Odotin kansikuvan perusteella humoristisempaa otetta, mutta kirja on hyvä näinkin.
Opettajan työ murrosikäisten kasvattajana on psyykkisesti raskasta. Ruottisen kirjan päiväkirjaotteet kertovat uupumisesta ja turhautumisesta, mutta myös harvinaisista onnistumisen kokemuksista.
Päähenkilön työ koulussa jää lyhyeksi. Hän ei jaksa sitä.
Kirja sai muistelemaan omaa työtäni opettajana.
Kaipaan siltä ajalta naurua ja iloa, tilannekomiikkaa, jota oppilaiden seurassa syntyi päivittäin. Menin helposti mukaan näihin hauskuuksiin ja epäilin, että joku totisempaa vaihetta elävä murkku saattoi jopa paheksua minua. Mielestäni murrosikäiset ovat ihmisistä koomisimpia ja hellyttävimpiä niin muutoksessa olevalta ulkonäöltään kuin kömpelöltä käyttäytymiseltään.
He saattavat olla julmia, mutta myös empaattisia ja hauskoja. He ovat suoria rakkauden ja vihan osoituksissaan, ja heidän tunteensa muuttuvat nopeasti. He ovat mitä suurimmassa määrin laumaihmisiä, vaikka saattavat itse nähdä itsensä traagisina poikkeuksina.
Opettajalla on oltava kykyä unohtaa menneet ja aloittaa jokainen päivä uutena luottaen siihen, että nuori ihminen muuttuu. Tärkeää on, että opettaja ei ota kasvavan nuoren purkauksia liian paljon itseensä.
Muistan oppilaiden juhlat, joissa he palkitsivat toisiaan ja opettajia mitä erilaisimmin diplomein. Oppilaiden joukosta löytyi "Vuoden pari" ja opettajista "Symppis". Kouluradiolähetyksissä luettiin oppilaiden jättämiä terveisiä. Eräskin nuori miesopettaja sai seuraavan kehun: "Janne, hyvä perse!" Minä sitä hämmästelin, mutta opettaja taisi olla vain hyvillään.
Kun katson noita Ruottisen Ysigaalan diplomeja, niin ajattelen, että ehkä oppilaskunnan ohjaajan olisi ollut hyvä tarkistaa nämä diplomit ja jättää pois "Vuoden laimein". Se on liian satuttava.
Ruottisella on kirjassaan myös tarina kiusatusta sijaisesta, joka lopetti työnsä lyhyeen ja ajoi lähtiessään taksilla pari kunniakierrosta koulun ympäri keskaria ikkunasta näyttäen.
Olen ollut silminnäkijänä samantapaisessa tilanteessa. Olin oppilasryhmäni kanssa seuraamassa oppilaskunnan järjestämää kevään lopettajaisjuhlaa joskus 90-luvulla. Lavalla esitettiin sketsejä opettajista. Yhtäkkiä eräs vuoden pestin tehnyt opettaja karjaisi salin takaosasta kovalla äänellä: "Haistakaa paska, pennut!"
Tällä isolla koululla oli niin paljon oppilaita, että kaikki juhlat oli järjestettävä kolmesti peräkkäin ja oppilaat osallistuivat juhliin luokka-asteittain. Vihastunut opettaja oli nähnyt saman sketsin jo aiemmassa esityksessä ja tiesi odottaa sitä kohtaa, jossa hänestä tehtiin pilkkaa.
Samoihin aikoihin tämän välikohtauksen kanssa lehdissä oli juttuja siitä, miten suomalainen koulu on tylsä ja hiljainen tunteiden autiomaa. Minua nauratti tämän määrittelyn lanseeranneen tutkijan täydellinen asiantuntemattomuus. Koulu ei ole ollut ikinä tunteiden autiomaa, eikä tule olemaan. Koulu on tunteiden vuoristorataa.
Vuonna 1921 syntynyt isäni kertoi, miten hänen koulukaverinsa, opettajalle suuttunut poikaoppilas, karautti hevosella ja rattailla kansakoulun pihaan, heitti kirjansa koulun portaille ja huusi:"Pirä sä nua."
Ai, minun piti kirjoittaa tässä samassa Kuvat kertovat -jutussa myös Ville Rannan pilapiirrostaiteesta, mutta innostuin muistelemaan. Rannasta teen siis oman kirjoituksensa.
Pari muutakin kirjaa odottaa blogiin pääsemistä, ja luvun alla on Knausgårdin Aamutähti, josta nyt kaksi kolmasosaa luettuna. Koukuttavaa. Kiinnostavia henkilöitä erilaisissa elämäntilanteissaan, ja he kaikki näkevät saman ihmeellisen tähden.
