Rakennettiinko Turun tuomiokirkko 1200-luvulla?

Turun Sanomat julkaisi 13.7. uutisen tärkeästä tutkimuksesta: Åbo Akademin monitieteinen tutkimusryhmä oli ottanut Turun tuomiokirkon sakariston keskiaikaisesta muurauksesta laastinäytteitä ja ajoittanut muuraamisen 1290-luvulle laastiin sen kuivuessa jääneen hiilen radioaktiivisen C14-isotoopin avulla. Tulos perustuu 21 mittaukseen, jotka on tehty 5 kalkkinäytteestä ja yhdestä puutikusta. Tulos vaikuttaa luotettavalta, mutta miksi sitten Turun Sanomien kainalojutussa kivikirkkojen ajoituksen huipputuntija Markus Hiekkanen tyrmää ajoituksen, ja miksi ajoituksella oikeastaan on mitään väliä?

Tuomiokirkon sakaristo on muuttanut muotoaan moneen otteeseen. Kuvassa näkyy heikosti kirkkosalin puolelta kuvattu ensimmäisen sakariston päätykolmio, jonka arkeologi Juhani Rinne hahmotteli seinään 1920-luvulla. Myöhempi tutkimus on osoittanut tulkinnan vääräksi: kirkkosalin puolella näkyvät kivirakenteet liittyvät kirkon varhaisimpaan ulkoseinään eivätkä sakaristoon. Vanhin sakaristo sijaitsi kuitenkin tosiasiassakin tämän seinän toisella puolella. Kuva: Ilari Aalto.

Turun tuomiokirkko, samoin kuin oikeastaan kaikki Euroopan useammassa vaiheessa rakennetut keskiaikaiset katedraalit, on rakennushistoriallisesti erittäin haastava kohde, joka on saanut monet taidehistorioitsijat ja arkeologit raapimaan päätään. Tuomiokirkkoa on keskiajalla parin vuosisadan ajan laajennettu samalla kun vanhempia osia on purettu ja muuteltu. Kirjalliset lähteet tarjoavat vain vähän tarttumapintaa muutosten jäljittämiseen: ainoastaan yksi tuomiokirkon rakennusvaihe, keskilaivan eli kirkon keskikäytävän holvien korottaminen on kirjallisista lähteistä ajoitettavissa tarkkaan vuoteen 1466, jolloin muurarimestari Petrus kuittasi työryhmänsä kanssa palkkion korotustyöstä. Myös Pyhän Ruumiin kuorin ajoitus (1420-luku) ja nykyisen pääkuorin eli Kaikkien Pyhien kappelin ajoitus (1466–1477) tunnetaan melkoisella varmuudella. Muilta osilta tuomiokirkon rakenteiden ajoitus täytyy tulkita rakennusosen järjestyksen ja tyylipiirteiden avulla.

Sakariston ajoituksella on väliä kolmestakin syystä:

1) Oleellisin on kysymys siitä, onko kalkkilaastiajoitus kehittynyt niin luotettavaksi menetelmäksi, että pelkästään sen avulla voidaan jo ajoittaa muurattuja rakenteita. Tämä tarjoaisi upean uuden työkalun rakennusarkeologian työkalupakkiin. 

2) Toisekseen tuomiokirkon vanhimman muuratun rakennusosan ajoitus on keskeisessä roolissa, kun tutkijat yrittävät hahmottaa kivikirkkorakentamisen leviämistä Manner-Suomeen. Tieto on tärkeä myös tuomiokirkon rakennushistorian ryhmittelyn kannalta.

3) Välillisesti ajoitus liittyy kysymykseen siitä, milloin Turun kaupunki on perustettu. Vanhimman ajoituksen mukaan kaupunki olisi perustettu Koroisten piispanistuimen myötä vuonna 1229, mutta kaupunkiarkeologit ovat varsin yksimielisiä siitä, että Turun kaupunki on todellisuudessa perustettu nykyiselle paikalleen vuoden 1300 tienoilla, vuosikymmen suuntaan tai toiseen.

Kysymys vanhimman kivisakariston ajoituksesta on keskeinen, koska sitä pidetään tuomiokirkon vanhimpana osana. Ensiksi Unikankareen kummulle Turkuun rakennettiin puinen tuomiokirkko, joka sai pohjoispuolelleen kivisen sakariston. Tutkijat pitävät tuomiokirkon vihkimisvuotena yleisesti vuotta 1300, jolloin keskiajalta säilynyt lyhyt piispankronikka (osana ns. Palmsköldin katkelmaa) mainitsee tuomiokirkon tulleen vihityksi. Aikaisempi tuomiokirkko sijaitsi hieman Aurajokea ylävirtaan Koroistenniemessä, mistä 1900-luvun taitteessa kaivettiin esiin hirsikirkon perustukset. 

Otetaan pieni sivujuonne tuomiokirkon vihkimisen ajankohtaan: Tuomiokirkon tarkkana vihkimispäivänä pidetään 17. kesäkuuta vuonna 1300, koska tätä päivämäärää vietettiin myöhäiskeskiajalla vuosittain kirkon vihkimisjuhlana. Ilkka Taitto on kuitenkin nostanut esiin Missa et officium Sancti Henrici -teoksessa (1999) kiinnostavan huomion, joka kyseenalaistaa vihkimisen tapahtuneen juuri sinä päivänä. Turun tuomiokapituli nimittäin kokoontui 17. kesäkuuta vuonna 1309 tuomiokirkkoon vahvistamaan Ragvaldin valinnan Turun piispaksi. Tapauksesta kirjoitettiin asiakirja, jossa päivämääräksi ilmoitettiin Pyhän Botulfin päivä, siis juuri 17. kesäkuuta. Päivämäärät olivat keskiajalla tärkeitä, eikä tuomiokapituli varmasti olisi määrittänyt päivää Botulfin päivän mukaan, jos samana päivänä olisi jo silloin vietetty tuomiokirkon vihkimisjuhlaa. Tuomiokirkon alkuperäisen vihkimisjuhlan on siis täytynyt olla jokin muu päivämäärä, ja 17. kesäkuuta valikoitui juhlapäiväksi myöhemmin 1300-luvulla sen jälkeen, kun Pyhän Henrikin luut siirrettiin tuomiokirkkoon juhlallisesti Nousiaisista. Asiakirjasta voidaan siis epäsuorasti päätellä, ettei myöskään tämä pyhien luiden siirto ollut vielä tapahtunut vuonna 1309.

Mutta piispallisista luista laastiajoitukseen: Turun Sanomat antaa ymmärtää, että ajoitustulos olisi yksiselitteinen, ja sakariston ajoitus vuosien 1276–1296 väliin sopisi hyvin yhteen asiakirjatietoon, jonka mukaan piispa Maunu I vihittiin tuomiokirkon sakaristossa piispaksi vuonna 1291. Kuulostaa hyvältä, mutta asiakirjalähteestä ei oikeasti voida lukea, mistä materiaalista sakaristo oli rakennettu, ja oliko kyseessä edes nykyisellä paikalla sijainnut tuomiokirkko vai Turun Koroisissa ollut vanhempi tuomiokirkko. Nyt saatu tutkimustulos antaa vahvan viitteen siitä, että sakaristo olisi ollut muurattu jo 1290-luvulla, mutta toisin kuin tutkijaryhmä esittää, tulokset eivät sulje aukottomasti pois muita vaihtoehtoja.

Auringon aktiivisuus on ollut myöhäiskeskiajalla heilahtelevaa, mikä on vaikuttanut ilman radiohiilipitoisuuteen, ja vaikeuttaa siis aikakauden ajoitustulosten tulkintaa. Tutkimusryhmä teki ajoitukset viidestä laastinäytteestä, joista neljä antoi kaksi mahdollista tulosta, 1200-luvun lopun ja 1300-luvun puolivälin. Vaikka 1300-luvulle osuva ajoitus on epätodennäköisempi, sitä ei voi puhtaasti tällä aineistolla sulkea pois. Tutkimusryhmä ajoitti laastiin jääneiden ilmataskujen lisäksi pienen puun tai oljen palasen, joka ajoittui suurella varmuudella 1200-luvun loppuun. Tällaiset pienet puun palaset eivät kuitenkaan ajoita tarkasti mitään, koska on mahdoton sanoa, miten vanhasta puusta ne ovat peräisin. 1300-luvun laastiin on hyvin voinut päätyä vuosikymmeniä vanhempaa puuta.

Tämä toinen ajoitusmahdollisuus 1300-luvun puolivälin tienoilla on erityisen kiusallinen siksi, että kirkkotutkijat Markus Hiekkanen ja Knut Drake ovat vanhimman sakariston tyylipiirteiden perusteella ajoittaneet sen juuri 1300-luvulle. Sakaristoa laajennettiin moneen otteeseen, ja toinen sakaristo olisi Knut Draken mukaan muurattu vuosien 1364 ja 1389 välillä, tosin lähinnä sillä perusteella, että yhteen laajennetun holvin kalkkikivikonsoliin oli ehkä kuvattu kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen vaakunaeläin. Hiekkanen pitää sakariston kakkosvaihetta vasta vuoden 1400 tienoilla rakennettuna.

Tuomiokirkon sakaristo sai lopullisen laajuutensa 1400-luvulla. Kirkon pohjoispuolella sakariston seinässä näkyy pieni katkelma harmaakivimuuria, joka on järjestyksessä toisen sakariston päätyseinä. Tämä laajennettu sakaristo tehtiin ehkä 1300-luvun jälkipuolella. Kuva: Ilari Aalto.

Summa summarum, en yritä sanoa, että tulos on väärä. Päin vastoin, tutkimuksessa on mielestäni tartuttu hyvin kalkkilaastiajoituksen ongelmakohtiin ja suljettu pois virheen mahdollisuuksia, juuri tällaista tutkimusta kalkkilaastiajoituksen tarkkuuden lisäämiseksi tarvitaan. Tutkimuksen heikkous on kuitenkin, ettei se lainkaan kommentoi aiemmin tutkimuksessa esitettyjä ajoituksia, jotka ohitetaan loppuviitteellä. On myös hyvä huomata, että ryhmä on tehnyt samankaltaisen tutkimuksen jo vuosia sitten, ja silloin menetelmän ongelma oli, että se tuotti kyllä haluttuja tuloksia, mutta vasta sen jälkeen, kun ei halutut tulokset oli suljettu pois. Tiede ei toimi tuloksia valikoimalla, vaan tutkimuksen pitää lähteä suoraan aineistosta.

Turun tuomiokirkon rakennusvaiheet Turun Sanomien mukaan. Kirkkosalin (sininen) ja Maunu Tavastin kuorin (oranssi) ajoitukset ovat ilmeisesti peräisin vanhemmasta tutkimuksesta, koska ne on esitetty noin 50 vuotta vanhempina kuin mitä ne nykytutkimuksen mukaan ovat. Sakariston ajoituksesta ei voi päätellä näiden rakennusosien ikää. Kuva: Turun Sanomat.

Erityisen ongelmallinen on Turun Sanomien juttu, jossa paitsi julistetaan ajoitustulos varmaksi, myös esitetään havainnekuvassa tuomiokirkon muille osille ajoituksia, joita tutkimus ei perustele millään tavalla: lehtijutussa kirkon runkohuone esitetään 1300-luvun alussa rakennetuksi ja ns. Maunu Tavastin kuori 1300-luvun lopulla rakennetuksia, vaikka tutkijoiden yleisen mielipiteen mukaan kumpikin rakennusosa on puoli vuosisataa Turun Sanomissa julkaistua arviota nuorempi. Knut Drake on onnistunut osoittamaan jopa, mikä 1400-luvun alkupuolella toiminut saksalainen rakennusryhmä on ollut Maunu Tavastin kuorin suunnittelun takana.

Olen hyvin innoissani mahdollisuudesta, että Turun vanhin sakaristo olisi muurattu jo 1200-luvulla, koska se olisi yli sata vuotta vanhempi kuin mikään Manner-Suomen kivikirkkojen osista. Suomessa osattiin kyllä varmuudella jo rakentaa muurattuja rakennuksia siihen aikaan, koska tuomikirkon vanhemmalle paikalle Turun Koroisiin muurattiin jo 1200-luvun puolivälissä kivinen piispanpalatsi, ja laastia käytettiin mahdollisesti samaan aikaan myös Hakoisten linnavuorella Hämeessä. Ahvenanmaata ja Turun tuomiokirkkoa lukuun ottamatta kaikki Suomen keskiajan kivikirkot on kuitenkin muurattu 1400-luvulla tai 1500-luvun alussa. 

Lisätutkimuksia tarvitaan vielä, ennen kuin Turun tuomiokirkon vanhimman sakariston ikä voidaan kuuluttaa kirkossa, käyttääkseni osuvaa sanontaa. Ja vaikka vanhimman sakariston ajoitus osoittautuisi paikkansapitäväksi, on mielestäni yliampuvaa sanoa, että koko tuomiokirkko olisi rakennettu 1200-luvulla. Epäilen, ettei kalkkilaastiajoitus ole vieläkään osoittautunut rakennusarkeologian Graalin maljaksi, mutta uusin tutkimus on jo toivoa herättävä askel menetelmän luotettavuuden suuntaan.

Lukemistoa:

Drake, Knut 2003. Åbo Domkyrka och byggnadsarkeologin. Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan, 135–149. Toim. Liisa Seppänen. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura ja Turun Sanomat.

Drake, Knut 2006a. Gråstensdomkyrkan i Åbo. SKAS 3/2006, 17–21.

Drake, Knut 2006b. Åbo domkyrkas första murade sakristia. Hikuin 2006, 239–248.

Drake, Knut 2011. Dateringsproblem i Åbo Domkyrka. SKAS 3/2011, 58–61.

Gerard T. Barrett, Kerry Allen, Paula J. Reimer, Åsa Ringbom, Jesper Olsen, Alf Lindroos 2023. Ramped pyrolysis radiocarbon dating of lime lumps: Establishing the earliest mortar-based construction phase of Turku cathedral, Finland. ScienceDirect vol 61 (2023),  201–210. 

Hiekkanen, Markus 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Helsinki: SKS.

Taitto, Ilkka 1999. Missa et officium Sancti Henrici. Pyhän Henrikin liturgian keskeiset lauluosuudet. Helsinki: Sulasol.

Keskiaikaisia tiilimerkkejä Maarian kirkossa

 

Maarian kirkon länsipäädyssä huomio kiinnittyy
poikkeukselliseen torniin ja ullakon pyöreään valoaukkoon.
Kirkon edestä kulkee keskiaikainen Varkaantie. Kuva: Ilari Aalto.

 

Kerroin vähän aikaa sitten Vakka-Suomen keskiaikaisiin kirkkoihin tekemästäni tutkimusretkestä, jolla etsin keskiaikaisia tiilentekijöiden merkkejä. Nyt palaan yhteen kiinnostavaan kirkkoon, jonka kävin kartoittamassa helmikuussa 2021 väitösohjaajani Panun kanssa. 

 

Turussa sijaitseva Maarian keskiaikainen kivikirkko on mieleenpainuva kahdesta syystä: ensinnäkin sen goottilaisia ruusuikkunoita jäljittelevät pyöreät ullakonaukot ja länsipäädystä ulkoneva torni tekevät siitä poikkeuksellisen näköisen, ja toisekseen kirkkosalin maalauskoristelu hakee vertaa veikeydessään.

 

1440-luvulla rakennetun kivikirkon maalaukset ovat todennäköisesti kirkonrakentajien tekemiä, koska ne on tehty tuoreelle laastipinnalle ennen rakennustelineiden purkamista. Maalaukset avaavat ilmaisuvoimaisen ikkunan keskiajan tavallisen ihmisen mielikuvamaailmaan. Kirkon seinillä ja holveissa seikkailevat ketut, pyhimykset, dominikaaniveljet ja pirut suojaavien taikamerkkien, kasvikiemuroiden ja QR-koodeja muistuttavien neliömäisten abstraktien kuvioiden ympäröiminä. Maalaukset eivät olleet varsinainen tutkimuskohteeni, mutta niistä voi lukea lisää vaikkapa täältä.

 

Kirkon maalauskoristelu avaa huikean ikkunan keskiajan
ihmisten ajatusmaailmaan. Kuva: Ilari Aalto.

Tiilimerkit sijaitsevat kirkoissa siellä, missä tiiliä on käytetty: oviaukoissa, holvipilareissa, ullakolle johtavassa muurinportaassa ja päätykolmioissa. Jos kirkkojen tiilissä on merkkejä, osa niistä jää väistämättä piiloon muurauksen sisään ja seinärappauksen alle. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että merkit on usein tarkoituksella muurattu näkyviin pintoihin.

 

Kävin kirkkosalista läpi kaikki tiilipinnat, ja löysin yhdestä pilarista tiimalasin mallisen merkin. Se olikin mukava löytö, koska samaa merkkiä löytyy myös Turun tuomiokirkosta, Taivassalon kirkosta ja Ruskon kirkosta. Näissä kirkoissa samalla merkillä varustetut rakenteet on tehty hyvin samaan aikaan kuin Maarian kirkon holvit, joten kyseessä on todennäköisesti sama tiilimestari. Pienoisena yllätyksenä kirkkosalista löytyi myös tiili, johon on ennen polttoa piirretty kirjaimet BDA. Kirjaimet ovat erittäin harvinaisia keskiaikaisissa tiilissä, ja on vaikea sanoa, mihin juuri nämä kirjaimet viittaavat.

 

 

Kirkkosalin jälkeen jatkoimme dramaattisen jyrkkään, ullakolle johtavaan muurinportaaseen. Muurinporras on rakennettu kahdessa osassa: sen alaosa on tehty osana sakaristoa ennen kirkon runkohuoneen rakentamista, ja yläosa on tehty samaan aikaan kuin muu kirkko. Siksi olikin kiinnostavaa, ettei vanhemmasta alaosasta löytynyt yhtäkään tiilimerkkiä, mutta ylemmässä osassa niitä oli muutamia. Näitä olivat muun muassa hakaristimäinen puumerkki ja sakaramainen merkki, jota esiintyy myös hyvin samaan aikaan rakennetussa Pyhän Katariinan kirkossa, vain kivenheiton päässä Aurajoen toisella puolella.

 

Maarian kirkon tapauksessa merkkejä oli aivan turha edes etsiä 1500-luvun taitteessa muuratuista päätykolmioista, koska kirkon katto oli palanut salaman sytyttämänä vuonna 1876, ja päätykolmioiden tiilten pinnat olivat sulaneet kuumuudessa. Toisaalta en olettanutkaan löytäväni päädyistä merkkejä, koska niitä ei ole tullut kirkoissa vastaan mistään 1500-luvun taitteen jälkeen muuratusta rakennusosasta.

Kirkon vintillä tiilien pinnat ovat sulaneet tulipalon
kuumuudessa vuonna 1876. Vähän myöhempien aikojen
rakentajat ovat jättäneet merkkinsä kirkon ruusuikkunan
luukkuun. Kuva: Ilari Aalto.

Maarian kirkko oli siis merkkien suhteen antoisa etenkin siksi, että kirkossa on useita eri-ikäisiä rakennusosia, ja merkit puuttuvat sekä vanhimmista (sakaristo ja muurinporras) että nuorimmista (torni) rakenteista. Tämä vahvistaa muista kirkoista saamaani käsitystä, että tiilentekijämerkkien käyttö olisi alkanut Suomessa keskiajalla 1440-luvulla ja jatkunut 1480-luvulle. Itse asiassa Maarian muurinportaasta löytyneet merkit ovatkin tähän mennessä vanhimmat, mitä olen suomalaisista kirkoista löytänyt.

 

Onnistuneen tutkimusretken päätteeksi on helppo hymyillä!
Huomasimme Panun (oik.) kanssa, että kirkkomaan aita
sopii hyvin pöydäksi kirkkokahveille. Kuva: Elina Helkala.

Aboa Vetus Ars Novan kaivauskertomus ja uudet kaivaukset

Nyt sen saa lukea, nimittäin turkulaisen Aboa Vetus Ars Nova -museon vuoden 2019 kaivausraportin! Arkeologisessa vuodenkierrossa kesällä tehdään kaivauksia ja talven aikana tutkimuksista muotoutuu kaivauskertomus, mutta koronan takia vuoden 2019 raportin kirjoittaminen kesti tavallista pidempään. Kevyttä arkeologista lukemistoa kaipaavat kaupunkiarkeologian ystävät löytävät raportin museon nettisivuilta täältä (tai klikkaamalla alla olevaa kuvaa):

 

Olenkin jo aiemmin kirjoittanut vuoden 2019 kaivauksista mm. kaivausten alusta, umpeen muuratusta oviaukosta, tutkimuskohteena olleen Forsteenin kivitalon raunion ajoittamisesta, Turun vuoden 1827 palon arkeologiasta, kaivauksen loppukiristä ja tunnoista kaivauksen päättyessä. Raportista selviää, mitä kaikkea kaivaushavaintojen ja löytöjen läpikäyminen paljastivat tutkimuskohteesta.

 

Vapaaehtoisia työn touhussa tyhjentämässä kivitalon kellaria
2019 kaivausten lopussa. Kuva: Ilari Aalto.

Vaikka monien mielikuvissa arkeologia yhdistyy nimenomaan muinaislöytöjen kaivamiseen maasta, niin oikeasti vasta kaivauksen jälkitöissä hahmottuu kaivauksia paremmin sen, minkälainen kokonaisuus löydöistä, raunioista ja maakerroksista muodostuu. Vuonna 2019 keskityimme kaivamaan esiin Turun palossa 1827 tuhoutunutta keskiaikaista kivitaloa ja sen pihapiiriä, ja saimme talteen ison määrän esinelöytöjä etenkin 1700-luvulta.

Kaivaukselta löytyneiden saviastioiden paloja. Keskellä
kuvassa Englannin Staffordshiressä valmistetun combed slipware
-astian palanen 1700-luvulta. Samanlaisia astioita on löytynyt
Yhdysvalloista George Washingtonin kotitilalta
Mount Vernonilta. Kuva: Ilari Aalto.

Kartat kuuluvat arkeologiseen raporttiin. Täss yleiskartassa
näkyvät tontin 3. käyttövaiheeseen 1700-luvulle kuuluvat
rakenteet. Kuva: Ilari Aalto.

Kaivetun kellarin päätyseinän portaikko ja seinäkomerot.
Nämä ovat osa kellarin laajennusta, joka on tehty
keskiajan lopulla. Kuva: Ilari Aalto.

Nyt kun edellisten kaivausten raportti valmistui, arkeologinen vuodenkierto etenee tuleviin kaivauksiin, jotka alkavat ensi viikon maanantaina 17. toukokuuta. Museo avautuu yleisölle jo tämän viikon perjantaina, ja museon sisäpihalla sijaitsevalle kaivaukselle pääsee tutustumaan aina kun arkeologit ovat paikalla. Tervetuloa piipahtamaan kaivauksella!

Uusi työ ja Time Team

Aloitin maanantaina uuden työn turkulaisen, keskiaikaisia raunioita esittelevän Aboa Vetus Ars Nova -museon vakituisena arkeologina. Vaikka työ on uusi, museo on minulle ja ainakin blogin pitkäaikaisille lukijoille tuttu, koska olen vuodesta 2012 alkaen esitellyt blogissa museon arkeologiaa. Nyt on kuitenkin hieno mahdollisuus päästä toteuttamaan yleisöarkeologiaa vähän aiempaa pitkäjänteisemmin! Mutta ei hätää, en suinkaan luovu viime vuonna aloittamistani keskiaikaisten kirkkojen arkeologisista tutkimuksista kertomisesta, vaan jatkan väitöstutkimustani muiden töiden ohessa.

Tuskin ehdin koota työpisteeni, kun jouduin jo mainoskuvaan
mainostamaan ensi viikon virtuaalista arkeologin kahvituntia.
Kuva: Jari Nieminen.

Koska arkeologien vakituiset työpaikat ovat Suomessa melko lailla kiven alla (heh heh), työllistyminen on melkoinen onnenpotku, ja sen takia ystäväni järjestivät työpaikan kunniaksi ihanat yllätysjuhlat, ja sain tuliterän uuden kaivauslastan ja kakun, jota koristaa kaikkien aikojen suosikkiarkeologiasarjani, jo 90-luvulla Discovery Channelilta seuraamani brittiläisen Time Teamin logo. Katsoin sarjaa lapsena itse asiassa niin paljon, että englantiini tarttui brittiaksentti.

 

Kuva (ja ennen kaikkea kakku!): Elina Helkala.

Olen kirjoittanut Time Teamista aiemmin sarjan kantavan ideanikkarin, professori Mick Astonin siirryttyä autuaammille kaivauksille vuonna 2013. Nyt käytän kuitenkin tilaisuuden hyväksi ja hehkutan sarjaa, joka on tehnyt valtavan palveluksen arkeologian yleistajuistamiselle.

Vuonna 1994 brittiläisen Channel 4:n aloittama Time Team on konseptiltaan aivan pähkähullu: arkeologitiimillä on kolme päivää aikaa tutkia arkeologinen kohde ja saada vastaus johonkin askarruttavaan tutkimuskysymykseen. Kohteet voivat olla aivan mitä vain roomalaisesta huvilasta viktoriaaniseen masuuniin. Sarja on tehty isolla rahalla, ja haastava tavoite toteutuu käyttämällä kaivinkoneita, isoa joukkoa kaivajia ja eturivin asiantuntijoita. Pölhöltä kuulostava konsepti on koukuttava, ja valaisee upeasti arkeologista tulkintaketjua ja kenttätöiden haasteita: tiivis aikataulu pakottaa esimerkiksi punnitsemaan tarkoin, mihin kohti maastoa uudet kaivauskuopat kannattaa avata, että kysymyksiin saadaan vastauksia. Lähes joka jaksossa apuna ovat maatutkat, joilla selvitetään maan alla piilottelevia rakenteita.

Time Teamin ydinryhmää, etualalla juontaja Tony Robinson.
Kuva: Channel 4.

 Kun nyt korona-aikana monella on varmasti ylimääräistä vapaa-aikaa, niin vinkkinä Time Team Classics -Youtube-kanavalta löytyy erinomainen valikoima Time Team -jaksoja.

 

Rautakautta juurakossa

Opin jo kouluikäisenä Suomen muinaistaideseuran retkellä, että tuulenkaatojen juurakot ovat hyvä kurkistus pintaturpeen alaiseen maailmaan. Kaatuneet puut saattavat paljastaa maasta arkeologisia löytöjä ja rakenteita, joten katson aina metsässä kulkiessani juurakot läpi. Vaikka tämä on ollut tapanani jo parikymmentä vuotta, en ole aiemmin tehnyt juurakoista löytöjä.

 

Tuulenkaadot on hyvä aina kurkata läpi arkeologisten
löytöjen varalta. Tästä tuulenkannosta tärppäsi. Kuva: Ilari Aalto.

Olin alkuviikosta kuvaaja Ville Kaakisen kanssa kuvaamassa lyhytdokumenttia keskiajan pyhiinvaelluksista Turun Aurajokivarressa (dokumentin traileri on muuten nähtävissä täällä). Yksi kohteistamme oli Pähkinämäen vaikuttava kansainvaellusaikainen hautaröykkiö, joka on rakennettu noin 1500 vuotta sitten keskisellä rautakaudella. Muutaman kymmenen metrin päässä röykkiöstä oli kaatunut puun juurakko, ja huomasin uteliaana heti, että tällä kertaa juurakossa oli jotakin: juurakon kivet ja maa vaikuttivat palaneelta, ja juurakossa oli rautakuonan kappaleita ja pieni palanen keramiikkaa, saviastian reunapala.

Pähkinämäen hautaröykkiö on osittain hajotettu, mutta silti
vaikuttava. Kuva: Ilari Aalto.

 

Rautakautisen saviastian reunapala paikoillaan eli "in situ",
kuten arkeologit sanovat. Kuva: Ilari Aalto.

Rautakautisessa astian reunapalassa näkyy ulkopinnalla
naarmukoristeita. Kuva: Ilari Aalto.

Digiaikana tiedonhaku on helppoa, joten varmistin saman tien rautakauden asiantuntijalta palan olevan rautakautista keramiikkaa, joka voi hyvin olla samalta ajalta kuin hautaröykkiö. Löytöjen perusteella on vaikea sanoa, paljastiko tuulenkaato rautakautisen asumuksen paikan vai liittyvätkö löydöt paikalla suoritettuihin rituaaleihin, mutta joka tapauksessa löytö paljastaa muinaisjäännösalueen jatkuvan laajalla alueella.

Kauan tähän löytöön meni, mutta se on hyvä muistutus, että metsissä liikkuessa on hyvä pitää silmät auki!

Pyhiinvaelluksia Aurajokilaakson menneisyyteen

Tämän vuoden ensimmäinen puolisko on ollut kaikin puolin kummallinen, mutta kaikkien koronarajoitusten keskellä olen saanut olla mukana kahdessa kiinnostavassa hankkeessa: keskiaikaisten kirkkojen kattorakenteita tutkivassa projektissa ja kehittämässä Aurajoen pyhiinvaellusreittejä.

Liedon Vanhalinnan linnavuori hallitsee kahta vanhaa kulkureittiä, Hämeen Härkätietä (vas.) ja Aurajokea. Vanhalinna on yksi Aurajoen pyhiinvaellusten kohteista. Kuva: Ilari Aalto.

Joku voisi kysyä, mitä annettavaa pyhiinvaelluksilla on 2020-luvun ihmiselle. Ajatukset menevät helposti keskiajan massapyhiinvaelluksiin Roomaan ja Pyhälle maalle. Pyhiinvaellukset ovat kuitenkin elävä perinne, joka kuuluu useimpiin maailmanuskontoihin: islamiin kuuluu vaellus Qaaban kiven luo Mekkaan, juutalaiset tungeksivat vuosittain pääsiäiseksi Jerusalemiin ja buddhalaiset vierailevat muun muassa Buddhan valaistumisen paikalla Bodh Gayassa Intiassa. Ihmisille on yhteistä jano päästä pyhille paikoille, ja satojen ja jopa tuhansien vuosien saatossa pyhiinvaellusreiteistä on samalla tullut oikeita kulttuurireittejä, joita reunustavat kiinnostavat historialliset kohteet.

Lepäävä pyhiinvaeltaja kuvattuna keskiaikaiseen käsikirjoitukseen
1400-luvulta. Kuva: Wikimedia Commons CC BY 4.0.

Euroopassa pyhiinvaellusten huippuaikaa todella oli keskiaika, ja 1500-luvulla reformaation ja katolisen kirkon vastareformaation seurauksena pyhimysten haudoille ja muille pyhille paikoille matkustaminen joutui huonoon huutoon. Pyhiinvaellusperinteen uusi elpyminen alkoi 1980-luvulla, kun avautuvaan Eurooppaan alettiin avata maiden välisiä kulttuurireittejä. Yksi keskiajan tärkeimmistä pyhiinvaellusreitistöistä, apostoli Jaakobin oletetulle haudalle Espanjan Santiago de Compostelaan johtava Camiño de Santiago kaivettiin naftaliinista, ja nykyään hautakirkkoon tekee pyhiinvaelluksen yli 300 000 ihmistä vuodessa.

Keskiajan Suomessakin pyhiinvaellukset olivat jonkinlainen juttu, mistä todistavat yli 60 pyhiinvaelluksiin suoraan tai epäsuoraan viittaavaa kirjallista lähdettä sekä keskiaikaisten kirkkojen yksityiskohdat ja säilyneet esineet, kuten muutamat pyhiinvaelluskohteista muistoksi hankitut pyhiinvaellusmerkit. Suomesta tehtiin keskiajalla pyhiinvaelluksia kristikunnan trendikohteisiin, kuten Jerusalemiin, Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Maria Magdalenan luolalle Saint Baumeen Ranskaan.

Vielä useammin lähdettiin kuitenkin pohjoismaisiin kohteisiin, kuten Pyhän Olavin haudalle Nidarosiin (nyk. Trondheim), Pyhän Birgitan luostariin Vadstenaan ja esimerkiksi Helga Lösen ihmeitätekevän ristin luokse Tukholmaan. Suomen puolella tärkeitä pyhiinvaelluskohteita olivat Turun tuomiokirkko, jossa säilytettiin muun muassa Pyhän Henrikin ja Autuaan Hemmingin pyhäinjäännöksiä, Henrikin hautakirkko Nousiaisissa ja Hattulan kirkko, jossa säilytettiin Kristuksen ristin kappaletta.

Turun tuomiokirkko oli keskiajalla tärkeä pyhiinvaelluskohde, ja uudet Aurajoen
pyhiinvaellusreitit alkavat kirkolta. Kuva: Ilari Aalto.

Palataan nykypäivään ja Aurajoen varteen: Turkuun ollaan perustamassa ensi vuonna Suomen ensimmäistä pyhiinvaelluskeskusta, ja keskuksen yhteyteen haluttiin avata kaksi uutta reittiä. Reitit kulkevat Aurajoen varressa, ja ne yhdistävät esikristillisiä, rautakautisia pyhiä paikkoja ja keskiaikaisia kirkkoja ja kirkonpaikkoja. Reitti kertoo kristinuskon saapumisesta Aurajokilaaksoon noin tuhat vuotta sitten ja siitä, mitä alueella oli aikaisemmin.

Pähkinämäen kansainvaellusaikainen hautaröykkiö 500-luvulta jaa. on
vaikuttava paikka. Kohde on ollut tärkeä pitkään, koska röykkiöön
on vielä viikinkiajalla (800–1050 jaa.) uhrattu aseita.
Kuva: Ilari Aalto.

Aurajokilaakso tarjoaa hyvät puitteet pyhiinvaelluksille. Alueella risteilee useita historiallisia kulkureittejä, joiden varrella on tasaisin välein kirkkoja, rautakautisia kalmistoja, kuppikiviä ja muita kiinnostavia kohteita. Päätimmekin rakentaa pyhiinvaelluspolut niin, että ne seuraavat mahdollisimman tarkkaan historiallisia reittejä, mutta tarjoavat myös luontoarvoja, kulttuurimaisemaa ja tilaa hengittää. Yksi lähtökohta reiteille on Uppsalan arkkipiispan vuonna 1396 antama anekirje, jossa luetellaan Turusta pyhiinvaellus kuudelle kirkolle, yhteen kirkkoon päivässä. Kirjeessä luetellut kirkot ovat Pyhän Yrjänän hospitaalikirkko, Turun tuomiokirkko, Pyhän Hengen kirkko, Pyhän Olavin dominikaanikirkko, Maarian kirkko ja Pyhän Katariinan kirkko.

Maarian keskiaikaista kivikirkkoa ympäröi tunnelmallinen hautausmaa.
Kuva: Ilari Aalto.

Aivan Turun ylioppilaskylän vieressä on Nummen keskiaikainen kirkonkylä,
jonka kylänraitti on säilyttänyt hienosti historiallisen hahmonsa. Kuva: Ilari Aalto.

Pyhän Pietarin kirkko Liedossa on pidemmän pyhiinvaellusreitin päämäärä.
Kuva: Ilari Aalto.

Päädyimme avaamaan kaksi reittiä, lyhyemmän 8 km mittaisen Helenan polun tuomiokirkolta Pyhän Katariinan kirkon ja Maarian kirkkojen kautta takaisin tuomiokirkolle ja pidemmän 34 km Pietarin polun tuomiokirkolta Liedon kirkolle ja takaisin. Pidempi reitti kulkee muun muassa keskiaikaisia Hämeen Härkätietä ja Varkaantietä pitkin. Kummallakin reitillä kulkee faktasisältöä, mietiskelytekstejä ja keskiaikaan sijoittuva fiktiivinen tarina, ja tarinoiden päähenkilöt ovat antaneet poluille nimensä.

Reitin varrelle mahtuu myös teollisuushistoriaa: Aurajoen Halistenkosken
vesimyllystä on ensimmäinen maininta vuodelta 1352, ja sen jälkeen koskessa on
vuosisadat pidetty myllyjä viljan jauhamiseen ja teollisuuden tarpeisiin.
Taustalla kohoaa Halisten keskiajalle palautuva ryhmäkylä. Kuva: Ilari Aalto.

Pidempi Pietarin polku kulkee Haagan kartanon kautta kohti Liedon
Vanhalinnaa. Kuvassa iloisia pyhiinvaeltajia testivaelluksella. Kuva: Ilari Aalto.

Kaikki pyhiinvaelluskohteet eivät ole suuria ja näyttäviä. Härkätien varrella
lähellä Vanhalinnaa on Kuninkaanlähde, jolla Kustaa Vaasan kerrotaan juottaneen
hevosiaan. Tarinan mukaan lähteellä myös kummittelee neidon haamu kesäöinä.
Kuva: Ilari Aalto.

Reitit sisältöineen löytyvät Nomadi-sovelluksesta, jonka voi ladata puhelimeensa. Nomadin kaikki tekstit voi joko lukea itse tai kuunnella meidän tekijöiden lukemina. Oikeaan pyhiinvaellusreittiin kuuluvat tietenkin myös leimat, ja Turun tuomiokirkon Dom cafésta saakin ilmaisen pyhiinvaelluspassin ja -kartan, johon voi kerätä leimoja reitin pysähdyspisteissä olevista mustista postilaatikoista.

Pyhiinvaelluspassi. Kuva: Ilari Aalto.

Pyhiinvaellusreitin suunnittelu on ollut hetkittäin intensiivistä, mutta meillä on ollut huipputaitava tekijätiimi, ja olen valtavan ylpeä lopputuloksesta. Kevään mittaan on myös ollut kiehtovaa kiertää samoja reittejä ja nähdä, miten nopeasti luonto on muuttunut kohteissa viikon tai parin aikana. Samojen reittien kiertäminen on tuonut elämään myös hyvää rytmiä ja auttanut ainakin vähän pääsemään menneisyyden pyhiinvaeltajien kenkiin.

Suomen kirjoitetun historian voi sanoa alkavan Koroistenniemeltä, 1200-luvulla
rakennetun Suomen ensimmäisen tuomiokirkon paikalta. Taustalla vasemmalla
näkyy Turun nykyinen tuomiokirkko, joka on perustettu vuoden 1300 tienoilla.
Kuva: Ilari Aalto.

Vaikka pyhiinvaellus saattaa kuulostaa vain pienen himouskovaisen porukan sisäpiiritouhulta, niin kyse on jostain ihan muusta. Päinvastoin polku on avoin kaikille, eikä vaeltajalta kysytä, uskooko johonkin jos ylipäätään mihinkään. Muinaisilla poluilla jokainen voi löytää puhuttelevia paikkoja ja ajatuksia. Joskus on hyvä kävellä ajatustensa kanssa monen jalkaparin aiemmin tallomaa uraa. Sitä paitsi omatoiminen lähimatkailu on paljon ajankohtaisempaa kuin osasimme keväällä arvatakaan.

Lisää tietoa Aurajoen pyhiinvaellusreiteistä, kohteista ja palveluista löydät täältä.

Saunakulttuuria keskiajan Suomessa

Jyrki Nissi ja Ville Vuolanto julkaisivat vastikään kiinnostavan bloggauksen saunakulttuurista keskiajan Ruotsissa pohjautuen keskiaikaisiin pyhimysten ihmekokoelmiin. Yksi blogissa esitelty tapaus koski kolmivuotiasta Olavia, joka oli juhannuksena 1472 Vermlannissa saunaan polttopuita hakiessaan jäänyt kahden suuren pöllin alle, mutta vironnut Pyhän Birgitan tyttären, Pyhän Katariinan esirukousten ansiosta. Lähde on kiehtova viite siitä, että saunominen on kuulunut visusti juhannuksenviettoon jo 1400-luvulla, ja todennäköisesti jo kauan aikaisemminkin.

Tässä käsiteltyihin saunatietoihin on lisättävä, että saunomisesta on kirjallista ja arkeologista lähdeaineistoa myös Suomen puolelta. Turusta on yksi kirjallinen maininta saunasta vuodelta 1472, siis tismalleen samaan aikaan Olavi-pojan hengenvaarallisen onnettomuuden kanssa. Eräässä tonttilahjoitusasiakirjassa tontin mainitaan sijaitsevan "rannassa, tuomiorovastin tontin ja kivisaunan vieressä" ("weder stranden mellan domprouestens gord oc stenbastuffwen"). Sauna sijaitsi siis aivan tuomiokirkon lähellä keskiaikaisella Pyhän Ruumiin kujalla, ja kyseessä on hyvin voinut olla kirkon omistama julkinen sauna.

Pappeja nauttimassa saunasta ja kenties liikaakin
saunottajien seurasta 1500-luvun taitteessa
laaditussa käsikirjoituksessa Antithesis Christi et Antichristi
(Jena: Ms. El. f. 50b).

Saunat eivät olleet keskiajalla vain suomalainen tai pohjoismaalainen ilmiö, vaan julkisia saunoja oli yleisesti Pohjois-Euroopassa etenkin saksalaisen kulttuuripiirin alueella. Kuvalähteiden perusteella perisuomalaiseen saunakulttuuriin kuuluvat vihdat ja oluen juominen olivat tärkeä osa yleiseurooppalaista saunakulttuuria. Julkiset saunat alkoivat kuitenkin kadota katukuvasta 1500-luvulla, kun reformaatio, uutena sairautena levinnyt kuppa ja uudenlainen suhtautuminen seksuaalimoraaliin tekivät julkisista saunoista aikalaisten silmissä arveluttavia.

Keskiajan julkisia saunoja merkitsi aikalaislähteiden mukaan usein saunan oven päälle ripustettu saunavihta, joka kertoi saunan olevan lämmin. Saunaa ylläpiti saunamestari (ruotsalaisissa lähteissä stupan), ja yleensä naispuoliset kylvettäjät huolehtivat asiakkaiden palvelusta. Peseytymisen lisäksi saunoissa tarjottiin terveyspalveluita, kuten kuppausta, suoneniskentää ja parturointia. Julkisissa saunoissa oli usein miesten ja naisten puoli erikseen, tai sitten saunassa oli saunavuorot erikseen eri sukupuolille. Olaus Magnus mainitsee Pohjoisten kansojen historiassaan (1555), ettei Pohjolan saunoissa kuitenkaan saunottu kevytmielisesti alasti toisen sukupuolen seurassa.

Saunomisen kuvaus Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta
(1555). Huomaa saunavihta, punotut saunahatut ja oikeanpuoleisen miehen
selässä olevat kuppaussarvet.

Saunojen tunnistaminen arkeologisesti on vähintäänkin haastavaa, koska saunalla ei ole mitään selvää yksittäistä tuntomerkkiä. Saunat saattoivat olla melko vaatimattomia hirsirakennuksia, mutta suuret julkiset saunat saattoivat olla isokokoisia kivitaloja. Saunaan kuului oleellisesti yksi tai kaksi kiuasta, mutta aivan samanlaisia kiukaita käytettiin myös asuinrakennuksissa ja riihissä, ja saunoihin liittyvät salaojat ovat olleet käytössä muissakin rakennuksissa. Turun arkeologisissa tutkimuksissa on kuitenkin pyritty tunnistamaan saunoja: arkeologi Liisa Seppänen on tunnistanut mahdollisia saunarakennuksia etenkin historiallisesta Luostarikorttelista.

Olen myös itse ehdottanut, että Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon raunioalueella sijaitsevassa, niin sanotussa suuressa kivitalossa olisi toiminut 1400-luvun alussa julkinen sauna. Tähän on seuraavat perusteet: toisesta kivitalon kahdesta kellarihuoneesta paljastui kaksi holvattua seinäkomeroa, jotka saattavat olla kiuasuunien paikat. Historiallisista lähteistä tiedetään, että julkisissa saunoissa oli usein kaksi kiuasta. Toisekseen kellarin lattiassa on huomattava vedenohjausjärjestelmä, missä kourut ohjasivat veden altaaseen ja puiseen viemäriputkeen, joka johti veden pois rakennuksesta. Tämä viittaa siihen, että tilassa on käsitelty paljon vettä.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon 1400-luvun alussa rakennetusta suuresta
kivitalosta löytyneet holvikomerot saattaisivat olla kiukaan paikat. Komeroista
löytyi kiuaskiviksi sopivia mukulakiviä, mutta komeroita ei ole kaivettu
kokonaan esiin. Vielä ei siis ole varmaa, onko niissä tulipesää. Kuva: Ilari Aalto.

 

Albrecht Dürerin puupiirros "Naisten kylpy" vuodelta 1496 antaa hyvän
kuvan keskiajan julkisesta saunasta. Taustalla näkyy kiuasuuni.
Huomaa saunavihta! Kuva: Wikimedia Commons.

Kellari on onneksi aikanaan siivottu huolimattomasti, ja 1400-luvun alussa kellarin nurkkiin kerrostuneet löydöt antavat kiinnostavan vihjeen tilan käytöstä. Kellarin nurkasta löytyi nimittäin pähkinänkuoria, pari lampaanluuta ja lasisten juoma-astioiden ja puisten kimpiastioiden palasia. Löydöt viittaisivat siihen, että tilassa on juotu juomia ja syöty pähkinöitä ja muuta kevyttä ruokaa. Samalta ajalta rakennuksen pihalta on löytynyt huomattavasti lasiastioiden palasia, pelinoppa ja muun muassa luuhuilun teelmä. Löydöt viittaisivat siihen, että kivitalossa on vietetty aikaa ja juotu viiniä tai olutta. Aikalaiskuvissa saunojat on aina kuvattu oluttuoppi tai muu juoma kädessä.

Dürerin teoksesta Miesten kylpy (1497) käy ilmi sama
kuin naisten kylvystä: saunojilla oli usein päässään
punotut saunahatut, ja juomien nauttiminen kuului
saunomiskokemukseen.

Näillä saunaterveisillä toivotan blogin lukijoille hyvää juhannusta!


Lisälukemistoa:

Ilari Aalto 2016. Kivitalon kuusi vuosisataa. Aboa Vetus & Ars Nova -museon suuren kivitalon rakennusarkeologinen tutkimus.

The vulgar crowds 11.11.2015. 16th century filth: Bathing hats and scented soap

Liisa Seppänen 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto.

Martti Vuorenjuuri 1967. Sauna kautta aikojen. Helsinki: Otava.

Anders Ödman 1982. Bad, badstugor och badare. Göran Dahlbäck (toim.) Helgeandsholmen. 1000 år i Stockholms ström: 107–111. Stockholm: Liberförlag.
  

Kuplavesitrendejä 1700-luvun Turusta

Kaupunkikaivauksilla 1700- ja 1800-luvulla käytetyt kivisaviset Selterin lähdevettä sisältäneet seltteripullot ovat tuttu näky. Ennen Aboa Vetus & Ars Nova -museon viime kesän kaivauksia en kuitenkaan ollut kuullutkaan lasisista Pyrmontin vesi -pulloista, joiden kappaleita löysimme. Sirpaleet avasivatkin kiinnostavan ikkunan 1700-luvun porvareiden terveyskulttuuriin ja kaikkien nykyisten kuplajuomien historiaan.

1700-luvun lasipulloissa oli tyypillisesti kaulan juuressa lasisinetti, joka kertoi joko pullon valmistajan tai pullon sisällön. Löysimme jo vuoden 2018 kaivauksissa Turun paloon 1827 asti käytetyn kivitalon kellarin täyttömaasta lasisinetin, joka oli kuitenkin niin epämääräinen, ettemme tunnistaneet sitä. Kun viime kesänä löytyi kaksi samanlaista, selvisi mistä on kyse: sineteissä on Ala-Saksissa sijaitsevan Waldeck-Pyrmontin vaakuna, jota reunustaa englanninkielinen teksti Pyrmont Water. Kokonaisesta pullosta löytyy kuva täältä.

Pyrmont water -pullon kaulassa ollut lasisinetti, johon on kuvattu Ala-Saksissa
sijaitsevan Waldeck-Pyrmontin vaakuna. Kuvat: Elina Mattila ja Wikimedia Commons.

Pulloissa on siis ollut Pyrmontin vettä, joka oli 1700-luvun suosituimpia kivennäisvesiä. Sen suosio piili siinä, että vesi oli luonnostaan hiilidioksidipitoista ja siis kuplivaa: 1831 julkaistun yhdysvaltalaisen lääketieteen sanakirjan mukaan kuplivan veden juominen "tuottaa päihtymystä muistuttavan tunteen". Kaikki myöhemmät kuplajuomat pyrkivät jäljittelemään Pyrmontin vettä, ja englantilainen kemisti Joseph Priestley kehitti ja julkaisi menetelmän juomien hiilihapottamiseksi vuonna 1772 luodakseen edullisen vaihtoehdon kalliille tuontivedelle. Priestleyn ohjeet voi lukea täältä.

Terveyskylpylöiden ja -lähteiden kulta-aikana Pyrmontin vesi nousi arvoon myös Ruotsissa. Turun akatemian kemian professori Pehr Adrian Gaddin oppilas J. L. Westberg oli ajan hermolla ja kirjoitti (todennäköisesti yhdessä ohjaajansa kanssa) vuonna 1780 tutkielman Chemisk Undersökning Om Kalla Artificiela Mineral-Vattens Tilredning och Nytta ("Kemiallinen tutkimus kylmän keinotekoisen mineraaliveden valmistuksesta ja hyödyistä", luettavissa täällä). Tutkielman mukaan Ruotsissa juodut ulkomaiset kivennäisvedet olivat Pyrmonter, Spa, Selzer ja Bitter, mutta näistä Pyrmontin vesi oli kaikkein suosituinta. Tutkielma päätyy kehumaan keinotekoisen kivennäisveden vaikutuksia, jotka muun muassa paransivat professori Gaddin kylmässä laboratoriossa saaman migreenin.

 

Löysin 1700-luvun säätyläiskulttuuria käsitelleestä kirjasta vihjeen, että Turun akatemian fysiikan professori ja myöhempi Turun piispa ja Uppsalan arkkipiispa C. F. Mennander oli käsitellyt Pyrmontin vettä kirjeenvaihdossaan, ja kuinka ollakaan, Mennander paljastui varsinaiseksi Pyrmontin vesi -addiktiksi. Myös H. G. Porthan on ollut ahkera pyrmontin ystävä. Löysin Mennanderin ja hänen poikansa C. F. Fredenheimin kirjeenvaihdosta 21 mainintaa tästä elämänvedestä, ja kirjeistä välittyy selkeä kuvio: isä Mennander kyseli toistuvasti Tukholmassa asuneelta pojaltaan, onko kaupunkiin saapunut jo tuoretta Pyrmontin vettä. Toimituserä oli aina samanlainen, 30 pulloa, kuten 27.5.1774 päivätyssä kirjeessä:

"Jos Quasten on saanut tämän vuoden tuoretta pyrmontinvettä, niin lähetä jollakin siellä olevalla aluksella minulle se tavallinen 30 bouteillea, hyvin pakattuna."

Myös kivennäisveden hinnasta selviää kirjeenvaihdosta jotain: Mennander ilmoittaa 28.5.1773 päivätyssä kirjeessä lähettävänsä kirjeen mukana 50 plootua pyrmontinveden ostamiseen. Todennäköisesti nämä olivat kahden taalerin arvoisia plootuja, koska toisaalla Mennander arvioi kivennäisvesierän hinnaksi 109 taaleria. Yhden pullon hinta oli siis noin 3,3 taaleria.Vuonna 1770 lounas ryypyllä ja kaljalla maksoi 1 taalerin ja 1,5 äyriä ja pari villasukkia maksoi 3 taaleria. Pyrmontin vesi ei siis ollut aivan järjettömän hintaista, mutta merkittävästi kalliimpaa kuin nykypäivän kivennäisvedet. Ei mikään ihme, sillä lasipullotkin oli puhallettu käsityönä.

C. F. Fredenheim ja hänen isänsä C. F. Mennander
olivat ahkeria Pyrmontin veden kuluttajia.
Kuva: Wikimedia Commons.

Ilmeisesti tätä kuplavettä sopi siemailla kesällä, koska kyselyt ajoittuvat alkukesään. Yksi C. F. Fredenheimin maininta paljastaa lisää veden käytöstä:

"Medicukseni on sanonut minulle, että minusta pitäisi ajaa pois koko joukko epäterveitä, liiasta istumisesta johtuvia ruumiinneistä, jotta niistä ei olisi haittaa. Hän sanoo myös, että sitä voidaan nauttia talvella pienellä varovaisuudella, niin että minun pitäisi varata 14 päivää vapaaksi siihen tarkoitukseen. Muutoin voin oikein hyvin, ja ajattelin itse ottaa tämän kuurin levon kannalta." (27.10.1772)

1700-luvulla kivennäisvedet eivät olleet vain virvokkeita, vaan niillä uskottiin olevan lääkinnällisiä vaikutuksia, ja yliannostuksista saattoi seurata huimausta. En tiedä olivatko 1700-luvun ihmiset jotenkin heiveröisempiä, mutta ainakin vedet olivat silloin vahvoja: luontaisesti hiilihapollisissa vesissä oli nimittäin usein kyytipoikana arseenia.

Yksi mysteeri on kuitenkin jäljellä: kirjeenvaihdon perusteella Pyrmontin vesi oli säätyläispiireissä suosittu terveysjuoma, jota rahdattiin 1700-luvulla Tukholman kautta Turkuun varmasti tuhansia pulloja. Silti niitä ei juuri näy kaupunkiarkeologisessa aineistossa: kävin läpi Turun keskustan kaivauskertomuksia ja onnistuin löytämään yhden maininnan Pyrmont Water -sinetistä. Ehkä "liian nuorina" pidettyjä lasisinettejä ei ole otettu talteen, tai niitä ei ole tunnistettu, mutta tämä tuskin selittää yksin, miksi pullot puuttuvat. Yksi selitys voisi olla, että pulloja on kierrätetty. Tästä antaa vihjeen Mennanderin 17.5.1776 päiväämä kirje:

"Sen jälkeen kun olin lähettänyt edellisen kirjeeni postilla sain kuulla, että Brehmerille on syksyllä tullut pyrmontinvettä, jonka hän vakuuttaa olevan oikein hyvää. Ja kun sen tuoreempaa ei kuulemma ole hetkeen ollut edes Tukholmassa, olen päättänyt ottaa häneltä, ja Herran nimeen aloittaa kuurin heti pyhän jälkeen, mistä minulla on myös se etu, että voin heti vaihtaa pilaantuneet bouteillet."

Ovatko vaihdetut pullot päätyneet takaisin Pyrmontiin, jää kuitenkin auki. Ainakaan pullojen kappaleita ei tunneta Tukholmastakaan paljon, vaikka niitä silloin tällöin löytyy kaivauksissa.

Pyrmontinvesibuumi liittyi laajempaan uskoon terveyslähteiden parantavaan voimaan, ja 1700-luvulla Ruotsissa ja Suomessa kukoistikin säätyläisten terveyslähdekulttuuri. Suomen kuuluisin lähde oli Turun Kupittaan lähde, mutta vastaavia lähteitä oli esimerkiksi Espoon terveyslähde ja Runnin terveyslähde Iisalmessa. Mikä hienointa, 1700-luvun kuuluisten lähteiden vettä on edelleen saatavilla: Saksassa pyrmontinvettä ja seltteriä myydään yleisesti, ja Ruotsin suositut kivennäisvedet Värska ja Loka ovat peräisin 1700-luvun suosituimmista terveyslähteistä. Säätyläisten terveysvesistä voi siis vaikka järjestää maistelun tänä päivänäkin, ja seltteriä voi nauttia asiaankuuluvasti Scanglasin valmistamasta seltterilasin replikasta. Kippis! 

Lähteet:

K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä I. Toim. Kaarlo Österbladh. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1939.

K. F. Mennanderin lähettämiä ja saamia kirjeitä II. Toim. Kaarlo Österbladh. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1940.

Mäkeläinen, Eva-Christina 1972. Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Tampereen yliopisto.

[EDIT 15.6.2020: Korjattu tieto vuonna 1780 laaditun tutkielman kirjoittajasta.]

Mitä arkeologiset puulöydöt kertovat säähistoriasta?

Sää taitaa olla maailmanlaajuisesti ihmisten suosikkikeskustelunaihe. Suomessa on mitattu systemaattisesti sääoloja ja lämpötiloja 1800-luvulta lähtien, mutta sitä vanhemmat tiedot säästä ovat hyvin satunnaisia. Arkeologisista yhteyksistä ja vesistöjen pohjista löytyvät vanhat puunrungot ovat kuitenkin oivallisia sääkalentereita, jotka paljastavat ilmastotietoja paljon vanhemmilta ajoilta.

Teimme Aboa Vetus & Ars Nova -museolla videon, josta selviää, miten puiden vuosirenkaita tutkimalla voidaan kurkistaa menneisyyden säähän:

Kappale keskiajan kirjallista kulttuuria

Viime viikon keskiviikkona Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla vieraili esikoululaisryhmä läheisestä Cygnaeuksen päiväkodista. Lapset olivat löytäneet päiväkodin pihalta vanhan hajustepullon korkin, josta he halusivat kuulla arkeologien arvion. Samalla lapset pääsivät tutustumaan kaivaukseemme.

Partavesipullon korkki ei ollut aivan ikivanha, mutta joitakin vuosikymmeniä kuitenkin, ja löytäjälleen se oli aarre. Lapset innostuivat etsimään kaivauksella maasta löytöjä, ja tarkkojen silmien ansiosta maasta löytyi useita luun ja lasiastioiden palasia.

Me arkeologitkin saimme yllättyä iloisesti, kun ryhmä teki jo lähtöä: eskarilaiset nimittäin poimivat maasta vielä pienen pronssiesineen, joka paljastui välittömästi keskiajan lopun kirjansoljeksi. 1400–1500-luvulla käytössä ollut solki on ollut kiinni hihnassa, jolla kirja on suljettu etteivät sivut kupruilleet.

Kirjansoljen etupuolella on hienoa viivakoristelua. Kuva: Ilari Aalto.

Soljen takana on pyöreä, ns. häränsilmäkoriste. Kuva: Ilari Aalto.

Löytö on todella kiinnostava, koska Aboa Vetus & Ars Nova -museon alueelta kirjan solkia on löytynyt aiemmin vain pari kappaletta ja koko Turun keskusta-alueeltakin vain muutamia. Yleensä kirjojen osat löytyvät kirkkojen, luostareiden ja pappiloiden yhteydestä, siis sieltä, missä kirjojakin luettiin.

Esimerkki keskiaikaisesta vyökirjasta ja sen sulkevista soljista. Kuva: Wikimedia Commons.

Solki löytyi aivan maan pinnalta, ja se on todennäköisesti jäänyt huomaamatta vuoden 2017 kaivauksissa, jolloin kaivoimme keskiaikaisia maakerroksia. Toki kirja on voinut hyvin säilyä jonkun kirjaharrastajan kokoelmissa esimerkiksi Turun 1827 paloon astikin. Jos solki on kuitenkin peräisin keskiaikaisesta maakerroksesta, se kertoo alueella asuneen rikkaita ja lukutaitoisia asukkaita. Tämä sopii aiempien löytöjen antamaan kuvaan: vuonna 2017 kaivoimme tunkiokuoppaa, josta löytyi runsaasti 1400-luvun puoliväliin ajoittuvaa ikkunalasia, joka sekin oli aikanaan huomattavan kallista.

Missä teoksessa solki sitten on ollut kiinni? Suurin osa keskiajan kirjallisuudesta oli luonteeltaan hengellistä, kuten pyhimyslegendoja, saarnakokelmia ja teologisia tutkielmia. Turussa on luettu myös antiikin filosofiaa, lääketiedettä ja lakikirjoja, ja epäilemättä myös maallista kertomakirjallisuutta. Solki ei valitettavasti kerro mitä kirjallisuudenlajia kirja on edustanut. Olen kerännyt toiseen blogiini vielä vajavaisen listan keskiajan Suomessa luetusta kirjallisuudesta, joka ainakin antaa kuvan siitä, mitä kirja olisi voinut pitää sisällään.

Turun Sanomat tarttui löytöön heti tuoreeltaan, TS:n jutun voi lukea täältä (valitettavasti maksumuurin takana).