Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.

Näkyy taivasta

Terveisiä Pietarista. Olen ollut täällä tämän viikon taas kirjastotöissä ja tavannut siinä sivussa kollegoita. Maanantaina lennän takaisin Englantiin, mikä tuntuu hieman hullulta ottaen huomioon, että matka kotiin Liperiin taittuisi täältä sukkelasti junalla.

Tällä reissulla hoksasin vihdoin, miksi miljoonakaupungeista juuri Pietari on se, jossa minua ei ahdista oikeastaan ollenkaan (minullehan "kaupunkiloma" on jonkinlainen oksymoroni).

Toisaalta se johtunee toki siitä, että olen viettänyt täällä yhteensä aikaa enemmän kuin missään muussa suuressa kaupungissa. Osaan liikkua Pietarissa, ja tänne on kerrostunut muistoja vuosikymmenten ajalta. Mutta tärkeämpi syy lienee, että vaikka täällä on väkeä saman verran kuin Suomessa, kaupunkikuvaa leimaa ruuhka-aikoinakin tila ja väljyys (no, metrossa on tungosta, mutta matkat eivät kestä pitkään). Kiitos Pietari Suuren suuruudenhulluuden, kadut ovat leveitä ja aukiot suuria. Rakennukset eivät tunnu kaatuvan päälle. Taivasta näkyy joka paikasta reilusti ja leveä Neva avaa näkymiä omalta osaltaan.

Sen sijaan esimerkiksi New Yorkin Manhattan pilvenpiirtäjineen on paikka, jonne en halua mennä, jollei ole pakko. Siellä ainoa alue, missä henki tuntuu kulkevan, on Keskuspuisto. Lontoota siedän pieninä pätkinä kerrallaan: yksi iltapäivä läpikulkumatkalla on juuri sopiva annos, siinä ehtii käydä yhdessä museossa ja kuljeksia jossakin puistossa. Moskova menettelee, mutta väsyn siellä paljon nopeammin kuin Pietarissa.

Täällä tuntuu viikon oleskelun jälkeen, että toinenkin menisi, ja ehkä kolmas ja vielä
neljäskin. Aina voi katsoa ylöspäin ja antaa silmille tilaa.

Pakkaset

Leudon loppuvuoden jälkeen tammikuu toi liki 30 asteen pakkaset. Hevoset seisoivat ensin viikkokausia vähällä liikunnalla joka paikassa vellovan mutavellin takia. Sitten tuli pakkasta, mutta lumi antoi edelleen odottaa itseään. Joka paikka oli kivikovaa jääkoppuraa ja taas seistiin. Viime viikolla tuli kauan kaivattua lunta, mutta heti sen jälkeen niin kovat pakkaset, että hevoset saavat edelleen lähinnä seistä karvapalloina tarhassa ja rouskuttaa heinää.

En ihmettele yhtään, että maneesilla eli ratsastushallilla varustettuja talleja on viimeisten kymmenen vuoden aikana kohonnut liki joka pitäjään. Jos ollenkaan tavoitteellisemmin treenaa, ei vaihtoehtoja taida muuttuvassa ilmastossamme olla. Tallivuokrakin on toki fasiliteettien mukainen; sellainen, ettei puskaratsastelua harrastava akateeminen pätkätyöläinen edes harkitse moista luksusta.

Karvainen maahanmuuttajamme Ferris päätti sopeutua olosuhteisiin ja kasvattaa kolmanneksi Suomen-talvekseen kunnon kuontalon. Siinä kelpaa ulkoilla rapeammassakin säässä. Arktinen lurcherimme on pärjännyt pakkasessa hienosti ennenkin, mutta tänä vuonna alusvilla on aiempaa paksumpi ja jaloissakin on karvatöppöset. Lisäksi Ferriksellä on whippet-emältään peritty rakenne massavine lihaksineen, mikä epäilemättä auttaa lämmöntuotossa liikkeellä ollessa.

Bedlingtonherrat sen sijaan eivät arvosta pakkasulkoilua ollenkaan. Haluaisivat varmaan sisävessan, jos saisivat päättää.

Mutta päivä, se pitenee jo. Ja pitkään ja hartaudella rakenneltu pihasaunamme valmistui vihdoin käyttökuntoon - ei ihan jouluksi, mutta loppiaiseksi kuitenkin.

Rakennussarja

Meillähän on miehen kanssa ollut koko yhdessäoloaikamme luja (ja viime aikoina sattuneesta syystä entisestään lujittunut) konsensus siitä, ettemme ikinä rakenna taloa. Saunamökkiä ei kai lasketa taloksi? Mutta urakkaa siinäkin on - etenkin täydellisen sisäremontin ja työkiireiden ohessa. Pari kaveria kävi tuuraamassa allekirjoittanutta hirsikehikon kokoamisessa eräänä sunnuntaina, kun jouduin tekemään työreissun Lappeenrantaan - mistä kiitos! - mutta muuten pytinki on noussut kuvassa näkyvään jamaan omin voimin, siis kahdestaan siipan kanssa.

Eikä edes hirveästi ole riidelty. Ei kai ole jaksettu. Tai ehditty.

Synkempinä hetkinä olemme lohduttautuneet sillä, että tämä on sentään rakennussarja, jonka kaltaisemme konttorirotatkin osaavat noin periaatteessa kasata (ainakin jos lukevat ohjeet huolella ja jos edes yhdellä on jonkinlainen teknisen alan koulutus). Entisinä aikoina meidän olisi pitänyt kaataa ja kuljettaa hongat metsästä ilman konevoimia, veistää hirret käsin ja niin edelleen. Eikä olisi ollut saatavilla akkuporakonetta tai muita pieniä, mutta ehdottoman tärkeitä urakan helpottajia.

Nostamme siis hikisiä lippalakkejamme menneiden polvien teräsmiehille ja savottojen sankareille.

Katon jos saisi edes lähiviikkoina valmiiksi, pahin kiire loppuisi, kun kehikko olisi suojassa syyssäiltä. Saunamökin tusaamista voi jatkaa sitten, kun torpan sisätilat on saatu muuttokuntoon ja remonttievakko päättynyt.

Siis sitten joskus.

Kesä toi timpurin

Kun aikoinaan tapasimme, mies ilmoitti varsin nopeasti, ettei koskaan aio rakentaa taloa (niin kuin sitä olisin pyytänytkään, minä vanhan rakennuskannan suuri ystävä).

Hajottamisesta ei ollut puhetta.

Viime viikon illat ja viikonlopun käytimme pikku torppamme särkemiseen - olimme toki ensin tyhjentäneet sen ja siirtäneet laumamme evakkoon parin kilometrin päähän vanhempien kesäpaikalle. Koska olemme sille päälle sattuessamme hirmuisen tehokkaita, sunnuntai-iltana lattiat oli purettu roskavaluun saakka - vanhojen purujen säkittäminen oli urakka, jota ei tule ikävä - ja keittiön kaapit vinssattu pihalle.

Maanantaina remmiin astuivat kirvesmiehet, jotka ovat kuluneella viikolla jatkaneet hävitystä muun muassa piikkaamalla kylpyhuoneemme atomeiksi.

Tarkoituksenamme on siis päivittää 50-luvun alkuperäinen lattiarakenne, maanvarainen betonilaatta ja niin sanottu korokepohja, paremmin aikaa kestäväksi. Nykytiedoinhan kyseessä on "itsensä lahottava" riskirakenne, koska maaperästä nousevalla kosteudella on suora pääsy puurakenteisiin. Lahokohtia löytyikin sieltä sun täältä, vaikka yleistilanne tuvan puolella oli kohtalaisen hyvä. Makuuhuoneessa, jonne edellinen omistaja oli asentanut laminaatin ja lisäeristänyt lattian, rakennusmuovilla peitelty laatta oli läpimärkä; hyvä esimerkki siitä, miten riskirakenteen riskit voivat realisoitua uusien korjausten myötä.

Niin kutsuttu korokepohjarakenne maanvaraisella betonilaatalla.

Käytännössä siis lattiapohja täytetään murskeella - se muodostaa niin kutsutun kapillaarikatkon ja estää kosteuden nousemisen rakenteisiin - ja päälle valetaan uusi betonilaatta. Sitä kuivatellaankin syksyyn asti. Sentti viikossa.

Koska torppa jouduttiin tyhjentämään kokonaan, päätimme remontoida samalla ryskeellä 90-luvun alusta peräisin olleen kylpyhuoneen - ihan hyvä, koska villoihin oli jo karannut paikka paikoin kosteutta ajalleen tyypillisten puutteellisten vesieristysten vuoksi - sekä poistaa paljon tilaa vieneen sisäsaunan (varaus pienelle saunamodulille kuitenkin jätetään). Ulos rakennetaan hirsinen ulkosauna ja tupa, jota voi käyttää tarvittaessa myös työhuoneena tai vieraiden majoitukseen. Kumpaankaan tarkoitukseen kun torpan 50 neliötä eivät oikein veny.

Betonin kuivumista odotellessamme teemme itse pientä pintaremonttia, kuten värkkäämme tamperelaisesta kerrostaloasunnosta puretuista 50-luvun keittiönkaapeista uuden keittiön. Tarkoitus olisi tehdä myös ulkosaunan osalta mahdollisimman paljon itse; kyseessä on siis valmissauna, joka toimitetaan koottavana "rakennussarjana". Saapa nähdä, mitä ehditään, osataan ja jaksetaan.

---

Kesään kuuluu kaikenlaista muutakin vinkeää, kuten käsikirjoituksen rytyyttämistä, ainoan lomajakson virkaa tekevä alppireissu - pitkästä aikaa! - sekä entistä eläimellisempää menoa. Laumaamme tupsahti nimittäin kaikkien kiireiden keskelle uusi nelijalkainen jäsen, joka ei nuku sängyssä, eikä edes tuvassa, ja johon lyödään nauloja puolentoista kuukauden välein. Siitä lisää myöhemmin.

Ilmaisia munia

Kanaharrastajien keskuudessa naureskellaan asiaan vihkiytymättömien ajatukselle, että kun on omia kanoja, saa ilmaisia munia. Voi olla, että joku harhautunut sieluparka hankkiikin kanoja mojova säästö mielessään. Muttei kummoista kesätarhaa ja -koppia tarvitse väsätä, kun päänsisäinen laskin alkaa jo antaa vastakkaisia lukuja.

Pagistaanissa, jossa munia pidetään lähinnä iloisena bonuksena kananpidosta, on heinäkuusta asti värkätty talvikanalaa kuin Iisakin… kanalaa. Tai vasara kädessä syntynyt siippahan sitä on pääasiassa rakentanut; allekirjoittanut on tehnyt pieniä avustavia toimia, kuten sullonut villaa kattoon ja telannut maalia seinään.

Kanala tehtiin ulkorakennukseen, jossa on ollut kahden lehmän pikkunavetta, liiteri ja varastotilaa. Se, että mies halusi navettaosiosta itselleen verstaan, toimi ilmeisen hyvänä motivaattorina kanalaprojektille (muutenhan kanat olisi voinut majoittaa sinne). Noin yhdeksän neliön pöksä rakennettiin maalattialla varustetun liiterin paikalle; siihen tehtiin rossipohja ja tuhti eristys, joka on taatusti parempi kuin mökissämme. Kenties talvipakkasilla muutamme kaikki kanojen seuraksi.

Mutta ajatuksena oli, että jos tästä joskus lähdetään, tulevat asukkaat voivat halutessaan hyödyntää tilan lämpimänä varastona tai vaikka nukkuma-aittana. Tehtiin siis kerralla hyvä.

Älkää kysykö, paljonko projekti tuli maksamaan. Ei ole vielä ehditty - tai tohdittu - tehdä loppusottaa. Luultavasti olisimme voineet syödä summalla loppuikämme kaupan luomumunia. Tosin siippa totesi, että helpommaksi ja kenties halvemmaksikin olisi tullut rakentaa erillinen kanalapömpeli; siinä olisi voinut kukaties hyödyntää tehokkaammin kierrätysmateriaalia. Esimerkiksi nuo pikkuikkunat piti ostaa uutena, koska lautaseinää tukenut viistohirsi rajoitti ikkunoiden kokoa, eikä sopivia löytynyt käytettynä. Vaneri, eritoten maatilavaneri, on niin ikään kallista. Reilu villamäärä näkyy toivottavasti sähkönsäästönä talven mittaan.

Koska varsinkin maatiaiskanat tykkäävät ulkoilla leudolla säällä ympäri vuoden, kanalan yhteyteen tehtiin noin 20 neliön tarha. Kuten näkyy, toisen ikkunan ulkolistat ovat vielä tekemättä. Myös vanhan lantalan hapattamien lautojen alaosat menevät ensi kesänä vaihtoon.

Kuluneella viikolla urakka vihdoin valmistui ja Luftwaffe Ost siirtolennätettiin kesätiloista talvihangaariin. Samalla laivueeseen liittyi kaksi täydennyslentäjää, eli nyt parvessa on kahdeksan kanaa ja kaksi kukkoa (ylimmässä kuvassa on nuorempi kukko, Luutnantti Lammio, ja sen takana uudet nuorikot). Parempia kuvia seuraa, kunhan sulkasato on pidetty - nyt osa rouvista näyttää leikkuupuimurin alle jääneiltä. Eikä niitä ilmaisia muniakaan tipahtele mainitun sulkasadon vuoksi kuin yksi, korkeintaan kaksi päivässä.

---

Asiasta toiseen: käykääpä lukemassa Marja-Leenan ja Saaran mainiot tekstit mykkäkoulusta eli vaikenemalla rankaisemisesta ja siitä, miten vahingollista se ihmissuhteille on.

Kakkosjurtta

Ystävä kysyi taannoin, mikä on hurttajurtan tilanne viitaten tähän jutaamiseemme tukikohdasta toiseen.

Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.

Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.

Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.

Mutta ei meitä taida laumoinemme enää kerrostaloon saada kuin pakon edessä. Rivitalokin on vähän siinä ja siinä. Niinpä perjantaina teimme hartaan vääntämisen jälkeen kaupat liperiläisestä mummonmökistä, jota ympäröi hehtaarin maatilkku, pieni navetta, maakellari ja liuta omenapuita. Matkaa vanhempien kesäpaikalle ja sen myötä Kuorinka-järven rantaan tulee pari kilometriä, mistä epäilemättä koituu erinäisiä synergiaetuja, kuten ajanmukainen kapulatermi kuuluu. Lisäksi eno puolisoineen asuu noin kilometrin päässä.

Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.

Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.

Pyhän Edmundin raunioilla

Pistäydyin viime viikonloppuna Bury St Edmundsissa, joka on sympaattinen pikkukaupunki noin 40 minuutin junamatkan päässä Cambridgesta. Minua kiinnostivat ennen muuta kaupungin keskustassa sijaitsevat suuren benediktiiniluostarin rauniot. Pohjois-Englannissahan raunioita on tiheässä ja niillä tuli aikanaan vierailtua ahkerasti - asiaa auttoi mahdollisuus liikkua autolla - mutta täällä etelämpänä niiden eteen joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa.

Luostari perustettiin jo vuonna 633, mutta arvoon arvaamattomaan se alkoi nousta 900-luvun alussa. Tuolloin siitä tuli tanskalaisten tappaman saksikuningas Edmundin hautapaikka. Kuningas kohtasi loppunsa vuonna 869 - aikalaislähteet kuvailivat hänen olleen "täynnä nuolia kuin siili piikkejä", minkä lisäksi hänen päänsä leikattiin irti - ja tapahtuma tulkittiin marttyyrikuolemaksi kristinuskon puolesta.

Hautapaikka sieltä raportoiduine ihmeineen alkoi vetää pyhiinvaeltajia ja 1000-luvun alussa vanhan kilvoittelupaikan tilalle rakennettiin benediktiiniluostari. Seuraavat vuosisadat olivat vaiheikkaita käsittäen muun muassa kaupunkilaisten kapinoita varakasta luostaria kohtaan. Vuonna 1539 Bury St Edmundsin luostari lakkautettiin osana Henrik VIII:n masinoimaa luostarilaitoksen purkamista. Kaupunkilaiset käyttivät sen kiviä ja muita rakennustarpeita uusien asumusten rakentamiseen, mutta jäljelle jäivät rauniot, jotka osoittavat luostarin koon sen loiston päivinä.

Sitä, minne kuningas Edmundin jäännökset päätyivät, ei kukaan tiedä.

Alla olevasta kuvasta näkyy, että osa taloista rakennettiin kätevästi osaksi entisen luostarin länsimuuria. Hobitinkoloja etäisesti muistuttavat asunnot ovat vieläkin käytössä.

Lopullisesti

Välillä tosiaan toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa ja energiaa sekä pysyä jyvällä maailman menosta että kirjoittaa siitä silloin, kun jotain järjellistä sanottavaa tuntuisi olevan. Yleensä tyydyn lukemaan muiden järjellisiä sanottavia ja toteamaan itsekseni, että juuri noinhan se on.

Viime aikoina olen seurannut Suomen kuulumisia tyrmistyneenä. En pidä ylisanoista, mutta nimenomaan tyrmistyksestä on ollut kyse. Minne suomalaisilta on kadonnut kaukonäköisyys? Onko sen syönyt kvartaalitalouden aikakäsitys? Vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Ensinnäkin tapaus Talvivaara. Minusta on käsittämätöntä, miten lyhytaikaisen hyödyn toivossa on voitu tehdä päätöksiä ja toimenpiteitä, joilla on saatettu vaaraan suomalaisten tärkein pääoma: puhdas luonto. Kaivostoimintaa vastaan minulla ei ole sinällään mitään - vaikka kiristäisinkin kiireesti nykyistä kaivoslakia! - mutta pelissä on niin paljon, ettei minkäänlaisia oikopolkuja, kepeää päätöksentekoa, hätäilyä tai epämääräisiä kytkentöjä pitäisi sallia.

Ja vaikka kaikki suunniteltaisiin viimeisen päälle, riski on silti olemassa: ihminen voi kuvitella hallitsevansa käynnistämänsä prosessit täydellisesti, mutta yllätykset ja odottamattomat tekijät ovat nimensä mukaisia (esimerkiksi voitaneen ottaa vaikkapa Fukushiman ydinvoimala).

Jos oikein huonosti käy, tussaroinnin ja virhearviointien seurauksena ympäristö voi pilaantua lopullisesti. Ainakin ihmisolennon aikaperspektiivistä katsottuna. Lopullisesti.

Toinen käsittämättömyys on Joensuussa taas vaihteeksi virinnyt hinku purkaa vanhoja rakennuksia. Täällä Englannissa on huimaa, kun tavallisten asuintalojen seinissä saattaa olla vuosilukuja vaikkapa 1500- tai 1600-luvulta. Muuhun Eurooppaan verrattuna Suomen rakennuskanta onkin varsin nuorta. En löytänyt tähän hätään tarkkaa lukua tai lähdettä, mutta muistan nähneeni jossain prosentin, joka kertoi ennen viime sotia rakennettujen talojen määrän Suomen nykyisessä rakennuskannassa. Se oli hyvin pieni. Niin pieni, että kaikkien nenänvarttaan pidemmälle katsovien voisi kuvitella pyrkivän vaalimaan viimeisiä vanhoja rakennuksia silloinkin, kun se ei näytä "taloudellisesti järkevältä".

Kun ne tuhotaan, ne - ja samalla niiden säilömä paikallishistoria - ovat poissa. Lopullisesti. 

Ryhtymistä

Alkuviikon paras lainaus löytyi Näkymättömältä tytöltä: "Loppupäivän yritin päättää mitä tekisin. Siihen sai hyvin käytettyä koko päivän."

Tuohan on Pagistaanissa varsin normaali asiaintila. Pitää hartiavoimin suunnitella, päättää ja pysyä päätöksissään, jos mieli saada jotakin aikaiseksi.

Joskus jonkin asian tekeminen vaatii ensin toista asiaa, jota ennen pitää tehdä jokin muu, jota... Silloin pitää vain kääriä hihansa ja ryhtyä purkamaan vyyhtiä.

Motivaatio ryhtymiseen voi joskus tulla yllättävästä suunnasta. Taannoin esittelemäni Projekti Amazon on riippuvainen erinäisistä muista toimenpiteistä, joista yksi on olohuoneen ison seinän tapetointi (toki sama operaatio on tarkoitus tehdä muillekin seinille, tosin eri tapetilla). Kun kuutio vettä on paikoillaan, sitä ei tee mieli heti siirrellä.

Noin ylipäänsähän meillä on ollut ajatuksena säilyttää talossa alkuperäisenä mahdollisimman paljon: keittiön täyspuiset kaapistot, lautalattiat, lakatut sisäovet ja komerot ja niin edelleen. Jonkinlainen energiaremontti tehtäneen pieteetillä jossain vaiheessa, mutta mitään maanista uudistus- ja ikeointivimmaa tuskin tässä torpassa tullaan meidän aikanamme näkemään.

Mutta se aloittaminen. Kun kerran ryhtyy vanhaa tapettia nyhtämään irti, ei paluuta ole. Oli iskeä rimakauhu; muutakin kiirettä elämässä on, eikä remontin keskellä eläminen ole koskaan erityisen riemastuttavaa. Sitä paitsi epäilimme, että vanhan tapetin nylkeminen irti lastulevyseinästä olisi vähintään viikon tuskainen urakka.

Vaan sattuipa niin hyvin, että sisko kävi perjantaina virkansa puolesta tekemässä talossamme lämpökuvauksen ja testaamassa mökin ilmanpitävyyden. Sen takia piti siirtää ja tyhjentää kirjahyllyjä. Eikä niitä ole järkeä siirtää takaisin vain tyhjentääkseen ne uudelleen sitten hamassa ja epämääräisessä tulevaisuudessa, kun aika tuntuu kypsältä tapetointiprojektille.

Niinpä viikonloppuna tartuimme toimeen. Kuinka ollakaan, vanha tapetti lähti siististi irti. Noin kymmenen tuntia ja seinä oli paljas. Jos saamme tällä viikolla tehtyä pohjatyöt, pääsemme laittamaan uutta seinään jo lauantaina.

Kun kerran saa aloitettua, on helppo jatkaa. Tänään tulee muurari katsastamaan, millaisen varaavan tulisijan saisi 60-luvun avotakan tilalle - tuollaisen, joita muurailtiin tunnelmantuojiksi silloin, kun öljy oli halpaa, ja joista ei ole lämmitysmielessä yhtään mitään iloa (tämä on niitä poikkeuksia, jota ei ole niin väliksi säilyttää alkuperäisestä sisustuksesta).

Jos oikein hyvin käy, tormistaudumme jatkamaan samaan tahtiin muissakin huoneissa, jotka kaipaavat pientä pintasiistimistä lattian hiomisineen ja tapetointeineen. Tai sitten toivumme tästä rutistuksesta seuraavat kaksi vuotta.

Pala Birger Kaipiaisen "Kiurujen yö"-tapettia on lainattu hovihankkijamme Tapettitehdas Pihlgren & Ritolan sivulta.

Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo

Pian sen jälkeen, kun aloimme siipan kanssa viihtyä vakituisemmin toistemme seurassa, hän ilmoitti - omien sanojensa mukaan hyvissä ajoin - ettei tule koskaan rakentamaan minulle taloa. Vastasin ottavani tiedon vastaan ilolla ja helpotuksella.

Tässä asiassa olemme siis olleet saumattoman yksimielisiä: talonrakennukseen ei ryhdytä. Allekirjoittaneella pääsyinä ovat olleet paitsi yleinen kärsimättömyys ja huono epävarmuuden sietokyky, myös se, ettei uusissa taloissa ole koskaan samaa viehätystä ja karismaa kuin vanhoissa, elämää nähneissä (ja usein pihakin on puutonta, apeaa savipeltoa). Mies taas on seurannut tuttaviensa talonrakennusprojekteja, eräitä hyvinkin läheltä: urheilullinen, käsistään kätevä ja perusavulias poikamiesinsinööri olisi kai halutessaan voinut viettää kaiken vapaa-aikansa sokkeleita valaen, seiniä levyttäen ja kattopeltejä kiinnittäen.

Sitä paitsi tunnettua on, että talonrakennusprojektit harvoin menevät suunnitelmien mukaan. Budjetti paukkuu, aikataulu venyy ja jos oikein huonosti käy, talon ollessa lopulta muuttovalmis sinne muuttaakin joku aivan muu, kun rahat ovat loppuneet tai projektiin ja toisiinsa kyllästyneet raken(nut)tajat pistäneet lusikat jakoon ja puolivalmiin torpan myyntiin.

Mikä hurjinta, usein taloa ryhdytään rakentamaan juuri silloin, kun perheessä on pieniä lapsia. Siipan sanojen mukaan voisi kuvitella, että saman kärsimyksen saisi aikaan vaikkapa ampumalla itseään jalkaan.

Kahdeksan neliön lasinen valmiskasvihuone olikin antirakentajille juuri sopivan kokoinen projekti. Parissa viikossa sai kokea miniatyyrikoossa moniaita rakentamisen iloja: tarjouspyynnöt, perustushiekan ja -kivien toimituksen viivästymisen, neuvottelut naapurin kanssa sijainnista, katharttisen möyryämisen ulkona sateessa ja liejussa, kun hupusta valuu niskaan kylmää vettä.

Tomaateille tulee niin ikään lajinsa verran kilohintaa - olettaen siis, että tomaatteja ylipäänsä tulee. Mutta kasvihuone on kiistämättä hieno. Toivotaan, että se kestää myös talven yli (lasin sijaan materiaaliksi olisi voinut valita kennolevyn, mutta siitä tulevat mieleen supermarkettien ostoskärrysuojat).

Osa kasvihuoneen valmistumisen riemusta liittyi kyllä siihen, että kyseessä oli vain kasvihuone. Siihen sekoittui jonkinlaista selviytyjien iloa ja helpotusta; vähän kuin olisi saanut esimakua jostain isosta ja vaarallisesta, jolta kuitenkin onnistui välttymään.

Mummonmökki, neljä huonetta

Taannoin paikallislehdessä oli ilmoitus, jossa haluttiin vuokrata mummonmökki. Tarkempina toiveina esitettiin neljä huonetta, keittiö, sauna ja iso piha.

Tätä sitten joutessamme pohdimme eräässä sosiaalisessa mediassa. Mielikuvat mummonmökistä olivat jokseenkin yksituumaisia ja ainakin kaksi huonetta pienempiä kuin ilmoituksen toivekoti. Paras kommentti tuli eräältä keskusteluun osallistuneelta kulttuuriantropologilta. Hän totesi ilmoituksen olevan oiva esimerkki haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksestä: hänen visiossaan perhe haaveili punamullatusta mökki-idyllistä pioneineen ja ukonhattuineen, mutta lasten jääkiekkokamoja ja pleikkareita sekä iskän kotiteatteria ja äiskän kodinhoitohuonetta olisi turha koettaa mahduttaa kamariin ja hellahuoneeseen.

Ja sen jättitrampoliininkin pitäisi pihalle sopia.

Viime aikoina on tullut useammassakin seurassa pohdiskeltua asumiskulttuurin muutosta. Maallikkohavainnot kun kertovat, että uusissa omakotitaloissa tapaa olla pinta-alaltaan melko pieni - joskin ehkä korkea - olohuone. Muista asuinhuoneista neliöitä löytyykin reilusti. Muutenkin on suosittu suuria taloja, tosin viime aikoina pienempien asumusten kysyntä on ollut kasvamaan päin.

Meidän neljän huoneen ja keittiön torppamme on rakennettu vuonna 1962. Asuinneliöitä on 90, joiden lisäksi alakerrasta löytyy toinen mokoma sauna- ja varastotilaa. Tämänikäisissä ja hieman nuoremmissa taloissa olohuone näyttää usein olevan hulppean suuri, mutta makuuhuoneet nykymittapuun mukaan pieniä (elintaso oli 60-luvulla jo noussut rintamamiestalojen ajoista; kussakin talossa asui yksi perhe ja lapsilla saattoi jo olla ainakin yksi oma huone).

Liekö niin, että muutoksessa heijastuu elämäntapojen muuttuminen yhteisökeskeisestä yksilöllisempään? Ennenhän koko perhe kokoontui katsomaan televisiosta samoja ohjelmia ja viettämään muutenkin aikaa yhteisissä tiloissa. Niin ikään tuttavien luona kyläiltiin enemmän. Nykyisin taas lapsilla näyttää yhä useammin olevan omissa huoneissaan telkkarit, tietokoneet, pelit ja vehkeet. Vapaa-aikaa vietetään ennemmin yksilöinä kuin perheenä, kukin omassa solussaan touhuten ja medioita kuluttaen. Kyläillä ei ehditä tai jakseta, ainakaan spontaanisti arki-iltaisin. Mihin suurta olohuonetta siis tarvittaisiin?

Varmasti taustalla on muitakin arkkitehtonisia trendejä, mutta onhan tuo aika järkeenkäypää - olisi perin outoa, jos ajan henki ei näkyisi kulloisissakin asumuksissa. Saa nähdä, millaisia taloja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä halutaan. Miten ilmastonmuutos ja energiansäästöpaineet näkyvät, ja muuttuuko ihmisten sosiaalinen kulttuuri johonkin suuntaan? Ihannoimatta sen kummemmin menneitä aikoja voinee kysyä, tuleeko yltiöyksilöllisyys joskus tiensä päähän. Entä suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen; onko ihmisillä vielä jonain päivänä enemmän aikaa ja intoa hakeutua toistensa seuraan muutenkin kuin virtuaalisesti?

Nöyrän kiitollisia

Yöt ovat vielä kylmiä ja rapsakoita, mutta valo tuo yhä lähemmäksi läkähdyttävän vihreyden, mullantuoksun, satakielet ja valkovuokkokentät. Muutaman viikon ajan annan tälle maailmankolkalle paljon anteeksi, enkä hetkeen haluaisi asua missään muualla.

Asumisesta puheen ollen, yksityiskohtiin menemättä todettakoon, että Pagistaanin jurtansiirtoprojekti etenee töyssähdellen, mutta etenee yhtä kaikki. Taas kerran maallikot saavat olla nöyrän kiitollisia siitä, että perhepiirissä on talonrakennustekniikan ja korjausrakentamisen asiantuntija. Siskoni tietämystä on ryöstöviljelty ennenkin, emmekä nytkään ole kaihtaneet neuvojen ja konsultaatiokäyntien kinuamista aina tarpeen tullen.

En tiedä, miten meille näillä markkinoilla kävisi ilman häntä. Ohraisesti, arvaan. Moukan tuuri ei aina riitä kantamaan paattia karikoiden yli, kun asia koskee vaikkapa väärin tehtyjä koolauksia, maanvaraisen betonilaatan ongelmia tai seinärakenteen kosteusteknistä toimintaa kastepisteineen.

Tokihan ihmiset tekevät onnistuneita asuntokauppoja omin nokkineenkin vailla huolia huomisesta. Mutta kenties asiantuntijoilta ja kirjallisuudesta tihkunut tieto mahdollisten ongelmien monimuotoisuudesta lisää maallikon tuskaa?

Menshikovin kaakeleita katsomassa

Edelliseen tekstiin ja sen kommentteihin viitaten: kyllä täkäläinen merikaali taitaa sittenkin olla ehtaa merilevää - salaattipurkin pohjasta löytyi kuin löytyikin pikkuisella printillä Okean Treidin Kompanin osoite, josta asia vahvistui.

Vietin eilen vähän löysemmän päivän, koska arkisto on keskiviikkoisin kiinni. En ole mikään kokenut Pietarin-kävijä, mutta sen verran olen kaupungissa ehtinyt aikaani viettää, että tärkeimmät nähtävyydet (nähtävyyden käsite on muuten mahdottoman mielenkiintoinen; mistä muodostuvat ne normit, mitkä missäkin paikassa ovat virallisia nähtävyyksiä) on ehditty katsastaa jo muutamaan kertaan. Olen myös ehtinyt oppia, että Eremitaasiin pitää tehdä täsmäiskuja sen mukaan, mitä kulloinkin haluaa nähdä, jos ylipäänsä haluaa. Sinne ei oikein kannata mennä haahuamaan pariksi tunniksi, koska lopputuloksena on totaalinen uupumus ja pöllähtäneisyys paikan koon ja ylettömyyden myötä.

Mielenkiintoisia ja vielä koluamattomia museoita kaupungissa on valtavasti, mutta aina ei ole museotuulella. Nytkin halusin olla ulkona, joten lähdin joutessani kuljeksimaan Vasilin saarelle, kauemmas keskustan hälinästä ja luksusliikkeiden reunustamasta pääkadusta. Pistäydyin yliopiston kirjakaupassa, kauppahallissa ja pyrkiydyin kirkkoon, joka oli remontin takia kiinni. Palatessani takaisin pitkin rantakatua osuin Menshikovin palatsille, joka tuntui juuri sopivalta kulttuurisuupalalta laiskalle iltapäivälle. Palatsiksi tuo 1700-luvun rakennus oli suorastaan sympaattinen. Sinivalkoisilla koristekaakeleilla kauttaaltaan vuoratut huoneet toivat oudosti mieleen jättiläiskylpyhuoneet.

Mukavaa oli myös se, että jatko-opiskelijakorttia vilauttamalla sisään pääsi ilmaiseksi ja sadalla ruplalla saattoi lunastaa valokuvausoikeuden. Kannattaa pistäytyä!

Pagistaanin muita suosikkeja luiden päälle rakennetussa kaupungissa ovat eläintieteellinen museo - jonka topattu mammutti (oppaan mainio käännös) teki aikoinaan kahdeksanvuotiaaseen valtavan vaikutuksen - ja Pietari Suuren moniaita ja outoja kiinnostuksenkohteita esittelevä Kunstkamera, joka on yksi maailman vanhimmista museoista. Venäläisen taiteen museo on upea paikka, joka ei vyöry hengästyttävästi päälle Eremitaasin tavoin. Jos palatsien loistoa ja kultauksia haluaa nähdä, Moika-joen rannalla sijaitseva Jusupovin palatsi - se, jossa Rasputin pääsi hengestään - on sopivan kokoinen kermaleivos, jolla visuaalinen makeannälkä lähtee loppupäiväksi.

Mutta huomenna iltajunalla kotiin ja tammikuussa taas takaisin.

Balrog

Tänä vuonna aloitetaan Kehä I:n tunnelihanke. Pagistaania asia koskee sikäli, että kalliotunnelia oheisrakenteineen aletaan louhia heittomatkan päähän päämajasta. Projektin etenemistä on siis seurattu kasvavalla levottomuudella ja pohdittu, pitääkö jossain vaiheessa purkaa jurtat ja paeta vuorille.

Tällä viikolla rappukäytävään ilmestyi tiedote. Siinä kerrottiin tammikuussa tehtävistä esitutkimuksista ja pahoiteltiin niiden mahdollisesti aiheuttamaa häiriötä alueen asukkaille. Mies tuumaili, mitä oikein tuleman pitää, jos jo tutkimusvaihetta pitää pyydellä anteeksi.

Sitä paitsi olemme vakuuttuneita, että moinen ryskäminen ja kaivaminen herättää vielä balrogin. Mitäs sitten tehdään, arvoisa Tiehallinto?

Taitokortteli

Aloin valua Pohjois-Karjalasta etelään kolme vuotta sitten. Tänä aikana Joensuun keskustassa tuntuu tapahtuneen enemmän muutoksia kuin sitä ennen viidessätoista vuodessa. On jykevöitetty loivaa jokimaisemaa fallistisilla tötteröillä, on rakennettu jos jonkinlaista ostosparatiisia rättikauppoineen ja nostettu lasi ja betoni kaikin puolin kunniaan. Eipä siinä mitään.

Mutta on tapahtunut muutakin. Kiitos ystävälle, joka ehdotti viime perjantain lounastreffejä Kauppaneuvoksen kahvilaan arvellen, etten ole siellä vielä käynyt.

- Siis missä?

Muistan, miten vuosien ajan haikailtiin parempaa käyttöä jokivarren kauniille, vanhoille taloille, joissa oli lähinnä kaupungin virastoja. Käsityöpuoteja, taidetta, mukavia kahviloita, jotakin joka vetäisi sekä asukkaita että matkailijoita nauttimaan puukorttelin tunnelmasta.

Jotenkin minulta, käypäläiseltä, oli mennyt kokonaan ohi Taitokorttelin avaaminen kuluvan vuoden huhtikuussa. Ystävää odotellessani kuljin silmät pyöreinä Kauppaneuvoksen talon käytävillä. Kurkistelin pikkupuoteihin, pajoihin ja gallerioihin. Ihailin neuvontakeskuksen valoisaa kudontasalia kaakeliuuneineen ja silmäilin houkuttelevaa kurssitarjontaa. Sisäpihalla oli kauppojen lisäksi taidetakomo ja kahvilan ulkoalue.

Upeaa. Loistavaa.

Eräs myyjistä kertoi kesän olleen vielä odotettuakin vilkkaampi. Ihmekös tuo; sijainti torin ja sataman välissä imee ihmiset luontevasti sisään. Kahvilaa ei syyttä ole sanottu Joensuun kauneimmaksi.

Toivonpa sydämestäni menestystä hankkeelle. Hyvät ainekset ja tilaus ovat ainakin olemassa, ovat olleet jo pitkään. Uuden vuosituhannen joensuulaisuus on totta vieköön kaivannut jotakin tällaista (vielä kun pääsisi todistamaan Kerubin ylösnousemusta; silloin voisi jo puhua kulttuurirenessanssista).

In Dublin's fair city

Kun kahdeksan vuotta sitten kävin Irlannissa vaihto-opiskelusyksyn päätteeksi, jäi Dublin näkemättä. Puute korjautui nyt kuuden hengen ja kahden päivän merkkipäivämatkalla.

Puolitoista päivää perillä antoi jo hieman makua kaupungista, ainakin turistien kansoittamasta keskustasta. Yleisvaikutelmaksi pikavisiitistä jäi sympaattinen, hieman rähjäinen arkkitehtoninen sekametelisoppa, jossa maan kasvava talous näkyy nostokurkina ja uusina, lasiseinäisinä toimistorakennuksina.



Virallisia nähtävyyksiä ei kahteen päivään viitsi paljoa ahtaa, mutta jotain kuitenkin. Hulppein käyntipaikoista oli Trinity Collegen kirjaston Long Room. Tiloille ja tunnelmille eivät kuvat tee koskaan oikeutta, joten hallin mittasuhteet, valonhämy, kirjojen määrä ja niiden tuoksu tekivät yllättävän ja mieleenpainuvan vaikutuksen. Sen sijaan Book of Kells oli samasta syystä jonkinlainen antikliimaksi. Painetut kuvat kertovat saman, minkä lasilevyn alla lekottava alkuperäiskappalekin, ja jälkimmäisen näkeminen saa siinä se nyt on-väristysten sijasta aikaan lähinnä hämmästelyä siitä, miten hyvin opus on kestänyt vuosisatojen retuutusta.

Irlannin kansallismuseo oli niin ikään mukava käyntipaikka. Sopivan pieni (museoähky ei ole miellyttävä olotila), hyvin järjestetty ja kaiken lisäksi ilmainen. Pagistaan suosittelee.

Karvainen kansa vietiin reissun ajaksi allekirjoittaneen serkkutytön ja tämän puolison hellään huomaan. Vieraskoreuden karistua sekä vanhempi että nuorempi assistentti olivat kunnostautuneet kyseenalaisessa käytöksessä kumpikin tavallaan. Hakijoiden korvat punoittivat kuunnellessa, kuinka nuorempi oli muun muassa kiivennyt pöydälle ja syönyt rahapuun pistokkaan.
- Eihän sitä tiedä, jos se nyt kakkisi rahaa*, tuumasivat hoitajat, joiden suhtautuminen koiramaisiin vastoinkäymisiin oli ihailtavan laupias.

*Ei kakkinut.

Töllöntyö

Väsätessäni arvostelua kauppahallien historiaa käsittelevästä kirjasta tajuntaan nousi - taas kerran - muuan entisen kotikaupunkini töllöntyö.

Joensuulaiset arvaavatkin jo, mistä on kyse.

Kauppahallien nousukausi ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, jolloin torikaupan hygienia- ja järjestysongelmia pyrittiin saamaan kuriin siirtämällä kaupankäyntiä sisätiloihin. Myös Joensuun torille rakennettiin vuonna 1902 puinen halli kansallisromanttiseen tyyliin. Sitä laajennettiin vielä vuonna 1927.

Vanha kauppahalli palveli kaupunkilaisia aina 60-luvulle saakka. Tuolloin kaupunkiin alettiin kaivata "modernimpaa" ilmettä. Aikansa kukkasena torin toiselle laidalle nousi uusi, matala betonikauppahalli.

Ei siinä mitään. Siinäpähän nousi. Mutta pikkukaupungin pienellä torilla kaksi kauppahallia on aika paljon.

Kaupunkilaiset havahtuivat vasta, kun puuhallin purkamisesta oltiin tekemässä päätöstä kaupunginvaltuustossa. Barrikadeille vanhan hallin säilyttämiseksi kapusivat Muinaistieteellinen toimikunta eli nykyinen Museovirasto, ryhmä joensuulaisia arkkitehteja, julkisivulautakunta, kaupungin rakennustoimisto sekä kaupunginhallitus kaupunginjohtajaa lukuunottamatta. Mutta turha oli potkia edistyksen jaloa aatetta vastaan. Halli myytiin silloisella 710 markalla purettavaksi joulukuussa 1968. Polttopuillahan on aina käyttöä.

On komistuksen perään sittemmin itkettykin, manailtu päättäjien käsittämättömiä aivoituksia ja haaveiltu hallin uudelleenrakentamisesta. Mutta niin se vain on - kerran tuhottua ei takaisin saa. Eikä uudesta vanhaa.

No, kohtahan 60-luvun kauppahalli - aikansa arkkitehtuurin tyylipuhdas edustaja - alkaa olla suojeltavan ikäinen. Mutta luulenpa, että harva perään parkuisi, jos se jonakin kauniina aamuna olisi selittämättömästi kadonnut.

Kuvat on lainattu täältä.

Hajoamisesta ja tiivistymisestä

Helsingin Sanomissa käsiteltiin taas kysymystä yhdyskuntarakenteen hajoamisesta versus tiivistymisestä. EU:han nosti taannoin Suomen pääkaupunkiseudun varoittavaksi esimerkiksi ensin mainitusta. Asutuksen leviäminen laajalle alueelle lisää energiankulutusta ja pirstoo arvokkaita luonto- ja kulttuurimiljöitä.

Niinhän se on. Talo maalla ei ole luonnonläheisyydestään huolimatta se ympäristöystävällisin asumismuoto, jos 300 neliön hirsilinnaa lämmitetään kivihiilisähköllä ja töissä käydään omalla autolla sadan kilometrin päässä.

Tämänpäiväisen artikkelin kirjoittaneet Ympäristökeskuksen tutkijat toteavat kuitenkin, että itse asiassa pääkaupunkiseutu on vuosien myötä tiivistynyt. Keskieurooppalaisesta näkökulmasta se toki on keskimääräistä väljempi. Täällä kun on aikanaan ollut lääniä, johon kaavoittaa ja rakentaa.

Olen itse tuumaillut kysymystä kolutessani lähiseutuja koiran kanssa ja ilman. Tonttimaan tarve ja sen seurauksena vanhojen omakotialueiden pispaloituminen näkyvät kaikkialla. Toisin sanoen vanhojen talojen suuret puutarhatontit lohkotaan tilkuiksi, joille nousee mitä kirjavin valikoima uusia asumuksia.

Järki puhuu toki alueiden tiivistämisen puolesta. Kun kerran suuri osa suomalaisista haluaa pakkautua pääkaupunkiseudulle ja hankkia omakotitalon, on ekologisempaa sulloutua vanhoille asuinalueille, joilta on hyvät kulkuyhteydet työpaikoille ja palveluiden ääreen. Mutta sisäinen esteetikkoni ja historioitsijani huokaavat syvään vanhojen omenapuiden ja syreenipensaiden jäädessä modernien kivitalojen alle. Ei voi kieltää, että vanhan puutaloalueen henki häipyy vääjäämättä asutuksen tiivistyessä.

Paradoksaalista kyllä, historiallinen miljöö ja kulttuurimaisema ovat nousemassa yhä tärkeämmiksi asuntojen myyntivalteiksi luonnonläheisyyden rinnalle, kuten Kansatieteilijäkin kirjoittaa. Markkinamiesten onneksi kyseessä ovat varsin venyvät ja monitulkintaiset käsitteet. Kuten Kansatieteilijän kommenttilaatikossa totesin, Leppävaaran Mäkkylään nousevaa uutta asuinaluetta maalaillaan paikallislehdessä mainoslausein, jotka saavat täällä kauppakeskus Sellon ja kehäykkösen kupeessa jo asuvan hihittämään ääneen:

"Modernia asumista perinteikkäässä kulttuurimaisemassa. Vanha kulttuurimaisema ja luonto ovat Mäkkylässä kouriintuntuvasti läsnä."

Mutta kaikki on suhteellista. Etelä-Leppävaaran puuttomaan kerrostalolabyrinttiin verrattuna junaradan pohjoispuolta voi ehkä pitääkin "perinteikkäänä kulttuurimaisemana". Onhan täällä ollut kuuluisa kummituskin, jota mainostoimistot eivät tosin ole vielä hoksanneet hyödyntää.

Kun vain selkänsä kääntää

Itäinen Joen kaupunki on viime vuosina kunnostautunut keskustan liikerakentamisessa. Vanha (puu)talo toisensa jälkeen on lanattu matalaksi lasi- ja betonikolossien tieltä, sikäli kun niitä on 70-luvun jäljiltä enää pystyssä ollut. Kaupunkikeskustasta on hyvää vauhtia tulossa kliininen, hajuton, mauton ja ehdottoman mieleenpainumaton.

Joulupäivän keskustakierros vanhassa kotikaupungissa paljasti jotain vielä karmeampaa. Vanhan teurastamon punatiiliset rakennukset Suvantosillan vieressä olivat vaihtuneet fallistiseen pytinkiin, johon tulee kuulemma arvokkaita näköala-asuntoja. Kaunis maisema Niinivaaralle peittyy lähes tyystin.

Asuntoja pitää toki rakentaa. Miksei myös joenrannan joutomaille. Mutta minkä vuoksi maisemallisesti herkän alueen uudisrakennukset eivät voi olla vaikkapa parikerroksisia, rantaa myötäileviä puutaloja? Mikä riivaa suunnittelijat ja päättäjät valitsemaan kaupungin keskeiselle paikalle kunnianosoituksen neuvostoliittolaiselle lähiörakentamiselle?

Mie vaan ihmettelen.