohtanut, eli ranskalaisen Olivier Trucin kirjoittamaan dekkariin Viimeinen saamelainen. Jo lähtöasetelma herätti runsaasti kysymyksiä. Miten ranskalainen tulee kirjoittaneeksi jännitysromaanin, joka sijoittuu Norjan ja Ruotsin Lappiin ja joka käsittelee saamelaiskulttuuria?

Mitä pitemmälle kirjaa luin, sitä enemmän mietin tuota kysymystä, koska romaanista saa vaikutelman, että Truc tosiaankin tietää mistä kirjoittaa ja tuntee niin saamelaiskulttuuria, saamelaisten historiaa ja nykytilaa moninkertaisesti paremmin kuin esimerkiksi minä. Kirjan kansilieve paljastaa vain, että Olivier Truc (s. 1964) on kirjailija, journalisti ja tv-dokumentaristi, joka on asunut vuodesta 1994 alkaen Tukholmassa ja työskennellyt ranskalaislehtien kirjeenvaihtajana. Mutta eihän Tukholmassa voi perehtyä näin perusteellisesti saamelaisuuteen, vai voiko muka?

Pintapuolinen Googlen kaivelu nosti esiin Ylen jutun, jossa kerrotaan asian taustasta:
”Kirjoittaja on syventynyt aiheeseensa ja tehnyt laajaa tutkimusta poropoliisin työstä, Lapin olosuhteista ja geologiasta, joka on askarruttanut onnenonkijoita jo vuosisatoja. Olivier Truc teki Ranskan televisiolle pitkän dokumentin poropoliiseista ja vietti sitä varten kaksi kuukautta tunturissa ja Lapin taajamissa.” Aloin suhtautua dekkarin sisältöön aiempaakin kunnioittavammin.

Viimeisen saamelaisen päähenkilöt ovat poropoliisin partio P9 eli ruotsalaissaamelainen Klemet Nango ja etelänorjalainen Nina Nansen. Poropoliisi on siis ihan oikeasti olemassa, vaikka en luonnollisesti ollut siitä koskaan mitään kuullutkaan. Se on ylikansallinen poliisiviranomainen, jossa on työntekijöitä Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. Sen työmaana on Lapin poronhoitoalue ja tehtävänä ennaltaehkäistä ja ratkoa poronhoitajien välisiä erimielisyyksiä.

Poropoliisin päämaja on Kiirunassa Ruotsissa, mutta P9:n tukikohta on Norjan Koutokeinossa paikallisella poliisiasemalla. Komennus poropoliisiin ei ole kovin suosittua, mutta koska sinne kaivataan kovasti naisia ja etelässä työpaikat ovat kortilla, on nuori Nina Nansen päätynyt kokeneen konkarin Klemet Nangon työpariksi. Klemet on paikkakuntalaisia, mutta hän on kouluttautunut poliisiksi Ruotsissa ja työskennellyt pitkään Tukholmassa Palme-tutkinnassa.

Tapahtumat käynnistyvät, kun saamelaiskulttuurikeskus Juhl’sista varastetaan harvinainen perinteinen saamelaisrumpu. Rumpuja on vuosisatojen kuluessa tuhottu järjestelmällisesti, eikä niitä ole tiettävästi jäljellä enää kuin 71 kappaletta. Kulttuurikeskus oli saanut oman rumpunsa lahjoituksena vain viikkoa ennen varkautta ranskalaiselta tutkijalta ja keräilijältä, joka oli saanut sen haltuunsa juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista tehdyllä tutkimusretkellä. Kukaan ei ollut vielä ehtinyt tutkia tai dokumentoida rumpua ennen sen katoamista.

Pian poliittisesti kuohuttavan rumpuvarkauden jälkeen erämaassa murhataan poronhoitaja Mattis. Rettelöitsijän maineessa ollut Mattis on ansainnut sivutuloja valmistamalla rumpuja turisteille myytäväksi. Hänen isänsä on ollut tunnettu shamaani, mutta pojalla ei suureksi pettymyksekseen ollut isänsä tavoin taipumusta tietäjän ammattiin. Mattis löydetään asumuksensa edestä puukotettuna ja kuoliaaksi paleltuneena. Kammottava yksityiskohta ovat hänen irti leikatut korvalehtensä, jotka murhaaja on ilmeisesti vienyt mennessään.

Klemet ja Nina päätyvät tutkimaan Mattiksen murhaa, vaikka se ei varsinaisesti poropoliisin tehtävä olekaan. He kuitenkin tuntevat poronhoitajat ja maaston parhaiten. Klemet uskoo alusta asti, että rumpuvarkaus ja Mattiksen murha liittyvät yhteen, mutta poliisit eivät ole samaa mieltä.

Tutkimukset etenevät useaan suuntaan mutta yhtä kaikki hitaasti. Rummun alkuperän selvittäminen ottaa aikansa. Mattis on ollut hyvissä väleissä Aslak-nimisen vain perinteisiä työmenetelmiä käyttävän poronhoitajan kanssa. Onko Aslak sekaantunut jotenkin murhaan? Seudulla liikkuu myös ranskalainen malminetsijä Racagnal, jonka yksityiselämän puuhat eivät kestä päivänvaloa. Kuvioon liittyy myös salaperäinen vanha kartta, jossa paljastetaan legendaarisen kultakaivoksen sijainti, mutta ratkaisevat tiedot kuitenkin puuttuvat.

Truc on rakentanut rikosjuonen taidokkaan monipolviseksi ja rönsyileväksi. Lukija joutuu pitkään tarpomaan samassa harhautusten ja valheiden suossa kuin Klemet ja Ninakin. Menneisyyden rikosten pitkät varjot ja nykyhetken häikäilemätön juonittelu, jota pohjaton ahneus ruokkii, kietoutuvat toisiinsa. Erilaisia langanpäitä löytyy, kääntyvätpä poropoliisit mihin suuntaan tahansa, mutta on vaikea tietää, mihin tarttua. Ihmiset ovat vastahakoisia puhumaan, eikä läheskään kaikki sanottu ole totta.

Viimeinen saamelainen on kiehtova ja koukuttava dekkari. Lopulta kiehtovinta ei kuitenkaan ole itse rikosvyyhti eri lankoineen, vaan tapa, jolla Truc kuvaa pohjoisen armotonta karua luontoa ja sen ihmisiä. Saamelaisten syrjintä on edelleen arkipäivää. Norjan puolella Edistyspuolue voimistuu ja samalla äänenpainot muuttuvat yhä rumemmiksi. Monet poliisit ovat avoimen rasistisia. Pohjoisen kylien ihmisten elämä ei ole helppoa nyt, mutta ei se ole ollut sitä ennenkään.

Truc avaa historian kipupisteitä armotta. Lapin rikkaudet ovat vuosisatojen ajan houkutelleet milloin ketäkin tekemään valloituksia ja valtauksia alueella, eikä loppua näy. Perinteisen poronhoidon edellytykset on tuhottu ja nykyaikaiset tavat hankkia elanto ovat tuhoisia ympäristölle. Kierre tuntuu olevan katkaisemattomissa.

Truc on rakentanut päähenkilönsä oivallisesti. Koska Klemet Nangon äiti on ollut saamelainen ja isä ruotsalainen, hän on jo lähtökohtaisesti kahden kulttuurin välissä, osa kumpaakin mutta silti ulkopuolinen. Saamen kielen taito on korvaamaton apu poronhoitajien kanssa työskenneltäessä mutta myös rumpuvarkautta ja murhaa selvitettäessä. Viisikymppisellä Klemetillä on takanaan vain katkeria pettymyksiä naisasioissaan, ja nuoren ja raikkaan Ninan ja hänen välillään on tiettyä jännitettä. Ninan täydellinen ulkopuolisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden esittää pohjoisen oloja aidosti ällistellen oudolta vaikuttavia tapoja.

Linkittämässäni Ylen jutussa kerrotaan, että Truc on kirjoittanut Viimeiselle saamelaiselle myös jatkoa eli Hammerfestiin sijoittuvan Le détroit du loup -nimisen teoksen. Sitä ei tietääkseni ole ainakaan toistaiseksi suomennettu. Harmi, sillä Klemet Nangon ja Nina Nansenin tapaisin mielelläni uudelleenkin. Viimeinen saamelainen teki vaikutuksen.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le dernier lapon)
Suom. Lotta Toivanen.
Siltala 2013. 500 s.

Lainattu kirjastosta.