Muistin, että olen joskus kirjoittanut Hämmästelyä-otsikolla asioista, jotka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Tämähän onkin kätevä otsikko sekalaisten asioiden listaamiseen.
Siispä - lista tällä haavaa bloggarin mieltä askarruttavista asioista.
1. Kevyiden elämäkertojen suosio
Olen huomannut, että korona-ajan toimettomuudessa alle nelikymppisetkin urheilijat, somepersoonat ja muut ovat kirjoittaneet itse tai vielä useammin sallineet itsestään kirjoitettavan elämäkerrallisen kevyehkön kirjan/fanikirjan (laajennetun lehtijutun kaltaisen tekstin) - ja näitä ostetaan paljon! Laatu ei aina liene korkea.
2. Uudet kirja- ja elokuvatermit
Eilen illalla tuli televisiosta ruotsalainen lyhytelokuva Grab Them, jossa näyttelijä on keski-ikäistä Sallya esittäessään muutettu erityisellä deepfake-tekniikalla Donald Trumpin näköiseksi. Teemana on ulkonäön vaikutus siihen, miten meihin suhtaudutaan. Sally on asenteiltaan tietenkin kaikkea muuta kuin Trump, joka oli kehuskellut, että hän voi tehdä naisille mitä tykkää, vaikka tarrata kiinni jalkovälistä, tästä "fiktiivisen dokumentin" nimi. No, sitä on tottunut siihen, että dokumentti dokumentoi todellisuutta, mutta kun tämä elokuva on dokumentin oloinen eikä kuitenkaan, koska on käytetty vippaskonsteja eikä päähenkilö esitä todellista itseään, niin kyseessä onkin kai mukamentti, mukamas dokumentti.
Dokumentiksi naamioitua fiktiota on käytetty ainakin Konttori-sarjassa - ja eikös kaikki tosi-tv-ohjelmat olekin enemmän tai vähemmän epätosia myös.
Tarvitaanko tällaisia termejä?
Mukamentista vaikuttuneena minäkin käytän nyt luovuuttani ja esitän, että otetaan varsinaisten suomennosten rinnalle sana fiktiivinen suomennos eli mukamennos, jossa suomentaja saa luvan kirmata vapaasti omille teilleen - jotkuthan ovatkin niin tehneet ja siitä on seurannut sekä moitetta että kiitosta. Tässä tehdään sama mitä autofiktiossa omalle ja biofiktiossa toisten elämäkerralle, annetaan mielikuvituksen kukkia.
3. Digitekniikan mahdollisuudet, joissa ihmisen ja hetken ainutkertaisuus katoaa
Elokuvissa pystytään jo uutta tekniikkaa käyttäen nostamaan palvottu stara kuolleista ja jatkamaan hänen uraansa näyttelijänä. Onko näin ja onko näin jo tehtykin, vai olenko nähnyt kenties unta?
Tällä tekniikalla myös #metoossa ryvettyneen tilalle voitaisiin vaihtaa puhtoinen henkilö ja hävittää mokannut pois elokuvan historiasta.
4. Virtuaalivaatteet
Intiimin kosketus -näyttelyssä Design-museossa näytetään, miten kuvissa voi pukeutua virtuaalivaatteisiin. No niin, nyt voinkin sitten kohta pukea somepersoonani Pradan ja Versacen asuihin "leikisti", ja voitte ihmetellä, olenko voittanut lotossa.
Ei, ei suinkaan tällainen puku saattaa olla hyvinkin kallis ihan niin kuin konkreettiset asutkin.
Seuraava askel on tietysti se, että myös tv-persoonat voivat pukea virtuaaliasuja ylleen, uutis- ja säätoimittajat, juontajat ja muut. Enää ei Yle tarvitse ompelijoita.
6. Onneksi kulttuurinen omiminen on unohdettu
Vaatteista myös semmoinen hämmästely, että kun nyt pandemian aikana kutomisesta (tai neulomisesta, miten vain, siis puikoilla) on tullut niin suosittua ja ihmiset kutovat islantilaispaidan toisensa perään, niin kulttuurisen omimisen poliisit ovat olleet aivan hiljaa! Entä jos olisi alettu kutoa perulaismyssyjä?
Olisiko se ollut sopimatonta vai onko tämä toisten puolesta loukkaantuminen jo kaatunut omaan mahdottomuuteensa?
7. Näytösvaatteiden epäkäytännöllisyys
Intiimin kosketus -näyttely Design-museossa on täynnä kiehtovaa uutta. Melkein kaikki vaatteet siellä ovat mielestäni hyvin rumia ja epäkäytännöllisiä.
Tiedän - juu juu, tiedän kyllä, että näyttely- ja näytösvaatteet ovat aivan eri asia kuin ne kaupalliset käyttövaatteet, joita näistä fantasiapuvuista lähdetään työstämään. Silti minua hämmästytti joidenkin vaatteiden ilmiselvä epäkäytännöllisyys.
Jos tuo alkukuvan möhkyvaate päällä kaatuu, niin millä ottaa vastaan, kun kädet ovat piilossa vaatteen sisällä? Eikö käsiä enää tarvita mihinkään?
Entäs tämä asu? Miten tämä päällä kävellään? Olisi hauska nähdä malli catwalkilla hiihtelemässä lanteet keinuen näissä housuissa. Hyvä puoli on se, että kenkiäkään ei tarvita, kun tarvotaan housunlahkeen päällä.
Tämä vaate päällä taas ei näe eteensä, vaan tarvitsee taluttajan. Täydellinen kehorauha.
Näissäkin on näkemisen kanssa vähän niin ja näin, mutta muutoin liikkuminen sujuu ja ovat varmasti mukavia päällä, androgyynisiä ja leikkisiä. Jopa niin leikkisiä, että joku tyhmempi voisi luulla, että aina on Halloween.
Eräs kokoelma käsitti miesten pukuja/naisten housupukuja, nahkaa ja liituraitaa joista riippui hurjasti nauhoja, joissain yksivärisiä joissain leveitä ja kukallisia. Nämä puvut on tarkoitettu molemmille sukupuolille ja kaikenkokoiselle, nauhoilla solmitaan omiin kurveihin sopiviksi. Hm, en kyllä jaksaisi nyörittää itseäni, ja jos joku nauha jäisi pitkäksi niin siihenhän kompastuisi eikä näissä unisex-puvuissa ollut pehmusteita kuten tuossa alkukuvan kädettömien puvussa.
Unisex-haalareita oli 70-luvulla, samoin Marimekon paitoja ja jopa pikkushortseja käyttivät kaikki. Muistamani mukaan eri sukupuolta olevat nuoret ihmiset olivat enemmän keskenään samanvartaloisia kuin nykyään, laihoja. Salilla ei käyty. Nykyään tytöt ovat vartaloltaan "naisellisempia" ja pojat leveäharteisempia. Miksei vaate saisi olla valmiiksi vartalon mukainen, kun sitä kuitenkin noilla nyöreillä sellaiseksi korjataan?
Näyttelyvaatteiden periaatteina mainittiin ainakin ekologisuus, feminismi, androgyynisyys, sukupuolten moninaisuus, kehorauha, digitaalisuus, terveys, huumori, leikkisyys, parodiointi, globaalisuus ja heimomaisuus.
Eihän siellä minun etsimääni kauneutta mainittukaan, ei tosin rumuuttakaan, vaan aivan muita arvoja.
Näyttely jäi askarruttamaan.
