Blaine Harden: Leiri 14 Pako Pohjois-Koreasta !

Blaine Harden
Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta
Alkuteos: Escape from Camp 14
Suomentanut Ruth Jakobson
Gummerus, 2012
195 s.

Shin In Geun oli 4-vuotias, kun hän näki ensimmäisen teloituksensa. Shin asui työleirillä. Hän oli syntynyt työleirillä, eikä tiennyt toisenlaisesta elämästä mitään. Shin asui leirillä isänsä, äitinsä ja vanhemman veljensä kanssa. He olivat pohjois-korealaista 'pohjasakkaa', tuomitut elämään vähempiarvoisina, työhön piiskattuina syntyperästään syyllisinä. Ainoa, mitä Shin kaipasi oli ruoka. Hänen oli aina nälkä.

Leiri 14 on karua luettavaa. Kaikkein kamalinta oli katsoa piirroksia, joita Shinin kertomuksesta oli piirretty. Ne toi liian iholle ne julmuudet,  joita Shin koki. Ei sillä, etteikö Shin itsekin olisi ollut julma, hän ei tiennyt syyllisyydestä mitään. Hänet oli opetettu vakoilemaan, ilmiantamaan.

 Paettuaan Pohjois-Koreasta Shin muutti nimensä, hän muutti ensin Etelä-Koreaan, josta hän sai kansalaisuuden, muutti sitten Yhdysvaltoihin, jossa hän sittemmin alkoi puhua ihmisoikeuksien puolesta.Sopeutuminen uusiin oloihin ei kuitenkaan ole ollut helppoa.

"Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta. Joskus yritän itkeä ja nauraa kuin muut kokeillakseni, tuntuuko se joltain." - Shin Dong Hyuk. 

Blane Harden kuljettaa kerronnallisesti vuoroin Shinin tarinaa, vuoroin kuvausta Pohjois-Korean historiasta ja oloista. Shinin tarinan ohella tämä on raportti eräästä maailman suljetuimmasta maasta ja äärimmäisestä kärsimyksestä.

Eva Aminoff: Lapsen parhaaksi!

Kuvamanipulaatio

Eva Aminoff
Lapsen parhaaksi
WSOY, 1996

Voiko tämä olla totta? Mietin, kun luin tämän kirjan. Tuntuu uskomattomalta, että tällaista voisi tapahtua sellaisessa maassa kuin Ruotsi ja vielä 1980-luvun tietämillä.

Eva Aminoffin kirja kertoo siitä, kuinka hänen 10-vuotias poika, Aleksander huostaanotettiin kouluvuoden päätteeksi, juuri, kun Evan ja pojan piti seuraavana päivänä lähteä vuodeksi Boliviaan. Eva on toimittaja ammatiltaan. Evan ja pojan suhdetta kuvataan symbioottiseksi, liian toisiinsa kiintyneeksi. Oliko todellisuudessa näin, vai syynä huostaanotolle jokin muu syy, mene ja tiedä. Evan ja pojan välit kuitenkin katkaistiin täydellisesti. Aleksander eristettiin äidistään ja vietiin lopulta yksinäiseen saareen juopon kasvatusisän ja epätavallista elämää viettävän kasvatusäidin hoiviin. Yhden kerran Aleksander karkasi ollessaan eri paikassa, pääsi Suomeen Lastenlinnaan, josta ruotsalaiset sosiaalit (Evan määritelmä) tulivat hänet hakemaan suomalaisen hoitohenkilökunnan katsellessa ällistyneinä, mutta toimimatta mitenkään.

Toisen kerran Aleksander karkasi saaresta veneellä, kun kasvatusisä nukkui humalaansa ja kun viisi vuotta oli kulunut, pääsi äitinsä kanssa jälleen Suomeen ja erinäisten vaiheiden jälkeen, koko huostaanotto purettiin Ruotsin sosiaalin toimesta, Eva Aminoffin tehtyä kantelun Euroopan ihmisoikeusneuvostoon.

Tämä kirja antaa todella kamalan kuvan ruotsalaisesta lastensuojelutoiminnasta ja huostaanotoista. Erityisesti ulkomaalaisiin kohdistuvia huostaanottoja kuvataan ja syynä mainitaan se, että lapsi ei puhu ruotsia ja niin edelleen. Kirjassa on kuvattu erinäisiä kohtaloita.

Kirja on kirjoitettu tyylillä, jossa on aineksia dekkarista, dokumentista, mutta mitään tyylipuhdasta genreä en osaa sanoa. Kirjassa on valokuvaliite, joka tuo uskottavuuslisää, mutta...tuntuu uskomattomalta, että tällaista voisi tapahtua maassa, joka on sivistysvaltio.

Huh huh! Kirja, joka jättää miettimään syitä ja seurauksia.