Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa!

Lea Ypi

Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman tuhoutuessa

Alkuteos: Free - Coming of Age at the End of History

Suomentanut Riina Vuokko

Atena, 2023

303 + 1 s.

Aloitus: En koskaan kysynyt itseltäni, mitä vapaus tarkoittaa, ennen kuin halasin Stalinia.

Lopetus: En koskaan palannut takaisin.

Lopetus 2 (Epilogi): Kirjoitin tarinan, koska halusin selittää, hieroa sovintoa ja jatkaa taistelua.

Lopetus 3 (Kiitokset): Nini opetti minulle, miten elää ja miten ajatella elämää. Ikävöin häntä joka päivä. Tämä kirja on oistettu hänen muistolleen.

Vapaa on tarina Albaniasta. Maasta, jota muistelen mainitun maailman suljetuimmaksi ja ateistisimmaksi maaksi. Tässä teoksessa Lea Ypi kertoo oman aikuistumistarinansa. 

Teos jakautuu kahteen osaan. Pidin ensimmäisestä osasta enemmän. Se on kerrottu lapsen näkökulmasta. Lapsen, joka on kasvanut sosialistisessa maassa, jonka ihanne on Enver-setä. Maa, jota puolue hallitsee. Perheessä, jossa on salaisuuksia, jotka paljastuvat ja muuttavat lapsen elämän. 

Toisessa osassa lapsi on kasvanut nuoreksi. Maassa ja perheessä tapahtuu muutoksia, jotka kaikki eivät ole hyviä. Mitä voi odottaa, kun rautaesirippu äkkiä halkeaa ja ihmisillä on vapaus? Mitä tarkoittaa todellinen vapaus? Syttyy sisällissota, luodit viuhuvat ja nuori menettää äänensä. Perhe hajoaa. Miten löytää oma tiensä maailmassa, jonka näennäinen turvallisuus on hajonnut? Jälkimmäisessä osassa on myös paljon pohdintaa sosialismista, marxismista, markkinataloudesta sun muista, jotka eivät enää jaksaneet enää niin paljon kiinnostaa. 

Mutta - kokonaisuutena tämä oli kiintoisa matka Albaniaan. Herätti mielenkiinnon tuohon aikaan ja paikkaan, historiaan, nykyhetken Albaniaan.

Mitä lukiessani ihmettelen on esimerkiksi jonot kaupoissa. Elintarvikkeiden vähyys. Jään miettimään, johtaako sosialismi, yksipuoluejärjestelmä aina tällaiseen? Millä tavalla Albanian poliittinen elämä erosi neuvostoliittolaisesta tai kiinalaisesta. Miten sosialismista voi edetä kommunismiin? Mitä tarkoittaa revisionismi? Ei, en todellakaan jaksa syventyä marxilaisuuteen.

Kiintoisa ja monella tavalla ajatuksia herättävä teos. Takakansiteksissä tätä mainitaan "vaikuttavaksi mustan huumorin sävyttämäksi muistelmiksi", mutta itse en juurikaan sitä mustaa huumoria tajunnut. Hyvä niin, sillä musta huumori on jotain, mistä en perusta. Minusta tässä ei juurikaan ollut huumoria, mutta sitä enemmän jonkin asteista kirpeyttä. Se ei ehkä ollut ihan ironiaa tai satiiria, mutta ehkä vähän siihen suuntaan.

Jäljellä oli yksi ainoa sana: vapaus. Se mainittiin jokaisessa televisiossa pidetyssä puheessa, jokaisessa kadulla huudetussa raivokkaassa iskulauseessa. Kun vapaus lopulta koitti, se oli kuin jäisenä tarjoiltu ruokalaji. Pureksimme pienen palan, nielaisimme sen nopeasti ja jäimme nälkäisiksi. Jotkut epäilivät, että olimme saaneet vain tähteitä. Toiset huomauttivat, että tässä olivat vasta kylmät alkupalat. 

No, ehkä tätä voisi luonnehtia mustaksi huumoriksikin, mutta itse tulkitsen mustan huumorin jollain muulla tavalla. Humoristisuutta en tästä löytänyt, jos nyt tuon otteen kirjoittaessa havahduin sen viimeisen lauseen luonteeseen.

Suomi-bongaus:

Oli mennyt muutama vuosi, ennen kuin äiti oli onnistunut tulemaan raskaaksi. Suunnilleen siitä lähtien, kun Helsingin päätösasiakirja allekirjoitettiin elokuussa 1975, niin kuin isäni mielellään asian ilmaisi. 

---

Kirjallinen maailmanvalloitus: Albania

Muualla blogeissa:

Kirsin Book Club: "Lea Ypi kirjoittaa sujuvasti ja Vapaata lukee kuin kaunokirjallisuutta."

Donna mobilen kirjat: "tämänkin Euroopan kolkan historia muuttuu ihmisen kokemana eläväksi"

Ja taas kirja kädessä: "Tämä kirja on tärkeimpiä mitä olen tänä vuonna lukenut, monitahoinen, kiinnostava ja hienosti kirjoitettu.

Porrasmaa Raisa: Auringonjumalattarren tyttäret!

Porrasmaa Raisa

Auringonjumalattaren tyttäret

Naiskohtaloita muinaisesta Japanista

Atena, 2019

344 s.

Painoasultaan upea teos avaa oven Japanilaiseen historiaan ja kulttuuriin naistutkimuksen merkeissä.

En tiedä, tämä ei ehkä ollut ihan mun ominta kirjallisuutta, joskin Japani on yksi kiintoisimpia kohteita maailmankartalla. Tarinat olivat toki mielenkiintoisia, vaikkakin lyhykäisiä ja summittaisesti, pääpiirteittäin kerrottuja. Esiteltyjen naisten kuvaukset jäivät hieman varjomaisiksi, toistensa kaltaisiksi. Mikä minua myös hieman häiritsi oli se, että esitellyt naiset ja naisen kuva oli hyvin yksioikoinen. Olisin kaivannut hieman toisenlaisenkin naisenmallin esittelyä kuin mitä nyt oli hallitsevista ja kehollisuutta painottavista naisista.

Kirjassa oli aika paljon Japanin perinteistä uskontoa, shintolaisuutta  ja myöhemmin tullutta konfutselaisuutta ja budhalaisuutta käsittelevää aineistoa. Kristinuskoon viitattiin muutamin lyhyin maininnoin. Jäin kuitenkin kaipaamaan edes yhtä kristityn naisenmallin esittelyä, koska kristinuskoon kääntyneisiin naisiin kuitenkin viitattiin.

Mistä erityisesti pidin, oli kuvitus. Upeat japanilaiset taideteokset toivat omaa väriä ja näkemystä tieteellisen tekstin oheeen.

Yksi naisesittely kuitenkin jäi mieleeni erilailla. Runoilija Ema Saiko. Japanilainen runous on lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan ainutlaatuista ja puhuttelevaa. Muutamat japanilaiset runot olivat mukava lisä tekstin lomaan.

Kuvalähde: Ema Saiko: Eteläisten vuorten bambujen lahja, 1822. Minneapolis Institute of Art (mia), CC BY 4,0

J.k. Yksi mielenkiintoinen detalji tässä teoksessa oli. Viittaus muotoa vaihtaviin kettuihin toi mieleeni joitakin aikoja sitten lukemaani englanninkieliseen satuun The Foxes and The Horsedealer. Tämä pieni tiedonmuru toi eräänlaisen ahaaelämyksen tuon sadunkin taustaan.

Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan!

Sirpa Kivilaakso

Satukuningatar Anni Swan

Atena, 2009

275 s.

"Tammikuun 4. päivänä 1875 syntyi Emilia ja Carl Gustaf Swanin säätyläisperheeseen seitsemäs tytär." 

Näin aloittaa Sirpa Kivilaakso teoksensa, jossa hän valottaa tämän suomalaisen lasten- ja nuorrtenkirjallisuuden Grand Old Lady:n elämää ja teoksia.

Anni Swanin sadut ja klassikot ovat kirjahyllyni aatelia. Niitä on luettu monet kerrat. Toiset ovat tärkeämpiä, toiset ei niin kolahduttavia, mutta rakkaita kuitenkin. Anni Swan rakasti metsää ja metsä onkin tärkeässä roolissa niin hänen saduissaan kuin kirjoissaankin. Itsellenikin metsä on tärkeä kuten luonto ja sen läheisyys. 

Anni Swanin isä toimi sanomalehtialalla ja tätä kautta Anni kasvoi kirjallisissa ympyröissä. Anni Swanissa on paljolti Lycy Maud Montgomeryn Emiliaa. Molemmat pitivät päiväkirjaa ja kirjoittelivat tarinoiden luonnoksia vihkoihin. Montgomeryn Emilia Jimmy-kirjoihinsa, Anni mustakantisiin vihkoihin.

Ennen kirjailijauralle jäämistä Anni Swan valmistui ja toimi opettajana.

Sirpa Kivilaakso kertoo teoksessaan paitsi Annin kirjailijaurasta, myös hänen tutustumisestaan ja suhteestaan mieheensä Otto Manniseen. Molemmat olivat kirjailijoita. Anni tarinoiden ja Otto runojen. 

Enemmän kuin elämänkerta Kivilaakson teos on kuitenkin analyysia Anni Swanin satujen ja tarinoiden naiskuvasta. Kivilaakso tuo esiin ajatuksen "uudenlaisesta tyttöhahmosta" ja naisnäkökulman muuttumisesta. En ole koskaan lukenut Swanin teoksia ihan tästä näkökulmasta. Minulle sadut ovat satuja ja tarinat tarinoita, joissa elämä kuvastuu sellaisena kuin se on ollut joskus muinoin ripauksella romantiikkaaa ja dramatiikkaa ryyditettynä. Teos on kuitenkin kiintoisa, herättäen niin ajatuksia kuin lukuhalujakin. Mikä teoksesta erityisesti nousi ajatuksiin oli tieto, että Anni Swan oli ajatellut kirjoittaa jatkoa minun lempiteoksiini hänen klassikoistaan Pikkupappilan Ullan tarinaan ja oli jo kirjoittanut joitakin sivuja. Kuinka toivonkaan,että saisin nuo sivut luettavakseni. Pikkupappilassa ja sen jatko Ulla ja Mark ovat Swanin kirjoista minulle rakkaimmat,.

Löysin tämän teoksen edullisesti kirpputorilta ja huomasin nyt tätä postausta aloittaessani, että teoksessa on tekijänsä signeeraus. Hieno löytö. Luksin mielelläni enemmänkin Anni Swanin elämästä. 

---
Pieni Helmet 2018 -lukuhaaste kohta 21: Tietokirja

Timo Malmi: Ihmisten maa!

Timo Malmi

Soren Sorensen .  Kristian Olsen Aaju

Ihmisten maa

Menneskenes Land

Inuit Nunaat

Atena, 2000

64 s.

Ihmisten maa - Inuit Nunaat on runoteos, joka on suomalaisen runoilijan Timo Malmin rakkaudenosoitus paitsi omille juurilleen Tampereen Welaatassa myös Grönlannille, Luojan esikoiselle, niin kuin hän asian näkee, maalle, jossa "kaikki tunnistavat Jumalan ihmiseksi".

Malmin runot eivät avaudu helpolla, niitä täytyy makustella, purra, mietiskellä, mutta niissä soi tuulen ja jään sinfoniset soinnut, milloin hiljenneinä, milloin jylisten.

Soren Sorenssen on kääntänyt runot tanskaksi ja Kristian Olsen Aanu grönlanniksi. Näin teos on katsaus kolmeen kulttuuriin, jonka keskiössä ihminen hiljentyy luonnon majesteetttisuuden äärellä.

Seuraan ensimmäistä ajatusta

kysymättä. Opettelen

elämään ilman päämäärää kuin

lapsi lohijoella virran

partaalla vatsallaan

kalastaa käsin, sieppaa lohen

kuin sinä kaksi kalaa.

Mursit leivän, luonnon liitit

maan ja jään,

ilman ja ihmisille annoit sydämen.

  Me mielen teimme sinua vastaan.

                      - Timo Malmi

---

Maailmanvalloitus kirjallisesti: Grönlanti

..

Tundran lumoissa -lukuhaaste

Runohaaste 2018

Miia Kontro: Portilla - Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia!

Miia Kontro
Portilla
Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia
Atena, 2018
223 s.

Näin leveän portin ja kapean portin. Menin kapeammasta portista ja siitä se tunneli alkoi. Ihana, sinertävä ikuisuuden tunneli, jonka päässä loisti kirkas valo.

Miia Kontro on kirjoittanut kirjan, tehnyt tutkimusta suomalaisten kuolemanrajakokemuksista. Onko kyse hallusinaatioista, happivajeesta, kuoleman rajalla käynnistä vai kenties unista? Kokemukset ovat hyvin yksilöllisiä. Kontron kirja on hyvin mielenkiintoinen. Kaikkia yhdistää jokin selittämätön, läsnäolo jossain muussa kuin tässä lihallisessa ruumiissa oleminen. Monissa on ollut kyse sairauskohtauksesta. Joillekin kokemus on vaikuttanut hengellisen heräämisen, toisilla se ei ole vaikuttanut samalla lailla. Kaikille kertomuksille on kuitenkin yhteistä: näistä ei halua puhua kenen kanssa tahansa, ei näitä ymmärretä, pidetään höpsönä.

Paitsi kuolemanrajakokemuksia, kirjassa oli muutamia mielenkiintoisia detaljeja.  Esimeriksi sana löyly. Sehän on suomalaisille tuttu saunasta. Kontron mukaan "suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa käsitys ihmisen olemuksesta oli pitkälle kehittynyt: fyysisen ruumiin lisäksi ihmisessä ajateltiin olevan ruumissielu löyly ja vapaasielu itse. Ruumisielu oli yhteydessä fyysiseen ruumiiseen. Viimeisen henkäyksen myötä ruumissielu hävisi, mutta vapaasielu sen sijaan siirtyi ruumiin kuoltua kuolleiden valtakuntaan odottamaan, kunnes joku suvun lapsista nimettäisiin hänen mukaansa. Vapaasielu ei kuitenkaan kiertänyt loputtomasti, vaan katosi vainajan muiston unohtuessa.

Jaa jaa.Mitähän tästä ajattelisi. Menee vähän yli minun uskoni. Kirja oli toki mielenkiintoinen, vaikka en kaikkea allekirjoitakaan.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin!

Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.

Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.

Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on. 

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe!

Daniel Defoe
Robinson Crusoe
Atena, 2002
Alkuteos: The life  and Strange Surprising Adventure of Robinson Crusoe of York
Suomentanut Samuli S.
Selkokielelle mukaillut Pertti Rajala
Kuvittanut  Taija Goldplat
89 s.

Tämä jo 1700-luvun alussa kirjoitettu teos sijoittuu 1600-luvulle. Robinson Crusoesta on monia eri versioita, lyhyempiä ja alkutekstille uskollisempia. Tämä selkokielinen teos on typografialtaan kuin runoa, vaikka ei runoa olekaan. Tässä ei juuri ole kuvailuja ja kaikenlainen rönsyily on poissa. Tämä herättää kysymyksen, tarkoittaako selkokielisyys täysin laatusanattomuutta. Lyhyestä virsi kaunis, sanotaan, ja tämän määritelmän mukaan tämä tarina olisi kaunis. No, kyllä Robinsonin elämä taisi olla paljon muuta kuin kaunista, jos sitä kauneuttakin löytyi. Yksi tämän kirjan vahva teema on yksinäisyys. Näin joulunalla hyvinkin ajankohtainen aihe. 

Robinson Crusoe vietti autiolla saarella 28 vuotta josta noin puolet täysin ilman muita ihmisiä.

Olisi mielenkiintoista lukea se lyhentämätön versio. Tosin kirjassa löytyy teemoja, jotka eivät oikein ihastuta, merirosvot, ihmissyöjäheimot ym. 

Ja kuten sanoin, minä kaipasin niitä täydentäviä tekijöitä tarinaan, laatusanoja, kuvailuja, hieman enemmän kuin pelkän tarinan rungon.

Taija Goldplatin kuvitus on hauska yksinkertaisuudessaan ja persoonallisuudessaan.

...

Tällä mukana Läpi historian valistus ja esiromantiikka (1700-luku)

Helena Liikanen-Renger: Maman Finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa!

Helena Liikanen-Renger
Maman Finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Ranskassa
Atena, 2016
Kansi ja kuvitus Elina Warsta
244 s.

Mitä tulee mieleen, kun puhutaan Ranskasta ja ranskalaisuudesta.. No, ainakin Pariisi ja rakkaus, Bretagne, taiteilijat ja boheemius. Ja niin - tottakai ruoka.  Pikkiriikkisen sitä ja paljon muuta on myös Maman Finlandaise. Kertomus suomalais-ranskalaisesta avioliitosta ja pienen perheen asettumisesta  välimerelliseen ilmastoon Antibesiin, lähelle Ranskan ja Italian rajaa.

Helena Liikanen-Renger uneksi lapsena kirjeenvaihtajan työstä. Hänestä tuli toimittaja ja toimittajan ammattitaito näkyy myös tässä teoksessa sujuvana sanojen ryöpsähtelynä aiheesta toiseen. 

Tie Mikkelistä Yhdysvaltoihin ja sieltä Ranskaan kerrotaan savolaisen jouhevasti. Sanoissa on sekä , sulavaa leikkisyyttä (älkää lukeko turhan vakavalla naamalla) että rivien välistä kurkistavaa arkielämän vakavuutta (kuinka tästä selvitään). Elämä välimerimaastossakaan ei ole aina kadehdittavaa.

Ihanan kiva ja hauska teos! Näin luonnehtisin Maman Finlandaisea. Kirjan lukee nopeasti ja lukiessa on kuin pienellä promenadella katsellen  ranskalaista elämäntapaa kuin näyteikkunoista, elämäntapaa joka vaikuttaa näin suomalaisen silmin sekä kummalliselta että kadehdittavan rennon boheemilta. Tämä boheemius ei tosin näy leikkikentillä, jonne lapset puetaan kuin juhliin ainakin.

Pian opin myös, ettei ranskalaisella leikkikentällä tarvinnut pelätä ykisnäisyyttä. - Siihen liukumäkeen ei saa mennä, se on likainen! Pieni suloinen ranskatar tuli komentamaan tytärtäni jo ensimmäisinä päivinä. Tyttö tarrasi kylkeen. - Tietysti siihen saa mennä, sen kuin menet, sanoin nauraen. Niinpä tyttö meni, toisin kuin muut lapset, tuli onnellisen likaiseksi ja meni vielä uudestaan. Olin pukenut lapseni - ja itseni - halpaketjun sortseihin ja t-paitaan, kuten kalifornialaispuistoissa oli ollut tapana. Nyt se näytti junttimaiselta. Etelä-Ranskassa leikkipuistot olivat kuin coctail-kutsuja: oli kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia, gladiaattorisandaaleja ja minikorkkareita. - Kun sinulla on nyt tuo mekko, niin et sitten mene leikkimään, yksi äiti komensi kovaan ääneen. Katsoin pikkuneitiä, joka hopeisessa pitsimekossaan pyöri ympyrää leikkipuiston asfaltilla. Tunsin oloni epävarmaksi. Näittenkö ihmisten joukkoon halusin?

Eksoottisen monikulttuurinen ja persoonallinen elämä solahtaa uomiinsa, ranskalaiset käytöstavat liimautuvat  metsäsuomalaisellakin osaksi selkärankaa. Kaksi suukkoa, mutta kumpi poski? -luku loksahduttaa suun auki. Mitä! Ei voi olla totta! Ihanko siitä on tehty tilastoja, kuinka monta suukkoa pitää poskille antaa ja kumpi puoli suudellaan ensin? 

Vaikka Maman Finlandaisessa välittyy ensisijaisesti rento ja hauska asenne kohti loppua myös vakavoidutaan. Kirja päättyy vuoteen 2015 ja Pariisin traagisiin tapahtumiin. Itse jään pohtimaan, perhe kun asui lähellä Nizzaa mitä sitten tapahtui? Rakensiko mies sen saunan sinne kiiwi-pensaiden kainaloon?

Kirjan ulkoasusta sen verran, että kirja on hyvin käteen sopiva, tuntuu mukavalta sormiin. Kansikuva on raikas ja värit sointuvat hyvin yhteen. Typografia onnistunut ja Elina Warstan lukukuvitukset virkistävät mukavasti kokonaisuuksia. Myös sisäkannen värikkyys ja graafisuus saa minulta lisäpisteitä. Tämä teos on syntynyt lämmöllä ja rakkaudella.

----

Yllättäen saan tällä kuitattua Helmet-lukuhaaste 2016 kohdan 43: Kirjassa on mukana Pablo Picasso.

Iris Pasternack: Tautitehdas!

Iris Pasternack
Tautitehdas
ATENA, 2015
197 s.

Sairaus, mitä se on ja mitä se ei ole?  Onko kaljuuntuminen sairaus? Entä kuorsaaminen? Tarvitseeko flunssan takia välttämättä mennä lääkäriin ja otattaa labrakokeita? Tavallinen  flunssa paranee yleensä itsekseen. Reagoimmeko me "kuluttajat" liian helposti pikku kiusoihimme ja vaivoihimme? Iris Pasternackin teos Tautitehdas ravistelee mukavan keveästi ja raikkaasti terveysintoilijoiden ajatuksia.

Sairaus määritellään usein poikkeavuudeksi normaalista tai tunnistettavaksi häiriöksi elimistön toiminnassa. Määritelmän ongelmana on se, että se ei kerro, mikä on normaalin ja epänormaalin raja?

Onko luiden haurastuminen, suru tai ylivilkkaus sairauksia, jos ne poikkeavat normaalista. Ei ole mitään vakioitunutta raja-arvoa. Ihmiset ovat yksilöitä joiden rajat kulkevat vähän eri kohdissa. Mikä toiselle on poikkeavaa, voi toiselle olla normaalia.

Jos sairaus määriteltäisiin tilaksi, joka on seurauksiltaan niin vakava, että se kannattaa hoitaa yhteisin varoin, kuinka moni nykyinen vaiva luokiteltaisiin oikeaksi sairaudeksi? Kysyy Pasternack.

On tärkeää hoitaa vakavat sairaudet ja voimakkaat, elämänlaatua heikentävät oireet. Ylidiagnostiikassa kuitenkin etsitään ongelmia ja itsestään paranevia sairauksia terveiltä ihmisiltä. Ennaltaehkäisyn nimissä kartoitetaan myös vähäisiä terveysriskejä joita sitten  hoidetaan tehokkaasti. Ylidiagnostiikassa myös luodaan ongelmia keinotekoisesti tai pelotellaan riskeillä, esi,merkiksi verenapaine, jonka raja-arvoja on hilattu alaspäin tehostetun hoidon myötä.

Iris Pasternackin Tautitehdas on yksinkertainen, perusteleva ja valistava,  kansantajuinen tietoteos, jonka lukee nopeasti. Mielenkiintoinen teos, joka sai ainakin minut miettimään ja pohtimaan lääketieen merkitystä ja vaikuttavuutta. Pasternack ei sinänsä kiellä tutkimasta tai asettamasta diagnooseja, vaan peräänkuuluttaa esimerkiksi tutkimusten ja lääkehoidon vaikuttavuutta. Otetaan esimerkiksi masennus. Suomessa tehdään nykyisin ennätysmäärä masennusdiagnooseja ja lääkkeitä määrätään purkkikaupalla. Ihmisen elämään kuitenkin kuuluvat sekä ilon että surun hetket. On kyettävä erottamaan tavalliset elämänilmiöt vakavista terveyshaitoista ja tiloista.  Tarvitseeko kaikkia hieman alivireisiä tai surullisia tai ylivilkkaita hoitaa lääkkein?   

Ja tässä Pasternack heittää ilmoille kysymyksen lääkefirmojen markkinointikeinoista. Terveyttä tulee ylläpitää, se on selviö, mutta kun terveyttä aletaan markkinoida kaupallisten ja taloudellisten intressien takia ollaan vetelällä suolla. Pahimmilaan hoidamme lääkkeillä ongelmia, jotka eivät ole lääketieteellisiä, kuten ärtymystä ja mielipahaa. Yhä terveemmät tulevat lääketieteellisen hoidon piiriin ja hoidettavien lukumäärä kasvaa rajusti.

Iris Pasternack valottaa kirjassaan sekä hyötyjä että haittoja. Yllättävää ja eniten ajattelua herättävää oli se, mitä Pasternack kirjoittaa syövästä. Voiko syövän tunnistaa ja hoitaa liian varhain?

Pasternack kertoo esimerkin, jossa mies meni terveystarkastukseen, jossa hänen keuhkonsa kuvattiin ja todettiin pari muutosta, jotka sitten leikattiin. Leikkausta seurasi haimatulehdus ja pitkäaikainen sairaalahoito,  jonka päätyttyä tulivat patologin lausunnot muutoksista. Ne todettiin hyvälaatuisiksi eli eivät olleet syöpää. Pasternack herättääkin kysymyksen, olisiko ollut parempi olla menemättä terveystarakstukseen tai ainakin muutosten suhteen päätyä odottavalle kannalle?

Vaikka Pasternack herättää pohtimaan omaa terveyskäyttäytymistään ja lääketieteen merkitystä laajemmin, en voi olla kaikessa yhtä mieltä hänen kanssaan. Esimerkki rouvasta, joka kääntyi lääkärin puoleen tunnettuaan jotain poikkeavaa rinnoissaan saa minut hieman takajaloille. Tässä tarinassa mammografiassa löytyi kasvain, joka osoittautui syöväksi. Se leikattiin ja ennuste todettiin  erinomainen. Levinneisyyttä ei ollut. Hyvä näin. Katsoessaan rouvan vanhoja kuvia leikannut kirurgi kuitenkin totesi, että muutos oli ollut nähtävissä jo yhdeksän vuotta aiemmin otetuissa kuvissa. Jostain syystä silloin ei oltu asiasta tehty johtopäätöksiä. Rouva ei ollut närkästynyt tästä "huolimattomuudesta" vaan oli itseasiassa tyytyväinen, kun oli saanut yhdeksän tervettä vuotta, yhdeksän vuotta ilman syöpää.

Yhdeksän vuotta ilman syöpää tuntuu liian yksioikoiselta minun korviini, sillä tosiasiassahan rouvalla oli ollut syöpä jo aiemmin. Paremminkin rouva vain oli elänyt yhdeksän vuotta ilman "huolta syövästä", mikä on eri asia. Asiat pitäisi sanoa, niin kuin ne ovat.

Elämä sisältää väistämättömiä riskejä, mukaan lukien sattumat, joiden oikusta voimme yhtäkkiä kuolla kaikista terveysponnisteluistamme huolimatta. Juuri sen vuoksi sairauksien vimmattu etsiminen ei pitäisi olla kenenkään elämän sisältö. Se ahdistaa ja kaventaa ihmiselämää oman kehon tarkkailuun. Tarvitaan ihmisen omaan harkintaan perustuvaa riskin sietokykyyn perustuvaa harkintaa. Se on mahdollista, kun saatavilla on tasapainoista tietoa hyödyistä ja haitoista.

Elämä on kuolemaan johtava sairaus, eikä lääketiede pysty tätä sairautta parantamaan, kirjoittaa Pasternack. Olen kyllä eri mieltä, elämä ei ole sairaus. Tosin kuolemaakaan ei voi välttää, siinä olen samaa mieltä. Lääketiede  voi antaa paljon hyvää, mutta kaikkeen se ei pysty. 

Tutkiako vai eikö tutkia, kas siinä pulma, jonka Tautitehdas paradoksaalisesti tuo esiin, Iris Pasternack on itse lääkäri, joka toimii terveydenhuollon menetelmien  arvioijana. Hän ei anna Tautitehtaassa yksiselitteistä vastausta tähän, herättääpä vain lukijan ajattelemaan, missä mennään, ja voitaisiinko jotain tehdä. Voisinko minä tehdä jotain. Ehkä ne minun verenpaineeni ei sittenkään ole niin korkeita, että ne vaatisi välitöntä erikoissairaanhoitoa.

Medikalisaatio = Tavallisten elämänilmiöiden lääketieteellistäminen.

Ylidiagnosointi = tapa tehdä turhia ja leimaavia diagnooseja, jotka eivät vaikuta kuolleisuuden vähenemiseen (tulkinta, jonka minä lukijana sain, hieman tiivistäen
...
Tautitehdasta on lukenut myös Kasoittain Kirjoja Nina, joka toteaa, että pienikokoinen teos on täyttä asiaa,