Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.

Kevättöitä

Kun toimeentulo ja tulevaisuuden työkuviot ovat nyt onnellisesti järjestyksessä joksikin aikaa, on hauskempi tehdä kevättöitäkin. Hyvä niin, koska niitä riittää. On tämä oma hehtaarin maapala ja lisäksi kaksi perikuntien kesäpaikkaa, joista molemmista meillä on lähellä asuvina jonkinmoista talkkarinvastuuta, jos toki iloakin. Kaikki kolme olivat viime kesänä hieman hunningolla meidän osaltamme, kun oli yksi jos toinen muukin homma tehtävänä, ja nyt on takaisinmaksun aika. On kaikenlaista kitkettävää, raivattavaa, haravoitavaa, lannoitettavaa, leikattavaa, istutettavaa, kylvettävää, siivottavaa, ja koko ajan tuntuu, että oikeastaan olisi oltava toisaalla tekemässä jotain muuta.

Ihan kaikki kevättyöt eivät tietenkään ole niin sanotusti pakollisia, mutta esimerkiksi pienen kasvimaamme halusin pistää taas kuntoon vuoden tauon jälkeen. Hurskaana aikomuksenani oli kesannoida se viime keväänä jotenkin järkevästi kasveilla tai katteilla, mutta aikomukseksi jäi (ylemmässä kuvassa taustalla näkyy muuten yksi nykytilanteen aiheuttajista eli viime vuonna pystytetty saunamökkimme, joka sekin kaipailisi huomiota eli maalia pintaansa lähiaikoina).

Niinpä tuon pikkuisen maapalan kääntämiseen ja raivaamiseen meni hyvinkin viisi tuntia jaettuna useammalle iltapuhteelle, ja siihen päälle varsinainen maan kunnostus. Olin itse asiassa ennen rahoituksen saamista ehtinyt hakea puutarha-alan monimuotokoulutukseen, ja talikon varressa ehdin miettiä, että maan tonkiminen on ehkä kuitenkin hauskempaa harrastuksena.

Mutta juolavehnä yhtäläisen sinnikkäine ystävineen talttui lopulta. Toivon mukaan läntiltä irtoaa edes jokunen retiisi vaivanpalkaksi. Kasvuharsot olivat hukassa jossain viime kesän jäljiltä ulkorakennukseen asettuneissa kaaospesäkkeissä, joten jouduin hankkimaan uudet.

---

Iloinen asia on sekin, että nyt en ainakaan kuukausitulojen puutteessa joudu luopumaan töhöpäisestä turpaterapeutistani. Mutta ensi keväänä Englanti kutsuu taas allekirjoittanutta muutamaksi kuukaudeksi, joten jonkinlainen tuuraajajärjestely pitäisi kehitellä hevoisen ruumiinliikunnon turvaamiseksi (ja sen myötä mielenterveyden; Riku on kuin emäntänsä ja kestää hieman huonosti aloillaan olemista). Siippaparka joutuu jälleen töidensä ohella huoltamaan muun eläin- ja kasvilauman sekä olemaan omaisten apuna, joten lienee liikaa vaadittu, että hän opettelisi lisäksi ratsastamaan ja vinssautuisi tallille useamman kerran viikossa liikuttamaan kauniisti sanottuna persoonallista suomenhevosta. Mutta ehkä kesän ja syksyn mittaan tämäkin asia järjestyy. Elämme toivossa.

Oi laitumelle pääsyn onnea!

Onnenpotku

Akatemiatutkijan tehtävän hakija hakee rahoitusta omaan palkkaukseensa enintään viideksi vuodeksi. Rahoituksen tavoitteena on edistää ja vahvistaa parhaimpien kokeneiden tutkijoiden pätevöitymistä akateemiseen johtajuuteen ja vakiinnuttaa heidän asemaansa itsenäisenä tutkijana. Akatemiatutkijan tehtävä tarjoaa tutkijalle laajat ja monipuoliset mahdollisuudet itsenäiseen tutkimustyöhön ja oman alan tutkimuksen kehittämiseen. Akatemiatutkijoita kannustetaan kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön ja kansainväliseen ja sektorien väliseen liikkuvuuteen esimerkiksi siten, että tutkija työskentelee osan ajasta ulkomailla. (Suomen Akatemian rahoitusmahdollisuudet) 

Näyttää siltä, etten vielä hyppääkään pois akateemisesta arvontakarusellista, tai tule lennätetyksi siitä vauhdissa hatelikkoon, miten vain asian haluaa nähdä. Viime perjantaina sain tiedon, että syyskuusta alkaen viisi vuotta eteenpäin työskentelen Suomen Akatemian rahoittamana akatemiatutkijana aiheenani "Vihollisiin liitetyt mielikuvat ja attribuutit Venäjällä ennen vuoden 1917 vallankumousta".

Toki erittäin kilpaillun rahoituksen saaminen on henkilökohtainen onnenpotku, mutta olen myös hyvilläni siitä, että tämäntyyppistä humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta halutaan yhä näinkin pitkäjänteisesti rahoittaa. Akateemisesta maailmasta kun kantautuu lähinnä huonoja uutisia surkeiden uutisten perään höystettynä kurjilla kuulumisilla; otaksun, että on vielä paljon karmeampaa joutua irtisanotuksi pitkäaikaisesta työpaikasta kuin sinnitellä pätkäsuhteissa, joista ei voida edes irtisanoa.

Samalla tietysti harmittaa ja surettaa, kun niin moni asiansa osaava kollega jäi taas ilman rahoitusta (aioin kirjoittaa, että "minua paljon paremmin asiansa osaava", mutta viisaammat väittävät, että huijarisyndroomasta olisi hyvä yrittää pyrkiä eroon).

Osaajan opissa

Olin viikko sitten Valamossa saamassa valokuva- ja vähän kirjoitusoppiakin (kiitos Taipaleen ortodoksiselle seurakunnalle sponsoroinnista).

Minähän olen filmiajan kasvatti, eli digikamera on kulkenut matkassa vasta kymmenen vuotta (nykyisen järjestelmäkamerani runko itse asiassa täyttää näinä aikoina tuon vuosikymmenen; jatkoajalla ollaan siis menty jo hyvän aikaa).

Niinpä olin oppinut, että filmin herkkyys kannattaa valita mahdollisimman alakanttiin, koska mitä herkempi filmi, sitä rakeisempi kuva. Esimerkiksi ISO 800 soveltui lähinnä hämäräkuvaukseen.

Juttukeikoilla filmikameran kaverina oli ulkoinen salama ja homma toimi enimmäkseen hyvin. Muuten en juuri sisäkuvausta harrastanutkaan. Mutta digikameran myötä tuli paitsi suurempi vapaus räpyttää ruututolkulla kuvia samasta kohteesta, myös kiperä ongelma. Salamalla ei kerta kaikkiaan enää saanut hyviä kuvia. Valo oli väistämättä liian kova tai valotus meni muuten vain pieleen. Edes uuden ulkoisen salaman hankkiminen ei asiaa auttanut. Vaikka miten olisi salamapäätä veivannut kohti kattoa, ihmiset tapasivat näyttää kuvissani säikähtäneiltä juustonaamoilta ja jyrkät varjot toivat mieleen ydinräjähdyksen.

PhotoShopilla korjasin, minkä voin, vaan eihän sekään ihmeisiin pysty.

Mutta nyt kurssittajanamme toiminut Potkosen Pentti - käykää ihmeessä katsomassa linkin takaa hänen kuviaan - antoi kullanarvoisen vinkin, jonka oli kuulemma itsekin vahingossa oppinut (tiedä sitten, uskoisiko tuota). Herkkyys kannattaa säätää ronskisti korkealle, ellei peräti tappiin asti. Minun digikamerassani tappi tarkoittaa ISO-arvoa 1600. En ikimaailmassa olisi tohtinut kokeilla moista dekadenssia omin nokkineni, mutta niinpä vain pitkäaikainen mielenkaivikkeeni ratkesi, eivätkä sisäkuvausta vaativat juttukeikat enää ahdista.

Esimerkiksi alla on valo-olosuhteiden osalta haastavahko tilanne, jossa pääasiallinen valo tulee takaa, mutta riittävän herkkyyden ansiosta "mallin" tuohusten valaisemat kasvot piirtyvät hyvin näkyviin. Ei tarvita täytesalamaa - joka tietysti söisi pehmeän valon pois. Rakeisuus lisääntyy jonkin verran, muttei häiritsevyyteen asti.

Lukuisia muitakin hyviä neuvoja matkaan tarttui - ja hurskas päätös käyttää kameraa enemmän myös vapaa-ajalla. Siitä nyt ei taas tiedä, miten pitkään se pitää. Luultavasti yhtä pitkään kuin päätökset kirjoittaa blogia ahkerammin.

Uulan pulkka eli eväsretki tunturiin

Pagistaanissa pidettiin kuun vaihteessa reilun viikon talviloma. Lomahan ei ole mikään loma, jos reppuun ei pakata villakalsareita ja otsalamppua. Niinpä suuntasimme taas Koilliskairaan eli UKK-kansallispuiston rauhalliseen erämaaosaan. Jätimme auton Raja-Jooseppiin ja hiihtelimme osin tuttuja reittejä etelään ja sitten toista kautta takaisin ylös.

Aiemmilla yhteisillä tunturireissuillamme olemme hiihtää sytkineet pitkin kairaa rinkat selässä. Viikon muonat, talvimakuupussit, majoittautumisvälineet ja muu välttämätön rompe painavat, eikä ylimääräistä juuri mukaan mahdu. Niinpä olemme liotelleet hartiat särkevinä soijarouhetta ja katsoneet kateellisina, kun ahkion kanssa reissaavat tupakaverit ovat kaivaneet pulkistaan jos jonkinlaisia herkkuja.

Tällä kertaa päätimme, että kärvistely saa riittää. Kävimme kaivamassa Nurmeksesta ladon ylisiltä miehen joskus takavuosina tekemän ahkion. Jo kelpasi! Kokoa "Uulan pulkalla" on reippaasti kaupallisia ahkioita enemmän, mutta mahtuipa matkaan sitten kaikenlaista enemmän ja vähemmän tarpeellista (näin paaston aikaan en edes kehtaa kertoa, mitä kaikkea tunturiin kiskoimme).

Kepeästihän tuo mukana kulki. Tosin tuumasimme, että kaavailemamme pidempi retki Kemihaaran kautta pohjoiseen voisi olla mukavampi tehdä kahdella pienemmällä ahkiolla.

Toisin kuin toissa vuonna, nyt pari viikkoa myöhäisempänä ajankohtana kairassa oli jo enemmän kulkijoita. Suomalaiset olivat vähemmistössä: laskimme kohdanneemme viisi suomalaista ja kymmenen ulkomaalaista hiihtelijää. Etenkin tsekit tuntuvat tykästyneet Pohjois-Suomen erämaihin.

Lajitovereiden ohessa näimme tuttua Lapin-väkeä: poroja, korppeja, riekkoja, kuukkeleita ja lapintiaisia. Toiseksi viimeisenä hiihtopäivänä osuimme hankikantoa hyödyntäneen ahman jäljille.

Hiljaiseloa

Phalaenopsiksen poikanen itsenäistyi
ja pääsi omaan ruukkuunsa.

Pagistaanissa vietetään näennäistä kaamoksen hiljaiseloa huojuvien kirjakasojen keskellä. Kaksi tieteellistä artikkelia pitäisi saada viimeisteltyä viikon sisällä, että pääsisi pikimmiten kolmannen luvatun kimppuun - ja sitä perustutkimustakin olisi ehdittävä tehdä.

Töiden lomassa olen muun muassa tehnyt kaksi hedelmäkakkua ja hajamielisesti pistellyt hyvän määrän rommissa mehustumassa olleita kuivahedelmiä, ennen kuin ne ehtivät taikinaan. Olen mennyt kuntosalille ja ottanut mukaan kaksi oikean jalan kenkää. Päästänyt ulos kolme koiraa ja ottanut sisään kaksi; onneksi pihalle jäi se paksuturkkisin. Keittänyt kahvia kahdesti samoista puruista ja unohtanut kolme asiaa yhtä muistamaani kohti.

Olen tavannut vanhan ystävän ja onnitellut tätä Tieto-Finlandiasta. Tärkeä, mutta aiemmin sivuutettu teema sai huomiota ja kollega ansaitun tunnustuksen hienosta ja pitkäjänteisestä työstään.

Olen myös miettinyt - jälleen kerran - ettei ainakaan meidän alallamme hyvää saa aikaiseksi nopeasti, vaikka ajan henkenä tuntuukin olevan "huippulaatua hetkessä". Arkistomateriaalin seulominen ja analysointi on hidasta, vanhat tekstit avautuvat omaan tahtiinsa (etenkin, jos ne ovat vieraskielisiä), ajatusprosesseja ei pysty keinotekoisesti nopeuttamaan tai tehostamaan, vaikka rahoitusruuvia kuinka kiristettäisiin.

Mutta ei niitä ehdoin tahdoin hidastaakaan pidä. Siispä takaisin töihin kahvinkeittimen kautta. Ja se vanha suodatinpussi ensin pois.

Viideltä saunaan ja kuudelta aperitiiville

Työ haittaa taas harrastuksia. Neljän päivän konferenssi - sentään täällä kotikulmilla - pitää niin kiireisenä, ettei edes reissukuvia ole ehtinyt sortteerata.

Mainittakoon kuitenkin muuan kuriositeetti pääsiäisturneeltamme.

Sauna. Suomalainen sauna. Keskellä luoteiswalesilaista Snowdonian vuoristoa.

Sellainen ihme löytyi pääsiäispäivänä syrjäisestä Pen-y-Gwryd -hotellista, jonne siirsimme kortteerimme viimeiseksi yöksi nukuttuamme ensin kolme yötä (allekirjoittaneen osalta huonosti) niin sanotussa bunkhousessa eli hostellin tapaisessa joukkomajoituksessa.

Pyynnöstä lämmitettävä sähkösauna oli pikkuinen pöksä pihan perällä pienen lammen rannalla. Se oli varustettu ulkosuihkulla, josta tuli vain jääkylmää vettä. Mutta oikea sauna se oli yhtä kaikki, kiuas suomalaista tekoa ja asianmukaisen ärhäkkä. Jälkimmäinenhän ei maailman saunoissa ole aina niin sanottua.

Muutaman kuukauden saunattomuuden ja kolmen päivän vuoristokönyämisen jälkeen lauteilla istuminen oli ekstaattinen kokemus. Eikä suomalaiselle ollut konstikaan juosta hotellihuoneen suihkuun lumisen pihan yli pyyhe ympärillä.

Ah, pelkkä muistokin löylyistä lämmittää!

Niin, hotelliin emme suinkaan päätyneet sattumalta. Kyseisessä majapaikassa pääsee paitsi saunaan, myös brittiläisen kiipeilyhistorian kovaan ytimeen. Vuonna 1810 kievariksi muutettu maatila on 1800-luvun lopulta saakka majoittanut Snowdoniassa taitojaan hioneita kiipeilijöitä. Se toimi vuoden 1953 Everest-retkikunnan "perusleirinä" sen testatessa varusteitaan ennen suurta koitosta. Myöhemminkin retkikunnan jäsenet pitivät kokoontumisensa juuri Pen-y-Gwrydissa.

Hotellin omaperäistä viehätystä lisää se, että siellä on tietoisesti ja tyylikkäästi vaalittu menneen maailman tunnelmaa. Pubin nurkassa ei pauhaa jalkapalloselostus taulutelevisiosta, eikä viihde-elektroniikkaa löydy hotellihuoneistakaan. Haarukoidessaan ruokasalissa paahtopaistia luukahvaisilla aterimilla voi hyvin kuvitella olevansa 50-luvulla. Illallisen jälkeen kelpaa nautiskella tilkkanen hyvää viskiä takkatulen ääressä ja tutkailla seinille ripustettuja valokuva-aarteita ja kiipeilymuistoja.

Mikä mukavinta, kokonaisvaltaisen elämyksen hinta jää vielä kauas kaupunkien ökyhotelleista. Jopa Pagistaanin pihi retkikunta raaski sijoittaa yhteen luksusyöhön, vaikka sanastossamme luksus tarkoittaa yleensä kahta päällekkäistä retkipatjaa yhden sijaan (teltassa muuten nukkuu paljon paremmin kuin hostelleissa; oma rauha on aina oma rauha, vaikka ulkomaailmasta erottaisi vain kangas).

Hyvässä ja pahassa

Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa.

Pagistaanin perinteinen joulutervehdys jäi välistä, ja jos oikein muistan, kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta. Mutta toivotettakoon sitä lämpimämmin onnellista uutta vuotta ja itse kullekin niitä asioita, joita hän sen haaveilee tuovan.

Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.

Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.

Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.

Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.

Paholaisen ahteri jäi näkemättä

Niin vaihtui marraskuu joulukuuksi hiljaa ja huomaamatta. Vaikea uskoa, että syksy on kohta mennyt, ja jo kahden viikon päästä lähden Suomeen joululomalle. Tai eihän tuo liki kolmiviikkoinen reissu pelkkää lomailua ole. Luvassa on kaikenlaista kuohuttavaa, kuten julkisen opetusnäytteen antaminen Venäjän historian dosentuuria varten.

En tosin tiedä, kannattaako näistä dosentuuriasioista näinä päivinä huudella, etenkään, jos ne jotenkin liittyvät itänaapuriin. Eikä dosentti muutenkaan enää niin merkittävä titteli ole. Mutta onpahan sitten matkassa sekin - siis olettaen, että opetusnäyte hyväksytään.

Pagistaan hiljeni taas tuokioksi, kun sain miehen kylään puoleksitoista viikoksi. Eihän se kirjoittamista estä, mutta kun niin sanottu vapaa-aika on muutenkin kortilla, hyvä seura voittaa koneella istumisen. Viikonloppuna tuli lisääkin vieraita Tampereelta ja kivaa oli. Kiitos Joensuuhun koirainhoidosta, joka mahdollisti nämä(kin) kinkerit.

Tätä lyhyttä yleiskatsausta seuraa virallinen retkiraportti. Edellisenä viikonloppuna pakkasimme siipan kanssa reput ja suuntasimme Peak Districtin kansallispuistoon Keski-Englantiin. Parin päiväretken yhteissaldoksi kertyi noin 35 kilometriä. Teltan jätimme suosiolla kotiin; telttailulle on aikansa ja paikkansa, mitkä eivät ole marraskuu ja Englanti. Bed and Breakfast-majoitus on sesongin ulkopuolella halpaa, eikä voi kieltää, etteikö oikeassa sängyssä nukkuminen tuntuisi ylelliseltä patikkapäivän päätteeksi.

Peak Districtin alue muistuttaa hauskasti niin Alppeja kuin Lappiakin. Jälkimmäinen tulee mieleen jänkämäisistä kanervanummista ja käkättävistä riekoista, ensin mainittu taas laaksojen pikkukylistä. Alppien jyhkeät vuoristosolat sekä toisaalta tuntureiden syrjäinen karuus kuitenkin puuttuvat; näkymät on kesytetty kulttuurimaisemaksi vuosisatoja sitten. Alueelta löytyy rautakautisia linnoituksia, ja jo roomalaiset hoksasivat rinteiden lyijyvarannot.

Brittiläisissä kansallispuistoissa on kuitenkin paljon mukavia ominaispiirteitä. Yksi on se, ettei pubiin ole koskaan pitkä matka. Paitsi ehkä Skotlannissa.

Koska syksy oli sateinen, ei alueen lukuisiin luoliin ollut asiaa. Pyrkiydyimme uteliaina tutkimaan kuuluisaa Paholaisen ahteria - paikallisittain Devil's Arse - mutta sinne ei ollut menemistä tulvimisen vuoksi. Kuten siippa totesi, Luojan painepesurissa ei kuitenkaan ollut vikaa. Sunnuntaina saimme tuta sen voiman, kun aamupäivän satoi ja tuuli vaakasuoraan. Puolilta päivin kuitenkin kirkastui - tuuli tosin jatkui niin navakkana, että siihen saattoi mukavasti nojata - ja muutenkin sää oli ajankohtaan nähden mitä kelpoisin.

Vihtahousun peräpuolen lisäksi hampaankoloon jäivät kiipeilyasiat: Peak Districtin alueella on noin 10 000 kalliokiipeilyreittiä, mikä on suomalaisittain aivan käsittämätön määrä. Tuumasimme kuitenkin, että ajankohdan ja todennäköisesti sangen vaihtelevan sään vuoksi on parempi keskittyä patikointiin ja jättää köysi teltan kaveriksi kotiin. Tällä kertaa.

Suruja ja iloja

Gargoyleja katselemassa Elyn katedraalin korkeuksista.

Lapsuudenkotirintamalta kuului toive, että edes blogi päivittyisi, kun yhteydenpito on muuten vähän takkuista maasta toiseen (ainakin ennen Skypen asentamista senioreiden koneelle). Mutta välillä on sanottavaa, välillä ei - ainakaan, jos ei aivan päiväkirjamaiseen raportointiin halua ryhtyä - ja toisinaan on aikaa enemmän, toisinaan vähemmän.

Siippa lähti varhain eilisaamuna koti-Suomeen: "Nähdään joskus marraskuussa". Niinpä. Nyt seuranani ovat vain runsaslukuiset hämähäkit, jotka eivät ehkä aivan korvaa kumppania ja koiria. Mutta kuten todettua, elämä on valintoja, eikä kaikkea voi saada.

Surullinen uutinen on niin ikään vetänyt vähän siipeä maahan hiljaisempina hetkinä: Selma-koiruus lähti Sandy-siskonsa luo heti Englantiin saapumistamme seuranneena yönä. Eihän sekään kesken ikiään kuollut; joulukuussa sille olisi tullut 14 vuotta täyteen. Se oli myös loppuun asti varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Siksi lähtö tulikin jonkinmoisena yllätyksenä kaikille. Varsinkin, kun Sandystakin jouduimme luopumaan vasta muutama kuukausi sitten.

Selman osalta olen vielä kantanut lievää huonoa omaatuntoa aina siitä asti, kun luovuin siitä kuusi vuotta sitten. Tokihan sillä oli vanhempieni luona mainiot oltavat, mutta silti koin jollain tapaa toimineeni periaatteitani vastaan - vaikka ratkaisu varmasti oikea olikin. Tietysti luopumisen tuska on vanhemmille nyt kahta kovempi, mutta niinhän se menee.

Kolmitaso-Fokker eli Punaisen Paronin kone oli ulkoilemassa naapurikentältä.

Mutta palatakseni iloisempiin asioihin: viikonloppuna ehdimme pyöräillä noin sata kilometriä; jotakin riemua on siis siitä, että on järjestänyt itsensä Iso-Britannian Tanskanmaalle. Retkeilymielessähän tämä osa saarta ei ole likikään niin inspiroiva kuin esimerkiksi Koillis-Englanti, jossa vietin syksyn vaihto-opiskelijana vuonna 1999.

Lauantain vietimme Duxfordissa, eli museoksi muutetulla sotilaslentokentällä, jossa kävimme lentonäytöksessä pari kesää sitten. Nähtäväähän siellä riitti, ja riittää edelleen. Loistavan sään riehakoittamina heittäydyimme peräti hurjiksi ja maksoimme itsemme 30-luvun kahdeksanpaikkaisen, kaksitasoisen matkustajakoneen kyytiin*.

Sunnuntaina suuntasimme fillarimme pohjoiseen, eli Elyn kaupunkiin, jossa pällistelimme kuuluisaa katedraalia kelpo turistien tavoin ja mietiskelimme sitä puuhakasta 1500-luvun piispaa, joka reformaatioinnossaan käski särkeä kirkostaan niin pyhimysten patsaat kuin lasimaalauksetkin. Noin 30 kilometrin menomatka oli sukkela polkea myötätuuleen, mutta takaisin tullessa peltojen yli Pohjanmereltä tohottava tuuli pisti pohkeet töihin.

Ja nyt on siis palattu arkeen - kumpikin tahoillaan. Tänään oli ohjelmassa muun muassa tutustuminen yliopiston kirjaston käsittämättömän sekavaan luokitusjärjestelmään. En enää ihmettele yhtään, miksi laitoksen johtaja kehotti ottamaan yhteyttä slaavilaisen osaston vastaavaan ja pyytämään tältä kokoelmien ja tietokantojen henkilökohtaista esittelyä.
 
Jotenkin systeemi toi mieleen omat tiedostoni ja sen sumean logiikan, jolla niitä kulloinkin on kansioihin tallenneltu. Tosin luulen, että tietokoneeltani on aavistuksen verran helpompaa löytää etsimänsä kuin - kirjastonhoitajan sanoin - "varsin omaperäisestä" kirjastojärjestelmästä.

*de Havilland Dragon Rapide

Vielä kuukausi

Jotain kertonee se, että muistelen kirjoittaneeni blogia ahkerimmin sinä syksynä, jona siivosin Tampereen Työväen Teatteria.

Näköjään laiskimmin kirjoitan silloin, kun teen täyspäiväisesti toimittajan töitä. En ole tehnyt niitä tällä intensiteetillä sen jälkeen, kun aloitin bloggaamisen, joten yhdistelmä on uusi.

Tutkijan hommissa mennään jossakin keskivaiheilla: bloggaan innokkaammin silloin, kun töissä on aineiston keräämistä enemmän kuin kirjoittamista.

Loogista sinällään.

Kesätöitä on jäljellä vielä kuukausi. Aamuisin kömmin koirien kanssa mökkiaitasta kuuden pintaan, nuuhkin ilmaa, käyn ehkä juoksemassa ja suihkussa (olen ollut aamu-uintien suhteen hävettävän laiska), keitän kaurapuuroa kolmelle - itselleni ja vanhemmille, joiden nurkissa siis notkun - ja täyden pannullisen kahvia termoskannuun. Syön oman puuroni pellavansiemenöljyn kanssa ja kuorin jälkiruoaksi appelsiinin.

Kahvin juon yleensä vasta töissä. Kirkonkylälle ajan laina-autolla kymmenessä minuutissa metsien ja peltojen läpi mutkittelevaa maantietä pitkin. Päivän juoksen monenkirjavilla keikoilla navetoissa, virastoissa, metsissä, kodeissa ja pellonlaidoilla, kirjoitan, ideoin, kuvaan, käsittelen kuvia ja opettelen kaiken sivussa vähän taittamista. Illallakin voi olla töitä, samoin viikonloppuisin, mutta se kuuluu toimenkuvaan.

Paikallislehtityötä ei kuulemma oikein toimittajapiireissä arvosteta. En ymmärrä, miksi. Se on kuitenkin monipuolisinta, mitä tällä alalla voi tehdä. Olen aina miettinyt, että tuskastuisin, jos en saisi esimerkiksi kuvittaa ollenkaan omia juttujani, tai jos aiheet annettaisiin ylhäältä päin, tai jos joutuisin kirjoittamaan vain jostakin tietystä aihepiiristä.

Kun intoilin siskolleni, että arvelisin olevani tyytyväisin, jos voisin asua jälleen maalla - Pohjois-Karjalassa vieläpä - tehden tutkijantöitä talvet ja toimittajantöitä kesät, hän katsoi hieman vinosti ja kysyi, koska sitten lomailisin.

Niin. Kysymys on toki aiheellinen. Yhtä kaikki, ainakin tämän kesän jaksan näin. Saa nähdä, miten käy syksyllä. Iskeekö väsymys, kun pitäisi taas luoda nahkansa tutkijaksi ja ryhtyä luomaan toisenlaista, työläämpää, hitaammin muotoutuvaa ja hautuvaa uutta?

Mutta siihen on vielä aikaa.   

Alkukesän alppiretki

Domin (4545 m) rinteillä, jossain himpun alle 4000 metrissä. Nousun "kruksikohta" selvitettiin, mutta päätettiin sitten jättää huiputusyritys seuraaville reissuille: liikaa uutta lunta kahlattavana, ja sää oli kääntymässä huonommaksi.

Melkein kuukausi on vierähtänyt edellisestä päivityksestä, joka olikin sieltä surullisemmasta päästä. Pientä suurta koirapersoonaa ikävöidään vielä pitkään.

Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Kesäkuun alussa, allekirjoittaneen "loman" aikana, ehdimme tehdä liki jokakesäisen alppireissumme. Ajankohta oli tavallista aikaisempi, mistä seurasi sekä iloa että harmia. Ensin mainittuja olivat kanssaihmisten vähäisyys, lintujen äänekkyys sekä komeat vesiputoukset. Harmitusta aiheutti lähinnä se, että ylempänä oli vielä turhan paljon lunta kiipeilytouhuihin.

Toisaalta säät ja kelit ovat aina arvoitus, olipa vuodenaika mikä tahansa. Siihenhän retkeilyn viehätys osin perustuukin: koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää, joten on parempi pitäytyä liioista odotuksista ja ottaa vastaan, mitä annetaan.

Vuorilla tai tuntureilla könytessä oppii myös positiivista ajattelua: jos sataa kaatamalla ja vesi alkaa tihkua kuorivaatteiden läpi, voi aina ajatella, että ainakaan mihinkään ei satu. Jos sataa ja edellispäivänä kivikossa kolhittua kinttua särkee, voi lohdukseen todeta, ettei ole ainakaan eksyksissä. Jos taas sataa, sattuu ja reitti on hukassa, voi iloita siitä, ettei kärsi vaikkapa ripulista. Ja niin edelleen, ad infinitum.

Kaiken kaikkiaan hieno reissu taas kerran. Aurinkokin paistoi anteliaasti muutamana päivänä vesi-, räntä- ja lumisateiden vastapainoksi. Rhonen laaksossa (alempi kuva) oli suorastaan välimerellinen tunnelma viiniköynnöksineen ja sirittävine kaskaineen.

Levällään

Lähden viikonloppuna Pohjois-Karjalaan tekemään ensimmäisen kahden viikon pätkän kesätoimittajana. Kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän levällään: kevään aikana valmiiksi aiottu artikkeli autuaasti kesken, toinen aloittamatta, kameran laturi hukassa, työpöytä kaaoksessa, nyljetyt makuuhuoneen seinät tapetoimatta, pensaat istuttamatta ja junalippu ostamatta. Koira on käytettävä eläinlääkärissä, palautettava kirjaston kirjat, laadittava siipalle akvaarioiden hoito-ohjeistus ja mitähän vielä?

Samalla on pitänyt aloittaa jo asunnon haeskelu Englannista. Syksy tulee nopeasti, eikä Cambridgesta ole helppoa löytää kohtuuhintaista majoitusta.

Sentään ensimmäisen työviikon juttukeikat on sovittu ja uusi verokortti tilattu, joten eiköhän tämä tästä etappi kerrallaan.

Hyviä uutisia tuli Suomen Akatemialta, joka soi allekirjoittaneelle tutkijatohtorin rahoituksen kolmeksi vuodeksi syyskuusta alkaen. Se tarkoittaa käytännössä työsuhdetta siihen kuuluvine etuineen, mikä on taas apurahakauden jälkeen silkkaa luksusta.

Toisaalta lienee itse kullekin terveellistä joutua ottamaan ajoittain tuntumaa esimerkiksi julkisten terveyspalveluiden nykytilaan. Työterveyshuollon hellässä huomassa oleviltahan se jää helposti kokematta. 

Koilliskaira maaliskuussa

Kiitos suopeiden koiranhoitajien, saimme siipan kanssa tilaisuuden häipyä viikoksi tunturiin päätä tuulettamaan. Retkikohteena oli tällä kertaa niin kutsuttu Koilliskaira, eli UKK-kansallispuiston erämaaosa.

Lähtöpisteenä oli Raja-Joosepin tulliasema, jonne toivoimme pääsevämme palaamaan ympyräreittiä toisesta suunnasta. Talviretkeilyssä mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Koska olimme liikkeellä telemark-suksilla eikä hankikantoa ollut, jouduimme seurailemaan poro- ja rajamiesten moottorikelkkauria ja vanhoja ladunpohjia. Eipä silti, myös eräsuksilla eteneminen syvässä huttuhangessa olisi ollut hidas ja tuskaisa prosessi.

Suuntasimme yhtä kaikki suksinemme ja reppuinemme Kiertämäjärven kautta Anterinmukkaan ja sieltä edelleen Muorravaarakkaan. Siellä puntaroimme mahdollisuutta lähteä pohjoiseen kohti Jyrkkävaaraa lupaavaa kelkkauraa pitkin. Mutta poromiehillä on poromiesten reitit, joten ei ollut mitään takeita siitä, että ura olisi vienyt sinne, minne me olimme menossa. Jyrkkävaarasta olisi vielä pitänyt löytää väylä kohti Suomujokea ja sieltä edelleen kohti Raja-Jooseppia Lutto-joen uomaa mukaillen. Tupakirjassa ei ollut merkintöjä, että kukaan olisi kulkenut kyseistä reittiä koko talvena, joten latujakaan ei ollut tiedossa.

Koska mönkään mennessään reitti olisi poikinut retkeen jopa neljä lisäpäivää, totesimme turvallisimmaksi vaihtoehdoksi lähteä palaamaan omia jälkiämme takaisin, vaikka hiihtokilometrejä kertyikin tässä vaihtoehdossa liki sata. Hyvä niin; pääsimme saunomaan peräti kahdesti Anterinmukan autiotuvan mainiossa saunassa (kuvassa), joka olikin tuttu syksypatikalta reilun kuuden vuoden takaa.

Saimme nautiskella erämaan rauhasta aika lailla itseksemme. Kevätsesonki oli vasta aluillaan, ja ruuhkat tapaavat muutenkin rajoittua Kiilopään ympäristöön kansallispuiston läntiseen "perusosaan". Viikon aikana juttusille tuli kaikkiaan viisi ihmistä: yksi poromies, kaksi turkulaista ahkioineen sekä kaksi Metsähallituksen huoltomiestä, jotka ajoivat tuville polttopuita. Kauempaa näkyi kyllä moottorikelkkoja ja jopa helikopteri, joilla poroja ajettiin keväterotukseen Raja-Jooseppiin (UKK-kansallispuistohan on täysivaltaista poronhoitoaluetta).


Muita liikkujia toki kohdattiin: riekkoja, pyitä, kuukkeleita, korppeja, poroja, lapinpöllö ja koskikara. Koska mukanamme oli logistiikkasyistä vain pienet taskukamerat, ei kovin kunnianhimoisiin luontokuvaussessioihin ollut mahdollisuutta, vaikka tilaisuuksia olisi riittänyt.

Mutta tarvitseeko sitä kaikkea dokumentoidakaan? Joskus on hyvä vain katsoa hiljaa.

Jälkinä olemassaolonsa tekivät tiettäväksi muun muassa kettu, metsäjänis, orava, erinäiset pikkunisäkkäät ja ahma. Jälkimmäinen oli käynyt poronhaaskalla, jonka sijainnista mainitut Metsähallituksen miehet meille vinkkasivat. Samalla he mainitsivat ajaneensa metsän läpi kelkkauran, jota pitkin mekin voisimme hiihdellä viimeisenä retkipäivänä niin, että saisimme vähän vaihtelua tuloreittiimme. Kiitos, niin teimme!

Apropos, Metsähallituksen palvelut ja kansallispuistojen tulevaisuus ansaitsevat taas kerran oman tekstinsä, joka toivon mukaan näkee päivänvalon lähiaikoina.

Säät ja kelit suosivat kaikin puolin, vaikkei mainittua hankikantoa ollutkaan. Vasta Pyhätunturilla - jonne suuntasimme ennen kotiin paluuta mäenlaskuun ja jäätä kiipeämään - kohdalle osui niin sakea lumipyry, ettei rinteessä tahtonut nähdä kättään pidemmälle. Onneksi vasta silloin; varsinkin avotunturissa retkeilijä on ihmeissään, kun näkyvyys ja jäljet peittyvät alta aikayksikön.

Meilläkin oli pikkuteltta ja talvimakuupussit mukana kiperien tilanteiden varalta, vaikka autiotuvilla yövyimmekin. Ei ollut kovin kaukana, että olisimme joutuneet teltan pystyttämään, kun ensimmäisenä, erinäisten sattumien vuoksi pitkäksi venähtäneenä iltana etsimme Kiertämäjärven tupaa otsalamppujen valossa. Mutta löytyihän se lopulta sieltä, mistä pitikin.

Väitöksen jälkeiseen tutkimukseen

Toissa päivänä Suomen Kulttuurirahaston myöntämät apurahat tulivat virallisesti julki, joten tiedotettakoon Pagistaanissakin allekirjoittaneen saaneen

kuvauksia keskiaikaisista taisteluista venäläisessä historiankirjoituksessa ja niiden merkitystä kansallisten identiteettien muotoutumiselle käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana 25.000 euroa

En kyllä muista aihettani aivan noin kapulaisesti muotoilleeni, mutta asia tullee selväksi: työnteon puitteet on turvattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin, jos en nyt aivan lekkeriksi hommaa lyö. Kiitos!

Nevan rannalla

Pietari kutsui taas. Tällä kertaa kyseessä oli muuan projektipalaveri, jonka ohessa ehdin tehdä kirjahankintoja, juoda teetä Aleksanteri Nevskin luostarissa ja maleksia pitkin viimaisia rantakatuja. Olin suunnitellut myös visiittiä Venäläiseen museoon kerrankin ajan kanssa, mutta sepä olikin kiinni, kuten aina tiistaisin.

Kun seisoin yliopiston puoleisella rantakadulla katsellen joen yli Iisakin kirkolle päin, muistin yht'äkkiä seisseeni juuri samassa paikassa samanlaisella pakkassäällä liki tasan 19 vuotta sitten, kun kävin Pietarissa - en Leningradissa - ensimmäistä kertaa. Hymyilytti, kun muistelin sitä melkein täysi-ikäistä maailmanparantajaa, joka mielestään oli ratkaissut olemassaolon suuret kysymykset ja siinä sivussa ihastunut kovasti yhteen niistä yhtä nuorista miehistä, joiden kanssa jäätynyttä jokea katseli. Anorakissa, äidin villahuivissa ja siskon maihareissa paleli, mutta samalla tuntui, että oli tapahtumassa jotain ihmeellistä.

Olihan se. Oli tapahtumassa aikuisen elämä.

Sittemmin olen oudosti ajautunut Pietariin erinäisten käännekohtien tienoilla, jos väliin muulloinkin. Siellä itkin yhdeksän vuotta myöhemmin samaista, virran toisaalle kuljettamaa miestä, siellä aloitin taipaleeni tutkijakoululaisena, sinne päädyin nyt, kun olen tehnyt yllättävän vaikeaksi osoittautunutta välitilinpäätöstä tähän asti eletystä ja miettinyt tulevan suuntia.

Suon ja luiden päälle rakennettu kaupunki, tsaari Pietarin päähänpisto, katoavaisuuden korskea kulissi - maadoittaako se ihmismielen johonkin sitä itseään suurempaan, vai miksi juuri Nevan rannalla kiinnityn tietoisemmin niin nykyhetkeen kuin menneeseenkin? Miksi juuri tuolla järjettömällä luomuksella on melankolisen rauhoittava vaikutus, vaikka muuten kartan suurkaupunkeja ja menen mieluummin metsään?

Pula-ajan lapset

Viime viikonloppuna lähipiirissä vietettiin kahdet hautajaiset. Niiden vastapainoksi pääsimme sunnuntaina juhlistamaan pienimuotoisesti vanhempieni 50-vuotishääpäivää. Lämmin kiitos vielä tätäkin kautta kaikille juhlapäivän mahdollistaneille ja siihen osallistuneille - sekä onnittelut kultahääparille myös virtuaalisesti. Saavutus on hieno!

Pitkän liiton salaisuus kuulemma on, että pula-ajan lapset käyttävät kaiken loppuun. Meillä helppoon kierrätykseen opetetuilla voi olla tässä pohtimisen paikka. Kulta- tai timanttihääparit lienevät paljon harvinaisempia ikäpolvemme ehtiessä seitsenkymppisiksi. Toki myös avoliittojen yleisyys lyhentää avioliittoja, jos pysytään liiton keston laskemisessa hääpäivästä alkaen.

Kahteen kertaan

On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?

Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.

Kevätyön konsertti

Seitsemisen kansallispuisto oli yhtä mukava vappuretkikohde kuin kuusi vuotta sitten. Todettakoon, että nyt mukana oli eri koira kuin viimeksi. Mies, teltta ja lettupannu olivat samat.

Huhti- ja toukokuun vaihdehan on jo edellisten reissujen myötä osoittautunut mitä parhaimmaksi metsäretkiajaksi. Luonto on täynnä elämää ja ääniä, joita ei enää kevään edetessä kuule. Näköhavaintoihin pääsimme listaamaan muun muassa kurjet ja pelottoman pohjantikan. Teltassa saimme kuunnella kevätyön konserttia, jossa sooloja esittivät laulujoutsenet, teeret, riekko, helmipöllö sekä härkälintu.

Erityisesti jälkimmäisen soidinkiljahtelu aamunkoitteessa oli vinkeä kokemus. Epäilin rääkyjää jo yöllä härkälinnuksi (Podiceps grisegena); en keksinyt mitään toista lajia, joka voisi päästellä yhtä karmivia ääniä (kenties ihtiriekkoa lukuun ottamatta). Kotiin palattuamme sain vahvistettua arvauksen oikeaksi.

Tuoltapa löytyy ääninäyte.

Loma

Pagistaanissa oli suuret suunnitelmat talviloman varalle. Ehkä hiihtovaellus Lapissa pitkästä aikaa. Kenties jääkiipeilyä Posion Korouoman rotkolaaksossa tai metsäsuksivisiitti Tiilikkajärven kansallispuistoon. Jonkinlaisia retkeilyaktiviteetteja yhtä kaikki, sellaiset kun ovat tupanneet talonhankinnan jälkeen jäämään vähän paitsioon.

Miten kävi? Ensinnäkin talviloma siirtyi siirtymistään molempien asianosaisten kiireiden vuoksi. Lopulta sitä päästiin viettämään huhtikuun puolen välin tienoilla. Toisekseen lomantekele lyheni lyhenemistään niin, että lopulta reissuun lähdettiin maanantaina ja kotiinpaluu oli jo lauantaina.

Mentiin sitten Nurmekseen. Kaadettiin lepikkoa, ennakkoäänestettiin, saunottiin, pilkittiin ja hiihdettiin päivänä muutamana Lörsä-saaren ympäri uveavantoja väistellen. Tehtiin kynsitulet rantakivikkoon ja pistettiin makkarat tikunnokkaan. Aurinko paistoi ja kaksi joutsenta lensi lahden yli toinen toiselleen töräytellen.

Yksi yö vanhempien luona Joensuussa, vierailun ohessa pitkän kaavan illastus Ravintola Kielossa, kotimatkalla vielä piipahdus Liperissä puhdistamassa linnunpöntöt.

Kävi se lomasta näinkin.