Viime vuosisadan puolivälin tienoilla syntyneiden sukupolveen kuuluvana olen näinä aikoina paljon miettinyt maailman muuttumista elämäni aikana.
Turvallisen lapsuuden rajat avartuivat vuosi vuodelta. Yhteiskunta ja Suomi oli lapselle pitkään presidentti Kekkonen, jonka nimeä kuuli aikuisten puheesta ja radiosta. Koulu ja opiskelupolku antoi vauhtia maailman avartumiselle kysymysten heräämisen ja tiedon omaksumisen myötä. Aikuisen kokemuksen ja jatkuvan tiedon hankinnan kautta hahmottunut maailma ei olekaan staattinen, vaan jatkuvassa muutoksessa. Ei ole nykyään maapallon kolkkaa tai avaruuden äärtä, jota tutkimus, kirjallisuus, television uutisvälitys ja dokumenttiohjelmat eivät olisi jo tuoneet omalle reviirille ja tietoisuuteen kuvin ja sanoin.
Tänään maailma on kiihtyvässä muutoksessa, joka tuntuu vaikuttavan elämäämme ja tulevaisuuden näkymiimme entistä rajummalla tavalla. Uusia, pelottavia uhkakuvia nousee, usko ja luottamus entisen kaltaiseen vakauteen tulevaisuudessa horjuu. Paitsi paikallisia konflikteja, sotaa ja rikollisuutta, turvallisuusuhkana on ihmisen hallinnasta ryöstäytyvä digitalisaatio, ympäristön ja ilmaston hallitsemattomat ongelmat. Yhtä lailla tuntuvat olevan hukassa hyvään elämään välttämättä tarvittavat eettiset ja kulttuuriset arvot. Maailmaa näyttävät ohjailevan rahan hegemonia ja ihmisen itsekäs hyödyn tavoittelu, vallan ja kunnian himo.
Emme voi palata alkuun, missä ikinä tuo olikaan. Voimme arvioida vain omaa tähänastista polkuamme. Olenko elänyt arvojeni mukaisesti ja missä menin itse vikaan? Jossakin tätä miettii joku toinenkin. Ihmisyyden ydin on pyrkimys yhteiseen hyvään.
Elämän varrella meihin säilöytyy tapahtumia, tunnelmia ja selkeitä, mutta myös tunnistamattomia tunteita. Ne kerrostuvat muistoina. Siksi olemme välillä vaikeasti ymmärrettäviä itsellemme sekä toisillemme, joskus suorastaan hukassa. Muistot ovat aarrearkkumme, josta voimme aina etsiä hukassa olevaa itseämme ja toisiamme. Tämän opin kymmenen vuoden vaelluksella muistisairaan tädin kanssa.
Olen hiljaa mielessäni ihmetellyt, miksi olen alkanut vieraantua ihmisistä, jopa muutamasta ystävästäkin, joiden kanssa yhteys on kestänyt läpi elämän nuoruudesta asti. Ajattelen, että jos ystävyydessä ei ole tilaa kummankin muuttumiselle, alkaa vieraantuminen. Soitan ystävälle ja toivon kuulevani hänen voinnistaan ja viime aikaisísta tunnelmistaan, myös saavani kertoa omia sen hetkisiä tunnelmiani ja kysymyksiäni. Usein näin tapahtuukin. Joskus vastassa onkin tauoton vyöry minulle vieraiden ihmisten asioita, ajaudun kuuntelijaksi, väsyn ja vetäydyn. Yhteys näivettyy, jos ei synny puolin ja toisin jakamisen ja ymmärretyksi tulemisen kokemusta.
Elämä saattaa tuoda vuosien myötä myös surun, kun tajuaa ystävän liukuvan muistisairauden mukana todellisuuteen, johon ei enää ylety. Voin silti ajatella, että hänessäkin on tallella se ihminen, joka on tuttu pitkältä ajalta, ei vain saa kosketusta enää. Ollaan sellaisen kohtalon äärellä, joka on mahdollista hyväksyä ihmistä hylkäämättä, jos on välittämistä, rakkautta.
On hyvä, että joulu on joka vuosi, ja että se saa olla perinteinen tai erilainen sen mukaan, mikä on tilanne kulloinkin siinä elämänvaiheessa, missä ollaan.
On hyvä, että jouluun saa tulla hitaasti adventtisunnuntai kerrallaan ja matkaan kuuluu itsenäisyyspäivä, jonka merkitys antaa syvyyttä joulukuiselle matkalle.
Sekin on hyvä, että joulumatkaan kuuluu vuodenvaihde, jossa saa silmätä kulunutta vuotta ja aavistella alkavaa tai vain heittäytyä sen matkaan lupauksitta ja pohdinnoitta.
Parhaalta tuntui tänään saada päätös monin aistein nautitulle jouluajalle, antaa kuusen kynttiläin palaa loppuun kuunnellessa Lappeenrannan laulukilpailun finalistien upeita esityksiä ja lähteä huomisaamuna arkeen riisumalla kuusi koristeistaan ja imuroida karisseet neulaset.
Tammikuu – helmikuu; presidentinvaali. Äänestin kahdesti Pekkaa. Alex valittiin. Helmikuu; kuulontutkimuksessa. Ikäkuulo-ongelmaa on. Sota Ukrainassa jatkuu kolmatta vuotta. Maaliskuu; kuulo-ongelman ratkaisu. Satavuotias täti hyvästeltiin hoivakodissa, hän oli valmis lähtöön. Esikoinen, rakkaansa ja teinit pääsiäisaterialla.
Huhtikuu; hautajaisten valmistelu, siunaus ja muistoateria. Perheen vapunaaton brunssi Kuopuksen luona. Toukokuu; Murun synttäreillä. Junamatka Joensuuhun ja hiljainen uurnanlasku. Toisen lääkärikäynti, lähete ja poliklinikkatutkimukset. Työtoveriystävän merkkipäiväkutsuilla. Perheystävien luona kutsuttuna.
Kesäkuu; Murun kanssa taidenäyttelyssä Stadissa. 11.6. tieto tutkimusten tuloksista ja hoitosuunnitelmasta. Yhdessä Kuopuksen ja pikkumurujen kanssa käynti hautausmaalla. Heinäkuu; huojentava tieto viimeisestä tutkimuksesta. Lillamurun kolmivuotissynttärien hulabaloo. Elokuu; Musiikkitalossa pitkästä aikaa, urkukonsertti. Teininuori aloitti lukion – ja Muru yläkoulun Stadissa, molemmilla koulunvaihto.
Syyskuu; Aili Ikosen jumalainen konsertti. Kuopus ja pikkumurut Vaarilassa. Lisää tutkimuksia ja hoitokäyntejä. Pihan syystyöt, yksin. Toisen ensimmäiset toivonsädeannokset klinikalla. Lokakuu; kolme viikkoa toivonsäteitä joka arkipäivä. Pikkumuru täytti 6! Selloakatemian finaali, teininuori menestyi erinomaisesti ikäsarjassaan, sai stipendin. Marraskuu; tädin jäämistön perkausta.
Joulukuu; nuoruusaikaisen ystävän hautajaiset. Iltamusiikki kirkossa, Esikoinen sellossa. Joulurauha kahdestaan aattona ja joulupäivänä. Tapanina perheen isot ja pienet Vaarilassa aterialla. Voimieni murtumapiste. Vuosi vaihtui leväten ja koostuen.
Palkittu kirjailija on tuonut kreikkalaisen mytologian tunnetun tarun suomalaiseen viime vuosisadan lopun todellisuuteen taitavasti. – Lukija nauttii osaavan kertojan muovaamasta vanhasta tarinasta tässäkin muodossa.
Yhteiskuntatieteiden maisteri ja kirjailija Linturin (s. 1979) esikoisromaani Isänmaan tähden oli heti Finlandia palkintoehdokkaana heti ilmestymisvuonna 2011. Sen jälkeen Linturilta julkaistiin kolme romaania, jotka ovat nostaneet Linturin yhdeksi kiinnostavimmista nykykirjailijoista. Äärimmäisellä laidalla on kuvaus köyhtyneen kulttuuriperheen muutosta Töölön arvoasunnosta pääkaupungin laidoille asumaan ja tyttären sopeutumisesta laitakaupungin lasten todelliseen elämään. – Kirjailijan paikoittain käyttämä töksähtelevä, lyhytlauseinen tyyli oudoksutti aluksi, mutta se osoittautui palvelevan juonen monitasoista kehitystä. Tytön tarina tempasi heti mukaansa ja piti pihdeissään yötä myöten loppuun asti – mitä harvoin enää minulle tapahtuu. Elämänmakuinen tarina!
Günter Grass (k.2015) on saksalainen Nobel-palkittu (1999) kirjailija, joka oli myös poliittisesti aktiivinen, osallistui mm. nuoruudessaan natsijoukkoihin. Hänen kirjallinen tuotantonsa on laaja ja sisältää proosaa, runoja, draamaa. Hän opiskeli myös grafiikkaa ja kuvanveistoa. 1900-luvun historiallisia tapahtumia ja eurooppalaista ilmapiiriä kuvaava romaani on kirjoitettu järjestelmällisesti muotoon kukin vuosi per luku ja toimii eläviä ajankuvia taltioivana vuosisadan historiana. – Lukijana olin kiinnostunut paitsi toisen maailmansodan ajan kuvauksesta, erityisesti 1968 tapahtumista Euroopassa sekä oman nuoruuteni ja aikuisuuteni vuosista 1900-luvun loppupuolen Euroopassa.
*
Milan Gundera Naurun ja unohduksen kirja suom. Kirsti Siraste WSOY 1983
Tšekkiläinen runoilija, kirjailija ja poliittinen aktivisti (k.2023) joutui hakemaan turvapaikkaa Ranskasta 1975 kritisoituaan voimakkaasti 1968 vallankumouksen seurauksia maalleen, jäi sinne ja sai Ranskan kansalaisuuden. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Milan_Kundera). Alkuperäinen teos on julkaistu 1978 ja ensimmäinen suomenkielinen painos viisi vuotta myöhemmin. – Nyt kun Tšekin vallankumouksesta on hyvinkin puoli vuosisataa, tuntuu mielenkiintoiselta palata tuolloisen ilmapiirin ja ajatusten kuvaukseen paikalla olleen henkilön tarkkanäköisesti muotoilemina tarinoina. Taiturihan Kundera kirjailijana on eittämättä. Oma mielenkiintonsa on siinäkin, mitä kaikkea muuta Euroopassa on tuonkin jälkeen tapahtunut, missä Venäjä/kommunismi/kansalliset itsenäistymispyrkimykset ovat olleet törmäyskurssilla ja mitä siitä on seurannut.
Toisinaan havaitsen laskeutuneeni olotilaan, jota voisi kuvata hiljaiseksi väreilyksi. Se on läpikuultavaa, puhtaan veden kaltaista, vaimentaa ympäristön äänet, irrottaa mielen kaikista ajallisista pyrkimyksistä ajattomaan aikaan. Väreily on lempeän tuulen kaltainen, tuntuu mielen sisäavaruudessa häikäisemättömänä valona. Sen sisällä on mahdollista syntyä syvä kosketus sieluun, kokea oman olemuksen eheys.
Olotila syntyy, kun lakkaa etsimästä, pyrkimästä tiettyyn tilaan, antautuu hetkeen. Joskus väreily on vastaus nimettömään kaipaukseen. Olen ehkä lueskelemassa hitaalla sykkeellä runokirjaa, ehkä mietiskeleviä tekstejä tai vapaasti hengähteleviä esseitä elämästä. Ehkä olen vain sytyttänyt tuohuksen, levännyt sen tuoksussa sanattomassa rukoushiljaisuudessa, tai jäänyt ajelehtimaan vanhan musiikin luomaan tunnelmaan.
On kuin metsässä samoilun jälkeen saapuisi avaraan maisemaan, jossa mieltä askarruttavat kysymykset hajoavat turhina tuuleen, epävarmuus ja ristiriidat huuhtoutuvat pois. Mikään ei paina, tunteet tyyntyvät, ei iloa ei surua, ei pelkoa, vain lepoa ja luottamusta. Taivashetki, sieluun avautuva kaunis kukka.
Eilen läksimme kauppaan muutamia viimeisiä hankintoja varten. Ei pidetty kiirettä, mikä osoittautui virheeksi; isossa myymälässä oli puoli kymmeneltä jo täysi maailmanlopun tunnelma. Huhhuh, sitä säntäilyä, kiilausta ja jonotusta.
Tänään luonto on laveerannut ikkunamaisemamme harmaanvalkoisin akvarellivärein. Tihuttaa vettä, puiden oksien tumma grafiikka sumussa piirtää joulurauhan maisemaa. Kaupunki on ihmeenomaisesti hiljentynyt, kiireisimmät ovat kai menneet menojaan ja muut uppoutuneet kotioloihinsa.
Toisen hyvin hauduttamasta puurosta unohtui suola, manteleita oli sen sijaan kourallinen. Puuroon kanelia, ripaus sokeria ja luumurusinasoppaa valion purkista – hyvää oli. Turun perinnemeininki kuulosti tosi energiseltä ja juhlavalta, kalskahtiko siinä Nato-Suomen uutta sointia. Kyllä olisi rauha tervetullut Eurooppaan ja Lähi-Itään – edes jouluksi.
Kummipojan perheeltä tuli tunnelmallisia kuvia lapsuuskotini maisemasta illan jouluvalaistuksessa, veljen käynnistä vanhempiemme haudalla ja joulukuusesta heidän tuvassaan. Muutama harvinainen joulutervehdyskin tuli ilahduttamaan – siunattu netti!
Viikko hiipii kohti joulua. Piparitaikina on jääkaapissa tekeytymässä, huomisaamuna ponnistelemme kauppaan ja viiden päivän ruokavarannon kanssa kotiin. On sentään muutama päivä ennen aattoa tässä vielä hitaallekin jouluihmiselle: kauppapäivä, saunapäivä, sunnuntairauha joulutervehdyksille ja siivouspäivä. Kahdenkeskinen jouluaatto ja sitten jonkin verran ponnistelua Tapaninpäivän perhejoulua varten. Sitä toivoimme, ja odotamme hyvillä mielin. Ja paras joululahjamme: Toinen on käynyt tapaamassa lääkäriään ja saanut huojentavia uutisia.
Maailman tilanne ahdistaa. Viimeksi tänään Hesarin toimituspäällikkö Lari Malmberg yritti lievittää ahdistustaan otsikolla ’Kaikki voi mennä ihan hyvin’. Kun esittää väitteen, on hyvä olla perusteluja. Luin kolumnia muutamaan kertaan ja löysinkin, mutta ikävä kyllä, väite ei vakuuta. Se jää ilmaan, kuin hyvänjouluntoivotus monen toivottoman joulunodottajan todellisuudessa.
En halua väitellä asiasta, vaikka minuakin ahdistaa. Historiasta haettuja perusteluja ei puutu tuhon ennusteillekaan. Toimittajathan meille uutiset sanoittavat ja valitsevat, joten heidän ahdistuksensa sekä kyynisyytensä tässä kauhukuvien vyöryssä tuntuu. Vaihtoehto ei silti mielestäni ole lakata seuraamasta uutisointia eli olla vaivaamatta päätään asioilla, joille ei mitään voi. Toivotaan parasta ja varaudutaan pahimpaan – on vanha viisaus, jolla on katetta.
Jokaisella on elämässä tonttinsa. Asennoidun hoitamaan sen niin hyvin kuin kykenen ja olosuhteet sallivat. Koetan torjua kyynisyyttä, toivottomuutta ja nihilismiä, ja olla tyytymättä helppoon ratkaisuun: sulkea silmät siltä, mitä ei halua nähdä – sillä niin menettää samalla ihmisyyden oleellisinta, kauneinta ja upeinta: jaetun ahdistuksen voiman.
Meitä suomalaisia on moneksi. Joulukuun kuudes on hyvä päivä kuulostella missä jamassa kansallinen identiteettimme kulloisessakin ajassa on. Yksi mittari sille on, missä kaikkialla ja miten itsenäisen maamme merkkipäivää juhlistetaan. Ketkä marssivat missäkin muodostelmissa ja missä merkeissä? Ketkä juhlivat presidentin kutsuilla, ja onko juhlan proseduuria päivitetty päämiehen vaihduttua muuten, kuin säätämällä valaistusta valtakunnansalissa ja kutsumalla veteraanit ennakkoon omaan juhlaansa, jossa huomioitiin heidän ikänsä ja kuntonsa entistä paremmin.
Katselimme Linnan juhlia siihen asti, kun presidenttiparien yhteiskuva, ilman Tarja Halosta, oli otettu ja Alex ja Suzanne olivat ensimmäisen valssinsa tanssahtaneet. Mitä kotikatsomoissa tuumittiin, emme tiedä, varmaan media kertoo mitä mieltä mistäkin oltiin. Jotenkin liikuttavalta tuntuu, että yhä täytyy todistaa tätä valtakunnan ainoaa juhlimisen arvoista Juhlaa. Mielessäni viipyy lähtemätön kuva Paula Vesalasta valkoisessa asussa tulkitsemassa veteraanien juhlassa ainutlaatuisella tavallaan Sibeliuksen Finlandiaa. Siinä oli samaa mystistä voimaa kuin aikoinaan Arja Saijonmaan Ystävän laulussa.
