Merja Mäki: Ennen lintuja!

 

 

 

Merja Mäki

Ennen lintuja

Gummerus, 2022

415 + 1 s,

 

 

 

Merja Mäen Ennen lintuja on erikoinen teos. Sen kieli on alkuvoimaista, vahvaa ja perinteikästä, paikallisväritteistä. Vahvoja vaikutteita kalevalalaisesta maailmasta. Buabo, saiju, bunukka, "kasvaa täysmieliseksi". Sanasto luo omalta osaltaan miljöötä kiintoisasti, välillä hieman kummastustakin herättäen pertti (ei miehennimi vaan pirtti, tupa). Kuvaus on hyvin elävää ja kuvaavaa.Tunnelmallista ja aikaan, paikkaan sidonnaisuuksia luova. Eletään talvisodan vaiheissa Laaatokan karjalassa, Sortavalan Haavuksen saarella. Teoksen päähenkilö Alli kaipaa isänsä lailla kalastajaksi. Äitinsä, jonka ensimmäinen puoliso, Allin isä, on kuollut, taas sanoo, että Allin on löydettävä ammatti ja on laittanut vanhinpansa parantajanoppiin, kansanparannusta oppimaan. Mustasuola kynnyksellä ja lyylityskivet pihamaalla saavat kulmakarvat vähän kohottumaan, kaikkeen sitä ihmiset uskovat. Taikausko ja todellisest taidot ja luonnonlääkinnälliset keinot sekoittuvat. Allilla on pikkusko Ilmi, jonka kasvua "täysimieliseksi" odotetaan Kyse ei kuitenkaan ole muusta, kuin aikuiseksi kasvamisesta. Lisäksi on pikkuveli Tuomas, jonka kaksospuolikas Aatos on kuollut sodan alkumetreillä. Kun paikalle ilmestyy Sylvi, Tuomaan morsian, joka odottaa lasta alkaa Allin ja äitinsä väleihin tulla lisää skismaa, kun äiti alkaa katsoa Sylviä maireasti.

Allin ja äitinsä välit ovat hakauksessa. Alli kaipaa äitinsä hyväksyntää, rakkautta. Äitinsä taas on jäyhä luonne, kylmän, kalsena vaikutelman tekevä, joka puolestaan kaipaa Allin taholta kunnoitusta ja äidin tahtoon alistumista. Alli, ensimmäisestä avioliitosta olevana, jää jotenkin lapsipuolen asemaan. Ristiriita äidin ja Allin välillä jää selvittämättä, kaihertamaan, ymmärtämättä.

Sota jatkuu ja perhe jotuuu evakkomatkalle sukulaisiin Pohjanmaalle, josta Allin kasvatti-isällä (Ilmin ja Kaksosten isä) on kotoisin. Muun perheen lähtiessä evakkokyydillä jää Alli Sylvin kanssa kuljettamaan lehmiä jalkapatikassa. Allin ja Sylvin välit lähenevät, mutta elämä ei ole helppoa Allille. Hän saa käydä kovan koulun ennen kuin löytää paikkansa ja onnensa.

Olisin pitänyt tästä teoksesta paljonkin, jos lukunautintoa ei olisi häirinnyt muuan sanavalinta. Suomalaiset kirosanat vielä jotenkin sylkäisisin pois, vaikka niidenkin ylenmääräinen käyttö vie lukuhaluja, mutta kun "siunaus ja kirous" liitetään yhteen se menee liialti yli, olkoonkin, että teoksen kieleen kuuluu paikallisväri. Ajattelin jo, että jätän lukemisen sikseen, mutta sinnittelin loppuun.

Tosin minua hieman mietitytti tuo kalevalaisuuden vahvuus liitettynä sota-aikaan ja nelikymmen-luvulle. Onko se todella ollut niin vahvaa tuolloin?!  No, kyllähän sitä vielä nykyäänkin on kalevalaista jäsenparannusta sun muuta. Kalevalainen taikausko kulki käsikädessä ortodoksisten tapojen kanssa tässä teoksessa. Aika-aspekti oli tämän vuoksi hieman erikoinen ja vei mielen jotenkin paljon kauemmas kuin sotavuosiin. Myönnän, että tällaisen sisäsuomalaisen on vaikea tietää mitään itäkarjalaisesta elämänmenosta. 

Mistä annan erityiskiitoksen kustantajalle on panostuksen teoksen ulkoasuun. Kansi (suunnitellut Jenni Noponen) herätti heti lukuhalua. Upea ja vahva tarinaa tukeva. Lisäksi sisäkansien sininen aallokko tuo lisäarvoa. Laatokan aalloista nousee tarina Allista, meren ja aaltojen linnusta.

"Yö oli hauras ja hiljainen" 

 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta  30: . Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Merja Mäki sai tästä teoksesta Aamulehden Tulenkantaja -palkinnon.

Naistenviikko 2020: Aili Konttisen Marketan seitsemäs koulu!

Aili Konttinen

Marketan seitsemäs koulu

WSOY, 1948

199 s.

Kansikuvateksti:

"Avuliaisuus...Marketta ei päässyt siitä sanasta nyt, ja siksi kävi niin kuin kävi. Hänen oli odotettava Annelia tunti. Hän käveli puiston käytäviä ja rukseat, kuolleet lehdet kahisivat hänen jaloissaan. Tuossa oli vanha nainne, joka haravoi lehtiä. Marketta katsoi hänen työtään ja oli, niin kuin hänen käsilleen olisi tullut ikävä koskettaa haravan sileää vartta ja tehdä tuota samaa työtä. Se oli tuttua hänelle. Jo silloin, kun hän oli pieni tyttö, hän tehnyt kaikenlaista Suopellon isossa puutarhassa."

Marketta Suopelto on Karjalan evakko. Hänen isänsä on kuollut  sodassa ja perhe, johon kuuluu äiti, isoveli Osmo, pikkusiskot Leena ja Marja, pikkuveli Matti ja Osmon löytölapsi Orvokki asuvat maalla pienellä maatilalla. Onhan heillä apunaan vielä karjakko Sanni, joten aivan köyhiä perhe ei kuitenkaan ole.

Marketta on yhteiskoululainen, kolmannella luokalla ja tämä koulu, johon hän nyt on menossa, on hänen seitsemäs koulu, sillä sota on vienyt Marketan milloin minnekin ja koulua hän on käynyt milloin missäkin.

Marketta asuu kouluvuoden aikana serkkunsa Annelin luona. Annelin isä on Marketan äidin veli, eli eno.Annelin perheeseen kuuluu myös punatukkainen isoveli Teuvo (kirjan lopussa viitataan Montgomeryn Anna Shirleyyn) ja pikkuveli Poju, joka on jo "isoa miestä". Montgomeryn Kotikunnaan Rilla taas tulee mieleen tuosta mainitusta löytölapsiepisodista, johon teoksen alussa viitataan. Tässä tapauksessa vain perheen poika on se, joka kiikuttaa äskettäin syntyneen vauvan äitinsä hoiviin surkeista oloista. Olisikin hauska lukea ne muutkin tähän sarjaan kuuluvat teokset.

"Marketta nauroi hämillään. Hän piti enosta, mutta kaikki tiesivät, että Leena oli hänen lemmikkinsä. Leena oli eloisa ja naurava ja lystikäspuheinen ja suuttui helposti. Sellaisista eno piti. Marketta oli enon mielestä liian hiljainen ja ujo ja mietteliäs. - Sanopa, mitä sinä oikeastaan mietit noiden harmaiden silmiesi takana? eno joskus kysyi ja kohotti Markettaa leuasta. Mutta eihän Marketta osannut vastata sellaiseen. Oli niin paljon ajateltavaa - kaikenlaista. Eikä Marketta omasta mielestään ollut hiljainenkaan."

Marketta on siis yhteiskoulun kolmannella luokalla. Ikää ei mainita, mutta oletan hänen olevan siinä 13-14-vuotias, sillä Marketan luokkatoverin Paulan 14-vuotissyntymäpäivät mainitaan. Paula on toisenlainen kuin Marketta. Paula on yksinäinen, sisimmältään kovettunut, juopon, virkansa menettäneen,  papin tytär ja tämä salaisuus on se seikka, mikä hiertää hänen elämäänsä, kunnes Marketta tulee ja valloittaa olemuksellaan luokkatoveriensa hyväksynnän.

Marketta on hieman pikkuvanha. Hän rakastaa maaseutua, eikä voi ymmärtää, mitä siinä on niin paheksuttavaa, kun hän erään kerran alkaa puistossa haravoida lehtiä erään naisen avuksi. Tämä episodi tuo mieleeni Anni Swanin Iris-rukan, jonka lehtienmyyntiä paheksuttiin hirveästi. Ajallinen aspekti on hieman erilainen, sillä Iris-rukka sijoittuu 1900-luvun alkuun, kun Marketan seitsemäs koulu sijoittuu sotien jälkeiseen Suomeen.

Marketan seitsemäs koulu ei ole varsinaisesti hengellistä krijallisuutta, hengellinen aspekti on silti vahva. Kirjan miljöö on aikaa, jolloin hengellisiä asioita arvostettiin.Tämä hengellinen ulottuvuus oli minulle pieni yllästys, sillä aiemmin Aili Konttista lukeneena en osannut aivan näin vahvaa hengellistä ulottuvuutta odottaa, joskin hengellisyys oli läsnä myös äskettäin lukemassani Kaksi keltanokkaa -teoksessa.

Naistenviikon lukuhaastetta ajatellen tässä on hyvin vähän naisnäkökulmaa, sillä tämä on juurikin koululaiskertomus ja lasten/nuorten ajatusmaailmaa peilaavia. Marketta on maaseudun tyttö, miettiväinen, herkkä ja hyvin kasvatettu, Anneli, hänen serkkunsa taas on erilainen, tyttö, jolle kauniit vaatteet ja ulkonäkö merkitsee hyvin paljon. Naiset, lähinnä äidit kuvataan huolehtivina, osaavina, ymmärtäväisinä. Jopa Paulan, tuo  juopon papin äiti tuntuu ymmärtävän miestään, hänhän on sairas. Paulan äiti ajattelee asiaa myös kristilliseltä kannalta ja muistuttaa tytärtään 1. korinttolaiskirjeen luvusta 13.

Pienenä viitteenä erilaisesta naiseudesta on Marketan soitonopettaja, joka on alkanut soitoopettajaksi,koska on nainen, eikä sen vuoksi ole päässyt merille, jonne mieli veti. Siksi hänellä onkin meriaiheisia tauluja seinillä.

--

Tänään vietetään Marketan, Maaritin, Reettan, Reetan, Maaretin ja Margareetan nimipäivää.

Eira Pättikangas: Kun tuuli kääntyy!

Eira Pättikangas
Kun tuuli kääntyy
Karisto, 2010
366 s.

Kun tuuli kääntyy on jatkoa Viivin tarinaan. Sota on ohitse, edessä uusi alku ja jälleen rakentamisen aika. Viivi, elämän pettymyksissä kipuileva pohjalaisnainen odottaa vauvaa Aartille. Miehelle, joka hänet jätti ja hylkäsi, vei rahat mennessään. Viivi ei Aartia kaipaa. Hän ottaa eron ja alkaa käyttää ensimmäisen, sodassa kuolleen miehen vihkisormuksia. Viivillä olisi kyllä vientiä, mutta hän on päättänyt, että ei miehen perässä juokse eikä miesten perään itke. Hän unelmoi yhä opettajaseminaarista. Kun siskon miehen sukulainen tulee Amerikoista käymään ja valloittaa koulun entisen opettajan alkaa Viivillekin mahdollisuuksien ovi avautua. Hän pääseee kuin pääseekin seminaariin ja valmistuu opettajaksi, vaikka onkin pienen tytön yksinhuoltaja.

Paitsi Viivin tarinaa kirjassa käydään läpi Karjalan evakkojen ja hieman sotavankienkin tarinaa. Miten käy, kun karjalaisevakko ja entinen venäläinen sotavanki kohtaavat ja lyöttäytyvät yhteen. Voiko tarinalla olla onnellinen loppu?

Muita ajanilmiöistä mainittakoon muun muassa seteleiden poikkileikkaaminen ja Metsäradio, jota iltaisin kuunneltiin.

Pättikankaan teos on nautittavaa luettavaa, jossa on sekaisin pohjalaista ja karjalaista murretta kirjakielisen kerronnan ohella. Minulle kutkuttavinta lukiessa on löytää ja makustella uusia pohjalaissanontoja. Aiemmassa tarinassa tämä hersyvyys oli aika vähässä, mutta tästä löysin muutamia hörähdyttäviä sanontoja, kuten esimerkiksi tämän: 

Juoksin peräs henki hapatoksis..

 

Häijymies ei oo muta kuin akan pilikka ja leivän haaska.

Vaikka Viivi ei tunnu miehiä kaipailevan, ja Aartinkin, joka Viivin saadessa viran alakoulun opettajana löytää paikalle, ajaa Viivi tiehensä, niin kirja päättyy kuitenkin hieman ounastelevasti, kun hän uudessa virassa kohtaa koulun johtajaopettajan.

Siinä se nyt taas oli, naisen ikuinen riesa ja kompastuskivi. Eikä Viivi voinut juosta pakoon, vaan hymyili tervehtiessään ja toivottaessaan Freedin tervetulleeksi heidän koululleen.

---
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja

Elina Nevalainen: Kolmikon seikkailut!

Elina Nevalainen
Kolmikon seikkailut
Tammi, 1944
97 s.

Talon vanha emäntä kaatoi juuri iltapäiväkahvia kuppeihin väen istuessa pöydän ympärillä, kun talossa oleva Kankuri-Kaisa tulla huohotti touhuissaan sisään. Hän kutoi mattokangasta saunakamarissa ja sieltä käsin hän oli tehnyt huomioitaan.

- Hevonen tuli pihaan! hän sanoi, ja jo äänen paino ilmaisi, että jo se hevonen saattoi olla vään erilainen hevonen kuin muut, tai ainakin se, joka sillä kulki.

Eletään talvisodan alkua. Rajan pinnasta asukkaita siirretään evakkoon.

Talossa, jossa Kankuri-Kaisa kertoo suuret uutisensa asuu myös kunnanhoidokkeina kolme sisarusta: 14-vuotias Teuvo, 12-vuotias Marja ja 8-vuotias Seija.

Talon väen lähtiessä evakkorekeen, saavat orvot sisarukset jäädä odottelemaan toista kyytiä. Talon nuori emäntä vain voivottelee: Voi voi, miten paljon sitä yhdelle ihmiselle kuormaa kannettavaksi pannaankaan. No, kyllähän se evakkojen kuorma oli raskas kantaa, en sitä kiellä, mutta kovin kylmältä ja kovalta kuulosti nuoren emännän sanat orvoille lapsille, jotka jäivät yksikseen aina iltaan asti, jolloin kyyti lopulta tuli. Seikkailu ei siihen kuitenkaan päättynyt, sillä tytöt tipahtavat kyydistä, kun hevonen pillastuu pommikoneiden hyökkäyksessä,  ja Teuvo pomppaa tavaranyytin kanssa perästä, kun ei voi jättää sisaruksiaan.

Eipä juonesta sitten sen enempää. Tarina sijoittuu siis talvisotatalveen, eikä varsinainen seikkailu ole kuin muutaman päivän mittainen ja kaikkinensa muutaman kuukauden. Sota on läsnä ja ympärillä lasten koittaessa selvitä  parhain päin niin  vasikan syntymästä kuin desanttienkin suhteen.

Jossain määrin kirjassa kuvastuu ajan poliittinen ilmapiiri, Seijan kurkussa on 'ryssänpala'  ja mikä pahimin sattuu minun korvaan on se, että vihollisen lyömisen jälkeen juodaan "peijaiskahvit". Vaikka sota onkin kaiken aikaa läsnä ei tämä kirja kuitenkaan ihannoi sotaa eikä tässä ole sellaista suursuomi-ajattelua kuin aiemmin lukemassani Viitosparakin Solessa. Kirjojen tyyli ja lukijakunta, jolle kirjat on ensisijassa suunnattu lienevät myös hieman erilaiset.

Kolmikon seikkailut oli ihan kiintoisa lukukokemus, ajatuksia herättävä, eikä niin todenmukaisuuteen pyrkivä tarina kuin seikkailua ja selviytymistä ankarissa oloissa korostava.  Karjalaisuudesta en osaa sanoa, kuinka karjalainen luonteenlaatu tässä näkyy tai on näkymättä, yksi outo sana tarinassa oli, kun Teuvo mainitsee, että miesjoukko puhuu lietsitys-kieltä. En ikinä ole kuullutkaan moista ilmaisua. Maininta siitä, että lapset olivat kunnanhoidokkeja tuo mieleeni kirjan huutolaisista, jonka taannoin luin. Nämä kohtalot eivät liene olleet aina kovin hyviä. Tämän kirjan sanoja lainakseni "kyllä minä tiedän, että maailman käsi on tyhjä ja tyly". Tylyyteen ja tyhjyyteen tämä kirja ei kuitenkaan pääty. Hyvän lastenkirjan tapaan loppu on onnellinen. 

Kirja on ilmestynyt 1944, jolloin oli jo jatkosota käynnissä tai sodittu. Erikoiseksi tämän kirjan tekee se, että tarinasta ei ilmene millään tavalla, että jatkosota olisi mahdollinen tai  tulossa. Seikka, mikä ainakin minut saa ajattelemaan, ettei tarinan pääpaino ole sodassa eikä isänmaallisuudenkaan korostamisessa. Isänmaan rakastaminen taidetaankin mainita vain kertaalleen. Tämän kirjan arvoja on rehellisyys ja periksiantamattomuus. Toisaalta se suomalainen unelma punaisesta tuvasta ja perunamaasta elää tässäkin teoksessa. 

...

100 suomalaista kirjaa

Aino-Marja Räsänen: Yllätyskesä!

Aino-Marja Räsänen

Yllätyskesä

Suomen Kirja, 1946

152 s.

Kansi + kuvitus Maija Karma

Aino-Marja Räsäsen Yllätyskesä on kertomus Pahnilan perheestä, siitä, kuinka he joutuvat lähtemään Karjalasta, Laatokan rannoilta ja siirtymään isän Lehtori Pahnilan lapsuusmaisemiin Perä-Pohjolaan Vasankarin tilalle, joka vaatii reipasta otetta ja  työteliästä kättä. 

Tarina saa alkunsa siitä, kun Pahnilan tytöt, Kaise ja Kisse matkaavat kahdestaan talven hangilla kohti Vasankaria. Kaisesta ja Kissestä mainitaan myös nimimuodot Kirsti ja Katri ja myöhemmin Kristiina ja Katriina. Lisäksi perheeseen kuuluu pojat Esko ja Erkki.  Lisäksi on kasvattitytär Tuomi, jonka mies on kuollut tai kadonnut sotakentillä. Tuomin vanhemmat ovat kuolleet lähetyskentällä Afrikassa.

Perheen luokse saapuu myös Hartikan Pekka ja myöhemmin tiensä Pohjanmaalle löytää myös Pekan vanhemmat. 

Kerronta on kiehtovaa, tosin joiltain osin hieman jää miettimään sukulaissuhteita Pahnilan väen ja naapureiden välillä ja muutamia yksityiskohtia, mutta mitäpä pienistä. Tarina on kuitenkin kesäisen raikas ja eläväistä. Kirjan kertojaääntä on mielenkiintoista miettiä. Se on ehkä ulkopuolinen kertoja ja kuitenkin kun aloittaa lukea kirjaa, niin kertojanääntä ei ajattele lainkaan, kunnes saavutaan sivulle kolmekymmentäviisi. Silloin kertojanääni hyppää esille aivan toisenlaislla, historianopettajana tai kirjailijana itsenään:

Peräpohjolassa kutsutaan pihaa kartanoksi. Se poikkeaa monella tavalla karjalaisesta pihasta, silä kartoon täällä kuuluu tavallisesti kaksi tai kolme taloa. Useasti sukulaisperheet asuvat samalla kartanolla, mutta hyvin tavallista on myös sekin, että yhteinen kartano kuuluu perheille, jotka eivät ole ensinkään sukua keskenään.

Pieni pätkä Pohjanmaalaisen asumisympäristön ja kulttuurin olemuksesta on niin tyystin erilainen muuhun kerrontaan verrattuna, että se on kuin irrallaan ympäristöstään. No, kyllähän se sinne väliin mahtuu, ei siinä mitään.

Kuinka karjalaisperhe kotiutuu Perä-Pohjolan tyystin erilaiseen kulttuuriympäristöön käy vuodenajan vaihtuessa ja kesän kuluessa selville. Mistä saa isä Pahnila opettajatyötä? Tässä olikin yksi seikka, mikä jäi itseä mietityttämään. Mihin joutuivat kaikki ne karjalaislapset ja opettajat, kun kotiseudun kouluja ei enää ollut tai siis kun ne jouduttiin jättämään taakse. Oliko sulauttaminen helppoa? Ei varmastikaan. Monenlaiset kolhut ja koettelemukset on evakkoja kohdannut. Tämä koettelemus tulee aika kevyesti käsiteltyä tässä teoksessa, lähinnä juuri Isä Pahnilan kaivatessa töitä. Myös minua hieman häiritsi se, että Pahnilat tuntuivat saaneen Karjalasta mukaansa monenlaista tavaraa, vaikka niitä kuljettava junanvaunu olikin välillä kadoksissa, Flyygeli ja sulhosänkykin saatiin Pohjanmaalle asti. Ajankohta myös jäi mietityttämään. Sodasta ei kovin paljon puhuta. Onko ajankohta talvisodan jälkeinen väliaika vai sitten kun Karjala jatkosodan jälkeen oli menetetty toisen  kerran?

Vaikka Yllätyskesä kaiken  kaikkiaan on kuvauksellinen ja herkkävireinen tyttöjenkirja, jonka luki mielellään jätti se myös hieman mietityttäviä asioita ilmaan. Ei kuitenkaan huono kirja. Jo Maija Karman kuvitus kannessa ja muutamat kertomusta tukevat kuvitukset lisäävät teoksen kiinnostavuutta. Karjalaisen ja Pohjanmaalaisen tapainkuvauksen yhdistelmänä mainio ja avartava lukukokemus.

Pohjalaisuuksia:

Nikuruikat

rieska

Kirnuhuitu

Karjalaisuuksia:

vyölinä (musta satiiniesiliina)

Simana )ruisjauhoa ja puolukkaa)

Karjalan murre.

Vuotelkuahäi

Ajantieto:

Mutta lehtilaatikko sisälsi niin paljon mielenkiintoista luettavaa, että Esko unohti ajan ja paikan. Seillä oli sellaisia lehtiä, joista Esko ei ollut ennen tiennyt mitään, kuten Kyläkirjaston Kuvalehti, Lasten lähetyslehti, Kyläläisten kirjaset ja paksuja kalentereita. Esko oli niin lukemansa lumoissa, että oikein hätkähti, kun Pekka hiipi hänen taakseen ja huusi:

työhön, työhön....

Luonto kaikkineen on tärkeässä osassa tässä kirjassa: Kasvit ja luonnontutkiminen on niin isälehtorin kuin Esko-pojankin heiniä eikä kasvattitytär Tuomi ole hänkään epätietoinen mitä kaikkea Pohjan perillä kasvaa kaunista ja herkkää.

Suovilukko, läätteet, lapinvatukka, neidonkenkä, tunturisinivalvatti ja mitä kaikkea muuta kiveliköillä ja lehtomailla löytyykään lasten ja nuorten retkeillessä.