Fiona Valpy: Mehiläishoitajan salaisuus!

 

Fiona Valpy

Mehiläishoitajan salaisuus

Alkuteos: The Beekeeper's promise

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Otava, 2024

Kannen suunnittelu Mirella Mäkilä

320 s.

Pidin paljon Fiona Valpyn teoksesta Casablankan tarinankertoja. Pidin myös Rue Cardinalen ompelijattarista, vaikka en yhtä paljon. Mehiläishoitajan salaisuus, tai lupaus, kuten alkukieli sanoo, ei yltänyt samalle tasolle kuin aiemmat teokset. 

Valpy jatkaa tutulla sotateemalla, mutta tuo toisaalta esiin myös uudenlaisen näkökulman rinnastaessaan kaksi rohkeaa naista eri vuosikymmeniltä. Tarina etenee kahdessa tasossa. On 1940-luvun Ranska ja Eliane Martin, ja 2017-luvun Ranska ja englantilainen Abi Howes. 

Eliane asuu perheensä kanssa Chateau Bellevuon kartanon alueella vanhassa myllyssä ja hoitaa mehiläisiä. Elianen perheeseen kuuluu isä Gustave, kätilöäiti Lisette, isosisko Mirelle ja pikkuveli Yves. Tärkeässä roolissa on kartanonomistaja Hra Kreivi. Mathieu  Dubosg puolestaan on nuori mies, johon Eliane rakastuu. Elianen ja kyläyhteisön elämä järkkyy, kun Ranska miehitetään ja jaetaan. Elianen kodin vieressä virtaava joki rakaa miehitetyn ja vapaan vyöhykkeen. Kartanon ottaa saksalaiset asuttavakseen tietämättä, että kartanon viinikellarista johtaa salainen käytävä ulos. Elianesta tulee Hra Kreivin ohella vastarintataistelija, joka antaa merkkejä metsissä taisteleville vastarintajoukoille Kreivin välittäessä viestejä kartanon kappeliin piilotetulla radiolla. 

Nykyajassa Abi on tullut joogaretriittiin, kun hän eksyy ja tutustuu Chateau Bellevuon kartanossa asuviin Sarahiin ja Thomasiin, jotka pitävät kesäisin hääpalvelua kartanossa. Abi saa töitä paikassa ja kuulee samalla Elianen tarinan Sarahilta. Elianen tarina tekee vaikutuksen Abiin, joka on kokenut elämässään rajuja ja etsii omaa rohkeuttaan ja itsenäisyyttään. Valpyn rinnastus vastarintataistelijan ja narsistisen miehen vaikutusvaltaa vastaan taistelevan naisen kesken on kiinnostava. Elianea ja Abia ei siis yhdistä mikään sukulaisuus tai muu seikka, kuin se, että molemmat ovat naisia, jotka tarvitsivat rohkeutta elämässään. 

Minun oli ensi alkuun hyvin vaikea päästä juonen kulkuun sisälle. Kerronnallisesti joka toinen luku kertoi Elianen tarinaa kaikkitietävän näkökulmasta, joka toinen luku Abin tarinaa minä-kertojan näkökulmasta. Tarinat yhdistyivät noin puolivälissä, jolloin ilmeni,että Elianen tarinaa kertoo Sarah Abille ja Abi miettii kuulemansa tarinan yhtymäkohtia omaan elämään ja saa voimaa Elianen tarinasta. Vähin erin tarina alkoi kuitenkin ottaa mukaansa ja en malttanut jättää lukemista, vaikka yö oli jo pitkällä. Lopussa tuli taas lukuväsymystä, kun jännitys laukesi ja tarinan jännite purkautui vähän mitäänsanomattomiin tapahtumiin. 

Kiintoisa yksityiskohta oli Elianen sisko Mirelle, joka oli töissä  muotiliikkeessä Pariisissa ja toimi siellä vastarintaliikkeessä omalla tavallaan. Tämä alkoi kilautella kelloja päässäni ja täytyi tarkistaa, mitä olinkaan kirjoittanut Rue Cardinalen ompelijattarista ja kyllä. Mirelle on teosten yhdistävä tekijä, vaikka tässä teoksessa jääkin taustalle.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 Tunteet, kohta 20. rohkeus

Pieni helmet 2024 kohta 24. Kirja on julkaistu vuonna 2024

---

Hykerryttävän aistillista tykitystä, määritellään Anun ihmeelliset matkat -blogissa teoksen sisältöä . Itse en ihan tähän näkemykseen päässyt, mutta tiivistyvää jännitystä kyllä teoksessa on.

Eva-Lis Wuorio: Tunnussävel vaara uhkaa!

Eva-Lis Wuorio

Tunnussävel vaara uhkaa

Alkuteos: Code Polonaise

Suomentanut Eeva Heikkinen

WSOY, 1974

155 + 1 s.

Kansi: Kari Piippo

Tunnussävel vaara uhkaa on Kanadan suomalaisen, Viipurissa syntyneen kirjailijan nuortenkirja. Tarinan päähenkilöt ovat lapsia. Vanhimmat heistä on Jan ja Wanda. Wanda löytää Pawelin, joka on vielä taapero istumassa yksinään torilla, kun hänen vanhempansa on viety. Wanda ottaa Pawelin hoteisiinsa. Sitten on noin 10-vuotiaat Stas, Kazio ja Stefan. Stefan. Joukkoon liittyy myös Marja 6-vuotiaiden kaksosten Jadvigan ja Ludvigan kanssa. Lapsijoukko asuu raunioituneessa talossa ja alkavat tehdä vastarintalehteä. Sitä jakaessaan, joutuu pojista kolme natsien vangitsemiksi muiden mukana olleiden päästessä karkuun. Pojat kuitenkin vapautetaan "metsien miesten" toimesta.

Lapsijoukko käyttää tunnussävelenään Chopinin puolalaista poloneesia, jota he viheltävät.

Lasten apuna vastarinnassa on myös yhden pojan eno Stryj Franek, sekä tohtori Jerzy. Sitten lasten asuinpaikka paljastuu natseille ja he joutuvat pakenemaan. He asettautuvat vanhaan linnaan, joka on tuttu Marjalle. Kun Pawel sairastuu keripukkiin lähtevät Jan ja Wanda tarkoituksenaan päästä Englantiin, voidakseen hankkia elintarvikkeita. Tässä vaiheessa minun luottamus "tarinan voimaan" alkoi horjua.

No, Jan ja Wanda selviytyvät Englantiin salaisten vastarintajoukkojen avustuksella ja saavat sitten sinne viestin, että "kaikki voivat hyvin". Mistä ja miten Pawel on saanut C-vitamiinipitoista ruokaa jää selvittämättä.

Tää on tietenkin lapsille suunnattu, joten ymmärrän "onnellisen päätöksen" tässä suhteessa. Toisaalta tässä on myös seikkoja, jotka eivät ole niin onnellisia, kuten "natsit ampuvat myös lapsia" -ajatus, joka tosin on vain uhkana lapsijoukon toimissa. 

Ei tämä silti ihan huono teos ollut. Kyllä tämän ihan kiinnostuksella luki. Jotkin maininnat Puolan historiaan herättävät kysymyksiä, alkaisikohan kaivella lisätietoja. Myös Chopinin elämään liittyvät seikat alkoivat herättää mielenkiintoa ja lisätiedon tarvetta. Minulle tuli ajatus, että elikö Chopin toisen maailmansodan aikana? Miksi hänet karkoitettiin (?) Ranskaan, tai eli maanpaossa. No, todellisuudessahan Chopin oli 1800-luvun säveltäjä, eikä tässä kirjassa varmaankaan edes muuta väitetty, jostain syystä minulle vain syntyi kysymyksiä tuon suhteen lukiessani.

Suommennoksesta:

Lehti ilmestyy aivan samoin kuin se ilmestui ennen kuin Jan, Stas ja Kazio joutuivat saksalaisten vangitsemiksi,  noiden urheiden natsien, jotka sotivat Kazion kaltaisia pikkupoikia vastaan. 

Tämä kohta saa minut mietteliääksi, onko suomennoksessa tullut jokin viba. Ote on lasten tekemästä lehtijutusta, jossa kerrotan kolmen pojan joutumisesta natsien vangiksi. Minusta urheus viittaa enemmänkin Janiin, Stasiin ja Kazioon, ei natseihin. Jos vastarintalehdessä kutsutaan natseja urheiksi, niin onhan se hieman outoa. Toisaalta, tuli tässä mieleeni, olisiko kyse ironiasta?

Tähän loppuun vielä tämä runo/laulu. Mielestäni se on hyvin ajankohtainen, vaikka Puola onkin itsenäinen maa. Puolan tilalle voi kukin mielessään laittaa sen maan, joka vapautta kaipaa. Mainittakoon vielä, että vapaus on suhteellinen käsite siinä mielessä, että ei ole vapautta ilman vastuuta. Ja maa voi olla vapaa ja itsenäinen, mutta yksilön vapaus olla hakusalla.

Kerran vielä vapaana on Puolan maa,

koittaa päivä jolloin sota taukoaa,

kerran vielä jokainen taas kodin saa.

Ja lasten nauru ja laulu helää

Puolan vihreillä niityillä aina,

ja ystävyydessä ihmiset elää,

yhdessä tehtynä työ ei paina. 

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret!

 

Fiona Valpy

Rue Cardinalen ompelijattaret

Alkuteos: The Dressmaker's Gift

Suomentanut Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Otava, 2023

302 s.

 

 

Päähenkilöt: Claire, Mireille ja Vivien ovat ompelijattaria pariisilaisessa muotiliikkeessä.

Ajankuva: Teoksen kerronta kulkee kahdessa ajassa. On nykyaika ja toisen maailmansodan aikainen Ranska.

Kerronta: Nykyajassa tarinaa vie eteenpäin Harriet. Hänen äitinsä Felicity on tehnyt itsemurhan. Harriet alkaa tutkia sukuaan löydettyään vanhan valokuvan, jossa on kolme nuorta naista. Harriet on päässyt harjoittelijaksi kuvassa näkyvään liikkeeseen, joka nykyajassa kulkee nimellä Agence Guillemet. Liikkeessä Harriet tapaa Simonen, jonka isoäiti, Mireille on yksi noista valokuvan naisista. Simonelta Harriet kuulee lisää kuvan naisista, myös omasta isoäidistään Clairesta.

Harriet on siis minäkertojana osassa tarinaa. Sota-ajan kerronta on kaikkitietävän kertojan kerrontaa.

Olen lukenut Valpyn aiemmin suomennetun teoksen Casablancan tarinankertoja, josta pidin paljon. Casablancan tarinankertojan lailla myös Rue Cardinalen ompelijattaret on fiktiivinen, historiallinen romaani. Molemmat ovat rakenteeltaan samanlaisia (kerronta kahdessa ajassa) ja sijoittuvat toiseen maailmaansotaan. Molemmissa teoksissa vahvana vaikuttimena on vastarintaliiketoiminta. Rue Cardinalen ompelijattaret onkin omistettu "SOE:n naisagenteille, jotka työskentelivät Ranskan vastarintaliikkeen puolella" joutuen maksamaan rohkeudesta hengellään. Rue Cardinalen ompelijattarissa ei kuitenkaan ole käytetty todellisia henkilöitä, mitä nyt viitataan joihinkin muotimaailman nimekkäisiin henkilöihin.

Tämä muodin glamour vastapainona sodan mielettömyydelle onkin teoksessa mielenkiintoisen vastakohtaista.

"Taivas hohti punaisena vartiotornin takana, kun Dachaussa alkoi sarastaa jälleen uusi päivä, mutta leirin  keskellä kohoavasta korkeasta tiilipiipusta nouseva harmaa savupatsas synkisti kaunista auringonnousua."

Kerronta oli ihan hyvin etenevää, sujuvaa ja jonka tempoon pääsi ihan mukavasti mukaan. Loppupuolella tuli hieman väsähtänyt olo ja tuntui, että kaikki oleellinen oli jo kerrottu, mitä tätä enää pitkittämään. Rohkeudesta, uskollisuudesta ja lujasta ystävyydestä tämä teos on rakennettu. Menneisyyden painolastista yli sukupolvien ja traumoista selviytymistä myös käsitellään, mutta tämä puoli jää hieman ohueksi.

--

Tällä teoksella, paitsi Pariisia pääsin Nantesiin Tour de France par ecrit -haasteessani.

Roxanne Van Iperen: Auschwitzin sisaret!

Roxanne Van Iperen

Auschwitzin sisaret

Alkuteos:'t Hooge Nest

Suomentanut Sirpa Parviainen

Bazar, 2020 

365 s.

Alkusanat: Hetkenä, jona ajamme pitkin metsäpolkua ja talo pilkistää näkyviin puiden välistä, me rakastumme. Se ei ole aivan se "pieni mökki maaseudulla", jota olimme odottaneet - tämä talo on valtava, ja sillä on nimikin: Korkea pesä.

Kirjailija Von Iperen alkaa perheensä kanssa kunnostaa vanhaa taloa, joka "huokuu historiaa ja mahtipontisuutta, mutta on vailla irrallisuutta ja teennäisyyttä. Ympärillä on metsäpuutarha, korkea heinikko, köysitikkaat, joita roikkuu siellä täällä ja takapihan hedelmätarha. Kuvauksen perusteella mitä ihanin paikka asua suojassa sivilisaation häiriöiltä, tähtien alla.

Von Iperen saa kuitenkin huomata, että talolla on historiansa. Se alkaa paljastaa vaiettuja asioita. Hän löytää Janny ja Lien Brilleslijperin tarinan. Tarinan rohkeudesta ja pelottomuudesta.

Janny ja Lien Brilleslijper olivat hollantilaisia sisaruksia. Perheeseen kuului isä Jospeh, äiti Fientje ja s nuorempi veli Jaap. Lien oli vanhin, sitten tuli Janny. Brilleslijperit olivat  Hollannin juutalaisia. Janny avioitui ei-juutalaisen Bob Brandesin kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta, Robertin ja Lieseloten. Janny toimi espanjan sisällissodan aikana kommunistisessa vastarintaliikkeessä fasismia vastaan. Lien meni yhteen ei-juutalaisen Eberhard Reblingin kanssa ja sai tyttären Katinkan.Kun natsit valtasivat Hollannin ja juutalaisia käskettiin rekisteröitymään Lien rekisteröityi mutta Janny ei. Kun juutalaisten ahdinko syveni Janny ja Lien alkoivat toimia vastarintaliikkeessä, hankkivat väärennettyjä henkilöpapereita, elintarvikekortteja, piilottivat juutalaisia, vaikka itse olivat juutalaisia. 

Korkea pesä, talo, johon kirjailija rakastui oli heidän piilopaikkansa, jonka Lien ja Janny perheineen vuokrasivat ja josta käsin he toimivat. Sitten heidät petettiin. Henkilö, joka oli itsekin toiminut vastarintaliikkeessä pääsi vapaaksi, mutta häneltä vaadittiin nimiä säilyttääkseen vapautensa. 

Lien ja Janny, heidän vanhempansa, veljensä ja piilottamansa juutalaiset joutuivat ensin Westerborgiin ja sitten Auschwitziin ja viimemmäksi Bergen-Belseniin. Jannyn puoliso Bob oli muualla ja säästyi pidätykseltä. Eberhard, joka oli kieltäytynyt sotapalveluksesta pääsi karkuun Jannyn toimiessa rohkeasti automatkalla. Lapset, jotka olivat 3-5-vuotiaita säästyivät myös. Heidät toimitettiin läheisen lääkärin hoiviin. Suurimmassa vaarassa karkoitettavaksi oli Katinka, joka katsottiin täysin juutalaiseksi, koska vanhempansa eivät olleet naimisissa, mutta Robert ja Lieselotte olivat vain puoliksi juutalaisia, koska vanhemmat olivat avioituneet ennen seka-avioliittoa kieltävää lakia. Katinkaa tullaankin hakemaan, mutta vastarintatoimijat ovat ehtineet kidnapata hänet lääkärin luota. Robert ja Lieselotte ovat jo päässeet isänsä vanhempien luokse turvaan.

Aushwitzin sisaret on hieno tarina rohkeudesta ja pelottomuudesta, periksiantamattomuudesta tilanteessa, jossa luulisi että kaikki toivo on mennyt. Minua kiinnnosti tämä teos lähinnä tuon vastarintatoiminnan takia. Tältä osin tarinassa oli uusi näkökulma. Loppuosa, pidätystä seuraavine puolineen oli liiankin tuttua. Toisaalta se toi myös uutta tietoa Anne Frankin kohtalosta, sillä Brillelijperin sisarten lailla samassa ryhmässä on myös Frankin sisarukset Anne ja Margot joiden viimeisiä hetkiä Janny ja Lien ovat todistamassa.

Suomi-bongaus:

"Vain vähän ennen saklaisten miehitystä Bert Bochhove asui  kilometrien päässä Huizenista. Hän pyöritti myllyä Suomessa aina vuoteen 1939 saakka, jolloin perheensä pyysi häntä palaamaan ja ottamaan hoitoonsa perheen liikeyrityksen veljensä

Teoksen kansista täytyy antaa tunnustusta siitä, että kustantaja ei ole päätynyt kansiratkaisussa samaan, kuin monissa muissa samaa aihetta käsittelevissä teoksissa on päädytty. Kannet ovat tyylikkäät ja vaikuttavat Ne kiinnittivätkin huomioni. Suunnitelijaa ei mainita. Teoksen suomenkielistä nimeä sen sijaan hieman kritisoisin, sillä, kuten aiemminkin vastaavien teosten kohdalla olen maininnut, Aushwitzin nimen liittäminen nimeen, ei minusta anna teokselle lisäarvoa, päinvastoin. Se alkaa olla kulunut määre. Alkuperäinen nimi Korkea pesä olisi ollut kuvaavampi. Tämä ei ollut ensisijaisesti vain keskityVan  sleirikuvaus. Tämä oli tarina talosta, jolla on historia. Tietysti myös tarina ihmisistä. 

Iperen on saanut tästä teoksesta hollantilaisen OPZIJ-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019

Muualla sanottua:.

Yksi luku vielä

Tilar J. Mazzeo: Irenan lapset!

 

Tilar J. Mazzeo

Irenan lapset

Alkuteos: Irena's Children. The Extraordinary  Story of the Woman Who Saved 2,500 Children from the Warsov Ghetto.

Suomentanut Petri Stenman

LIKE, 2017

315 + 1 s.

"Irena  kulki heidän joukossaan tyynnytellen heitä rauhallisella ja hiljaisella äänellään. Hän oli pikkuruinen ja siro ihminen, itse tuskin kookkaampi kuin jotkut pojista. Mutta hän oli organisatorinen ihme.  Nainen oli pannut toimimaan sulavan järjestelmän: toimiston tytöt leikkasivat yksi kerrallaan lasten hiukset, keräsivät heidän vaatteensa ja lähettivät heidät kunnon lipeäsaippuapesulle. Karkean saippuan haju pisti kipeästi nenään, ja huoneessa oli purevan kyylmä, mutta lapset olivat aavemaisen hiljaa."

Irena Sendlerova oli puolainen nuori nainen, sosiaalityöntekijä, vastarintataistelija, yksi niistä, Häntä on kutsuttu sankariksi, mutta itse hän tuota määritettä itseensä liittänyt, sillä sankarit tekevät poikkeuksellisia tekoja, hän teki vain sen, mikä oli normaalia. Irena oli kuitenkin niitä sukupolvensa ihmisiä, "joiden hyvyys elvyttää koko maailmaa pahuuden edessä." 

Lukemisen arvoinen teos, joka kertoo urheudesta vaaran keskellä, ihmisyydestä petojen joukossa, ajasta, jonka ei toivoisi koskaan toistuvan, mutta mikä valitettavasti ei ole täysin historiaa. Tämä teos saa kysymyään, missä tänä päivänä ovat ne "kansojen oikeamieliset", jotka eivät antaudu pahuuden edessä? Toisaalta teos pistää myös miettimään omia eettisiä arvoja, taistelun moraalia ja muita yksittäisiä asioita. Olisiko holokaust vältetty, jos useampi ihminen ei aikanaan olisi ollut vaiti?

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.  Liedon kirjaston suosituksiin vuodelta 2020 kuuluu tämä teos.

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka Natsi-Saksan halki!

 

Gwen Strauss

Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka Natsi-Saksan halki

Alkuteos: The nine: the true story of a band of women who survived the worst of Nazi Germany

Suomentanut Timo Korppi

Bazar, 2021

475 s.

Tosi tarina yhdeksästä naisesta, jotka selvisivät pahimmasta. Kaksi hollantilaista, yksi espanjalainen ja kuusi ranskalaista naista, jotka olivat ranskalaisen vastarintaliikkeen aktiivisia jäseniä. Heidän johtajanaan oli Helene Podliasky, kirjoittajan isotäti. Kaikki he olivat nuoria, rohkeita naisia, jotka eivät taipuneet natsien vallan alle, vaan kävivät henkensä uhalla taisteluun vääryyttä vastaan.

Kirjoittaja ei kuvaa kovinkaan paljon itse heidän toimintaansa vastarintaliikkeessä. Teos kertoo näiden yhdeksän naisen pakomatkasta sodan loppuvaiheessa, kun keskitysleirejä tyhjennettiin liittoutuneiden alta laittamalla väki kuolemanmarssille.

Tästä apaaattisesta, väsyneestä, kohtaloaan kohti kulkevasta marssijonosta loikkaavat nämä yhdeksän naista, joista oli tullut läheisiä, tien vieressä olevaan ojaan ja odottavat siellä että askelten äänet häipyvät kaukaisuuteen. 

Naiset suuntaavat kohti Pariisia, kohtia amerikkalaista vyöhykettä, sillä he eivät halua jäädä puna-armeijan puolelle.

Teos on karua luettavaa, mutta siinä tulee esille myös naisten rohkeus, elämänasenne, luonteiden erilaisuus, toivo rakkaiden jälleennäkemisestä. Kirjailija kuljettaa teostaan kahdella tasolla, jossa punaisena lankana on kuvaus pakomatkasta ja pakomatkakuvauksen lomassa hän esittelee nämä yhdeksän naista. 

Teos pohjautuu arkistotutkimuksiin ja henkilöhaaastatteluihin.

Julmuuden, väkivallan ja toivottomuuden keskellä keventävänä on bavarois-vanukkaan ohje, jonka valmistusta Nicole-niminen nainen kuvailee vankitovereilleen. Tämä reseptien kertominen ja kuvaileminen on naisilla yksi tapa hengissäselviämiskeino paikassa, jossa kalvava nälkä oli jokapäiväinen asukas.

Tämä bavarois-resepti on kirjoitettu niin selkeästi, vaikka kerronnallisen kuvaavasti, että haluaisin kokeilla onnistuisinko sen valmistamisessa. Tosin sen valmistaminen ei ole mitenkään yksinkertaista. Teoksessa, joka muuten ei ole mitenkään kevyttä luettavaa tämä 'reseptitarina" on todellakin erikoinen mielenkohottaja. Ei ihme, jos naiset reseptejä toisilleen kuvatessaan saivat näistä hetkistä voimaa ja jaksoivat eteenpäin, vaikka toisaalta se on hyvinkin ihme, että sanat ja mielessä liikkuvat kuvat voivat poistaa kivun ja epätoivon.

Pakomatkallaan naiset kohtasivat niin hyviä kuin ei niin hyviä ihmisiä. Tulipa vastaan 'jättiläisiäkin'. Tässä talossa, jossa kaikki tuntui kovin suurelta ja he itse tunsivat olevansa jollain lailla kutistuneita. Oven yläpuolella luki: Usko Jumalaan mutta usko myös itseesi. Jumala siunaa niitä, jotka pitävät huolta itsestään. Talossa naiset saivat kyllä jotain syödäkseen ja yösijankin, mutta erityisen tervetulleina heitä ei pidetty. Jättiläiset olivat omanarvontuntoisia ja katsoivat kurjissa vaatteissa ja ryysyisiä naisia nenänvarttaan pitkin.

Mielenkiintoinen historiakatsaus Ranskan vastarintaliikkeeseen mutta myös henkilögalleria ja -historia oli kiintoisaa.

Muutama naisen asemaa ja sen kehitystä Euroopassa valottava kohta:

Hollannissa oli vielä 1960-luvulla voimassa laki, "joka kielsi kodin ulkopuolisen työpaikan naimisissa olevilta naisilta".

"Ranska vuonna 1940 oli uskomaton maa. Miehiä ei ollut jäljellä. Naiset käynnistivät Résistancen toiminnan. Äänioikeutta heillä ei ollut eikä oikeutta omaan pankkitiliin tai käydä töissä kodin ulkopuolella. Mutta vastarintataistelijoiksi he kelpasivat."

---

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.

Tämä sopii myös omaan Bongataan lintuja -lukuhaasteeseen, sillä teoksen kääntäjä on nimeltään Korppi.

---

Teoksen on ehtinyt lukea myös Kirjojen kuisketta -blogisti, joka määrittelee teoksen: "kuvaa naisten fiktiivistä faktaan perustuvaa pakomatkaa, joka paikoittain saa seikkailuromaanin piirteitä".

 

Sirjan mielestä "Teos on koostettu hyvin ja se sisältää paljon tietoa tuon ajan tapahtumista ja "Teos on mielenkiintoisesti rakennettu tarina, joka kuvaa niin kauheuksia, mutta myös sitä iloa ja yhteishenkeä, jonka turvin monet selviytyivät".

Judy Batalion: Päivien valo!

 

Judy Batalion

Päivien valo - Hitlerin gettojen vastarintanaiset

Alkuteos: The Light of Days - Women Fighting of the Jewish Resistance

Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen

Gummerus, 2021

574 s.

Huh huh. Olipa teos ja olipa luku-urakka. Toisaalta hyvinkin kiinnostava, toisaalta kamala ja jähmettävä, yököttävä teos, jossa teoksen nimestä - Päivien valosta ei juurikaan ole tietoa. 

Teoksen nimi juontaa teoksen alkulehdellä olevasta gettolaulusta: 

Varsova, sen kasvoilla kyynelet 

Ja kadunkulmissa haudat 

Vielä vapauden näkee 

Vielä kajastaa päivien valo.

 

Päivien valoa - sitä  kaivataan, siihen pyritään, mutta ne keinot? Kaikkein eniten minua lukiessa vaivaa se, miten sota raaistaa. Jos käy taistelemaan pahaa (natseja) vastaan samoilla keinoilla onko yhtään parempi kuin se, jota vastaan taistelee. Toisaalta kirjailija tuo teoksessa esiin vastarinnan monimuotoisuuden ja mainitsee, että pakeneminenkin on vastarintaa. Tässä teoksessa pääpaino on kuitenkin väkivallassa, aseissa. Tämä ikuinen eettinne  kysymys pohdittikin lukiessa: millä keinoin itse pyrkisin vastustamaan vääryyttä. olisiko minulla rohkeutta asettua kuolemankin uhalla väliin. Olisinko valmis asein käymään sortajia vastaan - ja jos en, tekisikö se minusta pelkurin, rakkaudettoman.Olisiko helpompi olla vain välittämättä. Voiko sodassa säilyttää ihmisyyttään? Tätä problematiikkaa kirjailja valottaa jälkipuheessaan avatessaan teoksensa taustoja.

Naistaistelijoiden muistelmien innoittamana aloin ymmärtää, kuinka tärkeää oli kertoa monisäikeisiä tarinoita, joissa asiat eivät olleet mustavalkoisia ja joista tapahtumien tistitiitaisuus välittyisi tuskallisen selvässti. Histotiaa ei voi kirjoittaa yksioikoisesti; meidän täytyy kohdata menneisyytemme avoimesti ja ymmärtää, että olemme sekä uhreja että hyökkääjiä. Muutoin tarinankertoja menettää uskottavuutensta, ja keskustelu käy mahdottomaksi. Ymmärtääkseen ei tarvitse antaa anteeksi, mutta vain siten voi kasvaa ja kehittyä.

 Lukijana mietin myös niitä, jotka selvisivät kuolemankentiltä elossa, ajattelivatko he koskaan menneisyyttään, tunsivatko katumusta valinnoistaan, teoistaan. Mietttivätkö, olisiko voinut toimia toisin. Kirjailija tuo esiin, kuinka "Oli vaikea siirtyä Varsovan geton kapinan johtajasta kibbutsiin hedelmänpoimijaksi. Harva taistelija oppi tuntemaan itseään kaksikymmenvuotiaana koettujen traumaattisten ja kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen."

 Batalionin teos kuvaa juutalaisten nuorten naisten vastarintaliikettä Puolassa ja Balttiassa, siellä, missä natsit uhkasivat juutalaisten olemassaoloa. Ajallisesti tapahtumia ei kuvata kronologisesti, vaan kuvaus siirtyy henkilöstä toiseen hieman sekavastikin. Kirjailijan innoittajana on ollut Freuen, kokoelma kirjoituksia, joiden päähenkilöillä ja kirjoittajilla oli vaikeasti lausuttavat nimet ja jonka hän oli löytänyt brittiläisessä kirjastossa. Nämä kirjoitukset toivat esiin naisten tarinoita ja kokemuksia vastarinnasta natsihallintoa vastaan. Kirjailja on yhdistänyt materiaalia eri lähteistä. Itse koen kuitenkin ongelmana lukiessa saman, mitä hän itse problematisoi Freuenin suhteen: "Siitä puuttuivat huomatukset, alaviitteet ja selitykset - kontekstin puuttuminen oli erityisen hankalaa, kun älypuhelimiakaan ei ollut vielä keksitty." Teoksen lopussa on Batalionin omat viitteet lähteistä, joihin jokin tietyllä sivulla oleva ilmaisu tai kohtaus perustuu. Tekstissä itsessään vain ei ole viitenumerointia,  ja näin nämä loppuviitteet jäävät irralliksi. En tiedä, onko tämä vain suomenkielisen laitoksen ratkaisu.

Lukiessa herää muutamia kysymyksiä uskottavuuteen ja suomennokseen. Esimerkiksi tämä:

Bednizissä bunkkereiden sisäänkäyntejä rakennettiin uuneihin, seiniin, komeroihin, nojatuoleihin, savupiippuhin ja ullakolle.

Voin kyllä ajatella, että jonkinlainen salakäytävä voidaan rakentaa uuniin, mutta nojatuoliin? Siinä minun näkökyky stoppaa, samoin jos puhutaan salakäytävässä liedessä, vaikka kyse olisi puuliedestä. Onko kyse jonkinlaisesta suomennosongelmasta vai kirjailijan ilmaisun vapaudesta, vaikea sanoa, mutta hämmentävä se on.

Hämmentävä on myös maininta:

 "Antek oli puun runko ja Zivia oli oksa", Yael sanoi. "Jos oksaa taivuttaa, puukin kaatuu, vaikka runko olisi kuinka vahva."

En osaa kuvitella puuta, joka kaatuisi, jos  oksaa taivuttaa. Oksa siinä katkeaa, jos liikaa taivuttaa, mutta ei luja runko, joka kyllä saattaa kolhiintua, jos oksa repäisee palan runkoakin. Lause on haastattelusta ja kuvaa, kuinka pariskunnasta toisen kuollessa ei toinenkaan jaksa elää ja siinä mielessä lainaus on kuvaava. Minä vain mietin, kuinka hyvä vertaus on ja onko se ehkä jotenkin suomennettaessa, haastattelua lainatessa kääntynyt päälaelleen.  

Lukemisen merkityksestä:

Lukeminen oli pakokeino sekä elintärkeän tiedon lähde - kirjojen pelastaminen oli tie kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen pelastukseen. --- --- "Lukeminen oli pakoreitti toiseen maailmaan, --- Kirjojen kautta sai elää sankarin ja sankarittarien elämää ja jakaa heidän ilonsa ja surunsa normaalissa maailmassa, jossa ei ollut sellaista pelkoa tai nälkää  kuin meidän maailmassamme."

Tämä teos ei ollut pakokeino, päinvastoin. Se avaa silmien eteen koko ihmiskunnan raadollisuuden ja mädännäisyyden, josta niitä valonpilkahduksia on vaikea löytää. En sano, etteikö niitä olisi, mutta kovin vähäisiksi ne jää.

Erityismaininta tekstistä nousevalle ajatukselle:

Ruumis ja mieli saavuttavat tasapainon luonnossa elämisen kautta.

Suomi-bongaus: Ruzka kuului Paperiprikaatiin, joka salakuljetti juutalaisia kirjoja turvaan. Hän löysi YIVO:n eli Jiddizin tutkimusinstituutin kirjastosta suomalaisen kirjasen, joka oli laadittu silloin kun Suomessa oli valmistauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen. Kirjasessa esiteltiin sissisodankäynti ja jopa pommien rakennusohjeita. Siitä tuli heidän ohjenuoransa.

--

Helmet 2022 -lukuhaaste kohta 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä 

Corrie Ten Boom, John ja Elizabeth Sherrill: Kätköpaikka!

 

Corrie Ten Boom

John ja Elizabeth Sherrill

Kätköpaikka

Alkuteos: The hiding place

Suomentanut Rauno Luoto

Päivä, 1972

252 s.

"Se oli muistojen päivä. Päivä, jolloin katsottiin menneisyyteen. Miten olisimme siinä istuessamme saattaneet arvata, että osaksemme tulisi tässä muistojen paikassa seikkailu, jollaisesta me, kaksi naimatonta keski-ikäistä naista ja vanha mies, emme osanneet edes uneksia. Seikkailu ja ahdistus, kauhu ja pelko olivat aivan nurkan takana, emmekä me tienneet mitään

Voi isä! Betsie! Jos olisin tiennyt, olisinko jatkanut? Olisinko rojennut tehdä sellaista mitä tein."

Corrie Ten Boom oli Hollaninn ensimmäinen auktorisoitu naiskelloseppä. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat olleet kelloseppiä jo ennen häntä. Nuoruudessaan Corrie oli ollut rakastunut, mutta rakkauden kohde, joka tosin rakasti Corrieta, avioitui kuitenkin äitinsä tahdon mukaisesti toisen, paremman aseman omaavan kanssa. Corrie tiesi, että hänelle ei koskaan tulisi toista. Mutta tuli toisia - tuli lähimmäisiä. Ten Boomien 100 vuotta vanhasta kelloseppäliikkeestä ja kodista Bejestä tuli toisen maailmansodan aikana vastarintataistelijoiden kohtaamispaikka, jonka salaiseen huoneeseen piilotettiin juutalaisia pakolaisia. Tätä vastarintataistelijoiden joukkoa johti Corrie - tuo pieni rohkea nainen, joka nousi pettymyksiensä yläpuolelle.

Lopulta Ten Boomien toiminta kuitenkin paljastui natsimiehittäjlle kavaltajan toimesta, ja Corrie ja tämän seurassa olleet perheenjäset ja ystävät otettiin kiinni ja passitettiin kuka minnekin. Isä Ten Boom, joka oli jo yhdeksänkymmenen kuoli kymmenen päivää pidätyksensä jälkeen kulkutautisairaalassa. Osa sisaruksista ja pidätetyistä vapautettiin myöhemmin. Corrie ja tämän sisko Betsie joutuivat ensin Vughtiin ja sitten Rawensbruckin keskitysleirille Saksaan. Ensi alkuun Corrie  on kauhuissaan ja tuntee vain vihaa, mutta Betsie, jonka sydän palaa Kristuksen rakkauta näkee vain kärsivät ihmiset, jotka tarvitsevat evankeliumin valoa.

"Tajusin jälleen kerran, että pimeydessä Jumalan totuus loistaa kirkkaimmin." Corrie alkaa oppia jotain sisareltaan.

Kätköpaikka on rohkean pienen naisen elämäntarina. Naisen, joka ei antanut sydämessään tilaa vihalle. Kätköpaikka on tarina uskosta ja rakkaudesta, joka on pelkoa ja toivottomuutta voimakkaampi. Kätköpaikka on kristillisen kirjallisuuden pieni klassikko. 

---

Kirjojen merkityksestä:

"Kirjat eivät näet vanhene niin kuin sinä ja minä, vanha veikko. Ne puhuvat, kun me olemme lähteneet, sukupolville, joita me emme tule näkemään. Niin, kirjojen täytyy jäädä eloon."

---

Corrie Ten Boomin elämäntarinasta on tehty samanniminen elokuva. Katsoin sen osittain Youtubesta ja täytyy mainita, että elokuvan lopussa mainituissa henkilötiedoissa on poikkeavuus tämän kirjan lopussa mainittuihin henkilötietoihin nähden. Corrien veli Willem, joka myös pidätettiin vapautui ja kirjan mukaan kuoli vuonna 1946, mutta elokuvan mukaan jo 1945. Hieman häiritsevästä ristiriitatiedosta huolimatta tämä on vaikuttava elämäntarina Jumalan voimasta ja anteeksiantamuksen merkityksestä.

...

Kirjan kannet auki -lukuhaaste kohta 19: Lue kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden

...

Kirja on luettu  myös Lukujonossa ja  Kaikkea kirjasta -blogeissa.

Corrie Ten Boom: Valo loistaa läpi Ristikon!

Kuva (AH) ei liity teokseen

 

Corrie Ten Boom

Valo loistaa läpi Ristikon

Päivä, 1964

205 s.

 

Helmikuun 28. päivänä 1944 tuli todellinen hälytys. Makasin vuoteessa influenssan kourissa ja hengitin sisääni höyryä saadakseni tukkeutuneet hengitystiet avautumaan. Vuoteeni ohi ryntäsi neljä juutalaispakolaista piilopaikkaan, ja heitä seurasi kaksi maanalaisen palvleun työntekijää, jotka olivat myöskin suuressa vaarassa, koska hiellä oli mukanaan  «Tulenarkoja papereita«. Heitinn oman muistiinpanoja sisältävän laukkuni heidän jälkeensä, astein laatikot aukon eteen ja suljin komeron oven. Ennätin juuri vuoteeseen, kun kuulin raskaita askelia portaista. Tylynnäköinen mies astui huoneeseeni. -Kuka te olette? Antakaa tänne henkilöllisyystodistuksenne.

Corrie Ten Boomin tarina on tuttu kirjasta Piilopaikka. Hän oli hollantilaisen kellosepän tytär, joka toisen maailmansodan aikaan auttoi juutalaisia turvaan natseilta. Heidän kodissaan Barteljorisstraatin varrella oli salainen huone, jossa he piilottelivat näitä, kunnes oli turvallista ohjata heidät eteenpäin. Eräänä päivänä natsit saavat tietää toiminnasta ja tulevat pidättämään Corrien, tämän siskon Betsien, isän ja joitakin muita perheenjäseni ja vievät heidät vankeuteen. Corrien isä kuolee pian pidätyksensä jälkeen. Corrie ja Betsie ovat ensin Schveveningegin vankilassa, mistä heidät siirretään Vughtiin ja sieltä Rawensbruckiin, jossa Betsie kuolee kolme päivää ennnen kuin Corrie vapautetaan.

Valo loistaa ristikon läpi on pieniä kuvauksia vankeuajalta, Corrien kokemuksista ja oloista ja niiden herättämistä tunteista. Kuvauksissa korostuu Corrien ja Betsien vahva kristillinen vakaumus ja sen tuoma toivo kärsimysten keskellä. Nämä kuvaukset ovat kirjoitettu jälkikäteen (uskoakseni) ja ovat paljolti muistinvaraisia eikä niitä voi millään tavalla luonnehtia kronologiksia. Täytyisi varmaan lukea tuo Piilopaikka-kirjakin uudelleen saadakseen hieman täydemmän kuvan tapahtumista. Esimerkiksi tässä teoksessa mainittu veljen pidätys jää avoimeksi. Mitä hänelle tapahtui? Tämä teos jättää monia kysymyksiä, joihin toivoisi täydennystä, jos kohta on koskettavakin ja vavahduttava.

"Herra ei ainoastaan auta kantamaan kuormaani, vaan kantaa myös minua."

Selma Van de Perre: Nimeni on Selma!

 

Selma Van de Perre

Nimeni on Selma

Juutalaisen vastarintataistelijan muistelmat

Alkuperäisteos: Mijn naam is Selma

Suomentaja: Mari Janatuinen

Tammi, 2021

Emme enää koskaan nähneet heistä ketään. Usein sattumanvarainen, sekunneissa tehty päätös ratkaisi jäivätkö ihmiset henkiin vai kuolivstko. Isäkin oli puhunut Sveitsiin pakenemisesta, mutta sen jälkeen, mitä Arie-sedälle ja hänen perheelleen tapahtui, hän ei enää uskaltanut siihen ryhtyä. Emmekä edelleenkään tienneet, mitä Itä-Eurooppaan kuljetetuille ihmisille tapahtui. Luulimme vieläkin, että he menivät sinne työleireille.

Kirjoittaja aloittaa tarinansa prologilla 6.syyskuuta 1944, jolloin hän istuu karjavaunussa matkalla Vughtissa tietämättä minne hän on matkalla.  Hän saa joltain palan paperia, jolle hän kirjoittaa kirjeen ystävälleen Greetille ja sujauttaa sen vaunun raosta ulos. Kirje päätyy kuin päätyykin kuin ihmeen kautta saajalleen.  ystävällisen "herra Zoetin" kautta. 

 

Varsinainen tarina alkaa puolestaan Lontoossa, jossa kirjoittaja katselee valokuvaa, jossa hänen äitinsä, sisarensa ja hän itse on Sara-tädin puutarhassa Amsterdamissa. Sota on ohi, ,jäljellä perheestä vain kaksi veljeä. Isä, äiti, sisar on murhattu natsien keskitysleireillä ja monet ystävät, tuttavat myös. Selma itse on selviytynyt paitsi"ei juutalaisen ulkonäkönsä" vuoksi myös onnekkaiden sattumien kautta aina siihen hetkeen asti, kun hän joutuu kohtaamaan kiinnijäämisen yhdessä vastarintataistelijatoveriensa kanssa. Sillä Selma on vaihtanut identiteettiä ja alkanut vastarintaan valloittajia kohtaan. Hän selviää vankeudessa, koska hänen ei tiedetä olevan juutalainen. Eikä hän uskalla puhua elämästään, perheestään mitään, jotta hän ei puhuisi unissaan ja paljastuisi. Ja kun hän lopulta Ravensbruckin leiriltä vapauduttuaan pääsee Ruotsiin ja uskaltautuu mainitsemaan että ei hän olekaan Margareta Van Der Kuit vaan Selma Velleman hän miettii, tekiköhän hän oikein. Oikean nimen maininta auttoi Selman kuitenkin löytämään veljensä tai paremminkin veli löysi hänet.

Nimeni on Selma on erilainen holokaustikuvaus. Tässä ei niinkään keskitytä kuvaamaan keskitysleirien oloja ja kauhuja juutalaisesta näkökulmasta, vaikka toki sitäkin sivutaan. Tämä on enempi henkilökohtainen selviytymistarina ja perheen tarina. Kirja ei myöskään paljonkaan kuvaa itse vastarintatoimia, jota olin nimen perusteella odottanut, jotain kuitenkin. Tarinan kerronnallinen poikkoilevuus ja tietynlainen ajelehtiminen on ymmärretävissä, onhan kirjoittaja lähestulkoon 100-vuotias kirjan ilmestymisaikaan. Kirjoittaja kertoo siis perheensä tarinan ja  oman sotakokemuksensa ja selviämisensä muistikuviensa pohjalta, jotka eivät etene kronologisesti.  Mikä tekee tästä kiintoisan on ne  pienet yksityiskohdat, jotka avaavat historian pieniä yksityiskohtia, kuten mikä merkitys ruotsalaisilla oli sodan aikana? Kirjassa viitataan Ruotsin Punaisen Ristin toimintaan ja Folke Bernadotteen, jonka toimia juutalaisten pelastamiseksi on vähempi tullut vastaan lukemissani holokaust-kuvauksissa, mutta josta olen kuullut muissa yhteyksissä. 

Tämä ei ehkä ole vaikuttavin holokaust-kuvaus, jonka olen lukenut, jos kohta kiintoisa ja paikkaansa kerrottujen tarinoiden joukossa puoltaakin. Oikeastaan olen sitä mieltä, että jokaisen natsien surmaaman ja tuhoaman perheen ja yksilön ääni kuuluisi tulla kuulluksi.

Tämä kirja todistaa taistelustamme epäinhimillisyyttä vastaan, Toisen maailmansodan julmuudet ja niitä uhmanneiden ihmisten rohkeat teot eivät saa koskaan unohtua. Toivon,että kirjani auttaa pitämään heidän muistoaan yllä.

... 

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 46: Kärsimyksestä kertova kirja

Buchignani Walter: Kätketyn Tytön Salaisuus!

Walter Buchignani
Kätketyn Tytön Salaisuus
Régine Millerin lapsuus maan alla
Alkuteos: Tell No One Who You Are: The hidden childhood of Regine Miller
Suomentanut: Katriina Savolainen
Tammi, 1994
235 s.
 .

 Régine Miller on 8-vuotias, kun hänen elämänsä kääntyy päälaelleen. On vuosi 1940. Millerin perhe on Puolan juutalaisia, jotka olivat kuitenkin muuttaneet Puolasta Belgiaan.Perhe asuu Brysselissä. Réginen isä oli kommunisti, joka ei uskonut Jumalaan. Hän toimi Solidarité-ryhmässä auttaen Espanjan sisällissodan uhreja. Kun natsit valtasivat Belgian oli Solidarité yksi maanalaisista vastarintaryhmistä. Réginen äiti sen sijaan oli juutalainen, joka tarkasti noudatti kosher-säädöksiä. Réginen äiti sairasti syöpää ja oli hyvin sairas. 

Tuli päivä, jolloin juutalaisilta kiellettiin monet arkipäivän oleelliset asiat. He eivät saaneet tehdä sitä, ei tätä. Réginekään ei saanut enää käydä koulua, mitä hänen opettajansa suri, sillä Régine oli hyvin lahjakas oppilas, koulun parhaita.

Réginellä oli veli Léon, jonka natsit veivät ensimmäisenä. Asioiden käydessä vaarallisemmiksi juutalaisille isä vei Réginen piiloon. Hänet sijoitettiin Madame Andrén luokse. Kerran viikossa isä kävi tuomassa rouvalle maksun Réginen piilossa pitämisestä, kunnes hän ei enää tullutkaan, vaan tuli eno Zigmund. Sitten ei tullut hänkään, vaan tuli Monsieur Gaspard ja sitten tuli Nicole, jonka Régine  tunnisti Solidaritésta tutuksi Felaksi. Tämä oli vain muuttunut tummasta vaaleaksi. 

Régine sijoitetaan toiseen  perheeseen, jossa hän ei ole pitkään ja vielä kolmanteen perheeseen, jossa hän on vielä lyhyemmän ajan. Vihdoin Régine sijoitetaan maaseudulle Pierre ja Sylvie Wathieun luokse. Pierre ja Sylvie ovat katolisia ja Régineä, jota nyt kutsutaan Augustaksi luullaan katoliseksi. Réginen viihtyy vanhusten luona ja nämä välittävät tytöstä, mutta kun tämä ei oikein osaa vastata uskonnollisen kasvatusen kysymyksiin, joita Sylvie esittää haluavat he viedä tytön papin luokse ja kastaa tämän. "Saattaahan olla, että tytön äiti on kadulla" Sanoo Sylvie Pierrelle, kun tyttö ei oikein osaa kertoa, missä hänen äitinsä on, Isän  hän on kertonut joutuneen sotavangiksi. Lopulta tytön juutalaisuus kuitenkin paljastuu, kun Pierre lähtee uusimaan ostokorttejaan. Régineä ei kuitenkaan paljasteta. 

Kätketyn Tytön Salaisuus on yksi selviytymistarina ja näkökulma juutalaiseen elämään natsihirmuvallan aikana. Kirjan lopussa on liitteenä historiakatsaus kirjan aihepiiriin liittyvistä asioista sekä toisen maailmansodan etenemisestä Belgian näkökulmasta. Mikä minua listauksessa mietitytti oli tieto, että Belgia oli kieltänyt Iso-Britannian ja Ranskan joukkoja kulkemasta alueensa poikki (oli julistautunut puolueettomaksi). Olisiko historia ollut toisenlainen, jos tuo lupa olisi annettu? Turha itkeä maahan valunutta maitoa, ja jälkiviisaus ei ole hyödyllistä, pistää vain miettimään.

Tekstiote:

"Mitä sinä teet? Madame André tiuskaisi. Régine säpsähti hereille. Hän  oli nukahtanut nahkatuoliin, ja hänen poskensa olivat kyynelistä märät. - Miksi itket? Madame André kysyi. Sitten hän huomasi Réginen sylissä olevan kirjan. - Mitä olet oikein lukenut? - Kurjia, Réginen kuiskasi. - Tiedättehän, Jean Valjeanista. Madame André marssi huoneen poikki ja otti kirjan Régineltä. - En ymmärrä, hän tokaisi päätään pudistellen. - Itket Jean Valjeanin takia, mutta oman perheeesi puolesta et ole koskaan vuodattanut kyyneltäkään."

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset!

Sahar Delijani
Jakarandapuun lapset
WSOY, 2013
Alkuteos: Children of the Jacaranda tree
Suomentanut Laura Jänisniemi
285 s.

Kaksi kaupunkia, kaksi maata - yksi kansa kansojen meressä.

Teheran 1983

Heidän ohitseen kiiruhti muutama nuori hoitaja. Azar katseli kun he loittonivat käytävää pitkin. Oli jotenkin ihanaa kun silmät olivat vapaina, katse hyppeli kiireesti vihreistä seinistä oviin ja katon litteisiin loistevaloihin sekä valkopukuisiin ja -kenkäisiin hoitajiin, joita liihotteli sinne tänne availlen ja sulkien ovia posket punaisina innostavasta työstä. Azarilla ei ollut enäää yhtä alaston olo kun hän näki ympärilleen ja oli jotenkin samalla tasolla muiden kanssa. Silmät sidottuina hän oli tuntenut olevansa vajavainen, silvottu, ansassa fyysien haavoittuvuuden arvaamattomassa maailmassa jossa voisi tapahtua mitä tahansa ja hän olisi täysin puolustuskyvytön. Nyt tuntui kuin hän saisi yhdellä ainoalla vilkaisulla pyyhkäistyä poiis pelon joka kalvoi häntä, sai hänet tuntemaan itsensä vajavaiseksi, typistetyksi, joksikin muuksi kuin ihmiseksi.

Torino 2011

Nedan rintaa puristaa. Häntä itkettää. Kumpa äiti olisi täällä ja hän voisi painaa kasvonsa äidin rintaa vasten ja tuntea hänen lämpönsä ja kuulla hänen sydämensä lyönnit ja kadota ja nukkua ja herätä jakarandakukkien makeaan tuoksuun ja äidin pehmeisiin askeliin pihalla. Mikään ei ole antanut hänelle sellaista rauhaa kuin noiden akselten järkkymätön varmuus ja jakarandapuun tuoksun läheisyys. 

Azar on nuori iranilaisnainen, joka odottaa lasta, kun häneltä riistetään vapaus ja hänet toimitetaan vankilaan syytettynä vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Vankeudessa hän synnyttää tyttären - Nedan, jota hän ei kuitenkaan saa pitää montaakaan kuukautta, kun tyttö toimitetaan sukulaisten hoiviin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Azarin tytär Neda asuu Torinossa. Hän tutustunut mieheen Rezaan, jonka siskon iranilaiset kaartilaiset piirittävät, kun tämä kävelee kohti mielenosoittajia liittyäkseen mukaan joukkoon. Lasta odottava sisko potkitaan sairaalakuntoon.  Rezan oma isä on aikoinaan perustanut järjestyskaartin, mikä aiheuttaa Rezalle ristiriitaisia tunteita. 

Perhe ja suku

Sahar Delijani on itse syntynyt Teheranissa ja asuu nykyisin Torinossa. Delijani on kirjoittanut kirpaisevan koskettavan tarinakokoelman, joka pohjautuu hänen omien  vanhempiensa ja sukulaisten kokemuksiin Iranin vallankumouksen ajoilta. 

Miten tämä liittyy minuun?

Muistan, kuinka joskus 1980-luvun alkupuolella istuin junasa matkalla Helsinkiin. Uutisissa oli paljon Iranin vallankumouksesta ja Ajatolla Khomeinista. Minä pohdin maailman menoa ja mullistuksia. Eipä silloin, nuorena likkana osannut ajatella, mitä kaikkea uutisten taakse kätkeytyy, puhumatonta, sanomatonta, kätkettyä.

Tuntuu oudolta, että on kulunut yli kolmekymmentä vuotta ja yhä vain on vallankumouksellisia ja vastavallankumouksia. Valtaa janotaan ja valtaa yritetään karsia ja kaiken keskellä rakastetaan ja kaivataan jakarandapuun rauhaa ja tuoksua. 

Tämä kirja oli ihan lukemisen arvoinen, avasi silmät näkemään taustoja sille myllerrykselle, mikä maailmassa tälläkin hetkellä vallitsee.

Runollisuus:

"On runoja jotka toimisivat paljon paremmin jos ne olisi kirjoitettu esseeksi", Omid sanoi ojentaessaan kätensä Donyan taakse penkin selkänojalle ja laskiessaan lämpöisen kämmenensä hänen olalleen. "Jos asian voi esittää helposti ja selkeästi artikkelissa, on loukkaus pukea samat ajatukset ja ideat runon muotoon. Se tahrii runon olemuksen, koska runouden tarkoitus on ilmaista se mitä ei voi sanoa. Sen tehtävä on puhua kätekeystä, salaisesta, pyhästä." .

Kansi:

Kansi on kaunis. Osin niiden vuoksi uskaltauduin tähän kirjaan tarttumaan, lukemaan vankeudesta ja vapaudesta, ihmisen ikuisesta kaipuusta...

...

Tällä mukana:

Kirjallinen maailmanvalloitus: Iran

Kirjaherbario: Jakarandapuu (jacaranda mimosifolia)

Kirjan on lukenut myös:

Norkku, joka laillani ihastui kanteen, Ulla, jonka mielestä teos on riipaiseva, mutta avartava, sekä Kirjakaapin kummitus, jota häiritsi jatkuvasti vaihtuvat henkilöhahmot. Tämä häiritsi myös minua hieman, sillä minun oli vaikea päästä selville siitä, kuka kukin oli suhteensa toisiin. Ensimmäinen ja viimeinen luku kuitenkin nivoivat toisensa yhteen ja rakensivat sillan toisiinsa.