Keskiaikaisten tiilimerkkien jäljillä Vakka-Suomessa

Olen päivätyöni ohessa tehnyt jo kolme vuotta väitöstutkimusta keskiakaisista tiilentekijöiden merkeistä, siis ennen polttoa tiiliin piirretyistä tekijänmerkeistä, jotka esittävät usein esineitä tai erilaisia abstrakteja symboleita. Viime marraskuussa tein merkkien perässä tutkimusretken kolmeen Vakka-Suomen alueella sijaitsevaan keskiaikaiseen kivikirkkoon, Laitilan, Kalannin ja Taivassalon kirkkoon. Vaikka yhdestäkään näistä kirkoista ei ollut aiemmin mainintoja tiilimerkeistä, minulla oli ennen tutkimusmatkaa hyvä kutina, että merkkejä löytyisi.

Tähän mennessä löytämieni merkkien perusteella  tiilimestarit piirsivät puumerkkejään tiiliin melko lyhyen aikaa, vuosien 1440 ja 1480 välillä. Kirkkotutkija Markus Hiekkasen mukaan Laitilan kirkko on rakennettu 1460–1483, Taivassalon kirkko 1425–1440 ja Kalannin kirkko 1430–1450. Kaksi jälkimmäistä ovat siis aiemman perusteella vähän liian vanhoja merkkikirkoiksi, mutta niiden holvit on muurattu hieman myöhemmin 1400-luvun puolivälissä, ja olin toiveikas, että holvipilareista voisi löytyä merkkejä.

Laitilan kirkko on suuri ja näyttävä. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkimusryhmämme koostui kolmesta hengestä ja skotlanninhirvikoirastamme Jurasta, joka ei valitettavasti saanut tulla kirkkoihin mukaan. Ensimmäinen tutkimuskohde oli Laitilan kirkko, josta minulla oli suurimmat odotukset. Kirkkosali on suuri ja vaikuttava, mutta korkeissa pilareissa ei ollut ainuttakaan merkkiä, vaikka tiilipinnat olivat säilyneet hyvin. Yhtenä kirkon hienouksista täytyy mainita säilynyt keskiaikainen sivualttari, joita ei ole Suomessa montakaan.

 

Laitilan kirkkosalissa on korkeat holvit ja upeat maalaukset vuodelta 1483. Huomaa vasemmalla yksi Suomen harvoista säilyneistä keskiaikaisista sivualttareista. Kuva: Ilari Aalto.

 

Käynti kirkon vintille ei ole ihan helppo, koska ovi on parin metrin korkeudessa. Kuva: Ilari Aalto.

Kirkon vintille pääsi tikkailla korkelalla pääalttarin vieressä pohjoisseinässä olevasta ovesta. Muurinporras on hieno, tiilestä muurattu kierreportaikko. Portaikko on rakennettu alun perin puisen keskuspaalun ympärille, mutta siitä on jäljellä vain hiiltynyt nysä muistona vuoden 1793 tulipalosta.
 

Muistona kirkon palosta vuonna 1793 ullakon kierreportaan keskuspaalusta on jäljellä vain palanut alaosa. Kuva: Ilari Aalto.

Syynäsimme muurinportaan seinät tarkkaan, mutta merkkejä ei näkynyt. Kuva: Ilari Aalto.

Kirkon vinttiä. Kuva: Ilari Aalto.

Vintiltä ei löytynyt yhtäkään merkkiä, mutta koko kirkkoa ei oltu vielä katsottu: asehuoneen eli kirkon eteisen seinän sisällä oli myös portaikko, joka johti ulkosaarnatuolille, mistä pappi saarnasi suurina kirkkopyhinä kirkkomaalle kerääntyneelle kansalle. Asehuoneestakaan ei löytynyt tiilimerkkejä, eli melko suurella varmuudella niitä ei ole Laitilan kirkossa. Rakennusajan huomioiden tämä on yllättävää, mutta Laitilan kirkolla on samankaltaisia piirteitä samaan aikaan rakennetun Lemun kirkon kanssa, eikä sieltäkään tunnetta merkkejä.

Ulkosaarnatuolille (vasemmalla.) johtaa kapea käytävä, jossa pappi on seissyt saarnatessaan kirkkokansalle. Kuva: Ilari Aalto.

Laitilasta matka jatkui Kalannin kirkolle, jossa on yksi Suomen keskiajan upeimmista kirkkomaalauskoristeluista. 

Kalannin kirkko marraskuun auringossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin kirkossa on korkealaatuinen ja tasapainoinen maalauskoristelu. Kuva: Ilari Aalto.

 

Maalausten joukossa on yksi harvoista keskiaikaisten kirkkomaalausten signeerauksista. Maalari Petrus Henriksson työryhmineen maalasi seinät 1470 ja holvit 1471. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin kirkkosalista merkkejä ei löytynyt edes holvipilareista, mutta maalauskokonaisuus oli erittäin näkemisen arvoinen. Vintiltäkään ei löytynyt merkkejä, mutta hauskana yksityiskohtana löytyi 1800-luvun käsialalla kirjoitettu kirje tien varresta löytyneestä silkkivaatteesta.

 

Vintiltä löytyi salaperäinen kirje. Onkohan naakka kuljettanut sen sinne? Kuva: Ilari Aalto.

Lopuksi kävimme tutustumassa Kalannin kirkon tornissa olevaan sympaattiseen museoon, jossa on kaikenlaista kiehtovaa kirkon historian varrelta. 

1600-luvun hautamuistomerkki, joka on myöhemmin palvellut kirkon kynnyskivenä. Kiven takana on kirkon alkuperäinen länsi-ikkuna, joka on jäänyt rakennuksen sisään kun torni on rakennettu.

Keskiaikaisia pyhimysveistoksia kirkkomuseossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin jälkeen söimme eväät ja siirryimme viimeiseen kohteeseen, Taivassalon kirkkoon. Taivassalon kirkon mukaan on nimetty myös kahteen edelliseen kirkkoon maalauksia tehnyt Taivassalon ryhmä, ja Taivassalon maalauskoristelu onkin aivan valtavan hieno. Harmillisesti sen hienous tajuttiin jo 1800-luvulla, jolloin maalauksia paranneltiin päällemaalauksella ja lisäämällä kaikkiin aiheisiin suomenkieliset kuvatekstit.

 

Taivassalon kirkko. Kuva: Ilari Aalto.

Päivän aiempien kirkkojen perusteella odotukseni merkkien suhteen eivät olleet korkealla, eikä niitä kirkkosalista löytynytkään tarkasta syynäämisestä huolimatta. Vielä oli kuitenkin toivo, että vintillä saattaisi olla merkattuja tiiliä. Taivassalon päätykolmiot on nimittäin muurattu myöhemmin keskiajalla, mutta tutkijoilla ei ole tarkkaa käsitystä milloin.

 

Taivassalon kirkko on todella tunnelmallinen. Kuva: Ilari Aalto.

 

Maalaukset olivat vaikuttavat, vaikka niitä onkin paranneltu 1800-luvulla. Kuvassa Pyhän Laurentiuksen pariloiminen ja pyhimyksiä (Vanhan testamentin profeetta ja apostolit Pietari ja Paavali). Kuva: Ilari Aalto.

Kuoriholvi on vaikuttava sekä toteutuksensa (28-jakoinen tähtiholvi) että maalaustensa puolesta. Kuva: Ilari Aalto.

Reitti Taivassalon vintille oli vaikein ja kummallisin, mitä minulla on tullut vastaan mistään kirkosta. Kirkon koillisnurkassa oli pieni ovi, josta portaille noustiin todella korkean askelman kautta. Hieman ylempänä portaat muuttuivat kapeaksi kierreportaaksi, ja lopulta ylhäällä piti kavuta ahtaasta tilasta kaarevan holvin yli että pääsi vintille.

Taivassalon kirkon vintille vievät portaat alkoivat hurjan oloisina... Kuva: Ilari Aalto.

...ja jatkuivat vielä hurjempina. Kuva: Ilari Aalto.

 

Vintillä halusin katsoa erityisesti päätykolmioiden sisäpinnat, ja kappas vain, läntisestä päätykolmiosta löytyi retken ensimmäinen ja ainoa tiilentekijän merkki! Tiimalasin mallinen merkki on hyvin yksinkertainen, mutta sitäkin kiinnostavampi. Samaa merkkiä on nimittäin Maarian ja Turun tuomiokirkossa 1450- ja 1460-lukujen rakennusosissa, joten Taivassalon kirkonkin tiiliset päätykolmiot on todennäköisesti tehty samaan aikaan. Päätykolmiot on siis voitu tehdä samaan aikaan, kun kirkkoon muurattiin holvit 1460-luvulla.

Löytyi! Kirkonvintillä kajahti pieni riemunkiljahdus.

Tutkimusretki oli siis menestyksekäs: vaikka merkkejä löytyi vain yksi, se lisäsi taas tietoa keskiajan tiilimestareiden liikkeistä ja antaa yhden lisätodisteen Taivassalon kirkon rakennusvaiheista. Yhtä tärkeä tulos on sekin, ettei muista kirkoista löytynyt merkkejä. Tämä voi viitata siihen, että Laitilan kirkko olisi muurattu vuoden 1480 tienoilla, kun merkit ovat jo jääneet pois käytöstä, tai sitten on jokin muu syy, miksi tiilimerkkejä ei ole jätetty näkyviin.

Kiitos matkaseurasta ja tutkimusavusta Elinalle ja Helille ja tutkimuksen mahdollistaneesta apurahasta TOP-säätiölle!

Maailmanperintöä Qatarissa

Mitä saa, kun yhdistää maailman rikkaimman valtion, maailmanperinnön ja 45 innostunutta nuorta 29 maasta? Ainakin hulvattoman hauskaa. Sain kuluneena kesänä tyrmäävän tarjouksen lähteä edustamaan Suomea UNESCOn maailmanperintökomitean nuorisofoorumiin Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Liitin hämärästi Qatarin nimen Arabian niemimaahan, mutta tarkka sijainti piti tarkistaa kartalta. Ei ihme ettei muisti aivan pelannut, Qatar on nimittäin pienen pieni niemimaa Bahrainin, Saudi-Arabian ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien välissä.

Al Zubarahin linnoitus 1900-luvun alkupuolelta oli yksi retkikohteemme.
Olen kuvassa keskellä valkoisessa lippiksessä. Kuva: Innovations Unlimited.

Ajatus lähteä keskelle aavikkoa puhumaan ja oppimaan kulttuuriperinnöstä tuntui niin pähkähullulta, etten voinut jättää mahdollisuutta käyttämättä. Meitä lähti Suomesta kaksi yllytyshullua, minä ja helsinkiläinen Hanna. Lähtötietojen perusteella arvelin, että foorumiin osallistuisi pitkälti arkeologeja ja konservaattoreita. Olin kuitenkin väärässä, onneksi. 18–30-vuotiaisiin nuoriin kuului erilaisia museoalan opiskelijoita ja ammattilaisia, mutta myös kansainvälisen politiikan, arkkitehtuurin, etnografian, kaupunkisuunnittelun ja lakitieteen harjoittajia. Koko porukasta lapionheiluttajia oli vain ehkä neljännes.

Qatar oli ensivaikutelmasta lähtien outo maa. Öljyvaroilla orienttihaaveille ja kapitalistisille unelmille rakennettu historiaton autiomaa, jossa paikalliset ajavat valkoisilla maastoautoillaan eivätkä tee työtä. Työt on jätetty siirtotyöntekijöille, jotka muodostavat 80 % maan kahden miljoonan asukkaan väestöstä.

Meille oli varattu uskomattoman hienot puitteet. Ison osan foorumista vietimme Dohassa viiden tähden Sharq Village & Spa -Ritz-Carlton-hotellissa. Hotelli oli rakennettu jäljittelemään perinteistä qatarilaista kylää valkoisine seinineen ja upeine kipsikoristeineen. Marmoria ei ollut säästelty. Ilmassa tuoksui makea vesipiippu ja käytävillä soi eteerinen orientaalimusiikki. Oli kuin olisimme astuneet suoraan Tuhannen ja yhden yön satuihin. Filippiiniläinen nainen kirjasi minut sisään, ja toinen afrikkalainen rouva johdatti minut huvilahuoneeseeni shisha-piippua polttelevien valkoiseen thawb-kaapuun ja iqal-päähineeseen pukeutuneiden miesten ohi. Sanomattakin on selvää, että huoneenikin olisi sopinut sheikille.

Aivan päinvastaiset olosuhteet odottivat meitä aavikolla, missä lähes 50 asteen lämpötila pakotti pukeutumaan peittävästi ja juomaan paljon. Tärkein vierailukohteemme oli Qatarin ainoa maailmanperintökohde, Al-Zubarahin helmenkalastajakaupungin rauniot 1700-luvulta. Vietimme Al-Zubarahin viereisellä tutkimusasemalla useita päiviä, ja arkeologisten luentojen sekä omien maailmaperintöesitystemme lomassa pääsimme tutustumaan paikalliseen ruokavalioon: joka päivä lounaaksi tarjottiin kokonainen, keitetty lammas.

Al Zubarahin rauniokaupunki, Qatarin ainoa maailmaperintökohde,
on pääasiassa aavikon alla. Kuva: Ilari Aalto.

Al Zubarahin lisäksi vierailimme Al Jassasiyan kalliopiirrosalueella, jossa kallioon oli kuvattu laivoja ja kuppirivejä. Qatarissa kahteen riviin tehdyt kupit on tulkittu pelilaudoiksi, mutta minulla tuli väistämättä mielleyhtymä Varsinais-Suomen rautakautisiin kuppikallioihin, joissa kupit on usein aseteltu tismalleen samalla tavalla.

Kalliopiirroksia Al Jassasiyassa. Kuva: Ilari Aalto.

Foorumin loppupuolella järjestetylle varsinaiselle täysistunto-osuudelle oli varattu ohjelmasta kaksi päivää, ja osuus oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa simuloitiin maailmaperintökomitean istuntoa, jossa jokainen osallistuja edusti jotakin komitean tämänhetkistä, muuta kuin omaa jäsenmaataan. Simulaation tarkoitus oli tutustuttaa osallistujat Unescon istuntojen virallisiin menettelyihin ja työjärjestykseen. Samalla osallistujat saivat mahdollisuuden paneutua muun jäsenmaan maailmanperintöasioihin ja pohtia ratkaisuja paikallisiin haasteisiin uusista näkökulmista.

Istunnon toisessa osuudessa aloitettiin varsinainen maailmanperintökomitealle esitettävän lausunnon laadinta. Nuorison edustajille haluttiin antaa mahdollisimman vapaat kädet lausunnon suhteen, eikä laadintaprosessia siksi erityisesti ohjeistettu. Lausunnossa päätettiin keskittyä kolmeen aihealueeseen, maailmanperintökohteiden hallintaan, suojeluun sekä maailmanperintöön liittyvien arvojen välittämiseen. Osallistujat jakautuivat kiinnostuksensa mukaan näihin kolmeen ryhmään, joissa kussakin lausuntoa laadittiin omasta näkökulmasta. Lopuksi näiden osa-alueiden yhteensovittamiseen yhdeksi lausunnoksi osallistui muutama edustaja kustakin ryhmästä.

Täysistunto-osuus lienee ollut opettavainen kokemus niin osallistujille kuin järjestäjillekin. Istunnon simulaatio-osuuden ja lausunnon laadinnan välinen siirtymä jäi joiltain osin hieman epäselväksi. Istunnon aikana heräsi useampaan kertaan kysymys siitä, milloin osallistujien oli tarkoitus edustaa itseään ja milloin simulaatioistuntoa varten osoitettua jäsenmaata. Pääsääntöisesti molemmat osuudet olivat kuitenkin hyödyllisiä ja hyvinkin opettavaisia.

Unesco:n istuntojen simuloiminen oli iso osa nuorisofoorumin ohjelmaa.
Kuva: Innovations Unlimited.

Koska täysistunto-osuuden sisältöön haluttiin jättää mahdollisimman paljon väljyyttä nuorison omille näkemyksille, myös istuntoon ja lausuntoon liittyvät tavoitteet ja odotukset jäivät paikoittain hieman epäselviksi. Tässä kohden Unescon edustaja olisi voinut tarjota selkeämpää kehystä laadintaprosessin organisoimiseksi, jolloin työryhmät ja niiden käsittelemät aihealueet olisi ollut mahdollista koota demokraattisemmin. Aikaa lausunnon laatimiseen jäi myöskin koko ohjelman pituuteen verrattuna melko vähän. Edellä mainituista syistä johtuen lausunto jäi jokseenkin ylimalkaiseksi, eivätkä kaikki osallistujat toisaalta olleet yksimielisiä lausuntoon sisällytetyistä ja siitä pois karsituista osuuksista.

Lausunnon pääantina nousevat esiin virtuaalialusta, jonka tarkoitus olisi keskittää maailmanperintöön liittyvää virtuaalista toimintaa yhdelle alustalle, sekä toisaalta konkreettiset, alueelliset nuorisoyksiköt, jotka vahvistaisivat linkkiä ammattilaisten ja kulttuuriperinnöstä kiinnostuneiden nuorten välillä. Parhaassa tapauksessa tällaiset virtuaalialustat ja nuorisoyksiköt toimisivat toisiaan täydentäen ja vahvistaen.  Lausunnossa esitettyjen ehdotusten toteuttaminen käytännössä jää toistaiseksi kysymyksenä ilmaan. Nuorisoedustajien joukossa kuitenkin oli kiinnostusta jonkinlaisen jatkofoorumin järjestämiseen.

Yksi vierailukohteistamme oli Qatarin emiirien restauroitavana oleva palatsi
1920-luvulta. Kuva: Innovations Unlimited.

Jos nuorisofoorumeja vielä jatkossa järjestetään näin laajassa mitassa, eräs kokeilemisen arvoinen toimintamalli voisi olla keskittyä käsittelemään pienryhmissä tapaustutkimuksia esimerkiksi järjestävän maan tai tietyn teeman mukaisista maailmanperintö- ja kulttuurikohteista sekä niihin liittyvistä haasteista. Pienryhmätyöskentely edesauttaisi kaikkien tasapuolisia mahdollisuuksia osallistua toimintaan, vaikuttaa keskusteluun ja näin edistää kulttuurista vaihtoa. Pienryhmät voisivat myöhemmin esitellä työnsä tuloksia muille ryhmille, ja lopulta tällaisten tapaustutkimusten avulla voitaisiin myös kehystää laadittavan lausunnon sisältöä ja painopisteitä.

Kaiken kaikkiaan nuorisofoorumiin osallistuminen oli intensiivinen, ainutlaatuinen ja hieno kokemus, ja olemme ehdottoman kiitollisia meille avautuneesta mahdollisuudesta. Suurimmaksi anniksi nuorison näkökulmasta osoittautuu varmasti inspiroituminen, verkostoituminen ja sitouttaminen niin maailmanperintöön, arkeologiaan, Unescoon kuin Qatariinkin liittyvissä aiheissa. Tulevan yhteistyön hedelmät jäävät vielä nähtäviksi, mutta foorumissa muotoutuneet ajatukset ja suhteet poikivat varmasti jatkoa.

Viikon sitaatti

Kunhan paperit tulevat ja valmistun, toivon, että joku lahjoittaa hatun ja ruoskan. Revolverikin olisi ihan kiva lisä, mutta ehkä sitten 50-vuotislahjaksi.

- Jasse Tiilikkala summaa kaikkien arkeologien haaveet Ylen uutisissa 31.5.

Vakiovarusteet. Wikimedia Commons.

Opiskelijan paluu

Vuosi vierähti äkkiä maata kuopiessa ja jälkitöitä tehdessä, ja ennen kuin huomasinkaan tarjottiin museolla täysinpalvelleen lähtöpassia ja tietysti myös läksiäiskakkua. Tämä tapahtui siis jo helmikuun puolivälissä.

Tyytyväinen täysin palvellut ja hieno
kaivauskakku. K. Juva.

Olen nähnyt museolla monet läksiäiset, mutta en kyllä ihan niin hienoja kuin omani. Museon vanha arkeologimaskotti museokoira Olauffer kaivettiin naftaliinista antamaan minulle viisauden sanoja, ja läksiäiskakun leikkaaminen ei käynyt noin vain: stratigrafiakakulle piti suorittaa arkeologinen kaivaus. Hyvä niin, koska muuten olisin varmaan tukehtunut löytöihin: kakusta paljastui legomiekka, kristillisiä rituaaliesineitä, hiihtomono ja pohjalta koko kohteen tulkinnan haastanut pleistosaurus. Olin todella otettu, enkä vähiten läksiäislahjaksi saamistani runosta ja Anna-Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia -kirjasta.

Tapasin itsensä Olaufferin! K. Juva.

Opiskelijaelämään paluu onkin ollut kiireistä, kuten blogin hiljaisuudesta voi päätellä. Olen jo ehtinyt istua parilla kurssilla ja vahvistaa istumalihaksiani kirjastossa, huhkia tentissä, kirjoittaa esseen ja petrata englantiani intensiivikurssilla. Luulin että olen jo kaikki tenttivastoinkäymiset käynyt läpi, mutta ei. Kulttuurihistorian tenttiin marssiessani minua ei huudettu sisään, ja mieleni täyttyi epäilyksistä: onko oikea päivä tai paikka vai oliko ilmoittautumisessani jotain vikaa? Kadonneen tenttikuoren mysteeri ei selvinnyt (tenttipäivän aamuna se kuulemma vielä oli olemassa), mutta sain sitten itse keksiä kaksi esseekysymystä itselleni. Ei hullumpaa, mutta en kyllä päästänyt itseäni helpolla.

Ehkä olen nyt viisaampi Vanhan Liivinmaan keskiaikaisten kaupunkien arkeologiasta, Saharan kulttuurihistoriasta ja kristinuskon paratiisikäsitysten muuttumisesta. Mutta siitä olen varma, että opiskelijan elämän  (huomaa ero myyttiseen opiskelijaelämään) haasteita olen kaivannut.

Viiskyt' vuotta varetusta!

Kauan eläköön Vare!

Turun yliopiston arkeologian ainejärjestö Vare täyttää kunnioitettavat puoli vuosisataa. Tätä on juhlittu koko kuluva viikko baarikierroksella, Indiana Jones -elokuvaillalla ja perinteisessä keskiviikkokahvituksessa kakulla. Juhlaviikko huipentuu lauantaina vuosijuhliin, joita vietetään juhlaetiketillä Submarinassa Turussa.

Ennen kaikkea allekirjoittanut on kontribuoinut juhlahumuun toimimalla osana Vareen historiikin toimituskuntaa. 216-sivuinen historiikki Lapionpistoja. Kertomuksia Arkeologian yhdistys Vareesta vuosilta 1962-2012 julkaistiin virallisesti eilen torstaina. Yhtään vähättelemättä rohkenen sanoa, että kuusihenkinen toimituskuntamme on tehnyt ison ja näyttävän työn. Vuosi sitten en osannut arvata kuinka paljon työtunteja kirjan toimittaminen vaatisi, mutta tulipa siinä opittuakin yhtä sun toista.

Kirja koostuu 27 artikkelista, jotka ovat eri aikoina Vareessa vaikuttaneiden aktiivien kirjoittamia. Viiteenkymmeneen vuoteen mahtuu monenmoista tapahtumaa, joista osa on jo ehtinyt painua unhoon. Oli silti yllättävää, miten paljon muisti- ja muuta tietoa loppujen lopuksi löytyi. Kaikki tieto ei kuitenkaan ole sellaista, mikä olisi tullut kirjatuksi pöytäkirjoihin.

Historiikin toimittamisesta ei jännitystä puuttunut. Ahvenanmaalla vietettynä
toimitusviikonloppuna saimme peljätä hirmuista punkkia. Kuva: I.A.

Seuraavassa pari otosta julkaisutilaisuudesta, joka pidettiin yliopiston päärakennuksessa. Läsnä oli arkeologian henkilökuntaa, ystäviä ja opiskelijoita.

Toimituskuntalaiset Juhana ja Siiri valmistelevat tarjoiluja. Kuva: I.A.

Todistettavasti julkaisutilaisuudessa oli muitakin kuin tomituskunta.
Kuva: I.A.

 On ilo nähdä pitkän työn tulos konkreettisesti pöydällä pinossa. Kuva: I.A.

Ai niin, jos jollekulle on epäselvää mitä Vare tarkoittaa, on kyseessä lounaissuomalainen hautaröykkiötä tarkoittava murressana, joka taipuu samaan tapaan kuin päre. Knoppitietona historiikista: Vare voitti perustamiskokouksessa 19.11. 1962 nimiehdotuksena kilpailijansa Säleen äänin 5-2. Hyvä niin.

Lopuksi pakollinen mainos: kirjaa saa ostaa toimituskunnan jäsen Janne Haaralalta (jlshaa[at]utu.fi) huokeaan 30€ hintaan. Tarvittaessa veloitetaan myös postikulut.

Muinaisjäännösretki saaristoon: ensimmäinen päivä

Viime viikonloppuna Turun arkeologian ainejärjestö Vare järjesti perinteisen kevätretkensä Turun saaristoon. Kahden henkilöautollisen voimin kiersimme Saariston rengastien varrella olevia muinaisjäännöskohteita. Mukaan mahtui pronssikautisia röykkiöitä, rautakautinen röykkiökalmisto, keskiaikaisia kirkkoja, jatulintarha ja isonvihan aikaisia ryssänuuneja. Viimeinen retkikohde oli ex tempore valittu Louhisaaren kartano, joka kruunasi koko matkan.

Jos metsään haluat mennä nyt... Valmistauduimme maasto-oloihin Paraisilla.

 Ensimmäinen kohteemme oli kahden röykkiön ja niitä yhdistävä kivivalli Paraisilla. Kohde oli Turun yliopiston opetuskaivauspaikkana 2009, ja se ajoittunee pronssikauden alkuun.

Pienempi röykkiö Paraisilla.

Jenny esittelee kaivamaansa röykkiötä. Kuvan keskellä kulkee valli ja
takana näkyy suurempi röykkiö.

Vallin päässä oleva suurempi röykkiö.

Seuraava kohteemme oli Kappelludden niminen niemenkärki. Paikalla sijaitsee muurilla rajattu keskiaikainen hautausmaa, jossa on suoritettu arkeologisia tutkimuksia 1970- ja 1980-luvuilla. Kappelia paikalta ei ole löytynyt, mutta yksi hautaus kylläkin.

Saaristomaisemat olivat hulppeat.

Portti Kappelluddenin hautausmaalle.

Kappelluddenin kirkkoaitaa.

Kappeluddenilta siirryimme lossin kautta Nauvoon, missä vierailimme Ernholmsbergetin pronssikautisella hautaröykkiöllä ennen kuin saavuimme keskustaan.

Ernholmsbergetin pronssikautinen röykkiö.

Varelaisia vareella.

Nauvossa kävimme vasta-avatussa ravintolalaiva Najadissa pitsalla, mikä ottikin aikamoisen tovin. Lämmin päivä oli ilmeisesti houkutellut muitakin liikkeelle. Pitsat syötyämme kävimme kiertämässä kätevästi kulmilla olleen Nauvon keskiaikaisen kivikirkon.

Nauvon keskiaikainen kivikirkko.

Nauvon keskustasta jatkoimme korkean mäen päällä sijaitsevalle Hvitsin jatulintarhalle. Niin kuin jatulintarhat aina, oli tämäkin labyrintti pakko kiertää. Päätimme ottaa muinaisjäännöksellä myös virallisen retkikuvan.

Poseerausta Hvitsin jatulintarhalla.

Nauvosta jatkoimme meritaisteluhistoriastaan tunnettuun pittoreskiin Korppooseen. Siellä kohteenamme oli Korppoon keskiaikainen kirkko, joka muiden kollegoidensa lailla oli kiinni. Kirkossa huomiotaherättävää oli sen jykevä torni, joka muistuttaa enemmän Ahvenanmaan kuin sisämaan keskiaikaista kirkkoarkkitehtuuria.

Korppoon kirkko.

Tiilinaama Korppoon jykevän keskiaikaisen kirkon seinässä.

Korppoon kirkon mystinen ovi.

Kirkon jälkeen lähdimme kapuamaan Kvarnudd-nimiselle mäelle, josta oltiin vuonna 1940 iventoitu 16 varmaa ja 9 epävarmaa ryssänuunia. Kivistä ladotut uunit liittyvät ennen kaikkea Venäjän laivaston liikkumiseen isovihan (1714-1721) aikaan, mutta niitä on rakennettu myös Suomen sodan (1808-1809) aikaan.

Sortunut ryssänuuni Kvarnuddilla.

Toinen samanmoinen.

Kvarnuddenin jälkeen jätimme Korppoon taaksemme ja siirryimme Houtskärille, missä yövyimme leirikeskuksessa. Kävimme tarkastamassa Houtskärin 1700-luvulla rakennetun puukirkon, joka oli sisältä yllättävän pramea vaatimattomaan ulkoasuun nähden. Houtskärillä kulki myös Pyhän Andreaan historiapolku, jonka yksi kohde oli 1700-luvun teloituspaikka. Sekin täytyi käydä katsastamassa!

Lauttanäkymiä puolituntiselta lauttamatkalta Houtskäriin.

Houtskärin kirkko 1700-luvulta.

Illan vietimme hyvän ruuan ja juoman merkeissä. Punkkisyynissä punkkeja löytyi vain kolme - kahdelta retkeläiseltä. Onneksi vältyin niiltä itse. Loppuillasta keskustelu siirtyi ainakin poikien internaatissa syväluotaavaan analyysiin euroviisuista.

 

Ansaittu illallinen Houtskärissä.