Hermostuttava prosessi

Ihan vielä ei ole tekele kansissa, vasta on oikoluku-urakka meneillään (mittava sellainen, slaavinkielisten alkuperäistekstien ja translitterointien höystämä). Mutta tuollainen päkerrys olisi joka tapauksessa tuloillaan, kustantamon mukaan helmikuussa.

En tiedä muista kirjoja julkaisseista, mutta näin kolmannen omani kynnyksellä on todettava - taas kerran - että minusta koko prosessi on jotenkin perin hermostuttava. Tekstiinsä ehtii kyllästyä moneen kertaan, ja koko ajan jännittää, millaisia asiavirheitä tai muita kamaluuksia siihen omasta ja refereiden urakoinnista huolimatta jää.

Pahinta on, jos oikolukuvaiheessa huomaa, että "ei, tuohan olisi pitänyt tehdä ihan toisella tavalla", kun silloin asialle ei voi enää oikeastaan mitään. Oikovedoksiahan ei saa repostella enempää kuin on välttämätöntä lyöntivirheiden ja muiden pienten fiksauksien osalta (muistelen kyllä, että edellisen samassa sarjassa ilmestyneen kirjani osalta kinusin armoa muutaman lisärivin verran).

Ja jos luulette, että kirja-arvioita kirjoitetaan vain kaunokirjoista, niin ei - kyllä nämä tieteelliset teoksetkin ruoditaan. Jos tuuri käy, ruotiminen tapahtuu mitä arvovaltaisimmissa kansainvälisissä julkaisuissa, eikä niissä päätä silitellä. Aina saa kärsiä ja hävetä!

Aika ajoin

De Monstrorum Natura, Caussis, et Differentis (Padua, 1634)

Yli yksitoista vuotta tätä blogia kirjoitelleena mietin aika ajoin, pitäisikö koko konsepti jotenkin uudistaa. Ihailen kovasti muun muassa bloggaavia kollegoitani, jotka muun kirjoitustyönsä ohessa jaksavat säännöllisesti kommentoida ja taustoittaa ajankohtaisia aiheita tai kertoa milloin mistäkin historian ilmiöstä tai sattumuksesta. Olisiko minusta siihen? Ehtisinkö? Viitsisinkö? Saisinko aikaiseksi?

Luulen, että jos alun alkaen olisin perustanut työhön liittyvän blogin, tilanne olisi toisenlainen ja Pagistaanin sisältö yhtenäisempää. Mutta tämä on aina ollut vapaamuotoinen virtuaalinen verbaalijumppa-alusta, jotakin päiväkirjan ja pakinoinnin välistä, vailla tutkimus- ja lehtityön reunaehtoja ja paineita kirjoittaa jostakin tietystä asiasta - tai olla kirjoittamatta, sen puoleen. Ei ole ollut pakko olla tieteellinen tai hauska tai syvällinen tai ajankohtainen (ja sehän näkyy, toim. huom.).

Ei ole myöskään tarvinnut rajata aiheita minkään tietyn teeman sisälle, mikä lienee puolestaan heijastunut lukijamääriin viimeistään siinä vaiheessa, kun blogibuumi räjähti käsiin ja internet täyttyi käsityö-, muoti- ja ruoka-aiheisista blogeista. Samoihin aikoihin vanhat taistelutoverit - allekirjoittanut mukaan lukien - siirtyivät vaihtamaan ajatuksia ensisijaisesti Facebookiin ja muihin sosiaalisiin medioihin. Toisaalta lukijamääristäkään en ole kantanut koskaan huolta. On aina kivaa, jos joku kommentoi, mutta ei minua haittaa täällä itseksenikään jorista (jos haittaisi, olisin varmaan laittanut pillit pussiin jo vuosia sitten, toim. huom.).

Ehkä yritän uudistua ja aktivoitua tällä saralla. Ehkä näen valon ja alan valistaa teitä, harvat mutta rakkaat lukijani, venäläisen historiankirjoituksen ihmeistä tai yleisemmin identiteettejä muokkaavista narratiiveistä. Ehkä opettelen virkkaamaan ja täytän Pagistaanin kuvilla sutermullukoista, jotka saattavat olla merietanoita tai sitten eivät. Ehkä jatkan entiseen malliin tekemällä tällaisen "pitäisikö"-metabloggauksen aina parin vuoden välein ja pitäydyn muuten vanhoissa tavoissani kuin entisajan isännät sarkahousuissaan.

Viimeinen "ehkä" lienee todennäköisin skenaario, mutta aika näyttää. Kun ei tätä lopettaakaan kokonaan osaa. 

On tehty ja ei ole

Tehtiin kesäreissu Englantiin ja Sveitsiin. Tultiin aiottua aiemmin takaisin, kun allekirjoittaneen jalka suuttui vuoristopatikan kahdesta ensimmäisestä, hyvin asfalttipitoisesta päivästä. Nelitonniset jäivät tällä reissulla kiipeämättä, mutta eiväthän ne mihinkään katoa.

Sittemmin on tehty remonttia. On hoideltu siipan tikattua sormea, josta oikohöylä silpaisi palan. On kirjoitettu käsikirjoitusta ja puurrettu valmiiksi pari luvattua pienempää kirjoitushommaa. On pidetty huolta eläinlaumasta ja koetettu nukkua ja liikkua riittävästi.

Mustikoita ei ole kerätty, eikä kantarelleja, joita on sosiaalisesta mediasta päätellen tänä vuonna paljon. Ei ole myöskään ladattu reissukuvia kamerasta, ei otettu uusia kuvia, ei kirjoitettu blogia, ei tavattu ystäviä, ei hoidettu pihaa muuten kuin pakollisten ruohonleikkuiden verran.

Mutta taistelunsa on joskus pakko valita.

Kunhan

Taas pikainen päivitys: talomme myikin itsensä heittämällä viidessä päivässä, jo ennen varsinaista ensiesittelyä. Edellisessä postauksessa olevaa linkkiä ei siis kannata enää klikkailla; välittäjä poisti ilmoituksen saman tien. Jos kaikki menee hyvin, viikon päästä meillä on omistuksessamme yksi kiinteistö vähemmän (ja melkoisesti vähemmän velkaa). Kahden viikon päästä - toivon mukaan - kaikki omaisuutemme sijaitsee yhdessä paikassa.

No, jaeltuna sinne tänne, mutta samassa kunnassa joka tapauksessa.

Huomenna yliopistolla alkavat torstaista lauantaihin kestävät promootiokinkerit. Kunhan niistä, muutosta, sadonkorjuusta, marja- ja sienikaudesta sekä muutamasta aikaa, ajatusta ja symbolista tupakkaa vievästä Akatemia-hakemuksesta on selvitty, Pagistaankin vilkastunee taas - ehkäpä niiden edelleen käsittelemättömien reissukuvien merkeissä, tahikka arbitraaristen höpinöiden. Tarinoiden taso tuskin tästä nousee semminkään, kun vuoden sisään olisi saatava valmiiksi jälleen yksi vuoren kokoiselta näyttävä kirjaprojekti. No rest for the wicked. 

Kana ja tuulihaukka

Ei, otsikko ei viittaa englantilaiseen pubiin. Mahdollista se kyllä olisi.

Olin jo iltapuhteenani naputtelemassa tarinaa Doverin linnasta, kun osuin lukemaan Jukka Kemppisen pakinointia puhetaidosta tai pikemminkin -taidottomuudesta. Se sattui niin makeasti yksiin viime aikojen mietteideni kanssa, etten malttanut olla tarttumatta aiheeseen. Kemppistä lainaten:

Roomalainen perinne tuntee ja ylistää useitakin huonoja puhujia, ja Kreikassa oli kokonainen maakunta, Lakedaimon eli Sparta, jonka asukkaat olivat kuuluisia vähäsanaisuudestaan. Samaa ominaisuutta muuten ylistetään myös viikinkikirjallisuudessa.

Omassa historiassamme henkilöitä, joita kirjallisten muistiinpanojen mukaan ei ympäröinyt seurallinen puheensorina, olivat esimerkiksi Mannerheim ja Ryti. Lisäisin mielelläni Tannerin, mutta en ole aivan varma. Kaikki mainitut olivat ainakin jokseenkin kehnoja puheen pitäjiä, eikä ole tietoa, että he olisivat koskaan puhuneet ketään pyörryksiin.

Täällä Cambridgessa olen yllättynyt siitä, miten moni lukee esitelmän tai luennon suoraan paperista. Hyvin moni. Enkä puhu nyt opiskelijoista. Vain kerran olen osunut kuuntelemaan sarjaa, jossa luennoitsija kuljeskeli yleisön edessä kuin olohuoneessaan ja piti kolme briljanttia esitelmää - ilman paperin paperia ja silmin nähden esiintymisestä nauttien. Jos hänellä jotain muistiinpanoja oli, ei niistä vilaustakaan näkynyt ainakaan auditorion takariveille.

Entä allekirjoittanut? Oikeastaan täällä olen taas tullut pohtineeksi sitä tosiasiaa, etten ole luontainen puhuja. En millään kielellä, en missään tilanteessa. Ajattelen kirjoittamalla, en puhumalla. Suullisesti muotoilen asiat hitaasti ja tarvitsen siihen kiireettömyyden tunnetta. Usein lopputulos tuntuu jäävän räpistelyksi. Kirjoittamalla taas pääsen lentoon saman tien. Ja se lento on enimmäkseen helppoa, kepeää ja nautinnollista. Ero on kuin kanalla ja tuulihaukalla.

En jännitä esiintymistä yleisön edessä, enkä kammoksu esimerkiksi luentojen pitämistä. En myöskään lue sanottavaani paperista yleisöön katsomatta, mutta tarkan kirjallisen konseptin etenemiselleni tarvitsen. Niin ikään koen aina alisuoriutuvani tilanteissa, joissa joudun reagoimaan kysymyksiin ilman miettimisaikaa, vaikka aihe olisi läpeensä tuttu. Esimerkkeinä mainittakoon haastattelut ja yleisön kysymyksiin vastaaminen esitelmän päätteeksi. Selviän niistä miten kuten, mutta tunnen itseni hyvin kiusaantuneeksi ja kankeaksi. Se ei kuulemma päälle päin näy - ainakaan aina - mutta kokemusta se ei miksikään muuta.

Moni kollega on sanonut nauttineensa väitöstilaisuudestaan täysin siemauksin vauhtiin päästyään. Minä olen luonut puhujaan sivusilmäyksen ja pysynyt hiljaa.

Toki kyseessä on taito, joka jonkin verran kehittyy kokemuksen ja ajan myötä. Monen vuoden etätyöt eivät liene suullista ilmaisua parantaneet, mitä tulee kykyyn käydä spontaania keskustelua oman alan asioista. Mutta uskon yhä vakaammin, että se on myös taipumuskysymys. Yksi ilmaisee itseään paremmin tekstillä, toinen puheella. Joiltakin onnekkailta molemmat onnistuvat yhtä hyvin.

Kysymisessä olen kyllä taitava. Ehkä siksi toimittajan työt luonnistuvat. Olen myös mielelläni niiden joukossa, jotka esittävät kysymyksiä luennon päätteeksi. Mutta poliitikkona olisin surkea tapaus. Jos sanottavaa joskus löytyisikin, vakuuttavan sanomisen kyvyn kanssa olisi niin ja näin - ainakin, jos puhetta ei olisi aikaa muotoilla huolella etukäteen. Kemppisen sanat vahvistavat ajatustani, että järjestys on juuri päinvastainen suhteessa siihen, mitä nykyään vaaditaan:

Sujuvuuden ihanne ei ole ongelmaton. Silti jotenkin tuntuu, että tämän hetken politiikassa ja muussa julkisessa elämässä sanojensa punnitsija ei potkisi pitkälle. Elämmekö puppupuheiden korkeasuhdanteessa?

Pidän kyllä tuosta ystävällisestä kuvauksesta "sanojen punnitsija". Synkempinä hetkinä olen määritellyt kaltaiseni kankeakielisen puhujan suorasanaisemmin.

Toki mielessäni vain. Tai kenties kirjaimin.

Vielä kuukausi

Jotain kertonee se, että muistelen kirjoittaneeni blogia ahkerimmin sinä syksynä, jona siivosin Tampereen Työväen Teatteria.

Näköjään laiskimmin kirjoitan silloin, kun teen täyspäiväisesti toimittajan töitä. En ole tehnyt niitä tällä intensiteetillä sen jälkeen, kun aloitin bloggaamisen, joten yhdistelmä on uusi.

Tutkijan hommissa mennään jossakin keskivaiheilla: bloggaan innokkaammin silloin, kun töissä on aineiston keräämistä enemmän kuin kirjoittamista.

Loogista sinällään.

Kesätöitä on jäljellä vielä kuukausi. Aamuisin kömmin koirien kanssa mökkiaitasta kuuden pintaan, nuuhkin ilmaa, käyn ehkä juoksemassa ja suihkussa (olen ollut aamu-uintien suhteen hävettävän laiska), keitän kaurapuuroa kolmelle - itselleni ja vanhemmille, joiden nurkissa siis notkun - ja täyden pannullisen kahvia termoskannuun. Syön oman puuroni pellavansiemenöljyn kanssa ja kuorin jälkiruoaksi appelsiinin.

Kahvin juon yleensä vasta töissä. Kirkonkylälle ajan laina-autolla kymmenessä minuutissa metsien ja peltojen läpi mutkittelevaa maantietä pitkin. Päivän juoksen monenkirjavilla keikoilla navetoissa, virastoissa, metsissä, kodeissa ja pellonlaidoilla, kirjoitan, ideoin, kuvaan, käsittelen kuvia ja opettelen kaiken sivussa vähän taittamista. Illallakin voi olla töitä, samoin viikonloppuisin, mutta se kuuluu toimenkuvaan.

Paikallislehtityötä ei kuulemma oikein toimittajapiireissä arvosteta. En ymmärrä, miksi. Se on kuitenkin monipuolisinta, mitä tällä alalla voi tehdä. Olen aina miettinyt, että tuskastuisin, jos en saisi esimerkiksi kuvittaa ollenkaan omia juttujani, tai jos aiheet annettaisiin ylhäältä päin, tai jos joutuisin kirjoittamaan vain jostakin tietystä aihepiiristä.

Kun intoilin siskolleni, että arvelisin olevani tyytyväisin, jos voisin asua jälleen maalla - Pohjois-Karjalassa vieläpä - tehden tutkijantöitä talvet ja toimittajantöitä kesät, hän katsoi hieman vinosti ja kysyi, koska sitten lomailisin.

Niin. Kysymys on toki aiheellinen. Yhtä kaikki, ainakin tämän kesän jaksan näin. Saa nähdä, miten käy syksyllä. Iskeekö väsymys, kun pitäisi taas luoda nahkansa tutkijaksi ja ryhtyä luomaan toisenlaista, työläämpää, hitaammin muotoutuvaa ja hautuvaa uutta?

Mutta siihen on vielä aikaa.   

Virheistä

On itse asiassa varsin virkistävää kirjoittaa pitkästä aikaa "kertakäyttötekstejä", kuten toimituspäällikkömme lehtijuttuja kuvaili. Vaikka tahti on kiivaampi kuin tutkimustöissä ja tekstiä on tuotettava paljon ja nopeasti, jokin osa pääkopasta lepää.

Luulen, että osin syynä on juuri tekstien kertakäyttöisyys ja ajankohtaisuus. Jos journalistiseen tekstiin livahtaa jokin faktavirhe tai muu moka, palaute ja torut tulevat heti. Sitten pahoitellaan ja laitetaan mahdollinen oikaisu seuraavaan lehteen. Se siitä. Toki alkuaikoina tuntui maailmanlopulta, jos joku soitti toimitukseen ja ilmoitti vaikkapa nimensä olleen jutussa väärin. Myöhemmin mokiin oppi suhtautumaan filosofisemmin. Harmitti toki, mutta ei niitä jäänyt sen kummemmin veivaamaan oikaisun jälkeen.

Sen sijaan tieteellisiä julkaisuja väsätessä takaraivossa karhaa koko ajan synkkä tietoisuus siitä, että painoon ja kansiin saakka ehtinyt pukki on ja pysyy. Pahimmassa tapauksessa se alkaa elää omaa elämäänsä, kun seuraava tutkija hyvässä uskossa viittaa siihen omassa julkaisussaan. Ehkä väistämättömiin paino- ja muihin virheisiin alkaa suhtautua rennommin, kun julkaisuluettelo karttuu, mutta vielä tässä vaiheessa ne ovat omiaan aiheuttamaan unettomia öitä ja todennäköisesti suhteetonta itseruoskintaa.

Ryömiskelyä ja konttailua

Pagistaaniin on monen vuoden haikailun jälkeen rantautunut makro-objektiivi. Siitä lämmin kiitos Joensuun kotiväelle, joka teki tämän hyvin tervetulleen lahjoituksen allekirjoittaneen taannoisen tohtoroitumisen tiimoilta. En toki odottanut mitään väitöslahjoja - läheisten kärsivällisyydessä ja tuessa oli ihan tarpeeksi - mutta sain niitä kuitenkin, hienoja sellaisia.

Hankinta on ollut taloudessa vasta pari tuntia ja ilta alkaa hämärtää, joten kovin suurisuuntaisia kuvauskokeiluja ei ole vielä ehditty tehdä. Luvassa lienee kuitenkin riemukkaita hetkiä (myös kanssaihmisille), koska vaatimaton valokuvausharrastukseni on jo tähän mennessä tarkoittanut pitkälti maassa ryömiskelyä ja puskissa konttailua.

Harmillisen vähällä käytöllä ollutta kuvasilmää verryttänee myös se, että lähden kesäksi Pohjois-Karjalaan toimittajantöihin. Lienee terveellistä tehdä välillä oikeaa työtä, jossa saa tavata eläviä ihmisiä ja kirjoittaa nykyhetken asioista - historia-alan työsarkaa sinällään vähättelemättä. Huimat kahdeksan vuotta on ehtinyt vierähtää edellisestä kesätoimittajan pestistä! Erinäisiä journalistisia keikkatöitä on tullut tehtyä satunnaisesti senkin jälkeen, joten toivon mukaan saan vielä viritettyä itseni lehtitekstien taajuudelle.

On myös hyvä tankata sitä oikeaa kotiseutua varastoon, kun näillä näkymin suuntaan syksyllä Englantiin ja palaan vasta kesän korvalla. Tiedossa on siis melkoisen liikkuvainen vuosi. Siipparaukalta tällainen retuaminen kysyy toki kärsivällisyyttä. Mutta onneksi meillä on ennestään puolentoista vuoden kokemus niin sanotusta etäsuhteesta.

Tulkintoja

Kirjailija Kirsti Ellilä pohtii kiintoisaa ilmiötä: ihmiset voivat sujuvasti tulkita olevansa samaa mieltä silloinkin, kun kyse on selvästi kahdesta eri mielipiteestä.

Sittemmin olen entistä systemaattisemmin tehnyt havaintoja siitä kuinka hauras on sanojen luoma yhteys. Samoihin sanoihin liitämme kukin täysin omat merkityssisältömme. Ihmeellistä, että yhteiskunta näinkin hyvin pysyy kasassa ja pystytään edes jonkinlaista yhteisymmärrystä luomaan eri toimijoiden välille.

Hyvä huomio. Mutta ehkä yhteisymmärrys syntyy juuri siksi, että omat tulkintamme eri ihmisten sanomisista korjaavat niitä parempaan linjaan toistensa - ja omiemme - kanssa?

Ja toisaalta: yhtä lailla ihmiset voivat tulkita olevansa eri mieltä silloin, kun puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Olettaisin, että tulkintaa sävyttävät aina keskustelutilanne, keskustelun tavoite ja keskustelijoiden välinen suhde. Voisikohan tässä yhteydessä puhua konsensus- tai konfliktihakuisuudesta?

Olen aina - tai ainakin aikuisiällä - kirjoittanut mieluummin kuin puhunut. Jos voin lähettää sähköpostia, teen niin mieluummin kuin soitan. Yksi syy on epäilemättä oman selustan varmistaminen ja konfliktien välttely: kirjoittaessani voin valita sanani huolellisemmin ja siten pyrkiä jo etukäteen välttämään väärin ymmärtämisen mahdollisuuden. Kammoksun ennen muuta niitä turhauttavia, typeriä tilanteita, joissa keskustelukumppani tahattomasti tai tahallaan tulkitsee sanavalintojani - tai mikä vielä pahempaa, äänensävyjäni - omista oletuksistaan tai traumoistaan käsin ja loukkaantuu asioista, joita kuvittelee rivien välistä lukevansa.

En tietenkään voi olla vastuussa toisten tulkinnoista tai mielenliikkeistä, vain omista sanomisistani, ja ne ovat kaksi eri asiaa (miten vaikea läksy tämä onkaan ollut oppia). Yritän silti mieluummin täyttää rivien välit valmiiksi itse, olla mahdollisimman yksiselitteinen.

Sosiaalinen media on kyllä tehokkaasti opettanut, että ainakin arkikeskustelussa kirjoitetun sanan luoma turvallisuudentunne on petollinen. Kirjoitettu, spontaani kommentti on aivan yhtä herkkä tulkinnoille kuin puhuttukin. Paradoksaalisesti kenties jopa herkempi, kun ne yhtä lailla tulkinnoille alttiit äänensävyt ja ilmeet puuttuvat.

Yhteyden luominen ja ylläpitäminen eri todellisuuksien välillä ei ole helppoa, mutta ei meillä taida olla vaihtoehtoja. Yrittää pitää.

Pesästä lähtö

Vietän viimeisiä päiviä projektitutkijana - ainakin tällä haavaa. Toukokuun alusta siirryn vuodeksi Koneen säätiön tietokirja-apurahalle. Tuon vuoden aikana pitäisi saada aikaiseksi vielä yksi kirja väitöskirjan teemoja sivuten, suomeksi tällä kertaa.

Toisaalta hauskaa, toisaalta haluaisin jo lähteä luostarista ja siirtyä eteenpäin.

Mitä lähtemiseen tulee, ehdin olla alma materini opiskelijana tai leivissä yhtäjaksoisesti viisitoista ja puoli vuotta. Miten aika juokseekaan! Tuskin yhteinen taipaleemme kokonaan tähän päättyy, vaikka ammatillinen tulevaisuuteni onkin ensi keväästä alkaen taas avoin.

Tai mistäpä sitä koskaan tietää, mihin elämä viskaa.

Kirjoittaa aion joka tapauksessa muutakin nyt tulevan vuoden aikana, toivon mukaan myös blogia hieman paneutuneemmin. Ja kuvata enemmän.

Tuo ulkomaailmaa ihmettelevä sinitiaisen poikanen on pihapönttömme asukki viime kesältä. Kuva on vähän epätarkka; poikaset lähtivät maailmalle niin nopeasti, etten ehtinyt virittää jalustaa kuistille.

Ratapihalla mielen takerrun vaihteeseen

Kieliasiaa tämäkin. Sain englanninkielisen käsikirjoituksen jokunen viikko sitten maailmalle ja kuvittelin, että yleistajuisen kirjan kirjoittaminen suomeksi samasta aihepiiristä lähtisi rullaamaan kuin itsestään. Omalla äidinkielellä kirjoittaminen ulkomaaksi ähertämisen jälkeen olisi silkkaa verbaliikan vapaata virtausta ja idiomien riemujuhlaa!

Mistä lienen moista päähäni saanut. Pari viikkoa istuin ja tuskailin ja sain aikaiseksi vasta rungon eli alustavan sisällysluettelon. Kokonaisuuden hahmottelu on tietysti edellytys kirjoittamiselle ja lähtökohta koko projektille. Mutta itse tekstihana oli tähän päivään saakka kiinni niin tiukasti, ettei ollut toivoakaan saada sitä väännettyä auki.

Tänään sain sitten ensimmäiset 500 sanaa tikistettyä näytölle aiheesta, jota olen kalunnut sen seitsemän vuotta. Lennokkuus ja rentous on noistakin vaivalla puserretuista sanoista vielä kaukana.

Ilmeisesti ottaa aikansa saada kielivaihde kääntymään päässä: vaikka teema on tuttu, kirjoituskieli ei muutukaan käden käänteessä edes itselle edulliseen suuntaan. Toisaalta lienen vielä mentaalisesti maitohapoilla syksyn edellisistä rutistuksista. Kokeneemmilta jatkuva julkaiseminen sujunee enemmän tai vähemmän rutiinilla, minulta ei.

Sitä kyllä mietin, että onneksi olen satunnaisten suomenkielisten artikkelien ja lehtijuttujen lisäksi kirjoittanut myös blogia epäsäännöllisen säännöllisesti. Urheilukieltä edelleen käyttääkseni se lienee pitänyt jonkinlaista peruskuntoa yllä; verbaaliverryttelyn nimissähän koko bloggaamisen aloitinkin liki kuusi vuotta sitten.