Allegoria

En ihmettele, että kesää käytetään ihmiselämän allegoriana.

Tuomet kukkivat, syreenit; nuori ihminen odottaa kärsimättömänä - niin, mitä? Jotakin, todellista elämää, rakkautta, muuttumista toisenlaiseksi.

Sitten mesiangervojen tuoksussa jo nuollaan haavoja. Kiireessä kompastuu.

Kesä tasaantuu, kypsyy, vihreys tummuu. Lämmin mäntykangas tuoksuu, horsma kukkii. Keski-ikäinen kulkija odottaa marja-aikaa. Tuleeko mustikkaa kerättäväksi.

Ja ilmassa tuntuu jo syksyn aavistus.

Shakkia koronanappuloilla

Minulla on shakinpelaajan pää: koetan aina ennakoida siirtoja eteenpäin ja soveltaa niitä erilaisiin skenaarioihin. 

Nyt, kun tästä keväästä tuli toisenlainen kuin kukaan odotti, pääni on tehnyt tällä saralla töitä enemmän kuin koskaan. En liene ainoa. Mutta miten shakkia voi pelata koronapelin nappuloilla? Ei mitenkään.

Juuri muuta en aiheesta jaksa edes sanoa. Muut ovat sanoneet siitäkin edestä - kysyttäessä tai kysymättä. Mikään lähivuosikymmenten ajankohtainen teema on tuskin nostanut pintaan yhtä paljon asiantuntemusta ja vankkaa tietämystä kuin tämä. Myönnettäköön, että olen minäkin korteni sosiaalisen median mielipidekekoon kantanut.

Nyt en enää viitsi. Menen mieluummin kaivamaan talikolla maata.

Kymmenen vuoden aikana

Hyvää joulua toivottaa ensiksikin Pagistaan kaikille (loppiaiseenhan se kestää, niin ettei tässä mitenkään myöhässä olla).

Seuraavaksi todetaan, että blogi on sätkinyt hengissä jo hämmästyttävät 15 vuotta, vaikka viime vuosina hengissä olo on ollut jonkinlaista hibernaatiota ennemmin kuin aktiivista elämistä. Aiemmasta viisastuneena en edes yritä lupailla enempää.

Ja sitten tehdään vielä ajan trendin mukaisesti pikainen katsaus kuluneeseen vuosikymmeneen. Vaikka oikeastihan se päättyy vasta vuoden kuluttua.

Kymmenen vuoden aikana olen väitellyt tohtoriksi, julkaissut kolme kirjaa, tutkinut, opettanut ja toimittanut, kokenut elämäni pahimman eksistentiaalisen kriisin, liittynyt esivanhempieni kirkkoon, haudannut isäni, saanut autismikirjon diagnoosin, paluumuuttanut Riihimäeltä Pohjois-Karjalaan, asunut kahteen otteeseen Englannissa, tehnyt kaikkiaan neljät talokaupat ja kahdet hevoskaupat sekä kosolti remonttia. Puoliso on pysynyt samana ja kyydissä mukana. Hyvä niin. Koiralaumasta on lähtenyt kaksi ja siihen on liittynyt kaksi jäsentä. On kannettu reppua vuorilla ja kiskottu ahkiota tunturissa.

Onhan tuossa jo.

Jatkolta ei näin keski-iässä tohdi toivoa muuta kuin terveyttä ja kuntoa niin itselle kuin läheisillekin. Pysyvä työpaikka olisi toki mukava myös, mutta ei nyt heittäydytä hurjaksi. Maailman tilasta en edes aloita.

Kuin haudan pohjalta

Vuosi vuodelta tuntuu enemmän siltä kuin syyskuussa joku alkaisi kuroa säkin suuta kiinni. Lokakuussa pilkottaa vielä vähän valoa, mutta viimeistään marraskuussa pimeä saa vallan.

Ja joka vuosi syvin kaamos on tiukemmin ohjelmoitu niin, ettei ole mahdollisuutta noudattaa luonnon rytmiä; nukkua vähän enemmän, tehdä vähän vähemmän. Aamuisin herää kuin haudan pohjalta, mutta jotenkin, ihmeen kaupalla sitä aina käynnistyy ja vertyy miten kuten päivän töihin.

Juuri nyt tuntuu uskomattomalta, että valo ja lämpö vähenevät vielä yli kahden kuukauden ajan, ennen kuin lähdemme taas pikku hiljaa kiertymään niitä kohti. Edessä on pitkä talvi, pitkä kylmyys, pitkä pimeys.

Eletty ja voitettu ne on toki ennenkin.

Virpomisesta ja "kulttuurisesta omimisesta"

Virpominen karjalaisessa ja ortodoksisessa kulttuurissa hyväksyttiin juuri UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listaan yhdessä noin puolensadan suomalaisen perinteen kanssa. Siitäpä juohatuin miettimään kulttuurista omimista. 

Suomessahan kulttuurista omimista eli appropriaatiota on pohdittu ennen muuta saamelaiskulttuurin näkökulmasta, näkyvänä esimerkkinä niin sanottujen feikki-saamenpukujen käyttäminen sekä saamelaisuuden karnevalisointi ja banalisointi. Keskustelua on käyty myös muun muassa intiaanipäähineistä, rap-musiikista, rastahiuksista ja joogasta. Menemättä nyt sen syvemmälle aiheeseen tai esimerkkeihin todettakoon lyhyesti, että käsitteellä tarkoitetaan pääsääntöisesti sitä, että enemmistökulttuurin edustaja lainaa tai omii toisen kulttuurin - yleensä vähemmistökulttuurin - piirteitä omaan käyttöönsä. Siihen katsotaan liittyvän erilaisia vallankäytön ja sorron elementtejä.

Sitäpä siis puoliksi huvittuneena tuumin, että eipä kukaan ole vielä virpomista ottanut puheeksi tämän teeman tiimoilta. Ortodoksithan ovat jo vuosikymmeniä harmitelleet länsisuomalaisen trulliperinteen sekoittumista karjalaiseen virvontaperinteeseen (jossa siis ajatuksena on toivottaa siunausta ystäville ja sukulaisille). Niin ikään ovelta ovelle kiertely karkkien tai rahan toivossa ei alkuperäiseen virpomisajatukseen kuulu. Kun esimerkiksi karjalaistaustainen arkkipiispa on aihetta medioissa kommentoinut, on hänet oitis leimattu mielensäpahoittajaksi, niuhottajaksi ja ankeuttajaksi. Onhan sentään kyseessä lasten viaton hupi! 

Kulttuurisen omimisen käsite ja sen rajojen määrittäminen - edes nykypäivässä, menneisyydestä puhumattakaan - on monin tavoin ongelmallista, enkä tosiaankaan vakavissani sano, että keskustelua tulisi nyt virpomisesta käydä, sen enempää kuin karjalanpiirakoiksi kutsutuista paistopisteiden paksukuorisista einespiirakoistakaan.

Mutta sitä kyllä pohdin, että aivan lähelle on yleensä ottaen vaikeampi nähdä kuin kauas. Samaten kuin sitä, että suhteessamme uskontoihin on hieman "rusinat pullasta"-ajattelua. Vuodenkierron juhliin liittyy kaikenlaisia kivoja uskontolähtöisiä ruoka- ja askarteluperinteitä, joita on mukava soveltaa, mutta itse uskonnollisuus lajista riippumatta tuottaa jonkinlaista kollektiivista ahdistusta ja kiusaantuneisuutta. Niinpä se siivotaan mieluummin visusti pois nykyihmisen silmistä kaikilla elämänalueilla, tai vaihtoehtoisesti vähätellään ja pilkataan satuolentoihin aikuisinakin uskovia tolvanoita. Esimerkiksi joulun ja pääsiäisen osalta näyttää olevan myös trendikkäämpää tähdentää perinteiden esikristillisiä juuria, vaikka uskonnottomiksi julistautuvien voisi kuvitella kavahtavan loogisesti niitäkin. 

Pagistaanin virtuaalivitsalla virvotaan joka tapauksessa onnea ja menestystä tasapuolisesti kaikille. Tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks! Palkaksi riittää, että yritetään olla siivosti itse kukin.

Kesäkooste

Vaikka tämä ei mikään päiväkirja olekaan - tai ole sitä enää vuosiin ollut - niin pistänpä koosteena lyhyesti ylös kesän meiningit.

Touko- ja kesäkuun vaihteessa kävin työreissulla Kazanissa ja Moskovassa. Moskova oli tuttu jo ennestään (asuin siellä muun muassa kuukauden vuonna 1998), mutta Kazan ei. Hurjan mielenkiintoinen visiitti.

Varsinkin nykyisen maailmanmenon valossa oli ajatuksia herättävää käydä paikassa, jossa islam ja kristinusko ovat vuosisatoja eläneet varsin sopuisaa yhteiseloa. Vaikka Moskova kukisti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, tapauksesta ei ole kehitetty samanlaista historiallista kaunalähdettä kuin vaikkapa Kosovo pol'en taistelusta (1382) Serbiassa, vaan tataarit ja venäläiset ovat eläneet rinnakkain elämäänsä, naineet ristiin ja ylipäänsä olleet ihmisiksi.

Kotikonnuillakin on tapahtunut: torppaan valmistui kattoremontin yhteydessä yläkerta, tai pikemminkin käyttöullakko, jossa ei ole täyttä huonekorkeutta. Erittäin tervetullutta lisätilaa yhtä kaikki, vaikka tällä porukalla on viiteenkymmeneen neliöön mahduttu ihan hyvin. Vinssasimme kömmänään futonin, sohvan ja työpöydät, eli siitä tuli yhdistetty makuu- ja työtila. Koiria tietysti harmitti; ne eivät pääse kiipeämään jyrkkiä portaita.

Kesäkuun lopussa suuntasin siipan kanssa Englantiin, jossa varmistin majapaikan Birminghamista ensi syksyksi. Ehdimme viettää pari päivää "lomaa" Yorkshiren kieppeillä ja lentonäytöksessä Old Wardenissa, ennen kuin puoliso suuntasi takaisin Suomeen ja minä jatkoin matkaa konferenssiin vielä melkein viikoksi.

Kun palasin Englannista, siippa lähti puolestaan Kazakstaniin melkein kuukaudeksi kiipeilemään vanhojen kavereidensa kanssa. Eli tänä kesänä ei tehty yhteistä patikka- ja kiipeilyreissua. Minä olen pitänyt parhaani mukaan linnaketta pystyssä. Varsinaista lomaa en ottanut tänä(kään) kesänä ollenkaan; mitäpä tuolla, kun ei reissuun kerran päässyt. Viileä sadekesä on kasvattanut nurmikkoa sekä vartta perunoihin ja tomaatteihin, mutta mikään ei oikein ole kypsynyt vielä, eivät edes metsämarjat.

Ja kuukauden päästä olen siis jo Birminghamissa, josta suunnitelmissa on tulla vasta jouluksi pois. Liikkuva tutkija on hyvä tutkija, sanoo Suomen Akatemia. Mahdolliset puolisot ja perheet saattavat olla hieman toista mieltä.

Kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa

"Perinteinen jouluruoka on pula-ajan pöperöä", totesi joensuulainen Reijo Ikonen taannoin YLE:n verkkojutussa. Karusti muotoiltu, mutta onhan se kieltämättä mielenkiintoista, että yhtenä vuoden suurimmista juhlista suomalaiset syövät itsensä äimeyksiin juureslaatikoita - juurekset eivät muulloin taida enää oikein maistuakaan - ja (liiankin) halpaa suolaista sianlihaa. Pula-ajan sijaan saattaisin siirtää katseeni jopa keskiaikaan; suomalaista jouluruokakattausta on luonnehdittu eurooppalaisittain varsin arkaaiseksi.

Oma joulukonseptini on jonkinlaisessa kriisissä, tai ehkä se on ollut sitä jo hyvän aikaa. Ruoka on yksi osa-alue: olen näin jälkijättöisesti tiedostanut, tai tohtinut myöntää itselleni, etten oikeastaan välitä perinteisistä jouluruoista. Syön niitä kyllä mukisematta, niin kuin syön liki kaikkea muutakin, mutta eivät ne minulle henkilökohtaisesti mitään herkkuja ole (paitsi kalapöydän antimet). Niitä vain "kuuluu" syödä juuri jouluna, ja niihin liittyy vuosikymmenten muistoja ja merkityskerrostumia kaukaa kulinarismin tuolta puolen. Olen viime vuosina syöttänyt kanoille ja upottanut kasvissosekeittoihin laatikoita, joita on pitänyt joulun aikaan väkertää, mutta joita ei sitten ole tullut syötyä muutamaa lusikallista enempää. Olen myös löytänyt juhannuksen kieppeillä jouluna leivotun piparisatsin liki koskematta, purkkiin unohtuneena.

Jotenkin arvelen, etten ole tässä yksin.

Koska minulla ja siskollani ei ole lapsia ja lasten myötä "omia" perhejouluja, olemme näin neli- viisikymppisiksi asti eläneet lapsuuskodin joulutraditioita läpi kerran vuodessa. Rakkaitahan ne ovat toki olleetkin, vaikka joskus rasittavia, varsinkin puolison myötä, kun piti alkaa sovitella aikataulut kahden kodin perinteiden ja toiveiden mukaan. Reissaaminen jouluisin etelästä Itä-Suomeen oli liki vuosikymmenen ajan oma stressinaiheensa (vaikkei meillä ole edes niitä lapsia; en halua kuvitella, millaista niillä perheillä on, jotka velvollisuudentuntoisesti ja tasapuolisuuden nimissä pakkaavat pesueen autoon ja suhaavat kesken joulunpyhien maan laidalta toiselle). Yleensä päädyin aina jossain vaiheessa itkemään pakkauskaaoksen keskelle, etten halua lähteä yhtään minnekään. Että miksi juuri jouluna pitää olla kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa ja mieliksi jokaiselle?

Kun ei se nyt vain olisi käynyt päinsä, että olisi jääty kotiin.

Isän kuoleman myötä viime vuonna tuntui, että lapsuusjoulujen muotti meni peruuttamattomasti rikki. Se on haikeaa ja surullista, mutta myös oudolla, syyllisyyden sävyttämällä tavalla helpottavaa. Viimeisinä vuosina alkoi tuntua kovin kiusaannuttavalta, kun isä tunnollisesti valokuvasi keski-ikäisiä tyttäriään kuusta koristelemassa. Se "perinteinen kuusenkoristelukuva" kun piti ottaa, vaikka säihkyväsilmäisiä pilttejä ei enää puuhaan löytynytkään, ja vaikka kuvat jäivät vuosi toisensa jälkeen kameran uumeniin. Oli myös ahdistavaa huomata, ettei isä enää jaksanut kävellä hautausmaakierrosta kanssamme, vaan jäi autoon odottamaan. Luopuminen ja muutos alkoivat jo tuntua ilmassa. Mutta hyviä ja juhlavia nuo viimeiset yhteiset joulutkin olivat, ja muistot jutusteluista äidin paistaman kinkun ja punaviinilasillisen ääressä (enimmäkseen) lämpimiä.

Nyt lapsuudenkotejamme edustavat kaksi yksin - onneksi kuitenkin samalla paikkakunnalla - asuvaa leskirouvaa, joista toinen ei tiedä, onko joulu vai pääsiäinen. Jotenkin kaikille asianosaisille pitäisi saada järjesteltyä mukava joulunaika ja mielellään niin, ettei kukaan olisi yksin, ellei niin välttämättä halua. Sisaruksiakin pitäisi koettaa nähdä. Vaikka vieroksun jouluun liittyvää oletussosiaalisuutta (ja ylipäänsä kaikenlaisia joulu-etuliitteellä varustettuja velvoitteita; torpassamme ei ole enää vuosiin tehty suursiivousta ennen joulua), tiedostan myös, että jonakin päivänä saattaisin itse valita mieluummin läheiset ympärilleni kuin joulun viettämisen yksikseni, mutta valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Puhumattakaan niistä kymmenistä jouluista, jotka vanhemmat meille järjestivät lapsuudesta hamaan aikuisuuteen.

Niinpä jatkamme suunnittelua ja sovittelua ja reissaamistakin tarpeen mukaan, vaikka vuoden lopussa pimeimpään aikaan energia on vähissä ja ajatus käpertymisestä omaan sänkyyn talviunille edes joulunpyhiksi houkuttelisi enemmän kuin tiukka aikatauluttaminen ja häsääminen.

Mitkä elementit sitten tuovat minulle joulun, jos jätän laskuista kaikki itse kehrätyt tai ulkopuolelta tulevat täytymiset ja velvoitteet? Hyvä musiikki, kiireetön joulusauna, mausteinen glögi. Hyasintin tuoksu. Jouluaamun liturgia.

Se on lopulta aika pienestä kiinni, joulun tunnelma. Aina se on myös löytynyt, jotenkin, jossain vaiheessa.

Viimevuotinen BBC:n juttu viktoriaanisten joulukorttien kummallisuuksista löytyy täältä (englanniksi). 

Muistoja

Tänä vuonna tehtiin taas siideriä. Onneksi viime vuonna ei tullut omenoita.

Facebookin muisto-ominaisuus on siitä hauska, että se pitää kärryillä edellisvuosien tapahtumista ja niiden ajankohdista (naamakirjaa tuntemattomille tiedoksi, että systeemi poimii vanhoista postauksista "muistoja", joita voi halutessaan julkaista uudestaan).

Näin jälkikäteen olen miettinyt, miten oikein selvisimme tolkuissamme viime kesän ja syksyn urakoista ja muista koettelemuksista.Esimerkiksi nyt tuntuu, että syksy on jo hurjan pitkällä, mutta tähän aikaan lakkasimme vasta tuvan lattiaa ja muutto takaisin kotitorppaan häämötti jossain kuun puolivälin tienoilla.

Talvella piti sitten jo vähän puhallella ja vetää henkeä, mutta jotenkin tuntuu, etten vieläkään ole päässyt takaisin normaalille energiatasolleni (joka ei kyllä hurjan korkea ole sekään). Toki tieto töiden jatkumisesta helpotti suuresti elämää ja yleinen toimeentulostressi väistyi, mutta usko omaan jaksamiseen tuntuu olevan kroonisesti koetuksella. Pienikin kynnys näyttää korkealta portaalta, jota varten pitää vasiten kerätä voimia. Yritän olla kaukaa viisas ja pitää ylimääräiset velvoitteet edelleen minimissä - mikä on kyllä tuhoisaa muun muassa ihmissuhteille - mutta jotenkin sitä kuitenkin päätyy lupaamaan yhtä ja toista ja vielä kolmattakin, minkä myötä huomaa valvovansa taas öitä ja laskevansa huolissaan kalenteriin ilmestyneitä kalmanlinjoja.  

Hyvää on toki se, että lukuisista aiemmista syksyistä poiketen en viettänyt syys- ja lokakuun vaihdetta flunssassa. Tämänkin mielenkiintoisen tilastotiedon tarjosi Facebook, joka avuliaasti toi usean vuoden lentsukitinäni uudelleen nähtäväksi. En julkaissut niitä uudestaan.

Rutiinieläin ja lomailu

Mietin heinäkuisia mustikankypsymis- ja kantarelliuutisia lukiessani, että olisipa kiva, jos voisi töiden sijaan keskittyä tovin marjastukseen, sienestykseen ja kalasteluun, ulkoiluttaa kameraa kerrankin kunnolla ja käväistä vaikka jossain reissussa.

Sitten hoksasin, että tuollaista tovia kai tavataan kutsua kesälomaksi. Niitähän allekirjoittanut ei juuri ole harrastanut. Loma Pagistaanissa tarkoittaa yleensä - niin myös tänäkin vuonna - kahta viikkoa, joiden aikana nukutaan teltassa kivenkolossa ja patikoidaan itsensä niin pökerryksiin ja kipeäksi, että ihan mielellään istutaan työpöydän ääressä taas seuraavan vuoden ajan.

Olisihan minulla ollut joinakin vuosina niin sanotusti viralliset ja täydet lomat, mutta juuri silloin on pitänyt rytyyttää väitöskirjaa esitarkastukseen tai painovalmiiksi tai tehdä jotain muuta, jota ei voi jättää neljäksi viikoksi pöydälle (kuulostaa ehkä hullulta, kun kyseessä on historiantutkimus). Toisaalta - jos ihan totta puhutaan - en ole pitkää lomaa edes kaivannut, tai osannut kaivata. Olen käyttöliittymäni osalta niin rutiinieläin, että pärjään parhaiten, kun arki rullaa eteenpäin päivärytmiltään tuttuna ja ennustettavana. Häkellyn ja ahdistun, jos struktuuri tyystin katoaa. Patikkareissuillahan se ei katoa, muuttuu vain toisenlaiseksi ja oikeastaan vielä tavallista sotilaallisemmaksi.

Sitä paitsi korvaan lomailua ottamalla akateemisen vapauden suomia joustoja arjessa. Pidän ylimääräisen vapaapäivän, mikäli se on syystä tai toisesta tarpeen - ja jos juuri silloin ei jokin kalmanlinja paina päälle - ja käyn usein esimerkiksi lenkillä tai ratsastamassa hevosen ennen työpäivän aloittamista. Etäpäiviä harrastan silloin, kun siltä tuntuu, ja saatan kesken päivän puuhata jonkun tunnin jotain muuta kuin töitä.

Mutta jos pitäisin joskus ihan oikean kuukauden kesäloman, jakaisin sen niin, että ottaisin pari viikkoa kylvö-, käenkuuntelu- ja alkukesänfiilistelylomaa touko-kesäkuussa. Kaksi viikkoa reissu- ja marjankeruulomaa voisi sijoittaa heinä-elokuuhun.

Kaikille lomailijoille Pagistaan yhtä kaikki toivottaa leppoisaa ja akkuja lataavaa kesätaukoa!

Kevättöitä

Kun toimeentulo ja tulevaisuuden työkuviot ovat nyt onnellisesti järjestyksessä joksikin aikaa, on hauskempi tehdä kevättöitäkin. Hyvä niin, koska niitä riittää. On tämä oma hehtaarin maapala ja lisäksi kaksi perikuntien kesäpaikkaa, joista molemmista meillä on lähellä asuvina jonkinmoista talkkarinvastuuta, jos toki iloakin. Kaikki kolme olivat viime kesänä hieman hunningolla meidän osaltamme, kun oli yksi jos toinen muukin homma tehtävänä, ja nyt on takaisinmaksun aika. On kaikenlaista kitkettävää, raivattavaa, haravoitavaa, lannoitettavaa, leikattavaa, istutettavaa, kylvettävää, siivottavaa, ja koko ajan tuntuu, että oikeastaan olisi oltava toisaalla tekemässä jotain muuta.

Ihan kaikki kevättyöt eivät tietenkään ole niin sanotusti pakollisia, mutta esimerkiksi pienen kasvimaamme halusin pistää taas kuntoon vuoden tauon jälkeen. Hurskaana aikomuksenani oli kesannoida se viime keväänä jotenkin järkevästi kasveilla tai katteilla, mutta aikomukseksi jäi (ylemmässä kuvassa taustalla näkyy muuten yksi nykytilanteen aiheuttajista eli viime vuonna pystytetty saunamökkimme, joka sekin kaipailisi huomiota eli maalia pintaansa lähiaikoina).

Niinpä tuon pikkuisen maapalan kääntämiseen ja raivaamiseen meni hyvinkin viisi tuntia jaettuna useammalle iltapuhteelle, ja siihen päälle varsinainen maan kunnostus. Olin itse asiassa ennen rahoituksen saamista ehtinyt hakea puutarha-alan monimuotokoulutukseen, ja talikon varressa ehdin miettiä, että maan tonkiminen on ehkä kuitenkin hauskempaa harrastuksena.

Mutta juolavehnä yhtäläisen sinnikkäine ystävineen talttui lopulta. Toivon mukaan läntiltä irtoaa edes jokunen retiisi vaivanpalkaksi. Kasvuharsot olivat hukassa jossain viime kesän jäljiltä ulkorakennukseen asettuneissa kaaospesäkkeissä, joten jouduin hankkimaan uudet.

---

Iloinen asia on sekin, että nyt en ainakaan kuukausitulojen puutteessa joudu luopumaan töhöpäisestä turpaterapeutistani. Mutta ensi keväänä Englanti kutsuu taas allekirjoittanutta muutamaksi kuukaudeksi, joten jonkinlainen tuuraajajärjestely pitäisi kehitellä hevoisen ruumiinliikunnon turvaamiseksi (ja sen myötä mielenterveyden; Riku on kuin emäntänsä ja kestää hieman huonosti aloillaan olemista). Siippaparka joutuu jälleen töidensä ohella huoltamaan muun eläin- ja kasvilauman sekä olemaan omaisten apuna, joten lienee liikaa vaadittu, että hän opettelisi lisäksi ratsastamaan ja vinssautuisi tallille useamman kerran viikossa liikuttamaan kauniisti sanottuna persoonallista suomenhevosta. Mutta ehkä kesän ja syksyn mittaan tämäkin asia järjestyy. Elämme toivossa.

Oi laitumelle pääsyn onnea!

Pakkaset

Leudon loppuvuoden jälkeen tammikuu toi liki 30 asteen pakkaset. Hevoset seisoivat ensin viikkokausia vähällä liikunnalla joka paikassa vellovan mutavellin takia. Sitten tuli pakkasta, mutta lumi antoi edelleen odottaa itseään. Joka paikka oli kivikovaa jääkoppuraa ja taas seistiin. Viime viikolla tuli kauan kaivattua lunta, mutta heti sen jälkeen niin kovat pakkaset, että hevoset saavat edelleen lähinnä seistä karvapalloina tarhassa ja rouskuttaa heinää.

En ihmettele yhtään, että maneesilla eli ratsastushallilla varustettuja talleja on viimeisten kymmenen vuoden aikana kohonnut liki joka pitäjään. Jos ollenkaan tavoitteellisemmin treenaa, ei vaihtoehtoja taida muuttuvassa ilmastossamme olla. Tallivuokrakin on toki fasiliteettien mukainen; sellainen, ettei puskaratsastelua harrastava akateeminen pätkätyöläinen edes harkitse moista luksusta.

Karvainen maahanmuuttajamme Ferris päätti sopeutua olosuhteisiin ja kasvattaa kolmanneksi Suomen-talvekseen kunnon kuontalon. Siinä kelpaa ulkoilla rapeammassakin säässä. Arktinen lurcherimme on pärjännyt pakkasessa hienosti ennenkin, mutta tänä vuonna alusvilla on aiempaa paksumpi ja jaloissakin on karvatöppöset. Lisäksi Ferriksellä on whippet-emältään peritty rakenne massavine lihaksineen, mikä epäilemättä auttaa lämmöntuotossa liikkeellä ollessa.

Bedlingtonherrat sen sijaan eivät arvosta pakkasulkoilua ollenkaan. Haluaisivat varmaan sisävessan, jos saisivat päättää.

Mutta päivä, se pitenee jo. Ja pitkään ja hartaudella rakenneltu pihasaunamme valmistui vihdoin käyttökuntoon - ei ihan jouluksi, mutta loppiaiseksi kuitenkin.

Kevätväsymystä ei ole olemassa

Mediassa sanottiin, ettei kevätväsymystä ole olemassa. Käsite on kuulemma jäänne tuontihedelmättömistä ajoista, jolloin ihmisillä oikeasti oli C-vitamiinin puutetta keväisin.

Ehkä minulla sitten on pitkittynyt kaamosväsymys. Söin jo vitamiinikuurin - monivitamiinia jäi yli kanoilta - ja tein eräitä muutoksia nukkumajärjestelyihin. En sentään potkaissut siippaa sängystä, vaan Ferriksen, joka tapasi rampata pitkin yötä petiin ja pois sen mukaan, miten kuuma sille tuli. Koska Juri ei päästänyt sitä jalkopäästä sänkyyn, vaan murisi vakuuttavasti, se hyppäsi aina minun puolelleni, mihin tietysti heräsin mennen tullen. Ferris on myös taitava tunkkaamaan itselleen lisää tilaa potkimalla ja kiilaamalla.

(Kyllä, meillä koirat nukkuvat sängyssä. Paitsi siis nyt Ferris. Bedlingtonit koisivat siivosti kerällä yönsä.)

Näistä radikaaleista toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mainittavaa apua. Sen lisäksi, että haukottelen jatkuvasti ja olen yhtä ryydyksissä yhdeksän kuin kuuden tunnin unien jälkeen, olen vielä monin verroin hajamielisempi kuin tavallisesti. Unohtelen koko ajan jotain jonnekin, enkä tunnista kohtaamiani ihmisiä senkään vertaa kuin tavallisesti (taannoin muuten opin, että tälle kiusalliselle ilmiölle on nimi). Useampi lyhyellä aikavälillä hoidettava, rutiineista poikkeava tehtävä - vaikka pienikin - saa mittarin punaiselle. Työteho on muuta kuin mitä sen pitäisi olla, kun vasta puolivälissä olevaa käsikirjoitusta odotetaan syksyllä kustantamolle ja sivussa on hoidettava kaikenlaista muutakin.

Kuten muutama rahoitushaku, artikkelien viimeistelyä ja iso remontti kesällä. Mutta laiska töitään luettelee.

Sen verran jo tiedän, että arkisen kuormituksen sääteleminen auttaisi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Vuosikymmenen diasporani aikana pärjäsin toisaalta hyvin, kun tein etätöitä ja pääasiallinen sosiaalinen kontakti oli puoliso. Tosin olin koko ajan epämääräisen onneton, enkä oikein osannut hakeutua harrastuksiinkaan. Nyt paluumuuton jälkeen teen lähitöitä ja välillä sivutöitä. Harrastusten osalta olen koettanut olla pidättyväinen, mutta niitäkin on taas mukaan tarttunut. Puolison lisäksi sosiaalista elämää on omaisista naapureihin - vastoin yleistä luuloa maalla ei pääse erakoitumaan - sekä vanhoista ystävistä kollegoihin, harrastuskavereihin ja kaikenkarvaisiin tervehtimistuttaviin.

Aika ja yty eivät tunnu millään riittävän kaikkeen, kuvaannollisten pikavippien saldo kasvaa, mutta mistään ei oikein osaa tai tohdi karsia (eikä meillä ole edes lapsia, joita pitäisi ruokkia, viihdyttää ja kuljettaa kiekkotreeneihin; en käsitä, mistä perheelliset ihmiset ottavat kaiken sen ajan ja energian). Olen paljon tyytyväisempi elämääni kuin ennen, mutta monin verroin väsyneempi.

Ei ole ihmisen koskaan hyvä. Kumma juttu.

Ortanne Laivino!

Kristus nousi kuolleista! Ortodoksinen pääsiäistervehdys eri kielillä löytyy ainakin täältä ja täältä (kuriositeettina mainittakoon, että ensimmäisestä eli Ortodoksi.net-sivuston linkistä se löytyy myös Tolkienin haltiakielellä eli quenyaksi: Ortanne Laivino! Anwa ortanne Laivino!).

Kahden pimeän välissä

Sosiaalinen media on taas täynnä tuskailua pimeydestä ja jaksamattomuudesta. Marraskuuhan se. Tuntuu, että joka vuosi minäkin mietin, etten ole aiemmin ollut aivan näin vetämätön päivän jäädessä viipaleeksi kahden pimeän väliin. Mutta ihan varmasti olen. Asian vahvistamiseksi ei tarvitse kuin selata Pagistaanin arkiston koottuja kaamosvalituksia.

Syysvetelyyttä vastaan olen tapellut tapani mukaan yrittämällä nukkua tarpeeksi ja pitämällä kiinni päivärytmistä, etenkin ulkoilusta ja liikkumisesta. Mitä enemmän tuntuu siltä, ettei jaksa lähteä lenkille tai vätkyttämölle eli kuntosalille, sen varmemmin - paradoksaalisesti kyllä - vaivannäkö virkistää enemmän kuin väsyttää.

Tänä syksynä olen alkanut urakalla elvyttää myös vuosikymmenen naftaliinissa olleita kouluratsastustaitojani - no, taidot ovat toki suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki. Vaikka iltapimeällä työpäivän ja koiranlenkityksen jälkeen ei millään jaksaisi raahautua tunnille väkertämään väistöjä ja laukkavoltteja kerrostalon korkuisella, laajaliikkeisellä puoliverisellä (jollaista myös nelijalkaiseksi tehosekoittimeksi voinee kutsua), jälkikäteen olo on mitä parhain ja työasiat ovat taatusti hölskyneet päästä ja sekoittuneet kentän hiekkaan.

Lisäksi työterveyslääkärin taannoin peräänkuuluttamat syvemmät vatsa- ja selkälihakset ovat saaneet tehotreenin.

Aikaan saamisesta ja vähän jaksamisestakin kävin jutustelemassa myös vieraisilla, kun pyydettiin - ensin naamakkain nk. neuropsykiatrisilla piirteillä varustettujen yliopisto-opiskelijoiden kanssa ja sitten kirjallisesti Valtone-hankkeen blogissa. Luettelemani yksinkertaiset apukonstit lienevät valtaosalle itsestään selvyyksiä, eikä niissä ole mitään ihmeellistä. Mutta ne ovat - kuten blogissakin totean - sekä allekirjoittaneen osalta varsin toimivaksi osoittautuneita että sellaisia, joiden kanssa joudun yhä edelleen tekemään töitä. Elinikäiseksi oppimiseksi kai tätäkin sanotaan.

Se perinteinen vuosikatsaus

Syksyn tietokonekatastrofit veivät sen verran pelimerkkejä, ettei rikka rokassa tuntunut missään. Sain tuttavankaupassa pöytä-Macin hävettävän halvalla, joten nyt Pagistaanissa on kannettavan lisäksi myös pöytäkone ensimmäistä kertaa liki vuosikymmeneen (näköjään kiinnittyminen omenaklaaniin tapahtuu niin ikään hiljakseen ja salakavalasti - allekirjoittaneen arkilaitteistosta enää puhelin edustaa muuta käyttöjärjestelmää).

Kun suuren näytön ääressä on niin messakkaa naputella muutakin kuin töitä, ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kepeällä kädellä perinteisen - siis Blogistanian mittapuulla perinteisen - vuosikatsauksen kaikkine pöljine kysymyksineen. Raameja en jaksanut kaivella arkistoista, vaan lainasin ne laiskasti Lupiinilta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2013, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Katselin Manhattania Empire State Buildingin katolta. Kuljin Doverin valkoisilla jyrkänteillä ja kävin Canterburyn katedraalissa. Patikoin Skotlannissa ja Walesissa ja söin haggista. Osallistuin juoksutapahtumaan Suomen ulkopuolella. Toin koiranpennun ulkomailta Suomeen. Ja varmaan kaikenlaista muuta. 

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Teen alvariinsa - ja aina uudelleen - kaikenlaisia päätöksiä ja lupauksia. Eivät ne liity uuteen vuoteen. Siippa tosin valitti pari päivää sitten, että harrastan hänen mielestään liian vähän. Urheilua, ulkoilua ja eläimiä ei kuulemma lasketa - en siis saane ponia tänäkään vuonna - vaan lausunnossa oli kyse jonkinlaisesta terapeuttisesta värkkäilystä koneella istumisen ja pähkäilyn vastapainoksi. Lennokkeja en ryhdy edelleenkään rakentamaan, mutta yritän aktivoitua askartelemaan vaikkapa veikeitä hahmoja vessapaperirullien hylsyistä. Olkoon se lupaus.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Lähipiirini allekirjoittanut mukaan lukien on varsin laiska lisääntymään. Kummipoikakin täytti jo vuoden. Eli ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Onneksi ei.

5. Missä maissa kävit?
Englannissa, jossa olin siis vierailevana tutkijana, Skotlannissa (lasketaan se nyt erilliseksi maaksi, vaikka itsenäisyysäänestys on vielä edessä päin), Walesissa (ihan yhtä hyvillä perusteilla), Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. Hämmästyttävää kyllä, viime vuonna en käynyt lainkaan Venäjällä. Ainakaan muistaakseni. Vai kävinkö? Saa korjata, jos joku muistaa paremmin. Myös alppimaat jäivät nyt välistä, mutta kaikkea ei voi saada.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2014, jota puuttui vuodesta 2013?
Vakiovastaukseni tähän on aina mielenrauhaa. Luottamusta. Kärsivällisyyttä. Iloa. Oikeastaan tuntuu, että olen pikku hiljaa heräämässä ainakin kolmen vuoden dystyymisestä horteesta, jonka aikana en ole oikein todella osannut iloita mistään. Toivottavasti tuntemukseni pitää kutinsa ja reppu jollain tavalla kevenee. Niin, mukava olisi saada vuoteen myös lisää hevostelua, kiipeilyä ja retkeilyä, jos vain olosuhteet suovat. Ja sitä värkkäilyä. Musisointia ehkä myös jossakin muodossa.

7. Mitkä vuoden 2013 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Ehkä Ferris-koiran syntymäpäivän, joka on 17. maaliskuuta (vain kaksi päivää ennen omaani). Kenties myös Suomeen-paluuni päivämäärän, ensimmäisen kesäkuuta. Mutta jos päivät muistankin, vuotta luultavasti en. Juuri toissa päivänä piti kysyä siipalta, minä vuonna oikein menimme naimisiin. En kerta kaikkiaan muistanut, vaikka päivämäärä mielessä olikin. Hieno ominaisuus historiantutkijalle tämä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kukaties se, että sain tartuttua härkää sarvista ja ryhdyttyä selvittämään syitä sille, miksi pääni on tällainen paketti kuin on ja samat - useimmille ilmeisen helpot ja yksinkertaiset - asiat vaikeita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. En tosin tiedä, voiko sitä sanoa saavutukseksi. Ennemminkin kyse oli siitä, että jotain täytyi tehdä siltä varalta, että elonpäiviä suodaan vielä toinen mokoma. Muut viime aikojen "saavutukset" - Akatemian kolmen vuoden rahoitus, vierailevan tutkija pesti Cambridgessa ja niin edelleen - ajoittuivat edelliseen vuoteen. Ai niin, ilmestyihän se kirja keväällä. 

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Äh. En kerta kaikkiaan osaa lajitella asioita saavutuksiin ja epäonnistumisiin, ne ovat harvoin niin mustavalkoisia. No, epäonnistuin ainakin omissa odotuksissani siinä, miten toimia ja kommunikoida läheisten kanssa. Toistuvasti.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Taisin olla varsin terve koko vuoden. Yhden lievän flunssanpoikasen muistan.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Koiranpentu. Ei sillä, että kolmannelle koiralle olisi taloudessa varsinaisesti tarvetta ollut.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Koirien. Päivittäin.

13. Kenen käytös masensi?
Oma ja välillä omaisten. Ei ole helppoa taipua siihen, ettei joihinkin asioihin kerta kaikkiaan pysty vaikuttamaan.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asumiseen Englannissa ja Suomessa. Ja tietokonesählinkeihin: uusiin koneisiin ja tiedonpalautukseen. Kai sitä myös reissaamiseen kului.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kuten edellä totesin, en viime vuosina ole tainnut osata olla oikein, oikein, oikein innoissani mistään. Olen ennemminkin harjoittanut elämän varovaista tarkkailua ja harkittuja askeleita intohypähtelyjen sijaan. Kohtalaisen innoissani olin kuitenkin Iso-Britanniassa asumisesta ja reissaamisesta. Ja toki uudesta koirasta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2013?
No tietysti Toy Dollsien klassikko Nellie the Elephant. Trump trump trump!

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.

b) rikkaampi vai köyhempi?
En kumpaakaan.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Valokuvanneeni (kuten aina), ratsastaneeni, kiipeilleeni, potkineeni itseäni ihmisten ilmoille.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Notkuneeni tietokoneen ääressä etenkin silloin, kun siitä ei ole koitunut mitään järkevää tai edes hauskaa.

20. Kuinka vietit joulua?
Joensuussa osin omien vanhempien, osin anopin luona. Kaikki perinteiset kuviot mukaan lukien tuttu sekoitus angstia ja auvoa, melankoliaa ja mielihyvää. Sisko ja lanko olivat käymässä, samoin siipan veli avovaimoineen. Mukavaa oli sekin, että tänä vuonna meillä porvareilla oli oma pesäkolo, joten toisten nurkissa pyörimistä ja kassista elämistä oli vähemmän. Ystäviä ehdimme nähdä yllättävän paljon. Glögiä olisi pitänyt kyllä juoda enemmän. Eikä siippaparka edelleenkään kuullut radiosta Nisse-polkkaa.

22. Rakastuitko vuonna 2013?
Haggikseen, katso kohta 1.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Koska edelleen ymmärrän kysymyksen tarkoittavan, moniko lehtijuttu vei koko yön tullakseen valmiiksi, ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Downton Abbey taisi olla ainoa sarja, jota seurasin. Vuoden ensimmäinen puolisko meni ilman telkkaria, eikä sitä tullut juuri katsottua toisellakaan.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En edelleenkään vihaa ketään (ah, näitä teinikysymyksiä). Yritän opetella myös ärtymään ihmisiin vähemmän. Mukaan lukien itseni.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Saako listata kolme? Ainakin ensimmäisinä vaikutuksen tehneistä mieleen tulevat Hilary Mantelin Bring Up the Bodies, Robert MacFarlanen Mountains of the Mind sekä Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Teinkö musiikillisia löytöjä? En muista. En kai. Entisillä mentiin.

28. Mitä halusit ja sait?
Tukikohdan Pohjois-Karjalassa. Lurcherinpennun.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Kanoja ja islanninhevosen. Haha. No oikeasti tenure track-pesti olisi ollut mukava. Mutta halutahan aina saa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Eipä leffojakaan tullut kovasti katseltua. Life of Pi oli aika hieno (itse asiassa katsoin sen äsken siipan kanssa uudestaan). Semminkin, kun muita en muista. 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Näytän ainakin kirjoittaneeni blogia. Siippa taisi olla käymässä Cambridgessa, joten epäilemättä istuimme The Eaglessa tuopposella jos toisellakin parantamassa maailmaa. Vuosia tuli mittariin 38.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Ihanko "mittaamattomasti"? Mistäpä tuon tietäisi? Aina voi tahtoa jotakin, mutta tahdon läpi saamisen seuraukset voivat olla aivan muuta kuin mitä odotti.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2013?
Tämä kysymys naurattaa aina yhtä paljon. Verkkarit ja villapaita? No, keväällä piti olla enemmän ihmisten ilmoilla, joten farkut ja villapaita. Käytännöllistä ja säänkestävää yhtä kaikki. Paitsi että ostin syksyllä 2012 pikkumustan Cambridgen dinnereitä varten ja kekkelehdin siinä jonkin kerran.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Armo Taivainen? Ja tummapaahtoinen kahvi.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Jos ilmastonmuutoksen ja ylipäänsä ympäristönsuojelun ympärillä käytävät väännöt lasketaan poliittisiksi, niin ainakin ne. Myös kysymys perustulosta on kiinnostava; perusturvan uudistus on vääjäämättä edessä, koska maailma on muuttunut hurjasti niistä ajoista, kun ihmiset olivat joko töissä kahdeksasta neljään tai sitten työttöminä.

37. Ketä ikävöit?
Siippaa ja koiria, kun olin Englannissa.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Paras ja paras. Ei ihmisiä voi laittaa järjestykseen. Tapasin paljon uusia ihmisiä syksyllä 2012, mutta sitten taas vähemmän. En tiedä. Kaikissa kohtaamisissa on oma ainutkertaisuutensa ja hohtonsa ja yritän aina muistaa sen.

Kaamos nukuttaa

Meitä kaikkia nukuttaa tämä kaamos, kuten kuvasta näkyy. Koirat sentään saavat pötkötellä päivät läpeensä. Eivät mokomat tienaa edes omia appeitaan.

Olen taas karvaisen kansanosan kanssa Pohjois-Karjalassa ja joulua kohti mennään ketkaravia kaarteissa sutien. Välillä suditaan ihan kirjaimellisesti. Ilman lauhtuminen teki tiet liukkaiksi kuin mateen selkä. Mutta kuutamo on ollut joinakin iltoina upea ja muistan taas, miksi aikoinaan viihdyin niin hyvin maalla myös kaamoksen aikaan.

Myös hyvin vetävä leivinuuni on iso ilo; jonkinlaista primitiivistä tyydytystä tuottaa se, että lämmön kaltaisen perustarpeen eteen joutuu näkemään hieman vaivaa (on meillä täällä sähköpatteritkin, mutta kyllähän puulämmityksellä säästää, vaikka tämä talvi ostopuulla mennäänkin).

Nyt pitää palata leipätekstien pariin, mutta kenties Pagistaanissakin tormistaudutaan, kun päivä alkaa taas pidetä.

Miten nopeasti

Moni on taas ihmetellyt, miten nopeasti kaamos alkaa laskeutua, kun lokakuu kääntyy marraskuuksi. Jonakin päivänä sitä vain pistää nenänsä ulos neljältä iltapäivällä ja huomaa, että on hämärää.

Toissa ja viime viikolla Pohjois-Karjalassa ollessa päivä oli tietysti vielä lyhyempi kuin täällä etelämpänä. Lyhyempi siksikin, että tekemistä oli paljon - siviilitöiden ohessa vielä lehtihommia ja koira-aidan tekoa. Maaseudun syvä syyspimeys on vanha tuttu vuosien takaa; on omalla tavallaan mukavaa kulkea teillä ja metsäpoluilla otsalampun valossa. Hyvä niin, koska ei sitä välttääkään voi, jos mieli ulkoiluttaa koirat ja itsensä. Ja päivän piteneminen keväällä tuntuu kahta hienommalta, jos pimeän on kokenut pohjia myöten.

Ai niin, aiemmin syksyllä alkanut tietokonedraama päättyi lopulta niin, että toiselta levyltä tiedot saatiin kuin saatiinkin talteen. Pari kuukautta siihen meni ja lysti lohkaisee veronpalautuksistani ison osan (onneksi niitä tuli), mutta hyvä toki näin.

Cambridgen puolimaraton

Cambridgen puolimaraton eli 21 kilometrin lenkki hölköteltiin tänään. Viime viikko oli suomalaisittain suorastaan toukokuinen, joten haaveissa oli leppeä juoksu shortseissa auringon paistaessa ja narsissien kukkiessa.

Haaveilla toki saa, mutta Englannin kevät on yllätyksiä täynnä. Säätiedotus valutti lämpölukemia armotta alaspäin, kunnes ne sunnuntain osalta näyttivät kahta lämpöastetta.

Ei koleus vielä mitään, mutta aamulla kotoa lähtiessä itätuuli räiski vaakasuoraan räntää. Kisan alkua mutaisella ja sohjoisella nurmikentällä odottelevat juoksijat näyttivät yhtä surkeilta kuin jokirannan narsissit. Monilla oli todella yllään shortsit ja t-paita. Allekirjoittanut oli sentään pohjoisen kasvattina virittänyt päälleen pitkää lahjetta ja hihaa, mutta hypellä sai yhtä kaikki pysyäkseen lämpimänä ennen starttia.

Juoksijoita oli - jos nyt oikein ymmärsin - kolmisen tuhatta, mutta pelkäämiäni sumppuja syntyi paljon vähemmän kuin vaikkapa Helsingin City Runilla, vaikka paikoin reitti meni kapeita katuja ja kujia pitkin. On aina mukavampi juosta, jos pääsee hakemaan alusta alkaen oman tahtinsa ja säätelemään vauhtia omien tuntemustensa, ei edellä menevien mukaan.

Ajan saa tietää huomenna, muttei se kovin paljon yli kahden tunnin venynyt. Yhtä kaikki, olin varsin tyytyväinen juoksuun. Erityisen iloinen olen siitä, että polvet ja muut ongelmakohdat kulkivat mukana ilman reklamointeja, vaikka koko matka juostiin asfaltilla. Toki toisella puoliskolla väsymys alkoi tuntua jaloissa, mutta lihasten jomottelu on toisenlaista kuin vaikkapa polven rasituskipu - ensin mainittu kuuluu asiaan ja menee ohi, kun urakka päättyy.

Tosin luulen, että vielä huomenna tietää jotain tehneensä. 

Mukavaa oli sekin, että katujen varsilla oli paljon kannustajia kurjasta säästä huolimatta. Tuttuja ei näkynyt, mutta numerolappuun painettu etunimi varmisti, että ystävälliset sivulliset kannustivat juoksijoita myös nimeltä. Tunnelma oli siis koleudesta huolimatta lämmin. Meille punaisessa Camfed-liivissä juokseville löytyi lisäksi omia kirittäjiä pitkin matkaa.

Panin merkille, että täällä "hyväntekeväisyysurheilu" eli varainkeruun yhdistäminen johonkin kuntourheilutapahtumaan on hyvin tavallista, vaikka suomalaisia se saattaa oudoksuttaa. Ainakin puolella juoksijoista oli jonkin yleishyödyllisen yhdistyksen paita tai liivi. Kuka juoksi syöpätutkimuksen, kuka silmättöminä syntyneiden lasten hyväksi (jonkin aikaa edelläni hölkötti kaveri, joka edusti jonkinlaista hedelmöityshoitoja edistävää järjestöä; hänen juoksupaitaansa koristi parvi viriilin näköisiä siittiöitä). 

Täkäläisethän saavat laittaa järjestöille tehdyt lahjoitukset verovähennykseen, mikä saattaa toimia lisäporkkanana kupeen kaivamiselle.

Vielä kerran lämmin kiitos kaikille lahjoittajille! Oli hienoa huomata, että niin moni lähti mukaan huolimatta kenties hieman vieraan oloisesta toimintamallista. Henkilökohtaisen kampanjani tavoite täyttyi ja enemmänkin. Kerron vielä myöhemmin, mikä oli tiimin kokonaistulos ja mitä rahalla saa tehtyä afrikkalaistyttöjen koulutien tasoittamiseksi.

Vapaakappaleita ja lumikelloja

Valamo-kirjan tekijänkappaleita on sen verran reilusti, että ajattelin voivani toimittaa muutaman myös Pagistaanin uskollisille lukijoille vaikkapa sen kunniaksi, että blogi on ollut pystyssä huimat yhdeksän vuotta. Kymmenvuotistaipaleen juhlistaminen olisi toki komeampaa, mutta mennään nyt näillä vuosilla.

Paljon on blogosfääri yhdeksän vuoden aikana muuttunut ja osin hiljentynytkin. Moni konkari ja vanha tuttu lienee siirtänyt pohdintansa muuhun sosiaaliseen mediaan tai niin sanottuun oikeaan elämään. Eivätpä ole Pagistaaninkaan päivitysmäärät olleet viime vuosina enää samoja kuin alkuaikoina.

Mutta asiaan. Nopeimmat kolme saavat siis kirjan omakseen ilmoittautumalla kommenttilaatikossa ja antamalla lyhyen perustelun sille, miksi teoksen hyllyynsä haluaa. Kirjoittajaa ei tarvitse kehua.

Tarjoukseen toki sisältyy rohkea oletus, että Pagistaanilla on edelleen ainakin kolme lukijaa. Ei sekään sanottua ole.

Mikäli teoksesta jotakin haluaa maksaa ja samalla kattaa postituskuluja, voi lahjoittaa jonkun roposen juoksukampanjaani ja osaltaan edesauttaa afrikkalaistyttöjen kouluttautumismahdollisuuksia.

Toinen vaihtoehto tukea hyvää asiaa on hankkia kirja aikanaan Valamon luostarin kirjakaupasta; sieltä myydyistä kappaleista aion siirtää tekijänpalkkion palaneen päärakennuksen kunnostamiseen tai uudelleen rakentamiseen. Sain sekä väitöskirjaa että tätä teosta väsätessäni Valamosta niin paljon tukea - muun muassa luvan käyttää luostarin kuva-arkistoa veloituksetta - että tahdon antaa jotain myös takaisin, vaikka vaatimattomallakin tavalla.

---

Sain vihdoin aikaiseksi hankkia paikallisen puhelinliittymän - en ymmärrä, miksi jahkailin sen kanssa niin pitkään - joten syksyllä hankkimastani älypuhelimesta on nyt enemmän iloa. Esimerkiksi karttaominaisuus on mainio pitkillä juoksulenkeillä, joilla olen taipuvainen eksymään, vaikka kotona reitin kartasta katsoisinkin.

Myös puhelimen kamera on yllättävän hyvä. Esimerkiksi tuo pikaisesti räpsäisty kuva lenkin varrelle osuneista lumikelloista on teknisesti sangen kelvollinen. Pienen "toimintakamerani" jälki ei ainakaan värien osalta yllä samaan (toimintakamera on siis rintataskuun mahtuva Olympus - sitä pidän mukanani pyöräily- tai kiipeilyretkillä, joille järjestelmäkameraa ei viitsi raahata särkymään). Alareunan epäonnistunut rajaus häiritsee tosin silmää; tarkentamisen ja rajaamisen hienosäätömahdollisuuksia ei voi tietenkään verrata oikeaan kameraan. Tai sitten olen vain tottumaton kännykkäkameran käyttäjä.

Niin, täällä kukkivat jo lumikellot. Aurinkoisimmilla paikoilla myös narsissit alkavat avata kukintojaan. Peipposet huutavat ikkunan takana aamukuudesta alkaen, välillä soolon tai hätäisen varoitussarjan lirauttaa punarinta tai mustarastas. Kyyhkysten puhallinorkesteri on niin ikään ahkerasti äänessä. Muuten on kyllä ollut varsin kylmää ja epävakaista, aivan kuin Suomessa huhtikuussa.

Hyvässä ja pahassa

Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa.

Pagistaanin perinteinen joulutervehdys jäi välistä, ja jos oikein muistan, kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta. Mutta toivotettakoon sitä lämpimämmin onnellista uutta vuotta ja itse kullekin niitä asioita, joita hän sen haaveilee tuovan.

Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.

Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.

Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.

Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.