Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä

Tiedämme että on laimeita kirjoja ja on väkeviä kirjoja. Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä on väkevä kirja.
Se on samalla tyylillä kirjoitettu romaani kuin hänen aiempansakin paitsi että tyyli on tässä hioutunut yhä ilmaisuvoimaisemmaksi.
Jotkut kohtaukset ovat kuin pyörremyrskyjä, jotka riepottelevat lukijan mukaansa. Nuo kohtaukset nousevat yhä uudelleen mieleeni kuin elokuvassa nähtyinä ja tiedän, että en unohda niitä koskaan. Ensimmäinen tällainen on heti aluksi, kun lehmä synnyttää ja kaikki ei mene kuten pitäisi. Lehmän poikimista ovat seuraamassa pieni poika ja hänen julma isoisänsä. 

Katselin taannoin televisosta Paul Austerin haastattelun, jossa hän sanoi, että proosan rytmi on askelluksen rytmiä ja että hänellä on tapana nousta vähän väliä kirjoittamisen lomassa kävelemään ja niinpä hänen kirjoissaan on Auster-askelluksen rytmi. Tämä kuulostaa loogiselta.
Eikö voi siis myös ajatella, että lukija uppoutuu sellaiseen proosaan jonka rytmi/askellus käy yhteen hänen omansa kanssa. 
Minä luin Statovcin romaanin tekstiä niin vaivattomasti, etten edes huomannut kuin vasta sata sivua luettuani, että kirjassa on jopa parin sivun mittaisia virkkeitä ja pisteiden sijaan on pilkkuja. Hoksaaminen tapahtui, kun ajattelin, että tästä kohtaa otan blogijuttuuni sitaatin ja missäs se virkkeen alku onkaan. 
Kulttuuricocktail-ohjelmassa Statovcilta kysyttiin erikoisesta välimerkkien käytöstä ja hän sanoi, että se kertoo kaoottisesta tilanteesta jossa maahanmuuttaja elää, kodittomuudesta, jota hän tuntee kun ei kuulu enää sinne mutta ei tännekään. 

..., ei muka mitään kerrottavaa, äitini ärähtää, miksi pitää miettiä niin paljon, miksi pitää olla viesti, eikö riitä, että kirja kertoo esimerkiksi siitä että äiti ja poika matkustavat yhdessä kotimaahansa ja viettävät aikaa yhdessä, eikö sellaista kirjaa muka ole kukaan kirjoittanut, äitini ihmettelee, miksi et kirjoita lisää näistä ihmistä, no, miksi et, katso ympärillesi, typerys, katso keitä tuossa kaatuvassa talossa asuu, ja tuossa, ja tuossa, hän osoittelee kimmastuneena edessämme olevia rakennuksia, no, mitä, katso noita vinoja kattoja ja sortuneita seiniä,... 

Kirjassa on nykytaso ja muistelun taso. Nykytaso kulkee numeroiduin luvuin ja muistoteksteillä on otsikot. Päähenkilön nimi Kujtim merkitsee muistia. 
Muistot ovat vuodelta 1996, jolloin  Kujtim oli kahdeksanvuotias poika ja kolme vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin hän jo tajusi vähän enemmän asioita.

Vanhemmat vievät perheen kesäksi isovanhempien luo Kosovoon ja kesäloman jälkeen taas Suomeen, jossa he asuvat pakolaisina. Molemmissa muistoissa on hurjia asioita, varhaislapsuudessa myös sellaista lähes unohtunutta, mikä vaivaa aikuista Kujtimia, aiheuttaa syyllisyyttä, häpeää ja itsetuhoisuutta.

Nykytasossa äiti ja kirjailijapoika ovat käymässä entisessä kotimaassa, jossa viha albaanien ja serbien välillä kytee edelleen. Kujtim yrittää selvittää, mitä hänelle on lapsena tapahtunut. Mikä on totta ja mikä kuviteltua?  Mielikuvitus on se, minkä avulla hän on kestänyt kaiken rujouden ja väkivallan, mutta se myös hämärtää muistoja.
   
Vastauksia etsiessään Kujtim alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen. Nämä kirjeet sisältävät isän ja pojan välillä vallinneen vihan tarkastelua ja rehellistä pohdintaa Kujtimista kirjailijana. Kirjallisuupohdinnat ovat kiinnostavia, mm. Kujtimin mielipiteet nykyään niin yleisestä omasta elämästä kirjoittamisesta ja monista odotuksista joita kirjailijalle asetetaan.    
Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois - sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Statovcin huumori syntyy karnevalisoivasta liioittelusta, joka myös terävöittää asioita. Oman äidin ja sukulaisten tietämättömyys, köyhän perheen ilkkuva kiittämättömyys hyväntekijöitään kohtaan, isän perusteeton rehvastelu sukulaisilleen perheenjäsenten saavutuksista Suomessa ja moukkamaisen opettajan islamkauhu on kuvattu niin hykerryttävästi, että lukijan on palattava lukemaan uudelleen parhaita paloja, mutta vasta kirjailijan vimmaiset haukkumiskirjeet kustantajalleen ja muutamille julkisuuden alan henkilöille saavat nauramaan ääneen.
Aloin kannustaa kirjailijaa puoliääneen:"Sillä lailla, anna palaa Pajtim!" Kujtim siis - mutta kyllä myös Pajtim.
Statovci on julkisessa käyttäytymisessään niin kohtelias ja hyvätapainen, teksteissään hän on rohkea ja kriittinen.
Ehkä tässä kohtaa on syytä mainita, että tämä kirja ei ole autofiktio. Sitä genreä Kujtim pitää pöyhkeänä ja vastenmielisenä ja kysyy, eivätkö kaikki kirjat ole kirjoittajansa omaelämäkertaa. Henkilökohtaisuuden painottaminen tekee vain kaikesta liian mustavalkoista ja yksinkertaista.

Statovci ansaitsisi tällä kirjallaan Finlandia-palkinnon.   

Vielä eräs tärkeä piirre, mitä aina etsin kirjoista, kauneus. Sitä Statovcilla on. 

Äitini ei vastaa mitään, ei edes liiku, mutta hän on hereilllä, painavana kuin vetovoima, ja kuuntelee, ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia, moitteeton ja kirkas ja viaton, ja niin nukahdan, ja kun herään, aamu on vielä kaukana, ja minä nousen levänneenä ylös ja näen äitini takaraivon ikkunasta, hän istuu terassilla ja itkee, ja hänellä on edessään pino papereita, kirjeet kuolleelle isälleni. 

Vielä linkkejä aiempiin Statovcin kirjoista kirjoittamiini juttuihin, pääset juttuun klikkaaamalla kirjan nimeä: 

Kissani Jugoslavia, Statovcin esikoinen ja HS:n esikoiskirjapalkinnon saaja vuonna 2014. Kirjoitin siitä aivan liian vähän, vallankin kun se on on tämän uusimman jälkeen tähän astinen suosikkini Statovcin kirjoista. 
Tiranan sydän, ilmestyi vuonna 2016. Vaikutuin aiheesta ja huikeasti kuvatuista tilanteista, mutta pidin rakennetta turhan koukeroisena. 
Bolla, 2019, taas tärkeitä teemoja ja kaunista kieltä, vaikkakin minua häiritsi muutama kömpelö lauserakenne (mielestäni, älköön kukaan toista mieltä oleva siis loukkaantuko - kokonaisuus ehjä ja koskettava).

24.10.

Olin lukenut jostain, että albanian kielessä 'kujtim' merkitsee muistia. Mieleeni juolahti tarkistaa, onko sanalla 'pajtim' myös merkitys, kyllä vain: sovinto. Muisti ja sovinto, nämä ovat esillä kaikissa Pajtim Statovcin tähän asti julkaistuissa teoksissa. 

Kiitos kirjoistanne Tomi Norha, Amélie Nothomb ja Vigdis Hjorth!

Olen jo jokin aikaa sitten lukenut kolme kirjaa, joita yhdistää pieni koko ja suuri sisältö. Tarkastelen nyt sitä, mikä minua näissä kirjoissa miellytti ja oliko mitään, mikä ei.

Tomi Norhan romaani Naarasperho (2024) on musiikinopettajan esikoisteos. 
Kirja kertoo kolmesta sisaresta kesänvietossa 50-luvun alussa heille tutulla huvilalla Hämeenkyrössä. 
 
He eivät ole enää nuoria mutta eivät vielä vanhojakaan, he elävät eräänlaisessa ajattomassa välitilassa, jossa heitä eivät kiusaa nuoruuden houkutukset eivätkä vanhuuden vaivat. Vaikka aurinko ja vehreyttä uhkuva puutarha asettavat leppeän ja suotuisan raamin heidän elolleen, nostavatpa toisinaan hymynkin kasvoille, ihmisen mieli ole kuitenkaan yhtä suoraviivainen ja mutkaton kuin luonto on. Syynä asiantilaan on se, että toisin kuin luonto, ihminen ei kykene elämään kulloinkin käsillä olevassa hetkessä, vaan kurkottaa alati niin menneeseen kuin tulevaan.

Ollaan Frans Eemil Sillanpään maisemissa sekä konkreettisesti että tekstin tyylissä. Käypä Taata vierailullakin "arvon neitien" luona.
Viisikymmenluvulla eläneenä pidän tekstiä hyvin aikaansa istuvana. Pidän tästä kirjasta muutoinkin. Yllätyin positiivisesti sekä tyylistä, että aihevalinnasta; ei autofiktiota eikä aikamme ongelmia vaan hyppy vuosikymmenten taa, jolloin moni asia oli toisin ja ongelmat erilaisia.  
Filosofiset pohdinnat naisten elämän kuvauksen ohessa luovat viipyilevän tunnelman ajasta ennen laitteita, joilla me nykyään huvitamme itseämme ja täytämme tyhjät hetket. 
Pian käy ilmi, että sisaret seuraavat Elliä huolissaan. Ellissä on jotain vikaa. He kaikki ovat sen ikäisiä, että saavat osakseen virnuilua vanhaksipiiaksi jäämisestä, mutta Ellin kohdalla asia on ongelmallisempi kuin toisilla. Virkeällä, luovalla ja innostuvalla Ellillä on stigma, joka pitää sisarukset varuillaan. Nykyään Ellin tilaa osataan hoitaa. 

Naisten kesänvieton rinnalla kulkee toinen tarina musiikkialan miehistä ja lopussa tarinat yhdistyvät, jolloin myös kirja nimi saa lisää merkitystä.
Kirjan alussa Elli seuraa perhosten leikkiä, ja niiden sukupuolelle ominainen käyttäytyminen jää askarruttamaan häntä. Vaaran uhatessa perhosuros alkaa uhota, naaras jää paikoilleen. 

Toinen vaan paikoillaan
se istuu, hiljaa lepattaa

Ei intoa, ei uhmaakaan
koe naarasperho matkallaan.

Kaunis, mieleenjääpä, valoisa teos.
Pieni miinus minulta siitä, että mielestäni tuo toinen tarina, ajankuvaa kyllä sekin, on tarpeeton. Ellin tarina on jo itsessään niin vahva. 
Toivon saavani lukea lisää Norhalta.

Ranskassa asuva, belgialaistaustainen Amélie Nothomb on hyvin persoonallinen ja tuottelias kirjailija. Hänen kirjojaan on suomennettu turhan vähän. 
Nothomb on elänyt elämän, josta riittää aiheita yhä uusiin kirjoihin.
First Blood (2023) on saanut inspiraationsa tositapahtumasta. Kirjailijan isä Patrick Nothomb toimi nuoruudessaan diplomaattina Kongon tasavallassa, joka kipuili erilaisten ryhmien pyrkiessä valtaan. Pahin tilanne tapahtui vuonna 1964, kun kapinalliset kaappasivat panttivangeiksi 1500 valkoihoista Nothomb heidän joukossaan. Hän neuvotteli neljä kuukautta kaappaajien kanssa vankien elämän puolesta käyttäen kaikki diplomaatin taitonsa samalla kun joukosta vietiin satunnaisesti ihmisiä ammuttavaksi.  

Kirja alkaa tilanteesta, jossa toisten puolesta neuvotellutta miestä kuljetetaan mestauspaikalle. Hän on väsynyt puhumaan ja on alkuksi vain huojentunut siitä, että enää hänen ei tarvitse yrittää. Kuljetuksen aikana auton ikkunoista katsellessaan hän oivaltaa kirkkaasti, miten intohimoisesti rakastaa elää, ja kun kaksitoista asetta on osoitettuna häntä kohti, hänelle tapahtuu se, minkä niin usein on kuvattu tapahtuvan kuoleman edellä, elämä vilisee kuin nauhana mielessä. Nuori, vasta 28-vuotias, mies on kiinni elämässä enemmän kuin koskaan. 

Lopussa saamme lukea, miten tilanne kehittyi. Patrick Nothomb kuoli vasta vuonna 2020, joten tiedämme, että hän selvisi.
Yhdeksän kymmenestä panttivangista selvisi lopun verilöylystä, jonka vangitsijat järjestivät kuultuaan, että belgialaiset laskuvarjojääkärit ovat laskeutuneet pelastamaan vangittuja. 
Kirjailija toteaa, että ei pidä aliarvioida ihmisen kiihkeää halua elää. 
 

Olen ennenkin todennut Nothombin kirjoista kirjoittaessani, että pidän hänen tavastaan kuvata lapset toisaalta kuin pieninä aikuisina toisaalta oman villin maailmansa jäseninä.
Viisivuotias Patrick lukee maailmankirjallisuuden klassikkoja, ajattelee suuria ja selviää erinäisissä tilanteissa neuvokkuudellaan. Lasten laumassa ollaan luovia ja eletään jännittävää elämää. Siellä myös autetaan heikompia ja löydetään keinot selvitä mitä kauheimmissa olosuhteissa. Murrosiän tulo on kokonaisen maailman loppu. Mystiikan sävyttämästä maailmasta, jossa kaikki on mahdollista, on pakko siirtyä aikuisten maailmaan, jossa eletään rajoitusten mukaan ja valitaan tylsiä asioita. 

I felt like hanging myself. Being fifteen years old was turning into a nightmare. My horizons were shrinking.

Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta.

Norjalainen Vigdis Hjorth julkaisi romaanin Gjentakelsen vuonna 2023. Se sai kotimaassa ylistävän vastaanoton. Pohjoismaisista kielistä loistavia suomennoksia tehnyt Katriina Huttunen suomensi kirjan, ja sen nimeksi tuli Toisto. 
Hjorthin laajasta tuotannosta on suomennettu aiemmin yksi lastenkirja ja kaksi romaania, Perintötekijät ja Onko äiti kuollut. Hjorth jatkaa Toistossa näissä kahdessa käsittelemäänsä teemaa, yhden perheenjäsenen hylätyksi tulemista perheessä. Tässä kirjassa Hjorth kertoo, miksi hänen on pitänyt niin paljon toistaa ja miten hän löysi lopulta salatun totuuden. 

Vanha nainen kävelee koiransa kanssa pimeässä metsässä ja kokee oivalluksen. Hän muistaa itsensä lapsena ja epätoivoisena nuorena. Hän muistaa, miten epänormaalin intensiivisesti äiti vahti häntä ja miten isä väisti hänen katsettaan.
Hän on koko elämänsä etsinyt vastausta raskasmielisyyteensä ja kokemiinsa ihmissuhdeongelmiin uskaltamatta nähdä sellaista, minkä hän nyt arvelee olleen kirjojensa lukijoillekin ilmiselvää.
Perhe karttaa häntä ja pelkää uusien kirjojen ilmestymistä, koska ne saattavat viedä vaarallisen lähelle paljastumista, joka särkisi perheyhteisön. On mukavampaa uhrata yksi kuin kaikki.
Naiselle on tapahtunut 16-vuotiaana sellaista, mikä on raottanut porttia, mutta sen jälkeen on kulunut 48 vuotta ennen kuin hän pystyy ottamaan vastaan koko totuuden. Muisto, josta hän on kertonut kirjatapahtumissakin ja aina leikkisästi, nuorten sähellys ensimmäisessä seksikokemuksessaan, aikuisten dramaattisesti suurentelema, onkin äärimmäisen vakavaa, koska se on aiemmin tunnustamatta jääneen maanjäristyksen jälkijäristys. 

... ja sitten hän tulee, kuusitoistavuotias, seisoo paljain jaloin lumessa terassin oven ulkopuolella, ja olin unohtanut että hän näytti sellaiselta, niin kalpealta, mutta oli marraskuu, niin laihalta, mutta hän oli lakannut syömästä, hänellä ei ollut kieltä, hän oli lakannut puhumasta ja kirjoittamasta, seisomassa oven ikkunan ulkopuolella, niin palelevan yksin ja orpona, enkä uskaltanut avata, sitten avasin kuitenkin, ja hän astui sisään silloisessa yöpaidassaan, sinikukkaisessa, melkein maata viistävässä, olin unohtanut sen. 

Hjorthin teksti on sellaista, että sitä pitää lukea useampaan kertaan, niin kaunista se on rytmiltään.
Trauman pohdinta on kiinnostavaa ja hyvin perusteltua.  

Ilmeisesti Hjorthin kuvaama tilanne perustuu melko paljon hänen omaan elämäänsä. Se on jakanut perhettä ja herättänyt kirjallisen keskustelun virkelighetslitteratur -genren oikeutuksesta. Karl Ove Knausgård on aukonut tietä tämäntyyppiselle kirjallisuudelle, jossa kuvataan läheisiä tunnistettavasti, mutta kaikki ei kuitenkaan ole yhtä todellisuuden kanssa. 
Norjassa perhe-elämän pimeitä puolia paljastavalla kirjallisuudella on pitkä perinne, siihen on totuttu, mutta on selvä, että jos kuvataan karmeita perheessä tapahtuneita asioita vailla todellisuuspohjaa, niin onhan se väärin perhettä kohtaan. Toisaalta - jos oikeasti on se tilanne, että raskaan kaltoinkohtelun tai muun pahan traumatisoima saa oikeutta vain teostensa avulla, niin antaa palaa.  

 

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Kirjallisuudesta, purevasti ja huolestuneesti

Henri Matisse, Liseuse sur fond noir, 1939
Center Pompidou Malaga 2023

Tiesitkö, että kirjailijoiden niukat tulot ovat jyrkässä laskussa, vaikka kirjoja luetaan paljon.
No, niitähän ei lueta vaan kuunnellaan. Kaunokirjailija saa keskimäärin 0,53 euroa per kuuntelukerta, tietokirjailija vielä vähemmän, 0,43 euroa. Sama laitteilta luetusta e-kirjasta. Painetun kaunokirjan tuotto taas  on 2,68 euroa ja tietokirjan 3 euroa. 

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n teettämän tutkimuksen mukaan kaunokirjailijan vuositulo kirjamyynnistä oli vuonna 2018 keskimäärin 2294 euroa, nyt enää 1713 euroa. Pudotus on 25 prosenttia viidessä vuodessa, tietokirjailijalla peräti 45 prosenttia, viisi vuotta sitten 1111 euroa ja nykyisin 606 euroa. 
Melkoisia lukuja! 

Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen esseekokokoelmassa Sinä riität: lopunaikojen opas, sivallellaan sinne tänne ajan ilmiöihin kirjallisuuden kenttää unohtamatta. Nimi "Sinä riität" on ironinen kannanotto terapia-aikakauteen, joka näkyy kirjallisuudessakin paitsi heppoisina tietokirjoina myös lukuisina kaunokirjoina, joissa kirjailija tarkastelee itseään ja omia tunteitaan.

Romaanit ovat kuitenkin joskus vaativia hankkeita, tarvitaan periaatteessa jotain muuta kuin itsensä erittäminen päiväkirjan sivuille. Siksi on vaivattomampaa tuottaa teoksia, jotka horjuvat omaelämäkerran, fiktion, päiväkirjan ja esseistiikan välimaastossa autofiktion mahtipontisina versioina. 

Jokainen influensseri, laulaja ja julkkisrikollinen haluaa ja usein myös saa oman kirjan, mikä on sinänsä ymmärrettävää, ovathan lapset aina halunneet tehdä omia lehtiä poneista, hamstereista ja muista itselleen tärkeistä asioista. 

Viime vuosina viimeisetkin turhat kynnykset asiantuntijuuden tieltä ovat poistuneet, kun kirjoja on ruvettu tekemään suoraan äänikirjoiksi: se on kovin kohteliasta toimituksiakin kohtaan, ei täällä kellään ole aikaa lukea jorinoitasi, kerro puolitoistakertaisella nopeudella raiskauksestasi, raskaudestasi, rakkaudestasi, vanhempiesi muistisairauksista, häpeästäsi, siemensyöksyistäsi, meillä on nyt vähän kiire täällä kulttuuritoimituksessa, kun pitää soittaa unitutkijalle ja kysyä, saavatko lapset valvoa yöllä ja katsoa Käärijää.

Milloin kirjallisuuden arvoksi tuli se, että "lukiessa" voi samaan aikaan "tehdä jotain muuta",  kun aiemmin koko kirjan idea oli se, ettei lukiessa voi eikä tarvitse tehdä mitään muuta, voi olla tuntikausia tekemättä vittu yhtään mitään ja unohtaa olevansa olemassa.

Hei, hyvät lukevat ystäväni, se mitä meille tuotetaan riippuu siitä mitä me kulutamme. Miksi vaihtaa hyvä formaatti kirja johonkin muuhun?

Alkaako oikean hyvän kirjan tekemisestä tulla harrastus, jolla ei ansaitse mitään, kuten blogikirjoittelu tai josta joutuu lopulta jopa itse maksamaan kuten vaikka golf, joka on harrastajalleen melko tyyris harrastus. 

Mainitsemassani tutkimuksessa kerrotaan, että kaunokirjailijoista 47 prosenttia tekee muuta työtä ja kirjoittaa sen ohessa (yöllä!). Ihmettelen, että niinkin moni, 53 prosenttia, pystyy elättämään itsensä kirjoitustöillä.
Kirjailijoiden tulot koostuvat vähäisten myyntitulojen lisäksi apurahoista, kirjaston lainauskorvauksista ja kirjailijavierailuista. Jotkut pitävät myös kirjoittajakursseja opistoissa tai oman firman kautta.
 
Mietin millainen henkilö pystyy olemaan kirjailija ilman muuta työtä. Löydän seuraavat ryhmät:
1. Yksineläjä, joka tyytyy vähään ja turvautuu pahan paikan tullen sossuun ja ystäviinsä. 
2. Kirjailija, jonka töitä myydään paljon ja käännetään useille kielille.
3. Sellainen henkilö, jolla on hyvätuloinen, hyväntahtoinen, kirjailijan työtä ymmärtävä ja arvostava puoliso eikä isoa perhettä.
4. Kirjailija joka menee TV-visailuihin ja mainoksiin tai ryhtyy kirjainfluensseriksi  somekanavilla. Mutta nämähän ovatkin jo muuta työtä.
5. Vanhempi henkilö, joka on tehnyt hyvin palkattua työtä keräten rahaa unelmansa toteuttamiseen eläke-iässä tai jo sitä ennen, jos on saanut säästetyksi tarpeeksi. 
6. Henkilö, jolla on paljon perittyä omaisuutta, jolla voi kustantaa kirjailijaelämäänsä.

Uljas kolibrikukka (Strelitzia reginae)
kirjailijoille!
KIITOS!

Ei nappaa... vaikka kuinka on palkittua ja kehuttua

 

Åsa Larsson on saanut Ruotsin dekkariakatemialta vuoden 2021 Paras rikosromaani -palkinnon. Isien pahat teot -kirjan takaliepeessä on neljän ison sanomalehden toimittajilta kehut. Kirja on kuudes asianajaja Rebecka Martinsonin työstä Pohjois-Ruotsissa kertova teos. "Suurenmoinen loppuhuipennus", kehuu Arbetarbladet. Blogikirjoituksia en uskalla käydä lukemassa, toiset ovat varmaan lukeneet tämän dekkarin nautiskellen. Mikä minä olen ei-tykkäämään?

Luin Åsa Larssonin teosta noin 300 sivua, yli puolen välin. Sitten piti välillä lukea jotain palkitsevaa - luin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, ja se oli juuri niin täydellinen kuin muistinkin, hiottu helmi vailla mitään turhaa - enkä sen jälkeen jaksanutkaan enää Larssonin lörpöttelyä. 

Turha runsaus on sellaista mitä en kirjassa siedä. Kirja voi olla sivumäärältään iso ja silti kokonainen teos, jonka osat palvelevat kokonaisuutta, ei se ole pituudesta kiinni, vaan tyylistä. 
Larssonin Rebecka Martinson -dekkareista on tehty myös tv-sarja, jota en ole katsonut. Jospa sarjassa tiivistetään.   

Annie Ernaux palkittiin Nobelilla vuonna 2022.  Ruotsin akatemia perusteli Ernauxin valintaa palkinnon saajaksi näin: "Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnetään Annie Ernauxille rohkeudesta ja mestarillisesta tarkkuudesta, jolla hän paljastaa henkilökohtaisen muistin juuret, sen vieraantuneisuuden ja muistamisen yhteisölliset rajat."
Ernaux on Édouard Louisin esikuva. Molemmat ovat kertoneet oman elämänsä kautta yhteiskuntaluokista ja miten vaikeaa luokkanousu on ranskalaisessa yhteiskunnassa. Arvostan tätä metodia ja aihevalintaa ja olen pitänyt Ernauxin kirjoista Isästä/Äidistä ja Tapaus. Puhdas intohimo ja Nuori mies taas ovat minusta jotenkin tyhjänpäiväisiä.

Nuori mies (Le jeune homme, 2022, suomenkielinen teos 2023) on viimeisin Ernauxilta julkaistu teos. Tämä kirja on isolla fontilla ilmavasti painettu 40-sivuinen kirjoitus, normaalitekstillä ilman aukkoja se olisi puolta lyhyempi. Luin kirjan parissakymmenessä minuutissa ja mietin, mitä ajatuksia minun olisi pitänyt siitä saada pohdiskeltavakseni. En saanut mitään.
Viisikymppinen nainen rakastuu itseään lähes kolmekymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Eletään yhdeksänkymmenlukua. Naiselle suhde on kertausta ja ajan laajennusta. Hän ajattelee miehen oppivan jotain itseltään. Ympäristöstä pariskuntaa katsotaan välillä ihmettelevin silmin. 2000-luvulle siirryttäessä nainen, Ernaux, on saanut valmiiksi kertomuksensa kokemastaan laittomasta abortista (Tapaus) ja alkaa kokea tarvetta jättää mies ja aloittaa uusi vuosituhat vapaana. 
"Pieni pakahduttava teos" lukee kirjan takakannessa. Pakahduttava? Minusta aika viileästi tarkasteleva. Ja tavanomainen, ei mitään uutta. Kirjaksi myös liian suppea, menisi paremmin osana jotain teosta. Samalla tavalla koin Ernauxin toisen suppean kirjan, Puhdas intohimo. Sellaistahan rakastumisen huuma on, ei näe ei kuule muuta, kuin sairaus, suloista kipua. Entä jotain uutta, jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksiä?

Yleensä sitä kirjoittaa vain sellaisesta mitä voi kehua. Miksi ei välillä myös sellaisesta mikä ei nappaa?

Tekee mieli kysyä lukijoilta lukemisen keskeyttämisestä. Mikä tyyli, aihe tai käsittelytapa saa sinut lopettamaan lukemisen kesken? Vai ymmärrätkö olla edes aloittamatta sellaista mikä ei sovi sinulle?

Luen parhaillaan Anna Soudakovan romaania Mitä männyt näkevät. Historiaa Stalinin vainoista 90-luvun turkulaiseen maahanmuuttaja-arkeen selkeällä tyylillä, kiinnostavasti. Kiitän!

(Halusin lopettaa positiivisesti.)

Ossi Nyman, Häpeärauha

 

Ossi Nyman on kirjoittanut kolme omaan elämään pohjautuvaa romaania. Ensimmäinen, Röyhkeys (2017), herätti kohua aiheellaan kuvatessaan ideologisesti työttömän elämää, toinen, pari vuotta myöhemmin julkaistu, vähemmän autofiktiivinen Patriarkaatti, on romaani sukupuolesta erikoisessa tarinakehyksessä ja kolmas, tänä vuonna ilmestynyt Häpeärauha, sisältää useita teemoja, joista päällimäiseksi nousevat minun lukukokemuksessani epävarman ihmisen tuntemusten kuvaaminen ja lapseen sitoutuminen.
Pidän tästä Nymanin kolmannesta romaanista paljon.

Jos Röyhkeyden päähenkilöllä oli päällimmäisenä tunteena röyhkeys, eräänlainen uhmakas ylemmyydentuntoinen alemmuudentunto, jota kyllä Häpeärauhassakin löytyy hiven myhäilevinä vihjauksina, niin Häpeärauhassa päähenkilöä määrittävä tunne on nöyryys, jopa niin pitkälle, että minä lukijana haluaisin ravistella häntä ja pyytää, ettei suostuisi parisuhteissaan aivan heittopussiksi. 

Päähenkilö on sama kuin esikoiskirjassa, aluksi kaikesta "tylsästä" ansiotyöstä kieltäytyvä, mutta sitten kirjoittamisen elämäntehtäväkseen löytävä nuorehko mieshenkilö. Elämäntarinan tässä vaiheessa hän on jo menestynyt kirjailija, saa ison apurahankin.
Hän on kirjan alussa kahden suhteen välissä, eroamassa Riikasta ja aloittamassa suhteen Hannan kanssa. Yhteiselämän aloitus ei ole helppoa luokkaerojen, sukupuolinormeihin liittyvien odotusten ja Hannan päiväkoti-ikäisen tyttären, Valman, päätäntävallan vuoksi. 

Hanna kysyi Valmalta illalla saisinko minä jäädä nukkumaan patjalle heidän olohuoneensa lattialle. Valma ojensi oikean kätensä suoraksi, suoristi peukalonsa sivulle ja käänsi sen osoittamaan alas. 

Olin ymmärtänyt, että sellaisia keskusteluja, joissa pohdittiin, kenelle minä kuuluin, käytiin paljon Hannan ja Riikan yhteisten ystävien välillä. 

Kun pariskunnalle syntyy vauva, päähenkilö löytää paikkansa parisuhteessa.
Hän ottaa mielellään vastuun lapsista ja kodista, mutta ei koe saavansa siitä työstä Hannalta paljon arvostusta. Hän ei myöskään halua luopua periaatteestaan olla sitoutumatta omistamiseen. Hanna, jonka yhteiskuntaluokassa omistetaan taloja, autoja ja veneitä, saa vastata yksin talon remontista.
Ristiriidat ajavat pariskunnan terapiaan, jossa päähenkilö kertoo terapeutille, että näkee itsensä ja nyt jo taaperoksi kasvaneen vauvan lapsina, joilla ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä Hannan ja Valman edustaessa perheen vanhempia.  

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa kirjallisuudesta ja päähenkilön omista kirjoista. Hän, Nymanin alter ego, arvostaa Antti Hyryä, mikä näkyy myös Nymanin tyylissä yksityiskohtaisina arjen toimintojen kuvauksina.
Toinen idoli on Petri Tamminen, jonka haastattelua päähenkilö menee kuuntelemaan kirjastoon, mutta joutuu taaperoa hoitaessaan seuraamaan tilaisuutta lasin takaa. Sellaista se on lasten kanssa. Itsensä ulkopuoliseksi kokevalla kirjailijalla on muutoinkin yleensä kuin lasi itsensä ja muiden välissä. 

Kun kaikki muu on epävarmaa, yksi on ja pysyy - lapsi.
Päähenkilö kuvittelee osallistuvansa lapsensa häihin tulevaisuudessa ja näkee itsensä silloin eronneena miehenä.  
 
Menimme katsomaan pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja minä ajattelin häntä katsoessani, että hän se pelastaisi minut yksinäisyydeltä, en minä häntä. 

Loppua kohti suhde lapseen tuo mieleeni Karl Ove Knausgårdin Kevät-romaanin, jonka kirjailija  kirjoitti vauvaikäiselle nuorimmaiselleen. Nymanin tekstissä on samaa kauneutta ja vaatimattomuutta sen suhteen mitä elämältä lapselle toivoo. 
Taapero tuli minun luokseni, tarttui minua lahkeesta ja yritti sanoa jotakin. Änkytys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet sisäänpäin ja nähneet niin paljon, ettei hän osannut valita minkä osan näkemästään kertoisi minulle. Minä silitin hänen päätään ja ajattelin:"Rauhassa vaan." Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää. Jos hän olisi onnekas, hän löytäisi jonkun joka antaisi hänen puhua ja kuuntelisi häntä. Toivoin, että hän osaisi silloin asettaa sanansa niin, että vaikkei hän tulisikaan ymmärretyksi, tuntisi kuulija myötätuntoa häntä kohtaan. 

 

Ossi Nymanin kirjan päähenkilö tuo boheemiin taiteilijaelämään sitoutumisessaan mieleeni Miki Liukkosen.
Kieltämättä siinä on ristiriita, kun asuinkumppani odottaa turvallista suhdetta ja lupauksia elämänmittaisesta yhteiselosta ja toinen kertoo, että ei lasten muutettua pois kotoa hoida enää kenenkään taloa, vaan keskittyy vapauteen ja elämään henkistä elämää. Taaperolle on avattu pankkitili, ja se synnyttää keskustelua, joka paljastaa erot suhtautumisessa rahaan ja tulevaisuuteen. 
Aina kun tili tuli puheeksi, minä käännyin taaperon puoleen ja sanoin:"Saat käyttää ne rahat ihan mihin haluat" ja Hanna lisäsi:"Vaikka asunnon ostamiseen" ja minä jatkoin:"Tai vaikka kaljaan."

Kulttuurirahastolta saatu vuoden apuraha saa köyhyydessä eläneen kirjailijan hieman hurjastelemaan ostamalla itselleen puvun, tasokkaat musiikinkuunteluvälineet ja kalliin smoothien. 
Tuntui ihmeelliseltä omistaa iPod ja oivaltaa, että minä olin iPodin arvoinen siinä missä kuka tahansa muukin.
Ehkä porvarillistuminen vie mukanaan, perhe-elämällä on vaatimuksensa ja ikäkin saa arvostamaan mukavuutta. Tästä aihepiiristä saamme ehkä -  ja toivottavasti -  lukea lisää Nymanin tulevissa kirjoissa.
Nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide.  

Nymanin kielestä mainitsin aiempien kirjojen esittelyissäni erikoisen minä-pronominin turhan käytön verbin kanssa, verbihän jo kertoo suomen kielessä persoonan. Onko tarkoitus tuottaa jotenkin naivistista tyyliä ja miksi?
No, tämä on vähentynyt paljon, mikä on tekstille eduksi. 
Karsisin tekstistä kokonaisuuden eduksi joitain sivuhyppyjä, pitkät omien musiikkimieltymysten kuvaukset ja peräpukamien aiheuttamien hankaluuksien kuvaamisen. 

Epävarmuuden kuvaamisessa Nyman onnistuu hyvin tässä kuten aiemmissakin teoksissaan Tässä tulee mieleen Antti Röngän kirjojen nuori mies, joka valmistautuu jokaiseen kotoa ulos lähtöön ylihuolellisesti murehtien ulkonäköään ja muuta kelpaamistaan.
Epävarma ihminen tuntee toisten katseet ja kuvittelee heidän ajatuksensa.
Nymanin mies röyhistää rintaansa kulkiessaan marketissa muropaketin kanssa, nyt hänet nähdään vakaana perheenisänä. Ehkä kukaan ei oikeasti kiinnitä mitään huomiota. Kun mies näkee vaimonsa istuvan hiljaa terassilla pää painuneena, hän pelästyy ja kuvittelee tämän hautovan eroa haavaisesta miehestään. 
Minua huojensi nähdä, että hän oli uponnut kokonaan puhelimeen eivätkä hänen ajatuksensa olleetkaan minussa. Ajattelin, että vaikkei hän näkisikään minua koskaan sellaisena kuin halusin tulla nähdyksi, hän ei myöskään koskaan hylkäisi minua. 
Siinä se on  - tyytyminen, häpeärauha.
  

PS Kirjan kaunis kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.

Laura Malmivaara, Vaiti

Kuvitellaan että...
opettajakuntaa pyyhkii puhdistusaalto, jossa naisopet keräävät sosiaalisen median sivustoillaan listaa vastenmielisistä mieskollegoista. Ystävät ympärilläni opettajainhuoneessa alkavat käyttäytyä vaivautuneesti seurassani. Eräänä päivänä yksi heistä, paras ystäväni, sielunsisareni, soittaa ja varoittaa, että  ex-miehestäni on tulossa lehtijuttu, jossa naiset todistavat tätä vastaan ja kyllä he ovat aavistaneet, etten minä halua olla siinä mukana, vaikka pitäisi. Mieti, kenen joukoissa seisot!
Minä? Lasteni isää vastaan? Miestä vastaan, jota olen rakastanut ja joka edelleen kuuluu perheeseeni? Seuraan tv-ohjelmia ja lehtijuttuja joissa iso joukko kollegojani, ex-mieheni ja minun ystäviä ja tuttuja, yhteisissä projekteissa olleita, julistaa yhdestä suusta käyvänsä taistelua tyttöjen puolesta.
On menossa suuri maailmanlaajuinen puhdistus, jossa erotetaan pahat hyvistä. Minuakin pyydetään haastatteluihin.
Vaikenen. Keskityn suojaamaan tyttäriäni. Nuorten maailmassa selän kääntäminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Toivon, että he eivät löydä pahimpia somen keskusteluketjuja, joissa heidän isäänsä moititaan ja ivataan. Huomaan kommentoijien joukossa sellaisiakin, jotka eivät ole häntä koskaan tavanneet. Naiset tukevat ja kannustavat toisiaan. Keskustelut vilisevät peukkuja ja sydämiä.
Olen kauhuissani.
Mietin, että eihän entinen aviomieheni ole maailman helpoin ihminen. Onhan hän vaativa ja ärsyttävän itsepäinenkin, enhän olisi hänestä eronnut ilman aihetta, vai olinko itse kypsymätön, mutta miksi hänet nyt liitetään oman alansa suuren maailman raiskaajien joukkoon?
Miksi tämä ulostulo juuri ennen palkintogaalaa, jossa hän olisi todennäköinen ison palkinnon saaja? Liike tarvitsee kuulemma esimerkkejä. Kaikkien ei tarvitse olla ihan niitä pahimpiakaan. 
Laumassa naiset eivät muista omia heikkouksiaan ja epätäydellisyyksiään, he ovat vahvoja vallankumouksellisia päämäärä kirkkaana edessään. He poimivat pahiksia tuomiolle, luettelevat näiden pahat teot ja kysyvät, mitähän sinun kanssasi oikein pitäisi tehdä. Sinun työsi on loppu nyt, ellet muutu.
"Kaikki tuntui olevan selvää ja kirkasta kaikille muille paitsi minulle."

Sitaatti on Laura Malmivaaran omakohtaisesta romaanista Vaiti. Ollaan teatterin maailmassa, ei koulun. Me tunnemme tämän tarinan.
Malmivaara kirjoittaa hyvin. Pidän hänen kielestään. Dialogien aitoudessa kuuluu näyttelijän työn varmuus ja ympäristön kuvauksissa valokuvaajan katse. Malmivaara on näyttelijä, laulaja ja valokuvaaja. Hän on viime vuosina toiminut yhä enemmän valokuvaajana erikoistuen muotokuviin. 
Vaiti on hänen esikoisromaaninsa. 

Mikä lienee tilanne ja mieli #metoo -nimilistojen kerääjien keskuudessa nykyään?

Vaiti-romaanin lopussa minäkertojan viisas äiti toteaa tuskailevalle tyttärelleen, ettei tämän kannata anella ystävyyttä takaisin niiltä, jotka saattoivat hänen ex-miehensä ja hänet sekä perheen siinä ohessa mukaan julkiseen myllytykseen.
"Antaa niiden kasvaa itse." 

Olin pöyristynyt, kun näin haastattelun, jossa "syytetty" ohjaaja tuotiin tv-ohjelmassa "toverituomioistuimeen", jossa sekä juontaja että useampi syyttäjänä esiintyvä naisnäyttelijä selvitti, miten paha tämä oli ollut. Ei ollut sanottu silloin, mutta kärsitty oli. Kukaan syyttäjistä ei katsonut tuttua miestä silmiin, juontaja tapitti koko ajan. Anteeksipyyntö ohitettiin. Piti saada tapella lisää. 
En ollut uskoa, kun kuulin erään tv-persoonan keränneen facebook-sivullaan negatiivisia mielipiteitä kohteesta, mieslaulajasta, jonka oli kutsumassa ohjelmaansa teurastettavaksi. Eikös tämä olekin törttöillyt yökerhossa? Kenellä on kokemusta?

Miksi naiset alentuivat käyttäytymään kuin koulunpihan pahimmat juonittelijatytöt?
Mitä aikaa tämä tällainen oli? Onko se nyt ohi? Olisiko ehkä takaisin katsomisen ja arvioinnin paikka? 

- Ihminen ei opi häpäisemällä, äiti sanoo. - Hyväksymällä ihminen muuttuu, ei muuten. Rakastamalla.  

Kirjan kertoja vetäytyy vanhempiensa seuraan suvun kesäasunnolle.
Kirjan tärkeä teema on perheen tuki omilleen. Perheeseen kuuluu myös lasten ex-puolisot ja lastenlapset erottelematta, kuka on verisukulainen kuka ns bonuslapsi.
Paljon keskustellaan automatkoilla.

- Sun pitää hyväksyä, että sun piiri supistuu, tai muuttuu, isä vakavoituu. - Kun joku puhuu, toiset joutuu vaikenemaan. Niin se vaan on. Molemmat ei voi puhua yhtä aikaa, se ei ole dialogia. Kun tulee hyökyaalto, ei kannata lähteä sitä vastaan melomaan. Ei ole mitään järkeä lähteä uhmaamaan sitä. Kannattaa vaieta, kun kiima on päällä. Jos sitä lähtee vastustamaan ja arvostelemaan, se on ihan sama kuin lähtisi kanootilla tsunamia päin. Silloin on ihan varmaa, että se murtuu päälle ja hautaa alleen. Kun aalto on lyönyt ylös ja alkaa vähitellen laantua, kannattaa nostaa pää kellarista ja tehdä sitten havaintoja. Silloin sä et ole hullunrohkea ja leiki sankaria, se olisi tyhmyyttä. Oma näkemys ehtii kirkastua. 

Malmivaaralla oli ollut pitkään mielessä vaitiolon teema. Vuonna 2018 tapahtunut kriisi antoi kirjalle näkökulman.
Hänen äitinsä oli kertonut omasta kasvatuksestaan, jossa oma äiti lopetti valitukset nostamalla etusormen pystyyn, katsomalla tiukasti silmiin ja sanomalla: "Vaiti. Älä puhu." 

Kirjassa on äidin tarina kursiivilla painettuina kappaleina. Osa näistä teksteistä on tyynnytteleviä puhelinsoittoja tyttärelle, osa juttelua eri tilanteissa. Ihana, vaatimaton äiti, luonnonlapsi, ja ihana vanhempien avioliitto, jossa puolisot pitävät toisistaan huolta. 
Pidän kovasti näistä äiti-osuuksista. Ne antavat perspektiiviä ja laajentavat teeman ulkopuolisuuden tunteisiin sukupolvi taaksepäin.

Kirjan aloittaa äidin puhelu, jossa tämä antaa ohjeita juuri, kun julkisuusmyllytys on alkanut ja tytär on sekaisin huolesta ja haluaisi kirjoittaa jotain purevaa. Miten hän voi olla hiljaa?
Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti! Menet ulos kävelemään, katot kukkakauppojen ikkunoita, se siinä sun lähellä on aivan ihana siinä mäessä. Menet sinne ja ostat jonkun. ( - - ) Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan. 

Olen iloinen, että Malmivaara/kirjoittajaminä kuunteli sekä äidin että isän neuvot ja kirjoitti tämän kirjan. 
Tämä on tärkeä puheenvuoro #metoo -ilmiön ylilyönneistä.
 
Kun kirjan kesäpaikassa kolmen sukupolven naiset istuvat ja tukevat toisiaan myrskyissä, joita heistä useammalla on meneillään ja äiti puhuu voimavarasta, joka naisilla on keskenään, niin kollegoidensa aiheuttamassa tuskassa koko kesän elänyt nainen joutuu toteamaan, että hän on hetkellisesti kadottanut luottamuksensa naisiin. Minä myös. Ikävä kyllä.

Olen hurjan pettynyt siihen, että tällaista ilkeilyä ja joukkohysteriaa tapahtui feminismin nimissä Suomessakin. 
#Metoo-liikehdinnän aikaan voimansa tunnossa liikehtivä naisryhmä nosti esiin miehiä, joilta yritti mustamaalaamalla estää kaikki työtarjoukset ulkomaita myöten, eikä kuitenkaan kukaan heistä nostanut virallista syytettä vihansa kohteita vastaan. Alhaista menettelyä.
Joskus jopa erehdyttiin ja keskusteluketjuissa syytettiin väärää miestä, mikä kuitattiin olankohautuksella. Taistelussa tulee oheisvahinkoja. Tyttöjen vuoksi taistellessa joittenkin isien tytöt myös joutuivat kärsimään hieman, ja pojat, mutta päämäärähän on tärkein. 

Jos me alamme syrjiä ihmisiä, jotka ovat jostain syystä epätäydellisiä, ehkä muita totisempia, huonommat sosiaaliset taidot omaavia, ehkä töykeämpiä, ehkä asperger-oireisempia, miehiä (vain miehiä!), niin olisiko syyttäjien syytä katsoa peiliin.
Näkyykö siellä peilissä itse täydellisyys?

PS Unohtui mainita kirjan kaunis kansipäällys. Se on Elina Warstan. Kuohuva meri jatkuu kuvassa takakannelle.
Malmivaara on omistanut kirjan perheelleen merenrannalla. 

Kirsi Alaniva, Kuplat

 

Kansiliepeessä luvataan, että kyseessä on esseetä ja autofiktiota yhdistelevä teos, joka "käsittelee menettämisen pelkoa sekä vanhempia ja lapsia yhdistäviä näkymättömiä siteitä" Pikkuisen huokaisen, koska kaunokirjallisuuden valtavirraksi noussut autofiktion ja esseen yhdistelmä on alkanut kyllästyttää minua, mutta menettämisen pelko aiheena taas kiinnostaa kovasti. Takakannella kerrotaan, että kirjailijan saatua tietää hengenvaarallisesta tilasta aivoissaan häneltä syntyi vimmainen tarina. Tämä vimmaisuus myös epäilyttää minua. Joskus liian tuoreeltaan kirjoitettu on vimmaista, vihaista ja tunnehyökyistä purkausta, joka olisi kannattanut jättää odottamaan.
Yllätys - kirja ei ole yhtään vimmainen (tekstin laatija on näemmä lukenut eri kirjan kuin minä), vaan tyyni ja viisaasti asioita pohdiskeleva.
 
Pidän kaikesta tässä kirjassa kanttaan myöten. En löydä kannen suunnittelijan nimeä. Kirjankansitaide on niin hieno taiteen laji, että minusta tekijän pitäisi olla näkyvillä isosti (kuten kääntäjienkin).

Kirsi Alaniva voitti esikoisromaanillaan Villa Vietin linnut Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2016. Lastenkirjassaan Luutarhan tarinoita (2020) hän tarkastelee kuolemaan liittyviä uskomuksia eri kulttuureissa ja sen voi nähdä parina tälle tänä vuonna julkaistulle aikuisten kirjalle nimeltään Kuplat. 

Istuimme keittiössä piirtämässä sateenkaaria ja kukkasia, kun sanoin hänelle, että minun pitäisi kertoa jotain. "Aha", hän vastasi ja nosti katseensa paperista. Otin pöydältä punaisen tussin ja aloin piirtää paperille ohutta putkea, jonka seinämä teki puolivälissä pullean, kapeakaulaisen mutkan. "Äidin verisuonessa on tällainen ilmapallon näköinen kupla", sanoin ja vilkaisin häntä varovasti. "Aijaa", hän sanoi kiinnostuneen näköisenä ja jäi odottamaan jatkoa. 

Lapsi ottaa vakavat asiat vastaan tyynesti, sisäistäen vain osan, mutta pohtii niitä pitkään. Hän kysyy, mitä äidin tatuoinnille kuoleman jälkeen tapahtuu ja kuultuaan että siitä tulee kaiken muun mukana ravintoa puille, hän alkaa halailla päiväkotimatkalla isoja puita ja painaa päänsä niitä vasten. 

Kun ihminen saa nuorena tietää useammasta aneurysmasta päässään, aivoverisuonten pullistumista, joita ei ehkä kaikkia pystytä korjaamaan, niin kuoleman pohdinta on loogista käyttäytymistä.
Alaniva pohtii hyvin. 

Hän muistelee ja ottaa tarkasteluun monia muitakin asioita yhdistäen niitä sekä vanhaan että aikalaiskirjallisuuteen, maalauksiin, lehtiartikkeleihin ja tv-sarjoihin. 

Me hallitsemme, ilman teknologian apua muistojamme yhtä huonosti kuin elämää itseään. Me emme voi valita, mitä tästä kaikesta muistamme joskus vuosien päästä, kun aika on kasaantunut kaiken tapahtuneen väliin, mutta me voimme yrittää juurtua jokaiseen hetkeen kuin se olisi viimeisemme - ja päästää sen sitten menemään. 

Olen oman äitiyteni myötä ymmärtänyt, miten vähän me lopulta tiedämme omista vanhemmistamme ihmisinä. Me näemme usein vain sen, mitä he ovat suhteessa meihin, vanhempina. 

Kirjoittaja miettii omaa neuroottista tarkkuuttaan, joka tietenkin korostuu kuoleman uhan vuoksi. Miten hänen pieni lapsensa selviää, jos hän menehtyy leikkaukseen? Miten lasta voi valmistaa pahimman varalle ja miten hänelle voisi jättää hyviä muistoja? Entä jos lapsellakin on sama sukurasite?
Epävarma tilanne on raskas ihmiselle, jolle on tärkeää, että joulukuusi on joka vuosi täsmälleen samassa paikassa. 

Häpesin tätä piirrettä itsessäni pitkään, kunnes näin Täydellisissä naisissa kohtauksen, joka auttoi ymmärtämään käyttäytymistäni. Jaksossa suurperheen isä Tom Scavo kertoo naapurilleen Roylle, miksi antaa vaimonsa määräillä itseään. Hän sanoo, vapaasti käännettynä: "On yksi asia, Roy, joka sinun pitää ymmärtää Lynettestä. Hän kasvoi ilman isää ja hänen äitinsä oli alkoholisti, joten hänen piti olla vastuussa kaikista. Se jätti häneen tunteen siitä, että kaikki saattaa romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Siksi hänen pitää kontrolloida kaikkea. Se ei tietenkään ole mahdollista, kukaan ei pysty kontrolloimaan kaikkea, mutta hän pystyy kontrolloimaan minua, jos vain annan hänen tehdä sen. Ja minä annan, koska se saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi."

Kuvasin kirjan mökkisaunan terassin penkillä, jonka vanha puu on mielestäni niin kaunista. Massiiviset pöytä ja penkit ovat kymmeniä vuosia vanhat ja monenlaista säätä kestäneet.
Huomaattehan, minäkin olen alkanut viihtyä paremmin mökillä. Täällä on aikaa tuumailla elämää. 
Oma äitini kuoli äkilliseen aivoverisuonen puhkeamiseen ja itsehän pelkäsin samaa, kun sairastin yhdessä vaiheessa migreenejä. Nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että lapsenikin ovat syvällä aikuisuudessa ja ensimmäiset lapsenlapset pääsivät ylioppilaiksi. Voin todeta, että elämän vuodenajat ovat kohdallani toteutuneet.
Huomaan, että omanikäiseni ja vähän vanhemmat ihmiset raihnastuvat. Huomaan myös itsessäni monenlaista vanhenemista. 
Tämän kirjan alkulehdillä on lainaus Marguerite Durasilta: "Kun kirjoitan en kuole." Pitää siis jatkaa kirjoittelua. Ja onhan tässä hommassa sellaista erityistä mielihyvää, joka saattaa vaikuttaa solujen mitokondrioihin suotuisasti.  

Autofiktiota ja suostumuksen hakemista?

 

Milloin termi autofiktio oikein otettiin käyttöön? Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan jälkeen, muistaakseni.
Knausgård kertoi raportoivansa kaiken elämästään, aivan kaiken, jopa enemmän kuin paljastuskirjoissa oli ollut tapana. Osa Knausgårdin kirjojen lukijoista ihmetteli, miten hän voi muistaa kaikki käymänsä dialogit ja detaljit. Termin autofiktio loppuosa jäi heiltä huomaamatta. Knausgård kuorrutti elämänkertomustaan koko ajan ripauksella fiktiota. Hän pyrki kuvaamaan tunteet ja tunnelmat sellaisiksi kuin on ne kokenut ja tarvitsi siksi oikaisuja, vaimennuksia tai paisutuksia itse tapahtumien kuvauksissa. 

Ennen Knausgårdia omasta elämästä ammentavista romaaneista puhuttiin elämäkerrallisina romaaneina, joku käytti termiä henkilökohtainen romaani ja jos teos sisälsi arkaluonteisia asioita, siitä käytettiin myös nimitystä tunnustusromaani.
Christer Kihlman ei pitänyt siitä, että hänen romaanejaan kutsuttiin tunnustusromaaneiksi, koska hän ei häpeillyt mitään, ja onhan tuossa termissä omituinen tirkistelysävy. 
 
Mutta siis - mihin me tarvitsemme termiä autofiktio? Miksi se on nykyään niin suosittu romaanimuoto?
Halutaanko myös kirjallisuudessa palvella tosi-tv:n ja oman elämänsä tubettajien tuotteisiin tottuneita ihmisiä? Oikeasti sekä tosi-tv-ohjelmat että tubettajien videot ovat käsikirjoitettuja ja tarkkaan harkittuja, mutta synnyttävät toden seuraamisen illuusion ja kutkun, joka koukuttaa osaa ihmisistä. 

Ryhdyin miettimään tätä luettuani Juha Seppälän romaanista Syntymättömän testamentti mainion kohdan, josta siteeraan osan tähän. 
 
Autofiktiota? Kertooko se siitä, että kirjailijan ympyrät pienenevät? Viestiikö se uudesta mestaruuden asteesta? Tuskin kummastakaan. Aiemmin kirjallisuuden keskeinen aihe oli ihminen joka myy sielunsa. Nyt se on autofiktiota, vain yksi merkkituote muiden kulutustavaroiden joukossa. Autofiktio: minä istumassa koneeni ääressä. Kieleni pysyy tarkkana ja rakenteeni lujuuslaskettuina. Tarjoan väärintulkitsijoille mahdollisuuden pitää sitä kylmyytenä (totuus on aina kyyninen). Heihin voi luottaa, he eivät unohda sinua. Porvarillisen vallankumouksen päättymistä vastaa sosialismin kuoleman jälkeen kapitalismin kriisi: kirjallisuuden rooli poliittisuuden välineenä on nolla. Kirjailijat kasvavat vapaasti saalistavien eläimien kulttuurissa. 

Seppälä on niitä kirjailijoita, joka haluaa vain kirjoittaa. Hän katsoo, että kirjailija itse oman tuotteensa markkinoijana joutuu sivuraiteelle kamppaillessaan menestyksensä puolesta. Hänen pitää avata elämänsä lukijoilleen, mikä panee kirjoittamaan itsensä vierestä ja nitistää oman äänen.

Näin Seppälä. Jotkut kirjailijat taas ovat hyvin mielellään esillä. Vähentääkö se heidän arvoaan?
Mitä jos seuraavaksi keksitään sellainen tv-pudotusohjelma, jossa kirjailijat kokoontuvat keskustelemaan elämästään ja katsojat äänestävät pois sellaisen joka ei osaa itkeä ja tehdä itseään tykö tarpeeksi hyvin. Ehkä siihen olisi menijöitä.
Seppälä sanoo, että esiintyvät kirjailijat hakevat lukijoidensa "suostumusta".

Heidi Mäkisellä on blogissaan juuri tähän aiheeseen sopiva pakina Kirjailijan brändäys, mikä Seppälän ohella myös innoitti minua kirjoittamaan aiheesta. Klikkaa tästä.

PS  Syntymättömän testamentti on todella kiinnostava ja monipuolinen romaani. Kansilehdellä on lueteltu hänen kolmisenkymmentä teostaan, lähes kirja per vuosi. Valokuvaa ei ole.  

Mitä lukemistani kirjoista on jäänyt mieleen

Kun on juuri lukenut kirjan, siitä tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta kun aikaa kuluu, niin yksityiskohdat unohtuvat. Päällimmäiseksi jää kirjan tunnelma, joskus jokin viisas ajatus tai jokin asia mikä kirjassa ärsytti.
Nyt kun minulla on tässä useampia kirjoja luettuna, osa kauankin sitten ja  kuvatkin tehtynä, niin tekee mieli kirjoittaa jotain.
Kokeilen semmoista, että kirjoitan lyhyesti, vain sen tärkeimmän tai kysymyksiä herättävimmän, mikä minulle on jäänyt mieleen. 

Alex Schulmanin romaania Eloonjääneet lukiessani pohdin paljon sisaruutta, sitä, miten asema perheessä muovaa meitä. Mietin omaa lapsuuden perhettäni ja omia lapsiani. Minulla on kolme poikaa, kuten myös Schulmanin romaanin perheessä.  
Toinen asia mitä pohdin on temperamentti, miten se säilyy meissä samana läpi elämän. Se joka on lapsena koossapitäjä ja huolehtija on samaa aikuisenakin, se joka väistää pienenä väistää isonakin.  

Mietin sitä, miksi Schulmanin tässä kirjassa  on korostettu sen fiktiomaisuutta verrattuna edellisiin autofiktioina mainostettuihin. Sama perhe ja samat elkeet tässä on kuin edellisissäkin. Eikö sana autofiktio juuri kerro sen, että kaikkien tapahtumien ei tarvitse olla totta? 

Alex Schulman on sanonut jossain haastattelussa kirjoittavansa kirjoja, joissa tuska on suurta.
Hän on onnistunut siinä, hänen kirjoittamansa tuska välittyy lukijaan suurena. 

Myös Jarkko Tontin romaanissa pohditaan sisarusten suhdetta toisiinsa ja erityisesti heidän kilpailuaan vanhempiensa rakkaudesta, mitä kukin saa ja mikä hänelle kuuluu. Saako toinen enemmän?
Pikkumaisuus unohtuu elämän suurten asioiden edessä. Sitä saattaa odottaa perintörahoja, niiden käyttöäkin jo suunnitellen, mutta kun elämä yllättää, niin  arvokkainta on ihmisyys ja hyvät ihmissuhteet. 
Ihminen tarvitsee uskoa ja toivoa, haaveita. Vielä enemmän hän tarvitsee hemmottelua ja tunnetta välittämisestä.
Perintö on hyvin rakennettu romaani. Sävyn muutos salaisuuden paljastuttua on kuin kolea talvipäivä olisi yllättäen muuttunut lämpimäksi kesäpäiväksi. 
Maailmassa on myös hyvää.

Nina Lykke kuvaa romaanissaan Kohonnut riski hyvin toimeentulevan, kyllästyneen keskiluokkaisen ihmisen elämän sietämätöntä keveyttä niin perusteellisesti, että se jättää tympeän olon. Kun ihmisellä on kaikkea, hän ajautuu tylsyydessään vahingossa  rakkaussuhteeseen seksisuhteeseen, joka tuhoaa kulahtaneen avioliiton. Kun ei osaa vastaankaan panna, niin kohta ollaan taas samassa tilanteessa. 
Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa. Tarkoitan vain, että jos meistä tulisi pari, jos asuisimme täällä vakituisesti, meidänkin suhde rauhoittuisi väistämättä. Tännekin tulisi arki. Muistitko ostaa maitoa, mitä syödään päivälliseksi, voisitko viedä roskat. 
Pidin Nina Lykken edellisen romaanin Ei, ei ja vielä kerran ei naistyypistä. Hän, Ingrid, on tomera, ei sellainen kyynínen ja tahdoton ajautuja kuin Kohonneen riskin päähenkilö Elin. 
Mustaa huumoria ja muistutus siitä, ettei ihmisen kuulu saada kaikkea - kelpo romaani - mutta olisin kaivannut oheen jotain raikasta ja hyvää. 

Mä olen ajatellu niinki, ett elämän ankaruudes on sen komeuski.

Unohtaa ei saanut, se oli ihmisen pelastus. Miten muuten osaisi elää ihmisiksi?

Ylpeys, arvokkuus, oikeudenmukaisuus, taattua Joenpeltoa.
En ole lukenut Eeva Joenpellon romaaneja sitten 80-luvun. Tämä kirja, Jottei varjos haalistu, palautti mieleeni, miten paljon hänen kirjoistaan nautin. Joenpellon kirjat ovat juurevasti omassa ajassaan ja miljöössään ja silti ajattomia.

Tunne tämän kirjan luettuani on kohottava, toisin kuin Lykken romaanin jättämä tunnetila.

Upea kansi, jossa tähdet tuikkivat ja onko siellä tähdenlentokin!

Luin Ocean Vuongin romaanin On Earth We're Briefly Gorgeous äskettäin, kun esseekirja Suom. huom. oli vielä vahvana mielessäni.
Vuongin kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi nimellä Lyhyt maallinen loistomme. Jonotan sitä kirjastosta, mutta halusin lukea suomennosta odotellessani kirjan ensin alkukielellä. Englanninkielisen kirjanhan saa myös paljon halvemmalla kuin suomenkielisen. 

Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia:
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter.
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen.  

Kirjan suomalainen nimi on huono. Maallinen? Ihan kuin kyseessä olisi jokin uskonnollinen kirja, ja substantiivimuoto arkipäiväistää kauniin merkityksen.
Vuong painottaa sitä, että jonkun ihmisen pitää nähdä toinen ihminen, että tämä voisi loistaa hetken upeana. 

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa mainittiin Juhani Lindholmin kirja Kalassa kielen merellä. Tilasin sen ja sain päivässä. Vaikuttaa hyvältä!
Nyt pidän hieman taukoa ennen kuin uppoudun tähän mereen. 
Muutakin voi tehdä kuin lukea. 
Huomenna kävelen aamulla pari tuntia kävelykumppaneitteni kanssa ja iltapäivällä uin ja nautiskelen uimahallin saunassa.

Ihanaa, että taas pääsee paikkoihin, jotka ovat olleet pitkään suljettuina.  

Kävin jo elokuvissakin - parikymmentä katsojaa olisi otettu samaan näytökseen, meitä oli neljä. Minari, 80-luvun elämää Arkansasin maaseudulla. Nautin isoäidin ja pikkupojan suhteen kuvauksesta. Hyvin näyttelevä lapsi! 

Siivosin kirjahyllyjäni, mietin oman minän käyttöä kirjallisuudessa - ja vieläkin äänikirjoja

Äskettäinen kirjoitukseni "Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän" (täällä) ja sen mukana kokemani hätä painetun kirjan puolesta sai minut tuntemaan niin suurta rakkautta kirjojani kohtaan, että yllyin siivoamaan kaikki meidän huushollin kirjahyllyt. Iso, monen päivän urakka.
Otin kirjat alas hyllystä, imuroin niistä pölyt kevyesti ja silmäilin kirjoja ihastuneena sieltä täältä. Löysin sellaisia, jotka halusin kiihkeästi lukea uudelleen ja sellaisia, joita en ole koskaan lukenutkaan. Pyyhin hyllyt ja asettelin kirjat paikalleen. Ne ovat nyt suorina kuin sotilaat, mutta ei edelleenkään aakkosjärjestyksessä. Sen aikaansaaminen on pulmallista, koska kirjat ovat niin erikokoisia ja olemme siksi laittaneet olohuoneen hyllyyn erikokoisia hyllyjen välejä ja koska kirjoja on kahden muunkin huoneen hyllyissä. Aakkosjärjestyksen pitäisi jatkua huoneesta toiseen. Aakkosellinen järjestys olisi kätevä, kun haluaa tarkastaa jotain, eikä tulisi epähuomiossa tai etsimisen vaivan vuoksi lainatuksi kirjastosta kirjoja, jotka jo ovat omassa hyllyssä. Ja mitä väliä silläkään oikeastaan on, saahan kirjailija jokaisesta lainatusta kirjasta pienen korvauksen.
No, nyt on kyllä aika hyvin muistissa, mitä missäkin on ja saman kirjailijan teokset ovat peräkkäin samassa hyllyssä, olkoot minkä kokoisia ja kielisiä tahansa. Taputan itseäni olkapäälle, hyvä minä!

Hyllyjä järjestäessäni katselin myös käsin kirjoittamiani lukupäiväkirjoja, jotka jäivät bloggauksen myötä kohta kahdeksan vuotta sitten. Minulla on satoja kirja-arvosteluja noissa vihoissa, ja mukana lehdistä talteen ottamiani kirjailijahaastatteluja.  

Yksi talteen saksimani lappu on Riikka Ala-Harjan haastattelusta, ilmeisesti jostain naistenlehdestä. Häneltä oli kysytty, miksi hän kirjoittaa, ja hän vastasi, että hän haluaa raapia pintaa ja katsoa, mitä sen alta löytyy. 

Kirjoittaminen on itseä riivaavien asioiden käsittelyä, siinä mielessä se on terapiaa. Mutta kaunokirjallisuus ei ole oksentamista vaan jalostamista. Taiteilija prosessoi oman suodattimensa kautta yleisinhimillisiä teemoja: rakkautta, sairautta, kuolemaa. Taidetta tehdään nimenomaan muiden nähtäväksi ja koettavaksi, jotta he löytäisivät sitä kautta kosketuspintaa omille tunteilleen ja ajattelulleen.

Näinhän se on. Kirjat ovat heijastumia kirjailijan näkemästä ja kokemasta ja lopulta hänen omasta persoonastaan.
Kun tarkastelee jonkun tietyn kirjailijan tuotantoa, niin siitä löytyy usein kaiken läpi kulkeva peruskysymys, jota kirjailija on käsitellyt eri tavoin, mahdollisesti eri tyylilajeissa ja jopa eri kirjallisuuden lajeissa ja erilaisten henkilöhahmojen elämäntarinoihin sijoittaen.
Sitten on myös autofiktioiksi määriteltyjä minämuotoisia romaaneja, joissa kirjailija kirjoittaa omasta itsestään fiktioon verhottuna. Ennen tämän uuden termin käyttöönottoa puhuttiin omaelämäkerrallisista romaaneista tai henkilökohtaisista romaaneista. Näissä, kuten kaikissa muissakin genreissä on hyviä ja huonoja teoksia. Minä olen pitänyt muiden hyvien ohessa Linda Boström Knausgårdin tyylistä, jossa oma elämä on salaperäisyyden verhon takana. Odotan hänen uutta teostaan Lokakuun lapsi.

Esseissä lähdetään omasta kokemuksesta ja laajennetaan aihetta yleisempään. Mistä mahtaa johtua se, että nykyään niin moni esseiden kirjoittaja haluaa kertoa itsestään hätkähdyttävästi sitomatta näitä avautumisia mitenkään käsiteltävänä olevaan asiaan? Minusta ei ole järkevää kesken vaikka ilmastopohdinnan paljastaa samalla rapsuttelevansa häpykarvojaan tai ilmoittaa, että yhdyttiin miehen kanssa ovea vasten ja nyt olen sitten taas tässä pohtimassa kirjallisia asioita. Arvostelijat saattavat kiittää tällaisia teoksia rohkeasta arkisen ja ylevän yhdistämisestä, samaistumispinnasta ja uudenlaisesta tyylilajista toiseen loikkimisesta. 

Sara Ehnholm Hielmillä on eseekirjassaan Ja sydän oli minun paljon mielenkiintoisia ajatuksia, mutta ikään kuin ohimennen syntyneinä. Pääjuonena kirjassa nimittäin on kertoa, että kirjailija haluaa kirjoittaa ja on järjestänyt siihen aikaa, mutta mitään ei tahdo syntyä. No, toimiihan sekin tietysti vertaistukena jollekulle, mutta mieluiten minä lukisin sellaista, mikä on valmista ja viimeisteltyä. Jättäisin turhan keimailun kirjoittamaan ryhtymisen vaikeudesta  ja banaalit paljastelut pois ja pitäytyisin esseetyylissä. Pidän tämän kirjan Knausgård ja Jhumpa Lahiri -esseistä, kustannustoimittajan, kirjailijan ja kriitikon töiden tarkastelusta ja hullun rakastumisen hienosta kuvauksesta. Sekin on intiimiä, mutta ei pomppaa esiin mauttomana, kuten pari muuta turhaan mukaan heitettyä tilannekuvausta - tyyli ratkaisee.     
Päivän HS:ssa esitellään samalla tyylillä tehty kirja Saila Susiluodon Kehrä, jossa kirjailija viettää aikaa Italiassa kuten Sara Ehnholm Hielmkin vietti esseitään kirjoittaessaan. Susiluoto kuuluu pohtivan (en ole siis lukenut kuin Helena Ruuskan arvostelun) kirjassa turhautumistaan sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. En minä sellaista halua lukea! Minä toivon, että kirjailija käsittelisi turhautumisensa yksityisesti ja kirjoittaisi minulle vasta sitten. 
Minä haluan lukea sitä, mitä syntyy, kun on päästy kirjoitusjumista, teksti kulkee ja syntyy loistavaa jälkeä. Viimeistellystä tyylistä tulee mieleen Leena Krohn, joka ei ikinä käyttäisi esseissään someheittojen tyyppisiä omasta itsestä kertovia täkyjä.   

Tyyli ratkaisee. Tämä on erityisen tärkeää kaikessa tunnustuskirjallisuudessa. Ei se, mistä kirjoittaa, vaan miten siitä kirjoittaa. 
Suomenruotsalaisissa kirjailijoissa on paljon heitä, jotka ovat avanneet elämänsä haavat kaikille katseltaviksi: Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarellakin (lempeämmällä tavalla). Jokainen heistä on päättänyt kirjoittaa mitään salaamatta, toisin kuin autofiktiossa, jossa poimitaan sopivia osia todellisuudesta, ja joutunut miettimään kysymystä miten, millä tyylillä. Usein onnistuminen vaatii sen, että mennään täysillä, muutoin lukijalle tulee tunne, että on joutunut tirkistelijän rooliin.  
Mazzarellan kirjoissa, niin paljon kuin niitä arvostankin on yksi, jossa hänen olisi mielestäni pitänyt miettiä tyylilajia ja jopa muuttaa jotkut omakohtaiset pohdinnat yleisemmiksi. Se on isovanhempikirja, jossa hän puhuu pahasti lastenlastensa toisesta isoäidistä ja ex-miniästään. Ai minkäkö vuoksi? Ensinnä lasten vuoksi, ja toiseksi, koska siinä ei ole mitään yleistä ja samaistuttavaa, se on vain yksityistä.  

Niin, kyllä myös 'mistä' on noussut ongelmaksi kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Anna-Leena Härkönen on kertonut joutuvansa miettimään koko ajan nykyään, saako jostain asiasta tai henkilöstä kirjoittaa ja saako kirjoittaa muuten kuin yhteiseen kehuun yhtyen. Aiemmin tällainen ei häntä vaivannut, koska kirjailijalle suotiin enemmän vapautta. 
Elokuva-alalla kehutusta Neiti Aika -dokumenttielokuvasta on eräs alan kriitikko kysellyt, eikö kukaan ihmettele sitä, onko sopivaa tehdä elokuva kuolleesta tuntemattomasta henkilöstä. Itse olen sitä mieltä, että tietenkin saa, kunnianosoituksena. Tuntemattoman kuolleen saa kohottaa, mutta ei häväistä, siis oikean henkilön. Fiktiivisten hahmojen kanssa saa tehdä mitä haluaa.
Tässä on raja ilmeisesti hämärtynyt someaikana. Tunnettuja henkilöitä mätkitään elävinä ja kuolleina, ja ketä tahansa tuntematontakin, varsinkin jos saattuu menemään vääriin keskusteluporukoihin.  

Alex Schulman kirjoittaa romaanissaan Polta nämä kirjeet omien isovanhempiensa tarinan lähtien lapsuudenmuistoistaan ja aidoista kirjeistä ja täyttäen aukot mielikuvituksellaan. Alex kokee itsessään sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, jota hänen on pakko selvittää selvitäkseen omassa elämässään. Tulos on hieno kirja parisuhteesta, jossa ei ikinä anneta anteeksi toisen rikettä. Säilytetyt kirjeet ovat petetylle petoksen jatkamista, merkki siitä, että toinen ei "tottele" eikä pakota itseään unohtamaan. Miten voisi, jos kirjeet ovat säilyttäjälleen "maa jota ei ole". 
Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut. Siksi annan joskus itselleni luvan käydä siinä maassa ajatuksissani. Sellaisia nämä kirjeet ovat. 

Tässä kirjassa tulee myös esiin edellä mainitsemani kirjailijan kaiken tuotannon läpi kulkeva kysymys, ikuisesti kengässä hiertävä kivi.
Se on kahdella menestyneellä kirjailijalla sama nainen ominaisuuksineen, nainen jonka oikeaa nimeä he eivät koskaan mainitse.
Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle lahjoittamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi. 
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

Domenico Starnonen romaani Solmut saattaa myös perustua todellisiin henkilöihin. Emme voi tietää, eikä sillä ole mitään väliä. Kirjassa tarkastellaan avioliittoa, jossa on samanlaiset valtakuviot kuin Schulmanin kirjassa. Tässä vain niin päin, että loukattu vaimo kontrolloi miestään, joka pettää edelleen säilyttäessään mielessään ja piilossaan muistoja hänestä, jota kaipaa. 
Starnonen kirja on kuin lisävalaistusta ja jatkoa Elena Ferranten petetyn vaimon tuskaa kuvaavaan romaaniin Hylkäämisen päivät. Elena Ferrante on nimimerkki. Eiköhän vain kyseessä ole sama henkilö? On myös arveltu, että Elena Ferrante olisi Starnonen puoliso, kääntäjä Anita Raja.  

Kirjojani ja papereitani penkoessani selailin myös vanhoja Parnassoja ja löysin artikkelin, joka vie tämän kirjoitukseni alun kysymykseen äänikirjojen suosion lisääntymisestä painettujen kirjojen kustannuksella ja mitä ongelmia tilanne tuo tullessaan. Parnassossa nro 3/2019 on artikkeli Uudet äänet, jossa Karo Hämäläinen tarkastelee sitä miten kirjailijoiden ja kustantamoiden talous muuttuu äänikirjojen suosion kasvaessa ja esittää myös kysymyksiä siitä, miten kirja muuttuu, jos sitä ei lueta vaan kuunnellaan. 

Talous kaikkinensa on iso, monitahoinen ja muuttuva asia. Siinä riittää ongelmia ratkottavaksi.
Artikkelissa todetaan, että kirjailija saa äänikirjasta vain alle 50 senttiä per kuuntelukerta, kun kovakantisen kirjan keskimääräinen tekijänpalkkio on noin 2,50 euroa. Kirjaston äänikirjoista sekä e-kirjoista ei makseta lainauskorvausta kuten fyysisistä kirjoista.  

Kuuntelemisen yleistymisen todetaan todellakin vaikuttavan kirjallisuuden muotoihin. Tietenkin. Onhan kirjallisuus aina ennekin muuttunut sen mukaan, miten sitä on käytetty.
Storytel tekee kirjoja, jotka on tehty suoraan kuunneltaviksi. Tekeekö muuten joku muukin taho jo - tämä lehtijuttuhan on puolentoista vuoden takaa?
Ja miten kirjan sitten ennustetaan muuttuvan: 1) kerronta etenee kronologisesti, koska se sopii parhaiten sille, jonka huomio on kiinnittynyt liikenteeseen tai pastan vahtimiseen, 2) minämuoto lisääntyy, 3) romaanit saattavat pilkkoutua lyhyisiin lukuihin "joita ennättää kuunnella jonkin kertamäärän kahdeksan pysäkinvälin työmatkalla".     
Miten minusta kuulostaa siltä, että tässä puhutaan helpotetuista kirjoista kuten Valittujen Palojen Kirjavaliot, joissa on julkaistu lyhennettyjä versioita menestyneistä teoksista! 
Mikäs siin sit! Kirja-ala seuraa aikaansa. Me päätämme.

PS Tästä tuli pitkä. En jaksa enää käydä läpi ja hioa, vaikka hiottua arvostankin. Kiitos, jos jaksoit tänne asti. 

PPS Mieheni sanoo, että tämä on totta tosiaan aivan liian pitkä (oli lopettenut lukemisen kesken!) ja että minun pitäisi yrittää kirjoittaa napakasti kuten Uuninpankkopoika Sakari Timonen. Heh.